Rönnaug näki seuraavana aamuna unta laulusta, hän kuuli sitä vielä
herätessään, ja vähän jälkeenpäin hän selveni sen verran, että kysyi
itseltään, Magnhildkohan se todella siellä lauloi! Tämän ajatuksen
piristämänä hän vallan valveillaan jätti vuoteensa.
Tuskin saatuaan aamupuvun yllensä, hän avasi ikkunan. Arkisalista,
s.o. talon alikerroksen toisesta päästä soi laulua heikon
pianonsoiton myötä. Laulu oli puhdasta, korkeaa, se oli ihan varmaan
Magnhildin.
Rönnaug kiirehti suoriutuakseen valmiiksi ja tullakseen alas.
Ullakolta otti hän kenkänsä, vetääkseen ne jalkaansa vasta ulkona,
kun näet pelkäsi herättää miss Rolandia ja lasta. Siellä tuli joku
portaissa; hän laski pikaa kengät alas ja asettausi eteen, sillä pää,
joka pisti ylös, oli Grongin. Tuoko täällä?
Mies tervehti naista katsahtaen häneen tiukan terävästi ja meni
mitään sanomatta viereiseen suojaan.
Rönnaug istui kuunnellen laulua pukeutuessaan valmiiksi. Se solui
niin tasaisesti ja tyynesti. Siitä soi kyllä iloakin, mutta
hillittyä, sitä saattoi sanoa kuulakan heleäksi.
Rönnaug pysyi hiljaa, kunnes Magnhild lopetti, ja viipyi vielä
hiukan. Sitten meni hän alas. Ovi oli raollaan, sentähden oli hän
kuullut niin selvästi. Magnhild oli kääntynyt pianotuolin mukana ja
istui puhellen molemmille pikkuystävilleen lapsuusvuosiltaan, he
istuivat hänen kummallakin puolellaan. Heille hän näytti laulaneen.
He nousivat kaikki seisomaan, kun Rönnaug astui sisään. Magnhild
pyysi hänen katsoa kelloa. Tosiaankin se oli vasta kymmenen! Magnhild
oli jo ollut kauan jalkeilla. -- Ja laulanut?
Tytöt lähtivät tuomaan kahvia, munia y.m. ruokasaliin. Heti
huomattuaan olevansa Rönnaugin kanssa kahden riensi Magnhild tältä
kysymään, tiesikö hän, että Grong oli täällä. Rönnaug kertoi
vast'ikään kohdanneensa hänet. "Niin", kuiskasi Magnhild, "hän
on matkalla poikaansa peräämässä. Aatteleppas tuo on karannut
morsiamensa kanssa! Sulhanen on 20-vuotias, morsian kai kuudentoista
korvissa!"
"Siis runot?" -- "Olivat tietysti sulhon sepittämät. Grong on
raivoissaan. Olihan poika kasvatettava runoilijaksi!" He nauroivat
molemmin. Poika puitukka oli todella harvinaisen lahjakas, kertoi
Magnhild edelleen, ja isä oli hänen tähtensä lukenut jos jotakin, ja
matkustellut hänen kanssaan Saksat, Ranskat, Englannit ja Italiat.
Nyt piti pojan vielä saada jotakin vaikutusta mieleensä kotimaan
luonnosta ja kansanelämästä, ja -- kippis! -- samassa tuo onkin
tiessään!
Grongin askelia kuului portaista, joten ei sen enempää tullut
juteltua. Mutta terävän tuikkeen he saivat ukon silmästä hänen sisään
tultuaan. Hän asteli edes ja takaisin, kätkeytyen partaansa ikäänkuin
metsään ja piillen silmälasiensa takana, niinkuin se joka kurkistaa
kuvaansa kaivossa.
Istuttiin myöhäiseen aamiaispöytään, jossa papinrouva ujon
ystävällisenä tervehti kutakin yksitellen. Kirkkoherra oli poissa
koululla kokouksessa.
