Minkä hän ensiksi näki, tullessaan aamulla kymmenen jälkeen ulos
makuusuojastaan, oli taaskin Rönnaug, joka tullen lastauspaikalta
juuri oli menossa hänen -- ei hänen, vaan papin luo, sen nuoren
pastorin, joka asui Magnhildin luona entisessä satulasepän
työpajassa. Rönnaug, hänkö papin luona? Vielä kello 11 hän oli
siellä. Ja tullessaan ulos, pastorin, nuoren ujon miehen saattamana,
pisti hän vain pikimmältään päänsä Magnhildin majaan, tervehti ja
katosi taas pastorin seurassa.
Magnhild sai vielä enemmän ihmettelyn aihetta, kun hän päivemmällä
näki Rönnaugin Grongin seurassa. Tämä pisti hänen vihakseen, vaikkei
hän itsekään selvästi tiennyt miksi. Sitten seuraavana päivänä
käväisi Rönnaug häntä katsomassa, mutta aivan pikipäinsä; juteltiin
hiukan niistä näistä lastauspaikan asukkaista, joita Rönnaugia oli
huvittanut tavata uudestaan, mutta ei matkasta sanaakaan. Kului
useita päiviä, eikä asiasta mainittu -- oliko hän ehkä jättänyt sen
sikseen!
Mutta sitte kuuli Magnhild samasta matkasta muilta: ensiksi
merimiehen vaimolta, joka siivosi hänen huoneitaan, sitten siltä,
jolta hän osti kalaa, vihdoin kaikilta. Mikä siis neuvoksi? Sillä
lähteä mukaan hän ei millään ehdoin tahtonut.
Rönnaug kertoi hänelle lukevansa norjaa Grongin, samoin, jottei
kiusaisi liiaksi yhtä kerrallaan, pastorin johdolla; hän sanoi
myöskin kirjoittavansa "aineita", ja naurahti. Näin lyhyesti hän
kosketteli henkilöitä, suhteita, kuvaten niiden luontoa ja laatua --
ja tuosta heti taas toisiin asioihin! Magnhildia ei kutsuttu tulemaan
hotelliin. Rönnaug veti usein lastansa pienessä vankkurissa, jonka
hän oli ostanut. Hän seisahteli silloin ja näytti lastaan kaikille
ihmisille, joita kohtasi, mutta Magnhildille hän ei kertaakaan tullut
lapsen kanssa.
Rönnaug herätti erinomaista huomiota lastauspaikalla. Satamissa tosin
ei ole harvinaista tavata merkillisiä onnen ja olojen vaiheita. Mutta
päättäen Rönnaugin antamista lahjoista, koko hänen esiintymisestään,
täytyi hänen olla upporikas, samalla kun hän kuitenkin oli
kunnollisin ja luontevin kaikista. Magnhild kuuli vain yhtenään häntä
kiiteltävän; ainoastaan pastori tuli kerran sanoneeksi, että häntä
varmaan haittasi se kärsivällisyyden puute, joka on onnenlapsen
omituisuus.
Mutta mitähän Rönnaug kuulikaan Magnhildista? Sillä siitä ei kai
ollut epäilemistäkään, että hän tiedusteli muilta sitä mitä hän
ei kysynyt Magnhildilta itseltään. Niin hän tekikin, vaikka perin
varovasti. Oli oikeastaan vain kaksi, joilta hän kyseli asiaa
suoraan: toinen oli pastori, toinen Grong.
Pastori sanoi, että kaiken aikaa, minkä hän oli siellä ollut,
ja se oli kohta kokonainen vuosi, ei hän ollut koskaan kuullut
tai nähnyt muuta kuin hyvää. Skarlie oli enemmän epäilyttävä
henkilö. Yksimielisen todistuksen mukaan oli hän sijoittunut tänne
asumaan ainoastaan perinpohjin opastuakseen olosuhteihin ja sitten
käyttääkseen niitä edukseen -- "tarvitsematta kilpailla kenenkään
kanssa tai olla kenenkään valvonnan alaisena." Hän oli "ivailija
ja kyynikko", vaikkei pastori voinut kieltää, että toisinaan oli
hauskaa jutella tuon miehen kanssa. Pastori ei ollut koskaan kuullut
muuta kuin että Skarlie suurella arvonannolla kohteli vaimoansa --
eli oikeammin kasvattitytärtänsä, sillä missään muissa suhteissa
nuo kaksi tuskin olivat keskenään. Ja nuori ujo pastori näytti itse
kovasti pelästyvän siitä että hänen täytyi tämmöistä puhua.
Grong sitävastoin sanoi, että Magnhild oli laiska, itserakas,
vaativainen letukka. Se ei viitsinyt edes itse sitoa sukkanauhojansa,
sen hän oli omin silmin nähnyt. Se käsitöiden opetus, minkä
Magnhild kerran oli pannut alkuun, oli aikaa sitten jätetty erään
kyttyräselkäisen Maria nimisen tytön ja erään "pitkän Loviisan"
toimeksi. Magnhild opetti noille silloin tällöin jotakin uutta,
mutta ei sekään ollut hänen ansiotansa, vaan hänen miehensä, joka
matkoillaan älysi ja otti onkeensa yhtä ja toista hyvää ja sitte
taivutti vaimonsa panemaan ne käytäntöön kotosalla. Skarlie oli
ylipäänsä aimo toimekas mies, joka oli virittänyt elämää koko tähän
tylsään, tietämättömään seutuun, ehkä vähinsä myös peijannut niitä
näitä -- mutta täytyyhän sitä maksaa oppirahojakin.
Entäs tuo Magnhildille aiottu päämäärä? Pyh! Grong oli aikoja sitten
heittänyt menemään kaikki mokomat lorut. Hän oli kolme vuotta sitte
Norrlannissa nähnyt vanhan äijän, joka lasna oli yksin pelastunut
kokonaisesta pikku-pitäjästä; muut oli lumivyöry haudannut alleen.
Mies oli aika lurjus; oli elänyt 66 vuoden vanhaksi tekemättä
hituakaan, paitsi mitä vähän souteli, ja hän kuoli viime vuonna
vaivaistalon hoitolaisena. Mikähän tuonkin päämäärä lienee ollut?
Hyvin harvassa niitä on, joilla on jotakin tarkoitettu.
