_Mariasi_.
Jälkikirjoitus:
Uskot ehkä minun tarkoittavan sitä, että olet jättänyt meitä
huomioon ottamatta. Ei, sitä et ole. Olet siksi ollut liian
kärsivällinen meitä kohtaan.
Ei, vaan tuntui siltä kuin kaikki olisi ollut sinulle
yhdentekevää, ihmiset ja kaikki -- _sitä_ tarkoitan.
Etkö voi, kuten Loviisa sanoo, tulla meille? Me yhdymme
ympärillesi suojaamaan sinua niinkuin mehiläiset kuningatartansa.
Rakas Magnhild!'
* * * * *
Ei voi paremmin sanoin ilmaista sitä, mikä nyt tapahtui Magnhildille,
kuin että hänessä alkoi norua uusia elon lähteitä. Tämä avunanto
sillä, mitä hän ei milloinkaan ollut ajatellut muuksi kuin
ajanvietoksi ja totunnaistavaksi, teki tehonsa sekin. Hän tahtoi
kuitenkin koettaa ansaita tätä harrastusta; hän tiesi nyt mitä hänen
oli tehtävä.
Hän meni puhumaan Rönnaugin kanssa ulos pihalle. Alkoi päivä jo
illastua, kanat olivat menneet koppiinsa ja istuivat kaakottaen
puikoillansa, lehmät oli tuotu laitumelta ja kulkivat ohitse.
Heinänhaju tuoksahti niitä vastaan, sillä oli par'aikaa heinänkorjuu.
Rönnaug tunsi asemansa niin varmaksi, että hän uskalsi ilmoittaa
Magnhildille, mitä sama posti oli tuonut, nimittäin sanomalehtiä,
joissa oli sähkösanoma Münchenistä, että Tande oli kuollut. Tieto ei
koskenut Magnhildiin muuten paitsi että he seisahtuivat kotvan aikaa
ja kävelivät kauan ääneti, sillä olihan Tandea aina ajateltu joksikin
etäiseksi eikä hän nytkään tuntunut olevan likempänä. Ja mitä hän
hiljan oli lähettänyt Magnhildille ohjeeksi, se toteni nyt syvemmin.
Eipä hän tämän jälkeen lähinnä ottanutkaan Tandea puheiksi, vaan
Skarlien. Olisi kai ehkä sentään oikeinta viestinviejällä haettaa
hänet tänne, niin että he saisivat keskenään sopia asioista
ennenkuin Magnhild matkustaisi. Rönnaug ei ollut haluton suostumaan
tähän, tahtoi kuitenkin ettei Magnhild itse, vaan hän saisi pitää
sopimuksesta huolta. Eihän siinä ollut muuta sanottavaa, kuin mitä
Magnhild nyt oli päättänyt tehdä.
Puheenvaihtelo liikkui toisa ja toisa aivan kuten he itsekin. Kaikki
talonväki oli heinäniityllä, siellä oli myös miss Roland lapsen
kanssa. Sinne hekin olivat menossa. Samalla saapui pihaan muuan
nuorukainen viheltäen ja molemmat kädet taskussa. Nähdessään nuo
kaksi herrasnaista taukosi hän sekä astelemasta että viheltämästä.
Hän jäi seisomaan oikean jalan nojaan, siirsi vasemman eteenpäin
kantapään varaan, samalla liikuttaen säärtä, niin että jalkaterä
heilahteli sivuttain.
Pian tuli poika likemmäs. "Sinäkö se olet nimeltäsi Magnhild?"
kysyi hän paikkakunnan laulavalla kielimurteella. Hän tähysti
oikeanpuolista henkilöä, joka vastasikin "olen." -- "Pyytäisin sinua
tulemaan alas taloomme, Synstevolden'iin, sillä siellä istuu eräs
runko ja vartoo sinua."
"Mikä sen nimi on?" kysyi Rönnaug. -- "Sitä minun ei pitänyt sanoa",
virkkoi poika, samalla kun hän taaskin työnsi eteenpäin vasemman
jalkansa, heilutti jalkaterää ja tuijotti heinäladolle päin. Niin
Rönnaug muutti puheensa murteen mukaan ja kysyi "eikö tuo 'runko'
ollut liippajalka." "Suittipa todella niin olla", vastasi poika ja
naurahti.