Aamiaisen jälkeen, jonka aikana Grong ei avannut suutansa muuta
paitsi syödäkseen ja juodakseen, meni hän arkihuoneen ja eteisen
lävitse suoraan ulos rappusille. Rönnaug meni pelotonna perään,
koska tahtoi puhutella häntä. Grong huomasi sen ja tahtoi väistää,
mutta saavutettiin ja hänen täytyi astella toisen kanssa tuonnemmas
tien suuntaan. Mutta kuullessaan mitä kysymys koski, huusi hän:
"Minä olen niin saakelisti suuttunut tuohon pitkään naiseen ja
hänen ijänaikuiseen tarkoitusperäänsä, että minun suustani ette saa
sanaakaan! Odotan sitäpaitsi kyytimiestäni." Hän tahtoi kääntyä
pois, mutta Rönnaug piti nauraen hänestä kiinni ja palautti hänet
puheen-aiheesen. Mutta ennenkuin Rönnaug ehti kertoa, mitä Grongin
tarvitsi tietää, keskeytti tämä hänet.
"Ei sillä suoraan sanoen ole mitään tarkoitusperää ollenkaan,
sen pituinen se tarina! -- Entäs tuon laulu? Tande on niin usein
kirjoittanut minulle tuosta laulusta. Nyt kuuntelin sitä tässä
aamulla -- ja tiedättekö mitä? Virheetöntä säntillisyyttä, puhdas
nuotti, tekniikkaa, niin tietysti, mutta ei mitään kuvitusvoimaa,
ei mitään sieluun sattuvaa, ei sisältöä -- ja mistä saakelista hän
_sitä_ olisi saanutkaan?
"Jos hänellä olisi ollut kuvitusvoimaa, olisi hänellä myös ollut
tarmoa ja semmoisilla laulukeinoilla, semmoisella tekniikan taidolla
hän olisi _ollut laulajatar_ -- olipa sitten löytynyt Tandea tai ei,
oli sitten ollut Skarlien tai Farlien kanssa naimisissa?"
Grongin puheen karkeasta ja törkeästä muodosta huolimatta saattoi
siinä kuitenkin olla senverran totta, että kannatti suoria hänelle
oikein selville Magnhildin historia. Grong ei kyennyt vastustamaan
sielunelämän esityksen viehätystä. Hän oli tuota pikaa pelkkää
korvaa, unohti sekä suuttumuksensa että hevoskyytinsä.
Hän kuuli siitä Magnhildista, joka tuskin viitsi pukea yllensä ja
antoi Skarlien tehdä ja sanoa mitä tahansa, mutta joka samassa kuin
Skarlie mainitsee Tanden ja hänen nimensä yhdessä -- s.o. murtautuu
sinne missä Magnhild asuu piilossa -- heti paikalla karkaa hänen
luotansa Amerikkaan! Eikö siinä kenties ollut tarmoa?
Grong sai kuulla siitä Magnhildista, joka estettynä suurimmasta
ei mielinyt mitään enää. Suhde Tandeen asetettiin ilmi selville:
tunsihan Grong sen jo osittain Tanden omien sanojen perusteella.
Rönnaug luuli olevankin oikeinta kertoa hänelle Tanden kirjeestä;
tämän hän muisti, se kun oli niin syvästi häneen vaikuttanut. Ja mitä
se nyt vaikutti myös Grongiin! Kuinka raskaalta lieneekään kerran
tuntunut tästä miehestä luopua siitä mihin hän ensin oli luullut
olevansa aiottu? Ja nyt taas heittää poikansa menneeksi? Kuinka
olivat Rönnaug ja Magnhild hennoneet nauraa jotakin semmoista --
kuten he vielä tänä aamuna olivat tehneet!
"Lohdutustako siinä ajatuksessa, että meidän tarkoitusperämme on
korkeampi ja moninaisempi kuin mitä itse näemme? Niin sille, joka
tahdottomasti ja sokeasti alistuu tuon tuntemattoman hallituksen
alle. Minä en sitä voi!" Hän nosti nyrkistyneen kätensä, mutta antoi
sen hiljaa vaipua. "Onko rikos ohjata määrätyitä tarkoitusperiä
kohden, panna tahtonsa, edesvastuunsa siihen mukaan? Katsos
hyönteistä tuossa. Se kulkee oijeti eteenpäin, se tahtoo varmaan
jotakin. Nyt poljen sen kuoliaaksi. Kas noin!"
Hetken perästä hän jatkoi: "Olisittepa nähnyt vaimoni! Hän kiiti
tietänsä liehuvin lipuin -- silmät, ajatukset säkenöivät. Minnekä?
Juuri silloin kun hän minun avullani alkoi saada selville kykynsä ja
tehtävänsä, hän sammui. Tähdenlento!