Grong oli siihen aikaan huonolla tuulella. Hän oli uskonut lahjakkaan
poikansa määrätyksi johonkin, ainoastaan tämän vuoksi ukko eli --
ja silloinpa poika hulttio ei tehnyt muuta kuin että rakastui!
Mutta Rönnaug, joka ei tietänyt mitään Grongin omasta kohtalosta,
pelästyi pahasti hänen ankarasta tuomiostaan. Ei hän myöskään
päässyt pohtimaan asiaa hänen kanssaan, sillä ukko julisti suoraan
sydämmestään ikävystyneensä Magnhildiin.
Niinpä Rönnaug siis jälleen pyrki ja pääsikin itse Magnhildin
pakinoille, mutta tapasi hänet niin umpimielisenä, että oli aivan
mahdoton päästä häntä lähemmäs. Jos Rönnaug siis mieli pysyä
aikeessaan, ei ollut muuta neuvoksi kuin yllättää hänet arvaamatta.
Siksipä hän eräänä päivänä niin väliäpitämättömällä äänellä kuin
suinkin ilmoitti Magnhildille aikovansa ylihuomenna matkustaa.
Magnhildin ei tarvitse ottaa mukaansa mitään enempää sälyjä, sillä
jos he jossakin pysähtyisivät, sopisi heidän siellä ostaa mitä
tarvitsisivat. Niin aikoi hän itse tehdä.
Tämä oli klo 9 vaiheilla edelläpuolisten, ja aina 12:teen asti
Magnhild ponnisteli saadakseen kokoon sähkösanomaa miehellensä, joka
juur'ikään oli ilmoittanut hänelle saapuneensa Bergeniin. Sähkösanoma
sukeutui lopuksi tähän muotoon:
'Rönnaug, naimisissa rikkaan amerikkalaisen Charles Randon'in
kanssa, New-York'ista, on täällä. Tahtoo saada minut mukaansa
pitkälle matkalle.
_Magnhild_.'
Hänestä tuntui olonsa kuin kavaltajan, kun hän täsmälleen klo 12 pani
tämän sähkösanoman menemään. Kavaltajan? Ketä vastaan? Oliko hän
sitte velvollinen tilintekoon kellekään? -- Miten olikaan, pois hän
lähti sinä iltapäivänä, jottei häntä tavattaisi kotona. Kun ehtoolla
palasi kotiin, oli sillä välin saapunut sähkösanoma:
"Huomenna kotona höyrylaivalla. _Skarlie."_
Rönnaug haki Magnhildia klo 8 seuraavana aamuna; hän tahtoi yllättää
häntä ihan valmiilla matkapuvulla, joka löytyi hotellissa. Mutta
Magnhildin puolella oli ovi lukossa. Rönnaug kiersi toiselta puolen
ja kurkisti sisään sänkykamariin ikkunasta, jossa kartiini oli
vedetty ylös. Magnhild oli ulkosalla! Hän joka harvoin oli jalkeilla
ennen kello 9.
Hyvä, mitäs muuta kuin sinne klo 9. Ovi lukossa! Klo 10 samoin;
sitten sinne järjestään joka neljännestunnin kuluttua, mutta
yhäti lukossa. Silloin alkoi Rönnaug epäillä. Ja klo 11 hän antoi
runsaat juomarahat kahdelle poika naskalille, että nämä seisoisivat
vartioimassa ja ilmoittaisivat hänelle kun näkisivät Magnhildin
tulevan kotia.
Itse oli hän hotellissa odottamassa. Kello tuli 1, 2, 3 -- ei mitään
tietoa. -- Hän tarkasti vartioitansa, nämä järjestyksessä. Kello tuli
4, 5; -- taas tarkastus. Tuli 6, -- silloin tuli toinen poika karkua
juosten, ja Rönnaug hattu kädessä portaita alas poikaa kohti.
Hän tapasi Magnhildin keittiössä. Magnhild hommasi niin tulisella
kiireellä, ettei Rönnaug saanut hänelle sanaa sanotuksi. Hän kierteli
lakkaamatta keittiön, pihan, huoneitten väliä. Oli hän kellarissakin,
oli hyvin kauan. Rönnaug odotti, mutta kun Magnhild ei koskaan
päässyt lepoon, etsi hän hänet käsille syömäkammiosta. Kysyi siellä,
eikö Magnhild voisi seurata häntä pikimmältään hotelliin. Ei ollut
aikaa. Hän latoi par'aikaa voita lautaselle. "Kelle voita latelet?"
-- "Aa --". Hänen kätensä, joka piteli lusikkaa värisi; sen Rönnaug
huomasi. "Tuleeko Skarlie höyrylaivalla -- nyt?" Magnhild ei voinut
kieltää; sillä olisihan se kohta nähty perättömäksi, ja sentähden hän
sanoi: tulee. -- "Niinpä olet siis kutsunut häntä tulemaan?" Magnhild
laski lusikan kädestään ja meni sisään. Rönnaug perään.
Ja nyt kävi selväksi, kuinka paljon hyvää, mehevää norjaa Rönnaug
täll'aikaa oli oppinut, jos se ei ollutkaan aivan puhdasta tai
virheetöntä. Hän kysyi ensin, tiesikö tämä sitä että Skarlie estäisi
hänen matkansa. Ja kun Magnhild, sen sijaan että vastaisi, pujahti
sänkykamariin, riensi Rönnaug perään, sanoen, että "tänään et
kumminkaan pääse käsistäni."
Tämä "tänään" kertoi Magnhildille, että Rönnaug jo kauan oli pitänyt
häntä mielessään. Jos akkuna, jonka ääressä Magnhild nyt seisoi,
olisi ollut vähän väljempi, olisi hän varmaan hypännyt siitä ulos.
Mutta ennenkuin Rönnaug ehti ryhtyä mihinkään toden teolla,
tapahtui jotakin. Kadulta kuului melua ja naurun rähinää ja sen
seasta raivokas miehen ääni "Ja sinäkö tahdot kieltää minua ripille
menemästä, sen ulkokullattu perkele?" Hiljaa -- ja siitä taas helakka
naurun rämäys. Arvatenkin mies samalla joutui poliisin käsiin ja
vietiin pois, poikien ja ämmäin äänet yhtyivät huutaen ja nauraen
yleiseen hälinään, hiljeten hiljenemistään etääntyessään.