Silloin Rönnaug juoksahti vanhan Antin luo, joka juuri tuli
ladolta tyhjä häkki rattaillaan, ajaakseen jälleen ulos. Rattaiden
kolina esti ukkoa kuulemasta Rönnaugin huutoa, tämän täytyi juosta
saadakseen hänet kuuluvansa. "Sinäkö se olet ottanut toisen etupyörän
vaunuistani?" kysyi hän. -- "Etupyörän vaunuistasi?" kysyi vanha
Antti, "onko se poissa?" -- "Seiso hiljaa, pakana!" huusi hän samalla
toiselle hevoselle ja tempasi sitä niin kovaa suupielistä, että se
ei enää pyrkinyt eteenpäin, vaan työnsi takaperin, se kun vielä oli
varsamainen.
Mutta sillävälin Rönnaug oli älynnyt oikean asianlaidan ja oli
jättänyt Antin. Hän kertoi vitkaan englanninkielellä Magnhildille,
mitä luuli saaneensa selville. Pojan, joka vielä seisoi paikallaan,
ei pitänyt saada tietää sitä. Antti ajoi eteenpäin.
Magnhild nauroi: "Niin, hän on tullut, Hän se on!" ja kääntyen
poikaan päin sanoi hän kohta tulevansa mukaan.
Rönnaug koetti saada Magnhildia jäämään ja sallimaan _hänen_ mennä.
Ei, Magnhild tahtoi mennä itse. Hän oli jo täydessä menossa, kun
Rönnaug huusi hänen peräänsä tulevansa hetken päästä katsomaan miten
asian kävi. Toinen kääntyi hymyillen taakseen: "Teeppä niin halusta!"
--
Hetken päästä lähti Rönnaug menemään Synstevoldeniin päin. Hän tiesi
kyllä, ettei Skarliella olisi tarjottavana mitään mikä houkuttelisi
Magnhildia, mutta hän saattaisi olla vastenmielinen, kenties raaka.
Tuo etupyörä kehoitti olemaan varuillaan! --
Ei kai ollut ketään, jota Skarlie niin inhotti kuin Rönnaugia.
Tämä tunsi miehen! Ei kukaan paitsi Rönnaug voinut aavistaa,
mitä kaikkea tuo, ollen kurja pelkuri oli koettanut Magnhildia
kohtaan, tahratakseen hänen mielikuvitustaan, murtaakseen häneltä
kunniantunnon. Magnhildin alituisella punastuksella oli oma
historiansa.
Mikähän se niin sitoi tuota miestä häneen? Alussa tietenkin joku
toivo, joka pian haihtui tyhjiin. Mutta sitten? Eilen illalla, kun
katolilaiset luostarit sattuivat puheiksi, oli kirkkoherra maininnut
Skarlien -- joka oli paljon maailmaa nähnyt sekä ajatteleva mies
-- Skarlien sanoneen, että luostareissa munkit yöt päivät yhtenään
rukoilevat sovittaakseen siten muun kansan yhtenäistä rukouksen
laiminlyöntiä. Sentähden ihmiset muka niin mielellään maksavat rahaa
luostareihin, se on syntivelan vähin erin kuittaamista puhtaalla
rahalla.
Tällöin oli Rönnaug istunut ajatellen: eiköhän Skarlie tässä vain
tunnustanut omaa suhdettansa Magnhildiin? Hän piti tätä luonansa
siten suoritellakseen vähin erin syntivelka-taakkaansa!
Ja syystä hän ei suonut Magnhildia muille.
Olisipa hän vain ollut tyly ja kärsimätön, niin Magnhild olisi heti
paikalla jättänyt hänet. Vaan sepä juuri osui onnettomasti, että hän
oli pelkuri eikä koskaan voinut kokonaan luopua hänestä. Oltuaan
ahdistavainen, antoi hän heti myöten, oltuaan pahansisuinen tuli hän
heti taas niin ystävälliseksi ja hauskaksi. Ja tämä se oli pitänyt
koko hökötyksen koossa.
Näitä ja tämmöisiä miettien oli Rönnaug lähtenyt kulkemaan tilusten
poikki, jottei häntä nähtäisi kartanosta. Täällä ei ruohoa vielä oltu
niitetty, hän polki sitä jalkoihinsa armotta, mutta seisahtui erään
nurmikon ääreen, jonka kukkasten kirjavaa väriloistoa hänen täytyi
ihailla. Silloin kuuli hän puhuvien ääniä. Edessä kasvoi paljon
pensaita, näiden välistä vilahti hänen silmiinsä ne kaksi, joita hän
etsi.
Siellä istuivat Skarlie ja Magnhild ruohikossa, edellinen
paitahihasillaan ja hatutta päin.
