Magnhild ja Rönnaug tulivat käsi-kädessä ulos metsästä, josta
Rönnaugin lopuksi oli täytynyt noutaa hänet ja jossa niin paljon
oli asioitu, tutkittu, harkittu. He astuivat aina tasangolle asti.
Missä sini-utu-puvussa nousivatkaan tunturit korkeuteen -- ja tämän
kehyksen sisällä hongisto tuonnempana, kanervikko tännempänä, ja
sitten tasanko, jolla miss Roland ja lapsi istuivat sinisillä ja
punaisilla huopapeitoilla vaunun vieressä. Tältä etu-alalta äidin
katse lähti mielikuvitukseltaan vilkkaampana vaeltamaan kooten vielä
vahvemmalti vaikutteita luonnon kuvataulun viivoista, valaisusta,
väreistä.
"The summer-travels in Norway, the summer-travels in Norway!"
[Kesäretket Norjassa] hoki hän itsekseen.
Jokaisesta sanasta saattoi aavistaa, että näihin englantilaisen
sanavarastonsa sanoihin hän pani enimmin mielikuvitusta.
He kulkivat hitaasti edelleen ympäristössä. Rönnaugille oli Magnhild
muuttunut uudeksi, tämän sielunelämä oli avartunut, sen kasvot
säteilivät läpitysten, eivätkä enää olleet nuo entiset. Olihan
Magnhild jo kohta viisi vuotta salassa surrut hukkaan mennyttä
elämäntehtäväänsä ja hukkaan mennyttä rakkauttaan, noita kahta
sisarusta, jotka elivät ja kuolivat yhdessä. Hän oli nyt avannut
sielunsa toiselle -- siinä oli jotakin tapahtunut!
He valjastuttivat hevoset ja ajoivat edelleen. Mutta luonnon
päivällislepoa eivät he häirinneet, tuskinpa vaunujenkaan ratinalla,
sillä he ajoivat hiljaa rinteitä ylös.
Seuraavassa majatalossa he lukivat päiväkirjasta nämä sanat:
Meit' tervehti kaarneet tiellämme.
Se huono on enne; vaan jumalille
emme uhranneet ole vihaisille,
eikä leppeetkään meitä suosine.
Mitäs siitä? Me uskomme taivaan Luojaa,
joka voimamme on ja meitä suojaa.
Siis pelko pois! Me nauramme enteille,
Näistä pikku-säkeistä syntyi itsestään linnunlaulukuoro
matkailijoille. Mutta sopusoinnuton ilo saa mielen alakuloiseksi ja
tässä sitäpaitsi runo juuri sisälsi pahan enteen, sillä olivathan
vasta ehtineet vähän matkaa majatalosta, kun heidän katseitaan
kohtasi kirkontorninhuipuke siltä kummulta, jonka mullassa Magnhildin
vanhemmat ja sisarukset lepäsivät, ja vasemmalta maantie; tunturin
rinteellä siellä missä hänen lapsuutensa koti oli ollut.
Tuo karu maantie muistui aina Magnhildin mieleen, milloin hän
ajatteli omaa, hukkaan elettyä pitkää elämän-uraansa. Nyt sen näkö
taaskin herätti hänessä samanlaisen tunteen. Se lohdutus, minkä hän
äsken oli saanut, ei kyennyt pitemmältä puhumaan hänelle. Sillä
seurasihan sen mukana niin paljon selviämätöntä ja epätietoista. Hän
läheni nyt sitä kohtaa, mistä kaikkityynni oli lähtöisin: kukkulalta
saattoi nähdä pappilan.
Oli sovittu, että he poikkeisivat sinne. Vaunut vierivät
koivukujannetta alas sievälle pihamaalle. Rönnaug jutteli neiti
Rolandille papinperheestä, vieläpä hauskasti. Samassa he kaikki
pelästyivät, kun vaunut olivat kellahtaa kumoon. Ihan kääntäessään
porraspään puoleen ajaja oli suistanut syrjään isolle paadelle,
jonka matalin laita oli juuri sillä kohtaa. Rönnaug ja miss Roland
kirkaisivat hiukan molemmat -- ja kun pahasta oli päästy niin
vähällä, naurahtivat he. Heidän mielihyväkseen nauroi Magnhildkin
mukaan. Niin vähäpätöinen kuin tapaus olikin, auttoi se häntä
siirtymään haaveista todellisuuteen. Nyt hän siis oli kuin olikin
pappilassa! Tuo sama kivi -- kuinka monet sadat rattaat olivatkaan
ajaneet sen päälle, mutta oliko se silti koskaan toimitettu pois?