Ei kumpikaan kamarissa olijoista ollut poistunut paikaltaan. He
olivat kumpikin katsahtaneet ulos ovesta salin ikkunoihin päin, mutta
olivat myös kumpikin kääntyneet jälleen sisään, Magnhild puutarhaa
kohti. Mutta Rönnaug oli tämän keskeytyksen johdosta muistanut
ompelukone-Marttaa, joka aikanaan oli ollut lastauspaikan kauhuna ja
riemuna. Tuskin oli siis meteli tauonnut, kun hän lausui: "Muistatko
Masiina-Marttaa? Muistatko, että sanoin sulle jotakin miehestäsi ja
hänestä? -- Olen nyt tiedustellut tarkemmin, ja tiedän enemmän. Mutta
arvollesi alentavaa on elää saman katon alla Skarlien moisen miehen
kanssa."
Magnhild pyörähti ympäri kalpeana, ylpeänä. "Se ei koske minuun."
-- "Eikö se koske sinuun? Sinä istut hänen huoneissaan, syöt hänen
ruokaansa, pidät hänen vaatteitaan ja nimeään -- eikö se koske
sinuun?"
Mutta Magnhild sujahti hänen sivutsensa saliin suomatta hänelle
sanaakaan vastineeksi. Hän jäi seisomaan yhden kadunpuoleisen ikkunan
ääreen.
"Niin, ellet tunne tuosta häpeää, Magnhild, niin olet jo syvemmälle
vaipunut kuin uskoinkaan."
Magnhild oli juuri nojannut päätänsä akkunapieleen. Nyt kohotti hän
sitä senverran että saattoi katsahtaa Rönnaugiin ja hymyillä, sitten
laski hän sen jälleen alas. Mutta tuo hymyily viritti punastuksen
Rönnaugin poskille, sillä hän tunsi tuossa heidän yhdessä vietettyä
nuoruuttaan verrattavan toisiinsa.
"Minä ymmärrän, mitä ajattelet" -- hänen äänensä värisi -- "enkä
luullut sinua niin ilkeäksi, vaikka kyllä heti kohdatessamme huomasin
erehtyneeni siinä että ikävöin sinua."
Mutta tämä oli kai hänen omastakin mielestään liian ankaraa, sillä
hän pysähtyi. Eihän hänen aikeensa sitäpaitsi ollutkaan rikkoa
välejänsä Magnhildin kanssa, päinvastoin! -- Ja niinpä hän suuttui
Magnhildille, joka oli saattanut hänet niin pahasti unohtamaan
itsensä! Eikö tuo ollut alusta asti toiminut niin? Kuinka lämpimästi
hän olikaan tullut, ja kuinka kylmästi häntä oli kohdeltu! Ja näitä
ajatellessaan hän alkoi puhua ääneensä.
"En tiennyt mitään ihanampaa maan päällä kuin saada näyttää sinulle
lastani! Eihän minulla ollut ketään toista, jolle sitä näyttäisin.
Mutta sinä et tahtonut edes nähdäkään sitä -- sillä et viitsinyt
muuttaa vaatteitasi niin vähäisen asian vuoksi." Hän oli alkanut
lempeästi, mutta ennenkun pääsi loppuun, värisi ääni ja hän tyrskähti
itkuun.
Yht'äkkiä Magnhild kavahti pystyyn ja ohjasi askeleensa -- ensin
keittiön ovelle, mutta siellähän juuri olikin Rönnaug, sitten
sänkykamarin ovea kohti, mutta muisti ettei sinne auttaisi paeta,
kääntyi siitä takaisin, kohtasi Rönnaugin, ei tiennyt minne mennä --
ja peräytyi entiseen asemaansa.
Mutta tätä ei Rönnaug itse asiassa nähnyt, sillä nyt hänen oma
mielensä oli kiihkeästi kuohuksissa. "Sinulla ei ole ollenkaan
sydäntä, Magnhild; hirveää on että täytyy sanoa se! Niin kauan olet
antautunut loassa laahattavaksi, kunnes olet menettänyt kaiken
tunteesi, -- niin oletkin vain! Kun minä pakotin sinua katsomaan
lastani, et viitsinyt edes suudella sitä! Et edes kyykistynyt sen
puoleen, et sanonut ainoata sanaa, et sanaakaan, et nähnyt kuinka
kaunis se oli!" -- Puhe tukahtui jälleen itkuun. "Mutta se on
ymmärrettävissä", jatkoi hän, "sillä eihän sinulla itsellä ole lasta
ollut. Sitä en tullut ajatelleeksi -- sillä muuten olisin palannut
_heti_ paikalla! -- Kuinka _minä_ petyin -- no, siitä olenkin
Charlesille kirjoittanut!" -- Hän keskeytti itsensä puhuen uuteen,
pontevampaan äänisävyyn: "Minä en tiedä, mitä sinä ajattelet. Tai on
varmaankin kaikki sinussa kuollut! Kun sinulla on vara valita ihan
vapaasti -- ja silloin valitset Skarlien! Mennä kirjeellä Skarlieta
noutamaan!" -- Astellen kiivaasti edes ja takaisin hän jatkoi: "Ei,
ei! Tämä on kuitenkin sama Magnhild, joka oli niin hieno ja puhdas,
että pelasti minun!" Hän seisahtui ja katsoi Magnhildiin. "Mutta
sitäpä en koskaan unohdakaan, _ja sinun on tultava minun kanssani,
Magnhild_!" -- -- Ja äkkiä heltyen: "Eikö sinulla ole sanaakaan
minulle? Etkö voi käsittää, että minä pidän sinusta? -- -- Etkö
vähääkään välitä siitä, että olen tullut tänne sinua hakemaan aina
Amerikasta?"
Hän ei tarkannut, että tuli lausuneeksi koko asiansa, hän seisoi
vain ja odotti saadakseen nähdä Magnhildin heräävän ja kääntyvän
häneen päin. Hän ei ollut kyllin likellä, nähdäkseen että kyyneliä
jo putoili ikkunalaudalle. Hän näki vain ettei Magnhild liikahtanut,
ei hievahtanut paikaltaan. Tästä hän sydäntyi, ja äkkinäisenä
päätöksissään, kuten ainakin sydämen kuohuessa kyllyyttään, hän lähti
pois. Magnhild näki hänen itkien kiirehtivän katua ylös katsahtamatta
sisään.