Puolittain peläten Magnhildia ja vähääkään väliä pitämättä miehestä
rupesi Rönnaug heti väijymään. Hän pysyi piilossa istuessaan kahden
pensaan välissä; nuo kaksi näkyivät selvästi, koska paikka heidän
takanaan oli avoin.
"Silloin minäkin lopetan kaikki työni Ören'in puolella, minä lähden
perääsi." -- "Tee niin aikaa, mutta lopeta nyt kaikki uhkaukset.
Viimeisen kerran: Minä lähden matkalle! Lähden näkemään ja oppimaan.
Sitten tulen takaisin opettamaan muita." -- "Tuletko sitten minulle?"
-- "Sitä en tiedä". -- "Oh, tiedätpä kyllä!" -- "No, niin ehkä
tiedänkin. Sillä, jos olet muuttanut elämäsi, tulen kyllä luoksesi;
mutta en usko että voit muuttaa itseäsi ja sentähden saatan yhtähyvin
heti sanoa, että en tule." -- "Sinä et tiedä mitä kaikkea minä voin
tehdä sinun hyväksesi!" -- "Vai testamenttiko taas? Oi, elkäämme
puhuko niistä mitään!"
Magnhild istui hypistellen kukkaa, jota hän katseli. Skarlie oli
pannut lyhyemmän jalkansa allensa, kasvot olivat kokoon rypistyneet,
silmät tuikkivat. "Sinä et koskaan ole tunnustanut minun ansioitani!"
-- "En, se on totta. Minun on sinua kiittäminen paljosta, jota
olen ottanut sinulta vastaan kiittämättä. Jos Jumala suo, tulen
kerran kiittämään." -- "Eikö kaikki voisi korjautua hyväksi? Mitä
sinä tahdot? Matkustaako? Matkustakaamme yhdessä, meillä on varoja
siihen." -- "Kuten sanottu, heittäkäämme joutavat jutut!" -- Mies
parka huokaili, otti piippunysänsä ja peitti sen etusormellaan. Se
oli täyteen täpätty, hän otti esiin tulitikkulaatikon. -- "Kun osaat
poltella, ei ole vielä hätä käsissä", sanoi Magnhild. -- "Oi, en minä
polttele, se on vain vanhaa tottumusta", huoahti mies raskaasti.
"Ei se niin ole, Magnhild, että minun laitani on hyvin, jos sinä
matkustat. Sillä se on samaa kuin sulkea taloni ja karkoittaa
minut. Ihmisten juorut käyvät ylön raskaiksi minulle." Mies näytti
nyt oikein onnettomalta. Magnhild tapaili useampia kukkasia, mutta
jos Skarlie odotti vastausta, odotti hän turhaan. -- "Ei ole hyvä
sen, jolla on väkevä luonto", sanoi hän -- "perkele voittaa sen
monessa kohdin. -- Ajattelin, että _sinä_ minua auttaisit. Tahdoin
vain sanoa sen: jos olisimme saaneet hupaisan kodin ja lapsia." --
Magnhild kavahti niin nopeasti pystyyn, että kukat valahtivat hänen
helmastaan. "Minä sanon: lopeta kaikki tuollaiset! Joka tahtoo
jotakin hyvää, ei aloita niinkuin sinä. Ja alustakaan huolimatta
-- -- olisit ehkä sittenkin voinut -- Mutta miten menettelitkään?
Sanonpa vain: lakkaa kaikesta tuosta!" Hän käveli pari askelta ja
tuli takaisin: "Ei, en minä tehnyt väärin, kun rupesin sinulle, sillä
lupasithan, että saisin elää ja toimia ihan niinkuin itse tahtoisin.
Ja minä olin niin kokematon lapsi, etten ensinkään älynnyt, että sinä
minulle viekkaasti paulan viritit. Mutta tein väärin, kun, kuultuani
miten asian laita oikeastaan oli, en heti hyljännyt sinua. Enkä
sittemminkään vielä, vaan annoin asiain mennä menojaan! Mutta tämä
riippuu niin monen seikan yhteydestä, -- -- ja niistä elkäämme nyt
puhuko. Sillä nyt koskee kysymys vain sitä, että me kukin kohdastamme
korjaamme mitä olemme rikkoneet. Jätä _minut_ ja koeta täyttää
velvollisuutesi _muita_ kohtaan."
"Mitäs sillä tarkoitat?" Hän tirkisti silmillään ja naama suippeni.
