Viidettä vuotta jälemmin, eräänä pyhäiltana keväällä, käveli
joitakuita nuoria neitoja lastauspaikan ainoaa suurempaa katua
ylöspäin, kävelivät käsikkäin; heitä keräytyi yhä useampia, sillä
neidot astelivat kolmiäänisin laulellen.
Satulasepän talon kohdalla (jossa muuten ei enää ollut mitään
nimikilpeä ovella eikä myymälää) astuivat he hitaammin, ikäänkuin
tarkoittaen laulunsa kuuluviin saamista sinne. Ehkä myös odottivat
saavansa nähdä eräät kasvot noissa matalissa ikkunoissa; mutta he
eivät nähneet mitään ja astuivat eteenpäin.
Kun viimeisetkin olivat menneet ohi, nousi eräs nainen isosta
nurkkatuolista. Hän ei ollut muuta kuin puoliksi pukeissa, astui
hajalla hiuksin, laahaten tohveleita jaloissaan. Kun hän tiesi,
ettei ketään asunut vastapäätä, eikä nähnyt ketään kadulla, uskalsi
hän edetä akkunalle asti, vaipui siellä ajatuksiin nojaten päätänsä
käsivarteen, tätä taas akkunapieleen. Hän kuunteli sävelten sointuja,
jotka silloin tällöin saapuivat hänen korviinsa.
Tämä laulukunta muistutti Magnhildia siitä, että hänkin kerran oli
rakastanut laulua ja siinä luullut päämääränsä olevan. Hän se siinä
nyt seisoi, hän, vaikka olikin sunnuntai tai ehkä juuri siitä syystä
että oli sunnuntai, ei ollut katsonut maksavan vaivaa pukea yllensä.
Oli jo kello kuusi jälkeenpuolenpäivän.
Hän heräsi ajavain vaunujen kolinaan toiselta taholta. Höyrylaiva
oli siis saapunut. Niin tottunut oli hän tähän ainoaan poikkeukseen
lastauspaikan tavallisesta autiudesta, että hän unohti ettei
ollutkaan pukeutunut: hänen täytyi nähdä keitä siinä tuli. Ne olivat
kaksi herrasnaista, toinen lapsi sylissään ja päivänvarjostin
levitettynä ylitsensä, toinen hiuksissaan häilyvä harso, vilkkaat
silmät vähän pyöreähköjen kasvojen puitteissa. Yllään skottilainen
matkapuku -- vaunujen ohi huristessa -- hän nyökkäsi Magnhildille,
hänen auringon paahtamat kasvonsa säteilivät. Nyt hän käänsi päänsä
takaisin ja vihjasi hansikoidulla kädellään.
Kuka ilmojen alla tuo taisikaan olla? Magnhild oli hämmästyksestä,
joka hänessä aina muuttui ujoudeksi, väistynyt kauas peremmälle
huoneeseen. Kukahan se saattoi olla? Siinä oli jotakin tuttua esiin
pyrkimässä, vaikka voimatta -- kun sama herrasnainen tulikin juosten
alas tietä jälleen. Hänen rivakka matka-asunsa viritti vauhtia; siinä
hän hyppäsi portaita ylös ja seisoi selko selälleen avatussa ovessa.
He katselivat toisiaan silmästä silmään.
"Etkös s'nää' tunnekkaan mua?" kysyi komea herrasnainen paikkakunnan
leveimmällä murteella.
"Rönnaug!"
"Niinpä tietysti!" Ja he syleilivät toisiaan.
"My dear! I am here (kultaseni, olen täällä) ainoastaan sinun
tähtesi. I will (tahdon) sanua sinulle että all those years I have
(kaikkina näinä vuosina) olen ajatellut paljon tätä hetkeä. My dear
Magnhild!"
Hän haasteli kolmea kieltä: englantia, paikkakunnan murretta ja
hiukan maan yleiskieltä!
"I have spoken (olen puhunut) norjaa a couple of months only (vasta
pari kuukautta) enkä osaa ollenkaan puhua hyvin."