Eikä Rönnaug hillinnyt itkuansa, eipä silloinkaan kun hän kallistui
lapsensa yli suudellakseen sydänkäpyään. Hän otti sen kerta kerralta
syliinsä, ikäänkuin oikein varmistuakseen elämänsä aarteesta.
Hän oli odottanut että Magnhild tulisi perästä. Kello tuli 8, ei
tullut ketään Magnhildia; se tuli 9, ei vieläkään ketään; silloin
hän heitti vaipan hartioilleen ja hiipi satulasepän talon ohitse.
Mies lienee jo aikaa tullut. Siellä oli aivan hiljaa eikä ketään
ikkunoissa. Rönnaug kääntyi takaisin kotia, ja riisuessaan maata
pannakseen hän harkitsi, mitä nyt oli tehtävä, pitäisikö hänen
todella lähteä paluumatkalle ilman Magnhildia, -- näin hän ajatteli
vain silmänräpäyksen -- ei, hänen oli jäätävä ja anottava apua! Hänen
tuli uskaltaa taisteluun, vaikkapa itse Skarlieta vastaan, apunansa
pastori ja Grong ja muuta kunniallista kansaa. Hän arvosteli asiaa
kenties hieman amerikkalaiseen tapaan, mutta varma hän oli.
Hän nukkui ja näki unta, että hän ja mr. Skarlie tappelivat. Tuo oli
suurilla, karvaisilla käsillään tarttunut hänen päähänsä, käsiinsä,
hartioihinsa, tuo inhottava naama hampaattomat ikenet irvillään,
tirkisti hymysuin hänen silmiinsä. Hän ei voinut torjua ilkiötä
luotaan... nyt se oli taas hänen päässään kiinni kynsillään... Siinä
samassa Magnhild huutaa huikahutti hänelle kerran, kohta toisenkin
ja hän heräsi. Magnhild seisoi hänen vuoteensa ääressä. "Rönnaug!"
-- "Niin, niin!" -- "Minä se olen -- Magnhild!" -- Rönnaug kohousi
istualleen sängyssään vielä unen horroksissa. -- "Kyllä näen, --
sinä -- se olet sinä -- Ei todellako? sinäkö se oletkin, Magnhild?
Tahdotko seurata mukanani?" -- "Tahdon!" Ja Magnhild heittäysi hänen
ylitsensä ja hyrskähti itkuun -- millaiseen itkuun? Sellaiseen
kuin lapsi, joka kauan oltuaan kauhuissaan löytää jälleen äitinsä
-- "Herra Jumala, mitä on tapahtunut?" -- "Minä en voi sitä sanoa!"
ja taaskin tuo pitkä, sydämen syvyydestä tyrskivä itku, ja niin
irtausi hän hiljaa ja meni ja asettausi erikseen. -- "Mutta nyt sinä
seuraat minua?" "Kyllä", kuului hän kuiskaavan ja sitten taas itkua.
Ja Rönnaug ojensi käsivartensa, avasi sylinsä, mutta kun ei ketään
siihen tullut, huippasi hän itse sängystä, ja otti ilonsa käytännön
kannalta pukeutumalla huimaa vauhtia. Siinä eli iloa, voitonriemua
sielussa.
Istuessaan siinä pukeutumispuuhissa sängyn laidalla tuli hän
tarkemmin katselleeksi Magnhildia. Kesäyö oli valoisa, ja Magnhild
oli kierittänyt ylös ikkunaverhon, avannut ikkunan ja seisoi siinä.
Saattoi olla noin kolmen aika. Magnhild seisoi alushameessa, kaapu
yllänsä, tuolilla oli kääry, siinä ehkä hänen pukunsa. Mitähän
olikaan tapahtunut? -- Rönnaug meni toiseen huoneeseen pukeutumaan
valmiiksi, ja kun Magnhild tuli perään, virui siellä levällään hänen
uusi matkapukunsa, joka näin nyt näytettiin hänelle. Ei hän sanonut
kiitosta, tuskin silmäilikään sitä, istui vain viereen ja itki
uudelleen. Rönnaugin täytyi pukea hänet. Tätä tehdessään hän sipaisi:
"Yrittikö tuo väkivaltaa?" -- "Ei, sitä hän ei ole koskaan tehnyt",
sanoi Magnhild, "ne ovat muita asioita", ja itku valtasi taas hänet
niin, että Rönnaug ei puhunut enempää vaan laittoi sekä hänet, että
itsensä tuota pikaa valmiiksi. Hän riensi jälleen sisään herättämään
amerikkalaista ystävätärtään, siitä alas saamaan majatalon väen
valveille, hän tahtoi muka lähteä matkaan ennen tunnin kuluttua.
Hän tapasi Magnhildin samassa asennossa, johon oli hänet jättänyt.
"Ei, riipaise nyt itsesi ripeäksi! Ennen tunnin kuluttua on meidän
täältä lähdettävä:" Magnhild jäi vieläkin istumaan, hän näytti
tyhjentäneen kaikki voimansa siihen taisteluun ja päätökseen, johon
hän vastikään oli päässyt. Rönnaug antoi hänen olla olojaan, olipa
hänellä itselläänkin tarpeeksi tehtävää. Kaikki tavarat säälittiin
kokoon ja lopuksi lapsi käärittiin matkavaippoihin sen heräämättä.
Tunnin kuluessa olivat he kaikki aivan oikein kaluineen kaikkineen
sulloutuneet sijoilleen hänen komeihin matkavaunuihinsa. Kaikki
nukkui heidän ympärillään. Matka kulki valoisana huomenhetkenä kirkon
sivutse. Aurinkoa ei vielä näkynyt, mutta itäinen taivas rusotti
tunturien yläpuolelta, maisema lepäsi pimeiden varjojen peitossa,
tunturien korkeimmat kupeet mitä syvimmän tummansinervän harsossa,
virta, saamatta valon viiruakaan valaisemaan taisteluansa, viilsi
uraansa niinkuin jono hurjia, rajupäisiä vieraita, jotka tunturilta
tullen juuri tällä heräämisen hetkellä, syöksyivät alas kiihkosta
kiehuen, riemusta riehuen ja nauraa hohottivat hurjaa menoansa ja
onnistunutta aiettansa.