"Minulla oli ystävä. Kuinka lahjakas ja innokas! Kuinka kaunis hän
olikaan! Kahdenkymmenen ja muutaman vuoden ikäisenä hän kaatui
tanskalaisella sotavallilla hädin mainittuna, hädin muistettuna!
Tähdenlento!
"Mutta mikä huolenpito olennoista, jotka eivät tahdo eivätkä voi
mitään! Tuo kalastaja Norrlannista ('Pohjoismaalta') pelastui
yksinään, kun kokonainen pitäjä sortui häviöön. Ja hän sai elää yli
60 vuotta, tyhmänä kuin se turska, jota hän merestä veteli.
"Vai muittenko vuoksi? Samanaikuistenko kasvattamiseksi?
Jälkipolvienko hedelmän edistämiseksi? Niin niin! lohduttakaa te
sillä itseänne! Minun täytyy, voidakseni niin tehdä, itse nähdä, itse
tuntea se. Myyrän elämää pimeässä ja sattuman varassa minä en osaa
elää, enpä edes vaikka saisin todistuksen siitä, että kerran kaikki
valkenee, nimittäin haudan tuolla puolen. Ihmettelen niitä, jotka
sitä osaavat!"
"Toisin sanoen: te halveksitte niitä!" väitähti väliin Rönnaug. Grong
katsahti häneen, mutta ei vastannut.
Rönnaug halusi mielellään tietää, mihin nyt neuvottaisi Magnhildia.
Grong vastasi rivakasti: "Työtä tekemään!" -- "Määräsuuntaakin
vailla? Työtäkö vain tekemään?" -- Grong pysähtyi. "Sanonpa teille,
hyvä rouva, yhden asian. Magnhildin onnettomuus on ollut siinä, että
hän on kaiken ikänsä saanut ihan itsestään kaikki, mitä hänellä piti
olla, joka aterian, joka puvun. Jos hän olisi ollut kovassa työssä
tai kasvattanut lapsia, ei hän olisi unelmia haparoinut." -- "Siis
tehdä työtä ilman tarkoitusperää?" toisti Rönnaug. -- "Niit' on niin
monenlaisia tarkoitusperiä", sanoi Grong äreästi ja vaikeni siihen.
Silminnähtävästi hän oli kiertänyt piirinsä umpeen ja seisoi taas
lähtökohdalla vihoissaan siitä, mitä oli sattunut hänelle itselleen.
He olivat pyörtäneet ja seisoivat jälleen kauniissa koivukujanteessa
talon tykönä. Sieltä he kuulivat laulua, menivät likemmäs,
pysähtyivät ja kuuntelivat tarkasti. Sillä akkunat olivat auki ja
joka sävel soi kirkkaana puhtaana. "Siinä äänessä on viattomuutta",
Grong virkkoi, "se on kyllä totta. Mutta viattomuus on vain
passiivinen ominaisuus." He astuivat edemmäs.
"Ei siis kuitenkaan pelkkää tekniikkaa?" kysyi Rönnaug.
Tähän Grong ei vastannut mitään. Hän oli joutunut toiseen
ajatussarjaan. Heidän seistessään rakennuksen edustalla, hän
pysähtyi: "Magnhild on kai kuten minäkin keskeneräisen sukutyön
kannattaja. Mutta kuoleehan hänen sukunsa loppuun hänessä -- entäs
minun? Ei, tästä saattaa tulla hulluksi! Missä on kyytini?" --
Grong kulki päärakennuksen sivutse takapihalle päin, Rönnaug
hitaammin jälessä. Kyytimies ei ollut tullut. Grong murisi ja lähti
menemään vaunuvajalle, jonka ovi oli avoinna, ja siellä hän näki
Rönnaugin vaunut. Tämä tuli mukaan, ja Grong puhui hänelle vaunuista.
Ne olivat kyllä liian köykäiset matkavaunuiksi, tuumi ukko. Toinen
etupyörä oli jo nähtävästi vioittunut, koska se oli otettu pois.
Siis riippui sepästä, kauanko naisten oli jäätävä tänne. Mutta hän
matkustaisi heti, sillä tuossapa perältäkin! -- kyyti ajoi paikalle.
Grong hyvästeli vain pikimmältään, ikäänkuin hänen olisi jo ensi
nurkasta käännyttävä takaisin; hän kävi noutamassa kapineitaan.
Rönnaug tahtoi kuitenkin odottaa, kunnes hän jälleen tulisi ulos.