Siinä seisoi vanha Antti, vanha Söyrinki, vanha Nuutti! Tuolla se
Aune eukkokin kurkisti pihalle! Koira haukkui pirtistä. Magnhild
kysäisi: "Ovatko ne saaneet koiran?" Rönnaug vastasi: "Lyönpä vetoa,
että se on tullut itsestään!"
Vanha Aune otti huostaansa tavarat, Rönnaug lapsen, heidät osotettiin
kaikki eteisestä perhesaliin; mutta siellä ei ollut ketään paitsi
koira, suuri, pörröinen otus, joka ensimmäisen ystävällisen sanan
kuultuaan leppyi lempeäksi ja mennä tallusti nuuskien ja häntä
lierussa toisen luota toisen luo, siitä jälleen pesän juureen,
johon laskihe loikumaan lihavana, hyvin ruokittuna. Ritkahteli ja
rytkähteli ylhäällä -- kirkkoherra se siellä nousi sohvasta. Tämä
joustinten soitto oli Magnhildille ennestään hyvin tuttua. Tunsi sen
koirakin, sillä se nousi ja tahtoi ulos isäntänsä seuraan. Mutta
tämä, jonka astunta kuului huoahtavista puuportaista, ei mennytkään
ulos, vaan tuli sisään, niin että koira vain tervehti häntä,
lierutti häntäänsä ja meni takaisin pesän luo, jossa se niin pitkän
liikkeillä-olon perästä öhkyen kääntyi kellelleen.
Kirkkoherra oli mikäli mahdollista kaikin puolin entisellään. Hän oli
kuullut Rönnaugista ja iloitsi saamastaan nähdä hänet; hänen lihavat
kätensä pitelivät niin ystävällisesti ja kauan Rönnaugin, ja vielä
kauemmin Magnhildin käsiä. Hän tervehti Miss Rolandia, ja lapsi häntä
huvitti, kun taas lapsen ilona olivat kaikki uudet esineet huoneessa,
etenkin koira.
Sytytettyään piippunsa ja saatuaan muut sekä itsensä sijoitetuiksi
koruompeluin kirjatuille sohville ja istuimille, täytyi hänen ensi.
asiakseen kertoa (sillä se oli täsmälleen kuukausi takaperin hyvin
ja onnellisesti aikaansaatu), että "pikkutyttöjen" tulevaisuus
oli turvattu. He olivat näet kumpikin saaneet elinkorkonsa, ja
ne oli todella erittäin edullisilla ehdoilla saatu. Jumala oli
käsittämättömässä armossaan ollut niin hyvä heille. -- Enemmän
huolissaan olivat he olleet "neidin" puolesta (näin nimitettiin
entistä opettajatarta). Olivathan he aikoneet tehdä jotain hänenkin
hyväkseen, vaikka siitä tuskin olisi riittävää apua ollut, sillä
siihen eivät heidän varansa riittäneet, eikä hän itse olisi voinut
mitään lisää ansaita, sillä hän oli käynyt niin kankeaksi. Mutta
Jumala oli tutkimattomassa armossaan muistanut häntäkin. "Neiti"
ei enää tarvinnut mitään elinkorkoa. Hän oli ollut tervehtimässä
muutamaa sukulaistaan monen peninkulman takana täältä, siellä
oli Jumala kutsunut hänet luokseen; hän ei ollut kestänyt matkan
rasitusta. Kuolonsanoma oli tullut heille pari päivää sitten, ja
pappi oli kovin epätietoinen, voisiko hän matkustaa hautajaisiin;
tämä riippui eräästä morsiusparista, josko sen sopisi lykätä
vihkiäisensä muutamaksi päivää eteenpäin. "Niin monivaiheista,
Magnhild rakas, on tämä elämä. Toinen lähtee hautaan, toinen
vihkituoliin. Ah juu! -- Mutta sinullahan onkin vasta kaunis puku,
lapseni! Skarlie on totisesti hyvä mies sinulle. Muuta ei sovi sanoa!"