Ne luonnonvaikutelmat ja tunteet, joita tämmöinen matka muuten
olisi voinut tuottaa Magnhildille -- virkistysretkenä monivuotisten
kärsimysten jälkeen tai ensi peninkulmana uudella elon taipaleella
lapsuusystävänsä uhkeissa vaunuissa -- -- ne haipuivat tyhjiin
väsähtyneen turtumuksen tilaan. Olihan koko hänen elämänsä tähän
päivään asti ollut vain monivuotista lepoa tottumusten siteissä,
niin että yhden illan mielenliikutus oli tyhjentänyt hänen voimansa.
Hän ei ikävöinyt mitään enemmin kuin sänkyä. Ja Rönnaug, joka mieli
nähdä vastakohdan ihmeet kerrassaan toteutuneina, ei tahtonut
ainoastaan päästä omiin vaunuihinsa, kaksi hevosta edessä (nousujen
alkaessa tahtoi hän neljä hevosta valjaihin), -- vaan hän tahtoi
myös nukkua jossakin sen majatalon vierasvuoteessa, jossa hän oli
piikana palvellut. Ja niin he tekivätkin, ja kolmen tunnin unet
siellä nukuttiin. Talon emäntä tunsi Rönnaugin; mutta kun tämä ei
miellyttänyt Rönnaugia, ei heidän välillään syntynyt mitään juttelua.
Nukuttuaan he söivät ja maksoivat, ja sitten täytyi Rönnaugin
omakätisesti kirjoittaa kyytikirjaan. Se oli kaikki julman hauskaa.
Hän luki siinä viimeiseksi kirjoitettuna: kaksi henkeä, 1 hevonen,
seuraava kyytiasema -- ja reunaan lisättynä:
"Meille linnut liversivät kvit-kvit!
_Meill'_ asua aiotte kai, kvit-kvit?"
"Emme aattele rahtuakaan, tra-raa,
Vaan lemmimme toisiamme, tra-raa!"
"Mitä hassutusta tämä on?" Molemmat muut lähenivät; Betsy Rolandille
se käännettiin.
Nyt muistivat he kaikki, että juuri silloin kun he ajoivat majatalon
pihaan, he olivat nähneet herran ja rouvasihmisen ajavan vaunuissa
sieltä ulos nopeasti heidän ohitsensa ylämaihin päin. Herra oli
kääntynyt poispäin, ikäänkuin karttaakseen heidän katsettansa,
naisella oli ollut harso kasvojen edessä.
He puhelivat vielä tästä vaunuissa istuessaan ja eteenpäin ajaessaan,
sillä välin kuin kaikki talon väki oli kokoontunut. Matkustajamme
älysivät, että runosäkeet eivät voineet olla muiden kuin kahden
vastanaineen onnellisen sepittämät, -- ja niiden ajatusyhtymäin
johdosta, joille ei mitään voi, tuli Magnhild ajatelleeksi niitä
kahta nuortamiestä sahvianisaappaissa ja naista, jonka tukka oli
niin omituisesti nutturalle pantu, jotka heidän häämatkansa illalla
kohtasivat heitä lähimmässä majatalossa. Tästä tuli hän muistaneeksi
omia häitänsä, siitä ajatelleeksi mitä kaikkea hän oli kokenut
kaikkina näinä vuosina, kuinka perus-ohjetta vailla hänen elämänsä
oli kulunut ja kului, katsoipa sitä taappäin tai eteenpäin.
Tästä oli kuitenkin valjennut ihmeellinen päivä, aurinko oli kohonnut
tällä kohtaa niin korkeiden tunturien yläpuolelle. Laakso, vaikkakin
ahdas, oli siinä asemassa, että aurinko täytti sen paisteellaan
alhaalta asti. Virta soukkeni täällä, samalla kuin sen juopa kävi
kivisemmäksi; se juoksi valkoisena vaahdosta, missä aaltojen telme
kiehui, riensi ruohon vihreänä, missä telme tyyntyi, sinisenä,
missä pengermän harju sitä varjosti, harmaana missä se savisesta
pohjasta nosti liejua pinnalle. Ruoho alempana pörrötti karheina
karvatyppäinä, ylempänä nostellen keskeltään suuria voikukkia,
suurimpia mitä he vielä olivat nähneet.
Tunturit ylinnä kimalsivat. Tumma hongisto nousi; niiden povelta
ja helmasta niin mehuisan rehevänä, että ken sitä oikein osasi
katsella, hän ehdottomasti virkistyi siitä. Täällä likinnä tietä
kasvoi lehtimetsää, sillä hongisto: oli siitä hakattu pois, mutta
muuten se kyllä uutta alaa valloittaen tunkeusi jälleen esiin
sankasta emämaastaan taempaa. Maantie oli pölytön. Metsän laidassa
välkkyi tunturikukkasia ja niissä viimeiset kastehelmet siltä
päivältä. Matkailijat seisauttivat ja poimivat kukkia, istuivat
sitten ja huvittelivat lasta kukilla, sitoivat seppeliä, joilla
sitä koristivat. Vähän ylempänä, missä virta vaipui syvemmä heidän
allensa, niin ettei sen pauhina painanut kaikkia muita ääniä
kuulumattomiin, livertelivät lintuparvet riemuissaan. Rastaat joko
yksitellen tai parvittain hyppivät keikkuen puusta puuhun, niiden
voimakas sävel virvotti mieltä; joku säikähtynyt metso pakeni väkevin
siivin siuvaisten pois oksien välitse. Hevosten jäljissä juokseva
koira säikähytti riekkoja lentoon; ne kirkuivat, lentää räpyttivät,
lymysivät kanervikkoon, kirkuivat ja pelosta pyrähtivät uudelleen
lentoon, mutta palasivat kiertäen kaartaen entisille asemilleen.
Niillä oli varmaankin pesänsä täällä, missä koivuja kasvoi niin
taajassa pienen kanervalaikan ympärillä.
"Oi, kuinka olen halunnut tälle matkalle! Ja Charles, joka laski
mun sille!" -- Kyynelet kimalsivat Rönnaugin silmissä, mutta hän
keskeytti puheensa suudeltuaan lastaan: "Ei mitään kyyneliä! Miksi?"
Ja hän lauloi:
"Shed no tear! Oh shed no tear!
The flower will bloom another year.
Weep no more! Weep no more!