Rönnaug oli kiintynyt häneen. Ehkei pojan sentään ollutkaan niin
huonosti laita, kuin isästä nyt näytti. Grongissa oli semmoinen
rauhattomuus; aiheutuiko se ehkä siitä että hänellä oli niin
monenlaiset "lahjat", mutta ei mitään määräsuuntaista lahjaa? Rönnaug
oli kerran kuullut hänen käyttävän samaa sanaa puolittain piloillaan
eräästä toisesta. Mutta yhdeksi päälahjaksi koottuna sen täytyi olla,
sen Rönnaug älysi. Näin oli kyllä Magnhildin laita, mutta kenties se
oli liian vähäinen? Tekniikka? Niin, jos tämä oli hänen päälahjansa,
niin voihan se sukeutua muotoonsa laulussa!
Ei tuo selvennyt hänelle. Ja se oli niin lohdutonta, sillä nythän
oli neuvo annettava, päätös tehtävä. Rönnaug rukoili Jumalaa
ystävättärensä puolesta sekä tuon synkän miehen puolesta, joka
juuri tuli ulos, papinrouvan saattamana, ainoan, jota hän näytti
hyvästelleen.
"Sano sitten terveisiä vanhalle opettajalleni", lausui hän ylhäältä
kääsin istuimelta, tarttuen rouvan käteen. "Sano hänelle -- älä sano
hänelle mitään!" Grong läimähytti hevosta niin äkkiä, että kyytipoika
oli vähällä jäädä pääsemättä mukaan.
Papinrouva virkahti jotakin, että tuo mies ei varmaankaan ole
onnellinen; jäi siitä seisomaan ja katseli hänen jälkeensä. Silloin
tuli samaa tietä joku nainen ylös heitä kohti. Se tervehti myhäillen
rouvaa mennessään ohi keittiöön. "Saitko sen myydyksi?" -- "Sainhan."
-- "Niin näkeehän sen sinusta." Ja kääntyen Rönnaugiin sanoi rouva:
"Se eukko, uskokaa, teki Magnhildin onnelliseksi tänä aamuna", --
"Mitenkä niin?" -- "Eukon piti mennä kauppiaalle käsitöineen, hän
-- kauppias -- on ostelijana eräälle kauppaliikkeelle kaupungissa."
Samassa sattui Magnhild tulemaan keittiöön. Eukko nähdessään hänet
tervehti -- luistaahan siltä puhe niin helposti -- ja alkoi jutella
ja itkustella, itkustella ja jutella, miten köyhä hän oli ollut,
mutta kuinka hyvin he nyt tulivat toimeen hän sekä lapset. Magnhild
on näet useampana vuonna pitänyt käsityökoulua täällä ylämaissa, ja
tuo eukko on ollut kaikkein ahkerimpia siinä. Voittepa uskoa, että
tuo kotiteollisuus-homma on niin levinnyt koko ympäristöön, että
tuskin on ainoatakaan köyhää enää pitäjässämme.
"Mutta Magnhild -- ilostuiko hän?" -- "Hän ilostui niin -- sillä pian
sen perästä kuulimme hänen laulavan. Ja viime kerralla, kuin hän oli
täällä, emme saaneet häntä edes pianoa soittamaan."
Rönnaug tervehti miss Rolandia ja lastansa, jotka parhaiksi tulivat.
Vähän myöhemmin tahtoi hän mennä eteisestä arkisaliin, silloin
kuului taas sieltä laulun säveliä. Molemmat papintyttäret lauloivat
kaksiäänisesti hennoilla äänillään, toinen vähän epäselvemmin kuin
toinen. Laulaa laahateltiin:
"Herran isän-kä'ess' on kaikk'."
Ovi oli avoinna. Toinen tytöistä istui pianon ääressä, toinen seisoi
vieressä. Magnhild istui heidän edessään nojautuen pianoon.
Rauha säteili pienen virren säkeestä, syystä että sen laulajissa
asui rauha. Pienet keltaiset päät puvunkaulusten yläpuolella eivät
liikahtaneet, piano soi melkein kuiskien. Mutta päivänpaiste
välkehtien koruompeluin kirjatuilla huonekaluilla ja päällyspeitoilla
soi sopusointuisasti mukaan etäältä.