Vihdoin tuli rouva molempine tyttärineen. Hieman märät hiukset,
puhtaat hiansuut, vasta silotetut hameet osottivat, että he olivat
asuaan siistinneet vierasten tulon takia. He eivät puhuneet mitään,
puheesta kirkkoherra piti huolen, he vain niiasivat kätellessään,
ottivat käsille koruompeluksensa ja istuivat ompeluin-kirjatulle
lavitsalleen. Toinen tyttäristä nousi kuitenkin pian ja kuiskasi
jotakin äidilleen; siitä suunnasta, jonne ensin hänen, sitten äidin
silmä kääntyi, saattoi päättää, että kysymys koski riisuttaisiko
harsopeite peilin, taulujen ja parin kipsikuvan päältä. Koska tyttö
taas istuutui, oli arvatenkin päätetty ettei sitä riisuttaisi.
"Ja neiti kun on kuollut?" sanoi Magnhild. Kaikki kolme laskivat
yht'aikaa koruompeluksensa alas ja nostivat vähän päätänsä. "Hän
kuoli halvaukseen", sanoi rouva. Näin istuivat he vähän aikaa, sitten
jatkoivat koruompeluansa.
Kirkkoherra nousi laskemaan koiraa ulos. Se meni hirveän häpeissään,
josta taas kirkkoherra sitä kiitteli. Sitten seurasi sen useita
muitakin hyveitä, jutun hiljakseen jatkuessa. Koira oli tullut heille
kolme vuotta sitte, Herra yksin tiesi mistä, mutta hän yksin tiesi
myöskin miksi, sillä jo ensimäisenä kesänä oli se pelastanut Neidin
hengen, kun Olli Björgans'in vimmattu härkä oli karannut häntä
vastaan hänen tavallisella kävelymatkallaan kirkolle.
Kolmas suuri tapaus: vanha Antti oli iskenyt jalkaansa, tuli sitten
vuorostaan yhtä vitkalleen kerrottuna. Kirkkoherra kertoi juuri mitä
vanha Antti sanoi, kun kirkkoherra oli kantanut hänet vuoteelle.
Silloin kertomus katkesi siitä, että ovea ulkoapäin nöyrästi
kaapittiin; se oli tietysti koira. Paksu pappi nousi heti laskemaan
sitä sisälle, puhui sille ystävällisesti ja varottavasti, joka
otettiin vastaan liehittelevällä ujoudella.
Koira vilkaisi ympärilleen. Ja kun rouvan silmä selvästi lempeimmin
katseli häntä, meni se kohta tämän luo ja nuoleksi kättä, jonka hän
tarjosi.
Samassa nousi Magnhild, meni suoraa päätä rouvan luo ja silitti hänen
hiuksiaan; hän tunsi että kaikki katsoivat häneen, mutta varsinkin
rouva hämillään ja ihmeissään -- ja Magnhild ei osannut pitemmälti
selittää, miksi hän näin oli tehnyt, vaan riensi sentakia ulos. Hänen
jälkeensä vallitsi huoneessa hiljaisuus.
Mitä tuo oli? mitä oli tapahtunut? Oli tapahtunut se, että Magnhild
aamupäivällä oli saanut tuon kirjeen, jonka tunnemme, ja sen jälkeen
katseli hän pappilan elämää aivan toisilla silmin.
Ikävyys haihtui, hän havaitsi tämän takana sydämellisyyden ja
viattomuuden, jonka hän aina oli jättänyt huomaamatta, ja hän alkoi
aavistaa jotakin.
Kirkkoherran kertomuksissa ensimmäisestä viimeiseen asti ei sanaakaan
muistuttamassa, että hän tai joku hänen omistaan olisi tehnyt mitään
hyvää. Sitä täytyi kunkin itse keksiä. Mutta sen oli koira tehnyt,
ennenkun Magnhild sitä teki.