Young buds sleep in the roots with core."
Suomeksi:
Älä itke yhtään kyyneltä!
Ens' vuonna kukkii kasvi taas
Jo lakkaa kyynelöimästä!
Nuoret silmikot uinuu juurissa.
"Tämä on meidän kesämatkamme, Magnhild! The summer-travels in Norway!
Nyt eteenpäin!"
Mutta Magnhild kallistui alas ja kätki kasvot käsiinsä.
"Kyllä olosi kääntyy hyväksi, Magnhild! Charles pitää siitä huolta,
hän on niin kiltti!"
Mutta juuri silloin hän kuuli Magnhildin nyyhkyttävän, ja niinpä hän
pidättyi.
Se aurinkoinen päivä, jona he matkustivat, se raikas, tuoksuva
tunturi-ilma, jota hengittivät, se riemastus joka kohtasi heitä
metsästä, tämän kaiken johdosta elpyneet lapsuuden muistot kävivät
Rönnaugille liian valtaviksi. Hän unohti Magnhildin ja lauloi
jälleen. Sitte otti hän luokseen lapsen ja jutteli lenteillä mielin
sille ja miss Ro landille. Hän hämmästyi, kun Magnhild kysyi häneltä
"Rakastatko sinä miestäsi, Rönnaug?" -- "Josko häntä rakastan? No
--! Kun mr. Charles Randon sanoi minulle 'Minä tahdon huolehtia
Teidän kasvatustanne, Rönnaug, toivon, että tuotatte minulle iloa',
-- no, niin tuotin hänelle iloa. Kun mr. Charles sanoi minulle:
'Rakas Rönnaugini, olen melkomäärin Teitä vanhempi; jos kuitenkin
tahtoisitte ruveta minun vaimokseni, niin olen varma siitä, että
tulisin onnelliseksi'; -- no, hyvä -- hän tuli onnelliseksi. Ja
kun mr. Charles sanoo: 'armas Rönnaug, katso, että vaalit pikku
Harryä, niin että tapaan teidät kaikki Liverpoolissa syyskuussa ja
norjalaisen ystävättäresi myös mukana', -- niin tapaa hän meidät
Liverpoolissa syyskuussa ja pikku Harryn terveenä -- ja norjalaisen
ystävättäreni myös!" ja hän suuteli lasta ja sai sen nauramaan.
He vaihettivat hevosia majatalossa. Molemmat muut jäivät istumaan
vaunuihin, mutta Rönnaug astui alas, osaksi nähdäkseen jälleen
vanhoja tuttuja paikkoja, osaksi koska hän tahtoi itse kirjoittaa
päiväkirjaan. "Se kuului asiaan", sanoi hän. Kohta perästä tuli hän
hymysuin ulos päiväkirja kädessään. Saman osotteen alla, nimittäin:
"kaksi henkilöä ensi kyytiasemalle" -- sattuvasti kuvaten näitä
"kahta henkilöä" ja heidän suhdettansa todellisuuteen, etteivät
edes olleet katsoneet ensi majatalon nimeä! -- oli kirjoitettuna
seuraavasti:
"Silmut, marjat, koko kukka,
koko kasvi lempeen yhtyy;
kourillaan kun talvi ryhtyy
oksiin -- kasvin perii hukka.
Lemp' ei tunne keskimaata --
Elää täytyy sen tai laata!"
Rönnaug käänsi tämän englanniksi Betsy Rolandille, ja kaikki
kolme koettivat, mikä norjan mikä englannin kielellä, selittää
arvoitusta omalla tavallaan. Siinä olivat kaikki yhtä mieltä, että
tässä oli epäilemättä kaksi rakastavaa matkailemassa, jopa varsin
omituisissa olosuhteissa -- mutta missä? Olivatko vastanaineita
vai ainoastaan rakastavia, olivatko pakoretkellä, vai kujeilivatko
vain muuten piloillaan onnella kestetyn taistelun jälkeen, vai -- --
niin olihan siinä monta mahdollisuutta tarjona! Rönnaug tahtoi
jäljentää säkeet, ja Magnhild tarjosi hänelle sitä varten lehden
muistiinpanokirjastaan. Hänen ottaessaan tämän esiin, putosi siitä
kirje, hän kummastui siitä itse. Vaan silloinpa hän muisti saaneensa
sellaisen postissa noin tuntia sen jälkeen kuin hänen miehensä
eilen illalla oli tullut kotiin. Otellessaan tämän kanssa oli hän
toistaiseksi pistänyt kirjeen taskukirjaansa. Kun hän ei koskaan
kirjeitä saanut, ei hän voinut ymmärtää keitä tämä saattoi olla. Nuo
kaksi Amerikasta tullutta eivät havainneet ulkomaista postimerkkiä
kirjeen kuoressa. Magnhild huomasi sen kohta. Hän avasi kuoren, siitä
tuli esiin kirje hienosti kirjoitettu hienolle paperille, pitkä
kirje. Siinä oli ylinnä München, ja alinna -- lukiko hän oikein?
-- Hans Tande! Hän kääräisi kirjeen kokoon itsekään tietämättänsä
samalla kuin hehkuva puna peitti hänen kasvonsa ja kaulansa. Molemmat
muut eivät olleet mitään huomaavinaan, ja Rönnaug ryhtyi runosäkeitä
kopioimaan.
He ajoivat reippaasti eteenpäin ja antoivat Magnhildin olla olojansa.
Mutta tämä joutui yhä enemmän hämilleen, niin että hänelle itselleen
kävi tuskalliseksi istua vaunuissa muiden kanssa. Hän pyysi nöyrästi
saada astua maahan ja kävellä vähän matkaa. Rönnaug hymyili ja käski
ajajan seisahduttaa -- tässä oli tasanko, jolla hevoset saattoivat
levähtää sen ajan. Matkailijain maahan astuttua, Rönnaug talutti
Magnhildia muutaman askelta taempana olevan pienen metsikön luo ja
sanoi: "Kas niin, mene nyt tuonne ja lue kirjeesi!"