-- "Tarkoitan, mitä olen kuullut, että olet peijannut täällä toisia
voittosi vuoksi. Koeta korjata se vääryys -- jos todella niin haluat
parannusta." -- "Tuo ei ole totta. Sitäpaitsi se ei koske sinua." --
"Ei, ei; niin tulee kai parannuskin olemaan sen mukaan -- tässä kuten
muissa kohdin! -- -- No, niin hyvästi nyt! Asia jää siis silleen
kuten olen sanonut." Mies katsahti ylös, murti suuta väänsi päätä
ja irvisti niin pahasti, että silmät melkein katosivat sankkain
kulmakarvojen varjoon. "Et sinä pääse täältä mihinkään, ellen minä
tahdo!" -- "Oo!" -- "Oletko pait' sitä ajatellut mitä teet? Onko
sinulla siihen oikeutta Jumalan edessä?" -- "Sinä tiedät, mitä minä
_siitä_ asiasta ajattelen." -- "Ja eikö jo mitä! Tuo epäsiveellisten
avioliittojen juttu, sehän on suoraan sanoen hassutusta. Ei siitä
sanota mitään raamatussa. Olen katsonut perään." -- Magnhild
pyyhkäisi juuri hiuksensa otsaltaan: "No, tässä kumminkin sanotaan
siitä", virkkoi hän ja kääntyi mennäkseen. Silloin alkoi Skarlie
nousta pystyyn, hän oli kovin vihoissaan.
Samalla Rönnaugkin riensi ylös, sillä nyt hän saattoi tulla näkyviin.
Yht'äkkiä seisoivat he kaikki kolme vastakkain.
Rönnaug kävi sulosuin ja sirosilmin suoraan Skarlieta kohden, painoi
sydämellisesti hänen kättänsä ja sanoi englanniksi oikein iloinneensa
hänen näkemisestään, herra S. oli muka aina ollut niin erinomaisen
hyvä häntä, Rönnaugia kohtaan. Ja sitten rupesi hän pilaa laskemaan,
samalla uljaasti ja mielistellen. Miehen täytyi nauraa ja vastasipa
hän jotain samoin englanniksi, niin Rönnaug siihen sivautti sukkelan
kokkapuheen, johon toinen osasi vastata, ja kohta nauraa remahtivat
he oikein hilpeästi. Tämä muhkea, voimakkaasti kehittynyt nainen
teki Skarlieen vaikutuksen, joka, hänen tietämättään, ikäänkuin
siirsi hänet toiseen paikkaan ja antoi hänen ajatuksilleen uuden
suunnan. Pilanpito vilkastui vilkastumistaan. Se kävi englanniksi,
jota mies haasteli huvikseen, mielellään hän myös toi näkyviin
taisteluvalmiutensa, sillä sitä hänellä oli. Rönnaug piti häntä
jonkinlaisen lumouksen vallassa, joka ei tehnyt mitään ehjän hyvää
vaikutusta Magnhildiin. Sillä tätä pelotti nähdessään mitä voimia
Rönnaugilla oli käytettävissään. Tämä näytti kietovan kuin kapaloon
tuon miehen katseellaan, puheellaan, taistoon vaativalla ilmiöllään.
Mutta hänen silmänsä säkenöivät keskellä naurua: hänen olisi tehnyt
mieli lyödä vastustajaansa korvalle! On olemassa koossapitovoima
naisten välillä silloin kun heidän on suojeltava tai kostettava
toisiaan.
Vilkkaan pakinan kestäessä sai Rönnaug juttukumppalinsa nilkuttamaan
mukaansa pensasten ympäri. Ja kun he seisoivat näiden toisella
puolen, kääntyi hän sitä pensasta kohti, jonka takana hän oli piillyt
kuunnellessaan. Siellä hän taivutti sivuun pari oksaa ja kysyi
toiselta hymyillen, eikö hän tahtoisi olla niin kohtelias, että
auttaisi heitä vierittämään kotia pyörää, joka virui siellä piilossa.
Ei hän nyt kumminkaan voisi sallia naisten tehdä sitä yksin!
Skarlie yhtyi ilman muuta Rönnaugin nauruun, mutta ei liikahtanut
auttamaan häntä. Hän sanoi olevansa paitahihasilla, hänen täytyi
ensin mennä hakemaan takkinsa, jos hänen olisi tultava mukaan taloon.