Se kiitti: oliko hän koskaan kiittänyt? Ja tämä asianlaita koski
niin vuolteen voimalla häneen, että se ajoi hänet pakostakin
tekoon sellaiseen. Kun hän par'aikaa oli täyttämässä aiettaan,
huomasi hän kaikkien kummastuksesta, kuinka tottumattomat he olivat
kiitollisuuteen tai kiitollisuuden osotuksiin hänen puoleltaan, ja
tämä se säikähdytti häntä niin, että hän poistui.
Hän asteli tietä kirkolle päin, kenties siksi että se äsken oli ollut
puheena. Itse oli hän kokonaan uuteen katsantotapaansa kiintynyt.
Hän oli tähän silmänräpäykseen asti tarkoin tähynnyt kaikkia heidän
naurettavia puoliansa, se oli totta. Ne olivat häntä harmittaneet,
naurattaneet tai tympäisseet. Mutta hän ei ollut ennen kuin vasta
nyt huomannut, että mitä äsken hänessä kiiteltiin, sen hän oli
saanut tässä kodissa, se oli täällä suojelevana levittäynyt hänen
sielunsa yli, niinkuin koruompelut heidän huonekalujensa päälle.
Jos Skarlie oli osannut hyväkseen käyttää kaikkia kodin heikkoja
puolia viekoitellakseen häntä, oli hän tässä kodissa myös saanut sen
voiman, jolla hän tähän päivään asti oli kyennyt pitämään puoliaan
viekoittelijaa vastaan.
Jos hän oli elänyt täällä mitään tarkoitusperää vailla, niin siihen
ei ollut syynä yksin talon hiljainen totunnaiselämä, vaan myös ja
etupäässä hän itse, joka jo täällä oli sulkeutunut unelmiinsa.
Tarvittiin koko se suvaitsevaisuus, joka oli tälle kodille ominainen,
jotta häntä sittekin siedettiin siinä määrin, kuin he olivat
sietäneet, jopa hellittiin. Jostakin toisesta kodista hänet olisi
ajettu maantielle -- rasittavana, epäkauniina, kiittämättömänä, kuten
hän oli ollut.
Niin, kiittämätönnä! Ketä oli hän koskaan kiittänyt? Kyllä erästä,
joka oli tehnyt hänelle enimmin pahaa, -- mutta myös enimmin hyvää,
sillä tätä miestä hän rakasti. Sitä ei sopinut ottaa lukuun.
Mutta ketä muuten? Ei ketään täällä. Ei Skarlieta, vaikka tämä olikin
alati ollut hänelle kiltti monessa kohdin, hänkin. Ei rouva Bangia,
ja kuinka kiltti tämä olikaan ollut! Ei Rönnaugia, ei edes Rönnaugia!
Hän säikähti. Puhuihan hän nyt ensikerran eläessään oikein itsensä
kanssa, eikä hän sentään melkein koskaan ollut muuta tehnytkään.
Nyt hän oivalsi, vaikka tuo ajatus jo kerran ennen, silloin tosin
vain sivumennen oli häntä säikähyttänyt, -- nyt vasta hän käsitti,
miltä oli täytynyt tuntua Rönnaugista ensin monta vuotta ikävöidä
Magnhildin luo kertomaan tälle ihmeellisestä elämän muutoksestaan,
näyttämään hänelle lastansa, vapauttamaan häntä ja tehdä hänet
onnellisemmaksi -- ja sitten tavata semmoinen, joka ei viitsi edes
seurata hänen mukaansa hotelliin, sata askelta sieltä -- sentähden
ettei ollut viitsinyt pukea ylleen.
Hän istui jälleen kukkulalle vanhempainsa raunistuneen kodin ääreen
ja peitti häveten kasvonsa.
Niiden ajatusten seurasta, jotka täällä syntyivät, hän ei eronnut
ennenkuin iltapuoleen, väsyneenä sielultaan ja ruumiiltaan.
Myöhän ehtoolla sanoessaan hyvää yötä Rönnaugille, kietoi hän
käsivartensa tämän vyötäisille ja kallisti päänsä häntä vasten. Mutta
hän ei löytänyt mitään sanoja, sillä niitä ei ilmaannu ensi kerralla.