Tehtävänsä suoritettuaan kertoi heistä toinen, että eräs matkustava
rouvasihminen oli opettanut heille virren, ja toinen että Neiti oli
kirjoittanut siihen alto-äänen. Puhumatta tai asentoansa muuttamatta
kurotti Magnhild kätensä ja lähinnä seisova tyttö kävi siihen kiinni.
Ulkoa kuului puhuvien ääniä, sieltä tuli kirkkoherra seurassaan
useita miehiä. He suuntasivat askeleensa suoraan portaille, joten
siis Rönnaug tuli sisään. Kohta kuului portailta poljentaa;
sisällä-olijat nousivat paikoiltaan, Magnhild peräytyi Rönnaugin luo.
Silloin ensin koira, sitte kirkkoherra astuivat mahtavasti sisään,
ja hänen jälissään kömpi vitkalleen sisään kuusi tai seitsemän
talollista peräkkäin, raskaita, työn kuluttamia ihmisiä pienestä
tunturiseutukunnasta. Magnhild likistihe Rönnaugiin, joka myös
väistyi vähän peremmäs, niin että he jäivät seisomaan tuon ison
harsopeitteisen peilin eteen. Kirkkoherra sanoi hyvää huomenta ensin
rouva Randonille sitte Magnhildille ja tiedusti heidän vointiansa.
Sitten tulivat talolliset toinen toisensa jälkeen ja kättelivät,
kiertäen koko salin, järjestään kaikkia siellä olevia. "Kutsu sisään
äiti!" sanoi kirkkoherra toiselle tyttärelleen ja rykäisi. Rouva
saapui, ja heti talonpojat kukin vuorostaan kättelemään häntä ja
sitten palaamaan paikalleen. Kirkkoherra pyyhki kasvojaan, asettui
pelästyneen Magnhildin eteen ja lausui:
"Rakas Magnhild, älä pelästy! Pienoisen seurakuntamme edustajat
ovat tänäpänä sattumalta ko'ossa kouluhuoneella. Ja siellä tulin
minä maininneeksi, että sinä matkasi varrelta olet poikennut tänne,
ja silloin siellä joku sanoi: häntä on meidän kiitettävä siitä,
että vaivaishoito täällä maksaa niin vähän. Ja samaa sanoivat
useat muutkin. Silloin minä sanoin, että tätä tulisi meidän lausua
hänelle itselleen; siitä oltiin yhtä mieltä. Sinä et kaiketi koskaan
ole saanut kiitosta, rakas lapsi, et täällä, etkä tuolla alhaalla
Örenissä, vaikka siellä varmaankin vaikutukset työstäsi ovat
suuremmat ja ovatkin sieltä levinneet seurakuntiin kahden puolen
vuonoa. Rakas lapsi, Jumalan tiet ovat tutkimattomat. Niin kauan kuin
näemme ne omissa pikkukohtaloissamme, olemme onnelliset; mutta kun
emme näe niitä, olemme kovin onnettomat." (Tässä tyrskähti Magnhild
itkuun).
"Kun sinä, vetäen kelkkaa pikku kädelläsi, siirryit alas lumivyöryn
mukana vahinkoon joutumatta, tapahtui tämä sitä varten, että sinusta
koituisi siunausta monelle.
"Älä halveksu tämän köyhän paikkakunnan kiitosta, se on rukous sinun
puolestasi kaikkivaltiaalle. Itse tiedät, mitä hän on sanonut: kaiken
minkä olette tehneet yhdelle pienimmälle minun veljistäni, sen olette
tehneet minulle. -- Soisin että sen tuntisit!"
Kirkkoherra kääntyi ja lausui samaan juhlalliseen saarnanuottiin
vaimollensa: "Antakaa näiden miesten tulla ruokituiksi!" Laskien
sitten leikkipuhetta, hän astuskeli heidän keskellään, mutta huone
jymähteli siitä. Mitä enemmin Magnhildin mieli oli heltynyt, sitä
onnellisemmaksi kirkkoherra tunsi itsensä.
Magnhild halusi saada puhua kirkkoherran kanssa kahden, sillä
ellei hän olisi joutunut tämän kotiin, ei olisi syntynyt mitään
sellaista, josta hän nyt niin aivan ansaitsematta sai kiitosta. Mutta
kirkkoherran kiivaus hillitsi häntä.
Miehet ravittiin. He kättelivät taaskin koko talonväen järjestään
ja poistuivat kirkkoherra etupäässään, jonka ääni kaikui jääneiden
korviin melkein vielä koulupihalta asti.