Hänen kasvonsa olivat kehittyneet; silmät leimusivat entistään vielä
lämpöisemmin; muutenkin täyteläs suu oli muodostunut vilkkaassa
vaihtelussa ilmaisemaan iloa, hyvyyttä, tarmoa. Hänen muotonsa oli
muhjennut, vartensa puhjennut upeammaksi, mutta hänen reippailta
liikkeiltään ja loistavalta puvultaan ei tullut tuota havainneeksi.
Hänen kämmenensä, jotka leveydellään muistuttivat kovan työn aikaa,
sulkivat niin lämpimästi Magnhildin kädet väliinsä, ja kohta perästä
istuivat he rinnatusten sylitysten, sill'aikaa kuin Rönnaug yhtä
menoa jutteli neljän viiden viime vuoden ihmeellisistä vaiheista.
Hän ei ollut tahtonut kirjoittaa, sillä eipä kukaan olisi häntä
uskonut. Ja miks'ei hän ollut kirjoittanut, kuten oli luvannut, heti
ylitultuansa, siihen oli aivan yksinkertaisesti syynä se, että hän jo
yli kulkiessaan oli siirtynyt kolmannesta luokasta ensimmäiseen, ja
syyn, mistä tämä oli aiheutunut, sen kaikki varmaan olisivat väärin
käsittäneet.
Hän oli lähdettäissä Liverpoolista istunut ison matkalaivan
etupartaalla. Silloin oli muuan herra tullut hänen luokseen ja
lausunut huonolla norjan kielellä tuntevansa hänet, sillä niinkuin
tyttö istui tuossa, samoin oli hän istunut hänen, herran kääsien
takana, joku kuukausi ennen. Rönnaug muisti myöskin herran, ja he
juttelivat sitten kahden kesken sen päivän ja useammankin. Sitten
tuli herra jonkun rouvasihmisen kanssa. Seuraavana päivänä tuli hän
taas saman rouvasihmisen kanssa ja kysyi Rönnaugilta haluaisiko
tämä seurata heitä ylitse ensi luokan sijalla. Siinä aloittivat
he sitten, rouvashenkilö ja Rönnaug englantilaisen keskustelun
mainitun herran avulla. Siinä syntyi hupaisa kohtaus, paljon ihmisiä
liittyi heihin lisää, ja leikki loppui siihen sopimukseen, että
Rönnaug jäisi olemaan siellä ensi luokan matkustajain joukossa,
hän ei todella itsekään tiennyt, kenen luona. Hän kylpi ja sai
uudet vaatteet kiireestä kantapäihin, jossa puuhassa useita
säätyläisnaisia oli auttamassa, ja sitten oli hän siellä heidän
vieraanansa. Kaikki kohtelivat häntä ystävällisesti. Hän seurasi
sitten ensinmainittua rouvashenkilöä höyrylaivalta maihin -- se
oli tuon häntä ensinnä puhutelleen herran täti, -- ja sai pian
tietää että saman herran kulungilla oli hän matkan suorittanut,
ja sai sitten osakseen opetusta sekä mitä runsainta elatusta.
Herran kulungilla he sitten myös tekivät yhdessä pitkiä matkoja.
Kaksi vuotta oli hän nyt siitä asti ollut tämän miehen vaimona;
hyvinkin vuoden, vanha lapsi oli hänellä mukanaan. Ja se lapsi pitää
Magnhildin nähdä -- ei "huomenna", eikä myöskään "sitten", vaan nyt,
_heti paikalla!_ Magnhild ei ollut pukeissa, no, saipa hän sitten
kiirehtiä pukeutumaan, Rönnaug tulisi auttelemaan -- ja Magnhildin
vastusteluista huolimatta seisoivat he molemmin hänen makuusuojassaan.
Magnhild oli paraiksi päässyt pukeutumisen puuhiin, kun Rönnaug
kuljeksi ympäri huoneessa kysyen Magnhildilta vain yhtä asiaa,
nimittäin, miksei Magnhild vielä ollut pukeissa, vaikka päivä jo
oli niin pitkälle kulunut, mutta hän sai vain pitkäveteisen "noo'n"
-- vastaukseksi. Rönnaug alkoi hyräillä, kulkiessaan ulommaisessa
huoneessa. Vähän jälkeenpäin kuului hyräilystä sanojakin --
englantilaisia, joista Magnhild selvästi erotti sanan "disappointed."