Noo! Saattoihan takin tuottaa sananviejällä, ja paitahihasilla
olisi mukavinta pyörittää, arveli Rönnaug -- ja ryhtyi siitä yksin
nostamaan pyörää, laulaen: "Hohoi!" Heti kun hän sai sen pystyyn,
kaatui se kellelleen, "sillä siinä täytyi olla kaksi sitä vekaraa
veivaamassa!" Hän taivuttihe pyörään päin ja katsahti siitä asemasta
ylös Skarlieen veitikkamaisilla silmillä, jotka vastustamatta vetivät
tuon katseet hänen kasvoihinsa ja rehevään vartaloonsa. Mies kävi
silmänräpäyksessä kiinni, pyörä nousi. He vierittivät sitä yhdessä
kumpikin tukien puoleltaan, toinen hyppien, toinen nilkuttaen
hilpeiden sanojen ja räikeän naurun vaihdellessa. Magnhild tuli
hiljakseen perässä. Hän loi katseen Skarlien kaljun pään yli, katse
leimahti hilpeyttä ja voitonylpeyttä. Mutta kun se peräytettiin,
olisi sen pitänyt jättää jälkeensä kaksi punaviirua poltettuina
miehen selkään ja niskaan.
Väli ei ollut aivan lyhyt, mies ohkui. Pian Rönnaug tunsi hänen
hikipisaroitaan käsillään, sitä nopeammin hän pyöritti. Miehen
lauseet typistyivät sanoiksi, sanat tavuiksi, hän yritti nauraa
salatakseen nolouttansa. Vihdoin hän ei jaksanut siirtää kumpaakaan,
ei itseään eikä pyörää, vaan kuukertui ruohoon, punaisissaan kuin
pihlajamarja-terttu, silmät muljollaan ja ammossa suin, hän haukkoi
henkeään ja oli läkähtyä.
Rönnaug huusi vanhaa Anttia, joka par'aikaa ajoi ohi tiellä
heinikuormineen, että hän tulisi sinne pyörää ottamaan. Sitten pisti
hän käsivartensa Magnhildin käsikynkkään, hyvästeli ja kiitti --
yhäti englannin kielin -- monin tuhansin kerroin oivallisesta avusta,
nyt he voisivat lähteä matkalle huomen-aamulla varhain. -- Hyvästi!
Maantielle noustuaan katsahtivat he taakseen. Antin eleistä he
saattoivat huomata, että hän kyseli Skarlielta, miten pyörä oli sinne
joutunut. Skarlie teki äkäisen kädenliikkeen, ikäänkuin hän tahtoisi
lennättää sekä pyörän että Antin kauas pois tai ehkä toivottaisi
molemmille yht'aikaa hyvää matkaa sinne, jonne Norjassa ei ole
harvinaista haluta sijoittaa vähemmin hyviä ystäviänsä. He näkivät
hänen kääntyvän tielle päin, Rönnaug liehutti heti nenäliinallaan ja
huutaa huikahutti samaan ilmansuuntaan jäähyvästin. Se kajahti illan
hiljaisuudessa.
Mutta he olivat astelleet ainoastaan muutaman askelta, kun Rönnaug
seisahtui laskemaan loput suuttumustaan ilmoille. Se tapahtui
sanoissa, joita tuli tulvanaan melkein kuiskaten. Magnhild erotti
vain vähäisen osan sanoista, mutta ne olivat kyytityttö-ajalta kylän
raitilta kotoisin, ja ne olivatkin sitten tavalliseen sanastoon
verrattuina kuin virtahevoset kärpäsiin.
Magnhild peräytyi. Rönnaug tuijotti häneen rajusti, koettipa sentään
jo malttaa mieltänsä: "You are right!" -- mutta siinä purskahtikin
esiin uusi suuttumuksen, jopa kauhun puuska, sillä olihan hän nyt
joutunut muistamaan noita aikoja, jolloin hänkin paraan taitonsa
takaa sohi päältään noita niljaisia, rumia elukoita, joita rahvaan
rutakon sameasta syvyydestä ryömi pinnalle, ja moiset, kuin tuo
rahjus tuolla mäen alla, istuivat rutakon reunalla onkien -- -- Hän
koperoi taskustaan Charles Randonin viimeistä kirjettä, jota hän aina
piti irtonaisena päällään, kunnes tapasi viimeksi tulleen; tämän hän
painoi huulilleen ja tyrskähti itkuun, jota pitkitti, niin että hänen
täytyi istautua.
Ensi kerran heidän elämässään Magnhild nyt näki hänen itkevän. Eipä
hän laivan kannellakaan, Amerikkaan lähtiessään, ollut itkenyt,
päinvastoin!