Magnhild päästyään metsään seisahtui. Hänen mielenliikutuksensa
pakotti häntä siihen. Hän tähysti ympärilleen, ikäänkuin peläten
täälläkin olevan ihmisiä läsnä. Aurinko välähti sieltä täältä
kellastuneiden havuneulasten lomitse, luhistuneiden lahoin kantojen
kylkiin, tummanvihreälle sammaleelle kivien päällä sekä niiden
välissä kasvavalle kanervalle. Täällä vallitsi täysi hiljaisuus,
loitompaa auringon valaisemalta metsän ranteelta kuului vain
yksinäisen linnun viserrystä, lapsen lallatusta ja Rönnaugin naurua.
Se soi niin heleästi puiden välistä.
Magnhild uskalsi jälleen vetää kirjeen esiin, hän kääri sen auki. Sen
taitteet olivat menneet sekaisin. Hän levitti sen sileäksi eteensä,
niinkuin vanhanpuolinen vaimo katselee arkussa kauan talletettua
morsiuspukuansa. Yksinäinen säde osui siihen oksain lomitse ja
vilhui siinä levotonna, milloin pyöreänä, milloin pitkulaisena.
Säteen valokehässä näki hän sanan tai kaksi muita selvemmin: "Suuria
toiveita -- ja petin" oli siinä -- suuria toiveita -- ja petin,
hän luki sen ja vapisi. Ah, ah, ah! Uudestaan ja yhä uudestaan hän
luki tuon ja korjasi niin rikkaan sadon odotusta, pelkoa, muistoja
-- onnellisuuden ja taistelon muistoja -- -- hän ei malttanut
istua, hän nousi seisaalle, mutta ainoastaan istuakseen jälleen ja
koettaakseen. Pitkä, helakka naurahdus Rönnaugilta pujahti puitten
välistä ikäänkuin sauva, johon Magnhild turvikseen tarttui. Hän sai
rohkeutta hänen rohkeudestaan ja silmäili sinne tänne kirjeeseen,
ei lukeakseen sitä, vaan nähdäkseen uskaltaisiko hän lukea. Mutta
hän oli liian kiihtynyt voidakseen sovitella yhteen hajanaisia
lauseen sirpaleita ajatelmiksi ja johtui itse tietämättänsä
lukemaan kirjeen yhteen jaksoon. Hän ei tajunnut kaikkea mitä luki,
mutta hänestä tuntui kuitenkin ikäänkuin yhdessä oltaisi, kättä
puserreltaisi, kosketeltaisi. Hänen ympärillään humisi ja suhisi
ikäänkuin soittoa, Tanden soittoa, hän oli jälleen lähellä tätä,
sen tuoksun, sen silmäyksen, sen kainon vaiteliaisuuden piirissä,
jossa hän Tanden luona oli maistanut maisen elämän ylhäisintä onnea.
Timantti viilteli valorenkaita pianolle, soittelijan hieno käsi
loihti leikiten "kukkasia nurmelle." Ollen kokonaan Tanden luona
alkoi Magnhild hurmaantuneena lukea kirjettä uudestaan, käsitti
enemmin, seisahtui, riemastui sanatonna, luki kyynelten valuessa.
Hän pysähtyi tietämättänsä, ainoastaan koska hän ei nähnyt, alkoi
uudestaan huomaamattansa, keskeytti, hyrskähti itkuun, luki, lopetti
alottaakseen jälleen taas. Kolme, neljä, viisi kertaa toistamiseen.
Hän ei voinut enempää! --
Mitä ajatuksia ja tunteita, joita hänessä ennen oli tuhannesti
liikkunut, hän nyt ajatteli ja tunsikaan uudelleen, ja mitä ajatuksia
ja tunteita, joita hän ei milloinkaan ollut aavistanut!
Ensimmäinen eheä vaikutus, minkä hän sai kootuksi puolikosteassa
metsän katveessa, jossa hän istui piillen, oli ikäänkuin kimppu
väräjäviä säteitä. Se oli se aavistus jonka hän sai -- se ei ollut
lausuttuna, ja kuitenkin se hengitti joka riviltä (tuhat kertaa
suloisempana näin!), se aavistus, niin se varmuus, että hän, juuri
_hän_ oli rakastanut häntä! ja tätä lähinnä se täysi tieto, mikä
Tandella samaan aikaan oli ollut hänen, Magnhildin rakkaudesta --
kauan, kauan, ennenkuin hän itse oli sen tajunnut! -- ja johon hän,
Tande, ei sentään ollut kajonnut, eipä silmäykselläkään. -- Kuinka
hienotunteinen, kuinka moitteelta säästävä hän oli ollutkaan! Ja mitä
kaikkea hän sentään olikaan nähnyt hänessä, Magnhildissa! Oliko se
totta, saattoiko se olla totta?
Oi, vähät siitä! Mutta saada tuntea pohjimmiten kaikkea, mitä
Tande oli tuntenut, se oli Magnhildin surussa ikäänkuin aurinko,
joka kostean ilman takaa vähitellen soluu utukerroksiin, luoden
tuhansia, ennen aavistamattomia valovaikutelmia ylös ja alaspäin.
Mikä virkoamisen tunne vuosikausien tyhjyyden, kaipuun, sureksinnan
perästä!
Vasta myöhemmin pyrkivät ajatukset esiin yksitellen, eikä oikeastaan
ennenkuin Rönnaug saapui. Se olikin niin vaikea lukea, tämä kirje,
se tuntui paikotellen ikäänkuin käännökseltä vieraasta kielestä. --
Mutta nyt kirjeeseen! -- --
'Minä palajan etelästä. Luulin olevani kyllin voimakas. Ah! --
Sanomalehdet ovat kai kertoneet Teille, että olen sairas. Mutta
ne eivät tiedä, mitä minä nyt tiedän.
Ensimmäinen, minkä teen tässä uudessa tietävyydessäni, on että
kirjoitan Teille, rakas Magnhild.
Te kummastutte tietenkin tuskallisesti nähdessänne minun
allekirjoitukseni. Minä herätin suuria toiveita -- ja petin,
silloin kun ne piti täytettämän.
Tuhannesti olen sitten ajatellut, kuinka vastahakoiselta Teistä
on täytynyt tuntua mennä pianon luo ja koetella laulua, jota me
kolmisin olimme yhdessä opiskelleet, tai harjoitelmaa, jota me
kahden olimme suoritelleet. Olisi tosiaankin ihme, jos voisitte
siinä edistyä.
Tuhannesti olen myös itsekseni miettinyt, kirjoittaisinko Teille
ja sanoisinko, mitä nyt viimeinkin sanon Teille että tämä on
ollut elämäni syvin murhe.
