He jäivät pappilaan useammaksi päiväksi. Sillä kun kerrottiin, että
Magnhild aikoi lähteä myötä Amerikkaan, säikähtivät nuo kelpo-ihmiset
niin pahanpäiväisesti, että täytyi antaa heille aikaa tutustua tuohon
ajatukseen. Magnhild mieli myös oleskella yhdessä heidän kanssaan.
Eräänä päivänä oli kaikki naisväki kävelemässä maantiellä. Rönnaug ja
miss Roland taluttivat välissään pikku Harryä, niin ettei matka juuri
joutunut nopeasti. Juuri hänen tähtensä kai he kaikki väistyivät
isojen matkavaunujen tieltä, jotka tulivat ajaen perässä.
"Magnhild!" huudettiin vaunuista, ennenkuin he oikein ehtivät kääntyä
niihin päin.
Magnhild katsahti ylös, muuan mustiin puettu nainen hymyili hänelle.
Magnhild juoksi heti tämän luo, ajaja seisahutti. Se oli rouva Bang.
Rouva sulki Magnhildin syliinsä ja suuteli häntä. Rouvan vieressä
istui lihava sotaherra, joka tervehti häntä. Rouva oli laiha, hänellä
oli yllään surupuku uusinta muotia: mustat helmet sirotettuina puvun
päälle välkähtivät joka liikahduksesta; päässä oli hattu lierit
kiverrettyinä ylöspäin, siinä heilahteli sulka ja alas valui viljava
harso kääriytyen kaulan ympäri. Hän vilahutti säteilevät silmänsä
yön helmasta, sillä juuri siinä ympärystössä ne saivat viehättävän
loiston. Surunvoittoinen altistumus näytti ikäänkuin vallitsevan
kasvoissa, tempoilevan niiden hermoja, taivuttavan suun hymyä,
luukuvan silmissä. "Niin, minä olen muuttunut", sanoi hän raukeasti.
Magnhild siirsi katseensa rouva Bangista lihavaan upseeriin. Rouvan
silmät seurasivat katsetta: "Etkö enää tunne miestäni? Vai etkö
nähnyt häntä koskaan?"
Herra istui kymmenkertaisessa rasvakerroksessa, ikään kuin suurten
pielusten sisällä, ottaen osalleen kaksi kolmannesta koko vaunujen
tilasta, rouva istui vieressä likistyksissä, sillä herran toinen
olkapää ja käsivarsi lepäsivät hänen olkapäällään ja käsivarrellaan.
Herra näytti hyvänsuovalta ja varsin tyytyväiseltä. Mutta kun loi
silmänsä hänen raskaasta, lihakkaasta naamastaan ja ruumiistaan
rouvan puoleen, näytti tämä henkisentyneeltä -- aina kättä myöten,
jonka hän nyt riisui paljaaksi käsineestä.
Yhtenään seuraten Magnhildin silmäystä, pyyhkäisi hän Magnhildin
otsalta takaisin kutrin, joka oli kierahtanut alas, ja antoi kätensä
vitkaan, pehmeästi solua hänen poskeansa myöten. -- "Te käytte
surupuvussa?" -- "Niin pitäisi koko maan tehdä, lapseni." Vähän
jälkeenpäin ja matalammin: "Hän on kuollut."
-- "Sinä saat muistaa, että on kiire, jos meidän on ehdittävä
höyrylaivaan".
Rouva Bang ei katsahtanut ylös aviomiehensä puhuessa: hän silitti
hiuskiemuraa, jonka hän äsken oli pyyhkäissyt syrjään. Bang viittasi
ajajalle, vaunut alkoivat vierrä.
"Minä aion Amerikkaan", kuiskasi Magnhild, samalla kun luisahti alas
vaunun astuimelta.
Rouva Bang katsoi hänen peräänsä, näytti sitten koko laajuudessaan
käsittävän mitä sisälsi se, että Skarlien vaimon piti lähteä pois,
kauas pois -- mitä edellytyksiä sillä tapauksella täytyi olla, mitä
seurauksia. Saivatpa näet hänen kasvonsa jälleen jotakin entistä
hehkuaan, hänen ruumiinsa tarmoa: tuokiossa seisoi hän pystyssä,
kääntyi kokonaan ympäri ja heilutti. Millä suloudella!
Mies ei antanut vaunujen uudelleen seisahtua. Hän rajoittautui vain
käymään kiinni rouvaan toisella kädellään. Tätä liikuntoa mahtoi
seurata kehoitus istumaan, sillä niin teki rouva kohta.
Sulkatöyhtö näkyi heiluvan ihan herran olkapään vieressä. Enempää ei
näkynyt, rouva oli varmaan jättäytynyt luisuman alas.