Magnhild osasi englannin kieltä, sillä kolmen viime talven aikana
oli Skarlie lukenut sitä hänen kanssaan, hän osasi jo lukea ääneensä
miehelleen erästä amerikkalaista viikkolehteä, jonka pitäminen
siit'asti, kuin Skarlie oli siellä oleskellut, oli käynyt hänelle
elämäntarpeeksi. Magnhild tiesi siis, että "disappointed" merkitsee
"pettynyt." -- Toisinaan tapahtuu mielialassamme muutos sen johdosta
että aurinko, joka äsken täytti koko huoneen, yht'äkkiä on poissa,
ja ilma on harmaa, kolea sisällä samoin kuin ulkona. Näin Magnhild
ehdottomasti tunsi epämääräistä pelkoa, ja aivan oikein: kun Rönnaug
toistamiseen hyräillen kulki avoimen oven ohitse (tarkastellen
seinäkuvia), heitti hän pikaisen sivukatseen sisälle Magnhildia
kohti; ei se oikeastaan ollut epäystävällinen, ja kuitenkin se tuntui
Magnhildista ikäänkuin nuolen ampumalta. Mitä ihmeen kummaa oli
tapahtunut, tai oikeammin sanoen, mitä oli ilmi saatu? Sitä hänen
oli mahdoton ymmärtää. Kun hän valmistuttuaan astui saliin, urkki
hän ympärillensä kaikkialle. Mutta turhaan hän tähysteli nähdäkseen
mitään sellaista, joka olisi ilmaissut jotakin hänen omasta
mielestään salattavaa tai voinut herättää mielipahaa? Mitähän tuo lie
ollut? Rönnaugin kasvojen sävy oli nyt aivan muuttunut -- ei, mitähän
tuo nyt olikaan?
He menivät, molemmat ollen ääneti. Vielä kadullakin, missä varmaan
oli monta muiston herättämis-aihetta, hän, joka äsken oli puhunut
kolmea kieltä, osasi vaieta kaikilla kolmella. He kohtasivat
kääseissä ajavan miehen, joka puhui kiivaasti nuoremmalle,
seisauttamalleen miehelle. Molemmat tervehtivät Magnhildia,
vanhempi väliäpitämättä, nuorempi voittoriemun loisto näppyisessä
irvinaamassaan ja säkenöivissä silmissään -- vasta silloin Rönnaug
heräsi. Vaikka koht'ikään viisi vuotta oli kulunut siitä kun hän
kyyditsi sitä tuntematonta miestä, joka oli puhunut Magnhildin
tarkoitusperästä, ja joka oli nähnyt hänet itsensä, Rönnaugin,
suhteissa, joita tämä häpesi -- tunsi hän miehen heti. Rönnaug
tarttui äkkiä Magnhildin käteen: "Do you know him? What is his name?
Does he live here?" (Tunnetko hänet? Mikä on hänen nimensä? Asuuko
hän täällä?) Hän ei muistanut kiireessään käyttää äidinkieltänsä.
Magnhild vastasi ainoastaan viimeiseen kysymykseen: "Asuu, viime
talvesta saakka." -- "What hänen nimensä on?" -- "Grong." -- "Have
you puhunut hänen kanssaan?" -- "Enemmän hänen poikansa kanssa; se
oli hän, joka seisoi tuolla." Rönnaug katsahti Grongin jälkeen, joka
juuri ajoi kiivaasti -- voipa melkein sanoa vihaisesti, -- heidän
ohitsensa.