Te vapautitte minut eräästä kerran rikkaasta, mutta sitten
ala-arvoisesta suhteesta, ja tämä kaikki koitui minulle
nousuksi. Viattomuuden itu sielussani oli jälleen saanut ilmaa.
Tämän vapautuksen koko laajuutta en oivaltanut, niin kauan
kuin olimme yhdessä. Ja kiitokseksi siitä mitä teitte minulle,
olen hävittänyt Teidän elämäänne minkä vain olen voinut. Mutta
olen myöskin ikävöinnyt saadakseni sanoa Teille mitä nyt
uskon, nimittäin: meidän tarkoituksemme täällä maan päällä
ei ole ainoastaan se, minkä itse tunnemme, ei ainoastaan se
minkä uskomme olevan elämämme päätehtävän. Kun Te, itse siitä
tietämättänne annoitte minulle puhtaamman, korkeamman suunnan,
täytitte Tekin tarkoitusperän, rakas Magnhild. Se oli ehkä
vähäinen, mutta olikin ehkä vain sadannes jostakin suuremmasta
elintehtävästä, jota olette suorittanut paljon useampia kohtaan
itse aavistamattanne sitä.
Magnhild, nyt voin minä sanoa sen joutumatta väärinkäsitetyksi
ja samalla myös vahingoittamatta, sillä Te olette tullut
puoliviidettä vuotta vanhemmaksi, ja minä lähden pois -- niin,
nyt minä uskon Teille tulevan siitä apua, että saatte kuulla
sen. Siis: sielunne viattomuus oli ihmeellisen kohtalonne
kautta kasvanut siveellisyydeksi, joka Teissä ilmeni voimana,
suurempana kuin kenessäkään muussa, jota olen tuntenut. Se
oli sitä ihanampi, kun se ei itse tietänyt ilmauksistaan. Se
hengähti kaiken, ujostelevan tottumattomuutenne jok'ainoasta
liikkeestä. Se tuli minun huomattaviini ei ainoastaan
Teidän punastuksessanne, Magnhild, ei, vaan myöskin äänenne
soinnussa, sekä siinä välittömässä suhteessa, johon asetuitte
jokaista kohtaan, jolle puhuitte, tai jota vain silmäsitte tai
tervehditte. Se ihminen Teidän lähellänne, joka ei ollut puhdas,
esiintyi inhottavana. Te opetitte langenneellekin, mikä kauneus
siveellisyydellä on.
Teillä on täysi oikeus iloita siitä, mitä tässä sanon Teille.
Niin soisinpa, että se vielä enemmän kuin ainoastaan ilahuttaisi
Teitä. Ei ole hyvä murehtia hukkaan mennyttä elämäntarkoitusta,
Magnhild, ja Grongilta saamistani kirjeistä saatan ymmärtää, että
Te nyt teette niin. Ken ei saavuta ensimmäistä tai suurinta,
mitä mielisi saavuttaa, ei silti saa heti vaipua alakuloiseen
toimettomuuteen, sillä täten hän ehkäisee sen tuhatlehtisen
päämäärän, mikä elämänpuulla on. -- Ehkä itse pettymyksenkin
täytyi olla siinä mukana?'
* * * * *
(Viisi päivää myöhemmin.)
'Magnhild, minä en puhu näin puolustellakseni itseäni. Joka
kerta kuin aattelen Teidän lauluanne, tiedän mitä olen
ehkäissyt edistymästä. Siinä oli puhtaus jota ei intohimo
ollut koskettanut, sentähden se puhdistavasti värähti läpi
sieluni. Siitä tuoksui hyviä muistoja, jotka palauttivat
mieleeni lapsuuden ajat, äitini, hyvät opettajani, ensimmäiset
käsitykseni soittotaiteesta, ensimmäisen haluni saada tyydykettä
rakkaudelleni tai kauneuden kaipuulleni. Myöskin elämän
ensimmäiset heleät värit soluivat jälleen esiin, ne jotka tosin
eivät vielä olleet räikeitä, mutta eivät myöskään lian tahrimia.
Ajattelen tätä laulua taiteellisesti kehitettynä, kauttaaltaan
sielullista elämää säteilevänä -- mikä ilmestys! Ja tämän minä
olen ehkäissyt.
Ostin yhdessä ollessamme muutamia isänne tekemiä solkia. En
näyttänyt niitä kellekään. Silloisessa ympäristössäni ne olisivat
herättäneet epäluuloja ja siten rauhattomuutta. Mutta näissä
soljissa tajusin perinnäisiä taipumuksia, Magnhild -- suvun
tehtäviä, joita Teidän luontaislahjanne jatkaisivat. Teidän
isänne töissä ilmenee viaton mielikuvitus, kärsivällisyys,
epätäydellisessä ikäänkuin huokaus vielä arvokkaampien,
valloilleen vielä päästämättömäin voimien povesta.
Onko kaikki tämä nyt seisahtunut, sentähden että _Te_ olette
seisahtunut, joka olette suvun viimeinen ja lapseton? Ei, en minä
itseäni puolustele.'
* * * * *
(Minun on taas täytynyt jättää kirjeeni kesken useaksi päiväksi.
Nyt täytyy yrittää jatkaa loppuun.)
'Älkää antako sen, minkä minä olen rikkonut Teitä ja siten
valitettavasti myös useita muita vastaan sekä nykyaikana että
tulevaisuudessa, kelvata Teille puolusteeksi olemaan sen takia
tästä lähin enää mitään tekemättä! Voittehan, jos tahdotte,
laskea valloilleen sen mitä Teissä piilee kykyjä, tavalla tai
toisella. Ja tehkää nyt niin senkintähden että minä rukoilen sitä
Teiltä! Te voitte keventää rikokseni taakan ajatukselleni nyt
elämäni viimeisinä hetkinä.
Niin oloani helpottaakin tätä kirjottaessani. Se lempeys, jolla
Te vielä kaikesta huolimatta ajattelette minua (minä tunnen sen!)
lähettää minulle sanoman.
Teidän tulee, minkä suinkin voitte, pelastaa elämäni työ, myöskin
siinä missä se jäi keskeneräiseksi, kuten se on aljettu. Teidän
tulee se rakentaa ja parantaa päiseksi, Magnhild!