Seuraavana aamuna Tande vielä virui vuoteellaan, kun merimiehen vaimo
ojensi hänelle kirjeen. Sen sulki sisäänsä siro, vanhanaikuinen,
vähän kellastunut kiiltokuori, ja päällekirjoituksen oli tottumaton
naisenkäsi piirtänyt hienoilla kirjaimilla, joihin jokaiseen, mikä
meni viivan alapuolelle, oli lisätty pieni tarpeeton koukero,
ympyriäiseksi yritelty, vaikka liian arka oikein onnistuakseen.
"Keltähän tuo saattaa olla?" Hän aukaisi. Allekirjoitus oli
"Magnhild." Tande tunsi hiukan lämpenevänsä ja luki:
'Herra H. Tande!
Minä kiitän Teitä suuresti hyvyydestänne minua kohtaan ja
opetuksestanne, jonka Te niin puutteitani moitteelta säästellen
olette minulle antaneet. Mieheni on sanonut, ettei Teidän ole
maksettava mitään asunnon vuokraa.
Minun täytyy matkustaa saamatta sanoa Teille tätä. Vielä kerran
lämpimät kiitokseni.
_Magnhild_.'
Tande luki kirjeen varmaankin viidesti. Sitte tutki hän vielä kutakin
sanaa ja kirjainta erikseen. Tämän kirjeen edellä oli käynyt kymmenen
konseptia, kymmenen hylättyä jäljennöstä, sen hän tunsi. "Magnhild"
oli sujuvammin kirjoitettu kuin muut sanat, sitä lie harjoiteltu
useammin jo ennen.
Mutta tämmöiset pienet keksinnöt eivät lievittäneet sitä ankaraa
soimausta, joka tuijotti häntä vastaan koko kirjeestä! Hän makasi
kauan hiljaa laskettuaan kirjeen kädestään.
Hän alkoi hetken päästä oikealla kädellään rummuttaa raidille erään
sävellyksen diskanttia; jos se olisi ehtinyt pianolle asti ja
Magnhild olisi sen kuullut, olisi hän sen tuntenut.
Yht'äkkiä syöksähti hän vuoteelta ja sisään vierimäiseen suojaan.
Kaihtimen takaa katseli hän varovasti toiselle puolelle. Aivan
oikein: siellä olivat kaikki ikkunat auki, kaksi eukkoa hommasi
lattian pesossa, talo oli tyhjä. Tande käveli edestakaisin viheltäen.
Hän käveli, kunnes häntä vilutti. Sitten rupesi hän pukeutumaan.
Siihen toimeen meni häneltä tavallisesti tunti, joll'aikaa hän ehti
vähän pianoakin soitella. Tänään vei pukeminen kaksi tuntia, eikä hän
silti pysähdellyt pianon ääreen.
Hän teki hyvin pitkän kävelyretken sinä aamupäivänä, eikä sentään
niille paikoille, joilla he ennen olivat yhdessä käyneet. Jo tällä
kävelyllä alkoivat eletyt seikat järjestyä siten, että hän itse sai
paljon vähemmän syytä osalleen. Toisena päivänä hänelle ei jäänyt
juuri ollenkaan enää syyllisyyttä. Kolmantena alkoi taas illemmalla
sydän sulaa. Mutta seuraavana aamuna heitti hän hymyhuulin koko
"jutun" unohduksiin.
Ensi päivänä oli hän kahdesti alottanut kirjettä Magnhildille, mutta
kummallakin kertaa reväissyt kirjeen kahtia. Neljäntenä päivänä keksi
hän sensijaan sävelaiheen. Siitä saattoi, kirjavasti soittimille
soviteltuna, syntyä rikas sommitelma, uhkuen loistavaa levottomuutta.
Muutaman tahtia siitä luontevasta, sulovienosta säveleestä, joka oli
loihtinut Magnhildille kuvia hänen lapsuudestaan, saattoi sivauttaa
vihmana sekaan. Voihan ne erottaakin siitä?
Mutta kun ei tuosta aiheesta koskaan tahtonut valmista tulla, tajusi
hän ettei tehtävä ollut täällä eikä tällä kertaa suoritettavissa. Hän
kuljeskeli siellä vielä viikonpäivät, niin sulloi hän pillit pussiin.
Pianon jätti hän avain suulla ja samosi sitten matkalle Saksaan.