He saapuivat toisen hotellin luo oikealla puolen, kysyttiin
palvelusneidolta, eikö joku rouvashenkilö pienen lapsen kera ollut
poikennut sinne. Heitä osotettiin toiseen kerrokseen. Siellä seisoi
se herrasnainen, joka oli ollut Rönnaugin seurassa. Tämä kysyi
häneltä englannin kielellä, missä lapsi oli, samalla kuin hän esitti
miss Rolandia mrs. Skarlielle, jonka jälkeen kaikki kolme menivät
lähinnä olevaan huoneeseen nukkuvan lapsen luo. "Todellakin, olemmeko
saaneet kehdon!" huudahti Rönnaug englanniksi ja heittäysi polvilleen
kehdon ääreen. Magnhild jäi seisomaan sen eteen vaikk'ei aivan
lähelle sitä. Kaunis oli lapsi, mikäli hän saattoi nähdä. Rönnaug
kallistautui lapsen yli, katsahtamatta ylös tai puhumatta mitään.
Mutta Magnhild näki suuria kyyneliä vierivän hienolle vaipalle, joka
oli levitetty kehdon päälle. Vaitiolo tuntui tuskalliselta.
Rönnaug nousi ja silmäisten syrjästä Magnhildia meni hän nopeasti
tämän ohitse etumaiseen suojaan, jonne Magnhildin myös vihdoin täytyi
seurata häntä. Silloin seisoi Rönnaug akkunan ääressä. Samassa
seisahtuivat vaunut ulkopuolelle, Magnhild näki kolmen miehen vetävän
niitä; ne olivat uudet kauniit matkavaunut, komeimmat mitä hän
milloinkaan oli nähnyt. -- "Kenenkä nuo ovat?" -- "Minun!" vastasi
Rönnaug.
Betsy Roland tuli sisään ja kysyi jotakin. Rönnaug seurasi häntä
ulos. Heti perästä palattuaan sisään, astui hän suoraan Magnhildin
luo, joka vielä istui katsellen vaunuja. Rönnaug kietoi toisen
käsivartensa hänen kaulansa ympäri. "Will you go with me in this
carriage through the country, Magnhild?" Jo koskettelusta oli
Magnhild pelästynyt, hän tunsi Rönnaugin silmät, tunsi hänen
hengityksensä, käsivarsi lepäsi hänen päällään kuin rautakanki,
vaikkei se suinkaan pusertanut. "Tahdotko matkustaa mun kanssani läpi
maakunnan in this -- näissä ajoneuvoissa, Magnhild?" kuuli hän vielä
kerran kysyttävän vapisevalla äänellä. "Tahdon", kuiskasi Magnhild.
Rönnaug laski hänet, meni toisen akkunan luo eikä enää katsahtanut
huoneen sisään. "Ovatko nuo vaunut Amerikasta?" -- "Lontoosta." --
"Mitäs niistä annoit?" -- "Charles bought it." [Charles osti ne] --
"Onko miehes mukanasi?" -- "Yes -- on!" -- ja Rönnaug lisäsi: -- "Not
here; Constantinople, -- delivery of guns. -- September we are to
meet -- Liverpool." [Ei täällä; vaan Konstantinopelissa -- kanuunain
hankinta. Syyskuussa tapaamme Liverpoolissa.] Ja hän katsahti ylös
Magnhildiin suurin silmin. Mitä hän sillä tarkoitti?
Magnhild tahtoi mennä. Rönnaug saattoi häntä portaita alas. He
menivät molemmin pois vaunujen luo, joiden ympärillä seisoi paljon
väkeä, väistyen samalla vähän sivummalle. Rönnaug osoitti miten
mukavasti vaunut oli sisustettu ja pistäessään päätänsä niiden
sisään hän kysyi: "Sinun huoneesi upstairs, are they to be let?"
(yläkerrassa, ovatko vuokrattavana?). -- "Ei, semmoinen touhu tuottaa
niin paljon vaivaa." Rönnaug lausahti pikaan "hyvää yötä" ja harppasi
rappuja ylös tiehensä.
Magnhild ei ollut montakaan askelta astunut ennenkun hän tunsi,
että hänen varmaan olisi pitänyt pyytää Rönnaugia asumaan
ullakkohuoneissa. Olisiko hänen nyt käännyttävä takaisin? Johan nyt!
Tästä tuli yksi Magnhildin unettomia öitä. Rönnaug oli säikähdyttänyt
häntä. Ja tuo matka? Sille hän ei ikipäivinä tahtonut lähteä.