He seisoivat jälestä puolenpäivän ylhäällä pianon luona ja lauloivat,
kun kuulivat Skarlien tulevan kotiin, alipuoliseen saliin. Mutta
he eivät vaihtaneet tästä sanaakaan keskenään, jatkoivat vain. He
lauloivat vihdoin kynttiläin ollessa viritettyinä, mutta avointen
ikkunain takaa.
Magnhildin tultua alas, oli Skarliekin avannut ikkunansa ja
istui nurkkatuolissaan. Hän nousi ja sulki ikkunat, laski alas
käärekaihtimet ja sytytti sill'aikaa kynttilät. Mutta vielä
pimeässä alkoi hän kiitellä äsken kuulemaansa laulua ja varsinkin
sen säestöä. Hän kiitteli myös Magnhildin ääntä samoin kuin rouva
Bangin altoa, mutta palasi silloin aina Magnhildin sopraanoon: "Se
on puhdas -- niinkuin itsekin olet, lapseni!" hän sanoi. Hän oli
juuri silloin tulitikulla koskettanut kynttilän liekkiä, ja seisten
tämän yläpuolella näytti melkein kauniilta. Niin hiljaiset ja vakavat
olivat hänen älykkäät kasvonsa. Mutta eipä aikaakaan, kun jo toiset
tuumat alkoivat niissä elehtiä. Muutos oli tulossa.
"Sillä välin kuin te lauloitte, tuli rouva Bangin mies,
insinöörikapteini tänne." Magnhild luuli miehensä pilaa puhuvan.
Mutta Skarlie lisäsi. "Hän makasi tuolla akkunakomerossa ja
kuunteli." Sitten Skarlie nauroi.
Tästä Magnhild pelästyi niin kovin, ettei hän pitkään aikaan saanut
unta silmiinsä sinä iltana. Ensi kerran katseli hän rouva Bangin
suhdetta siltä puolen, että tämän mies oli ehkä vastenmielinen
vaimolleen. Entä jos sitte nuo kaksi todella rakastivat toisiaan!
Otaksu, että hän itse olisi siinä asemassa! -- Hän tunsi itsensä
hehkuvan kuumaksi, sillä Tanden kuva seisoi paikalla hänen edessään.
Heti aamulla herätessään hän ehdottomasti teroitti korvaansa
kuullakseen, jokohan myrsky jo raivosi. Hän pukeutui ripeästi ja
meni sisään, missä Skarlie jo hankkiutui matkalle. Osa kapineita,
joita tällä piti olla mukanaan, ei ollut vielä saapunut; hänen täytyi
lähteä mukanaan vain ne mitkä hänellä oli, ja muutaman päivän perästä
palata noutamaan loppuja tavaroitaan. Hän sanoi ystävällisesti
jäähyväiset.
Magnhild saattoi häntä alas koululle asti. Tuskin oli hän sieltä
palannut, kun näki punapartaisen ja vaaleatukkaisen miehen tulevan
ulos rouva Bangin luota. Mies ohjasi Magdaa kädestä. Se oli varmaan
Magdan isä; tytöllä oli hänen tukkansa karva ja jotakin hänen
kasvonsa ilmettä, vaikk'ei muuten mitään hänen piirteitään tai
muotoaan, mies oli kai siksi liian jykevä. He tulivat kadun poikki,
astuivat sisään ja portaita ylös -- eihän sentään saattanut syntyä
mitään kiistaa, kun lapsi oli mukana. Magnhild kuuli Tanden menevän
ja pukeutuvan, ja hän kuuli äänekkään "Hyvää päivää, oletko _sinä_
täällä!" lausuttuna Tanden puheella. Sitten ei mitään enempää, ovi
suljettiin hiljaa. Magnhild oli niin peloissaan, että hän tarkkasi
pienintäkin oudompaa ääntä ylhäältä päin. Mutta hän kuuli vain
asteltavan, milloin yksin, milloin kaksittain, -- nyt avattiin ovi,
hän kuuli ääniä, mutta ei mitään kiistaa. He tulivat alas kaikki
kolme ja menivät ulos. Kadulla seisoi jo rouva Bang, säteillen
puvussaan ja juhlahymy huulillaan. Tande tervehti häntä, hän ojensi
tälle sydämellisesti kätensä. Kaikki neljä astuivat talon portin
ohi ja puutarhatietä sisään, mennäkseen tavallista polkua niittyjen
poikki metsään ja sieltä tunturille. Ensin astelivat he ryhmässä,
vitkaan, sitten isä käveli lapsen kanssa, joka näytti tahtovan ohjata
kulkuetta, heidän perässään rouva Bang ja Tande, hyvin hitaasti,
hyvin tuttavallisesti; perinnä jäi paikalleen Magnhild, äärimmäisen
hämmästyksen vallassa.
Iltapäivällä tuli Magda isänsä kanssa yli Magnhildin puolelle. Herra
myhäili Magnhildille ja pyysi anteeksi rohkeuttaan; tyttö pikkarainen
tahtoi häntä vihdoin tulemaan tervehtimään ystävätärtänsä, sanoi hän.
Herraa pyydettiin istumaan, mutta hän ei istunut heti. Hän katseli
Magnhild rouvan kukkia, puhui niistä asiantuntemuksella, jommoista
Magnhild ei ennen ollut kuullut, ja pyysi saada lähettää hänelle
muutamia muita, joiden hoitotapaa hän selitti. "Pikku Magda ne
oikeastaan lähettää", sanoi hän hymyillen kääntyessään Magnhildin
puoleen. Tällä kertaa Magnhild tunsi, että herra arasti silmäili
häntä.
Hän katseli kuvatauluja seinillä, Kölnin siltaa, Niagaran
vesiputousta, Washingtonin kaupungin valkoista taloa, kauppamatkuetta
erämaassa ja Horace Vernetin Juditia, katseli muutamien outojen,
monasti kömpelöiden, osittain vieraspukuisten miesten ja naisten
valokuvia. "Teidän miehenne on varmaan matkustellut paljon?" sanoi
hän, ja antoi katseensa liukua muotokuvista takaisin Juditiin,
seisoessaan siinä pyyhkäisten partaansa.
"Oletteko jo kauankin ollut naimisissa?" kysyi hän ja istautui.
"Pian kolme vuotta", Magnhild punastui. -- "Sinun täytyy ottaa
yllesi virkapukusi, niin että Magnhild saa nähdä sinut siinä", sanoi
pienokainen, seisten pystyssä isänsä polvien välissä ja hypistellen
milloin hänen paidannappejaan, milloin hänen partaansa. Isä hymähti.
Pari piirrettä silmäin vieressä ja joku piirre suupielessä pääsivät
hymähtäessä selvemmin ilmi ja todistivat murhetta. Ajatuksissaan
taputteli hän pienokaisen päätä, tämä kallisti päänsä hänen rintansa
nojaan niin tyynesti, niin turvallisesti.
Herra heräsi haaveistaan luoden suuren, aran silmäyksen Magnhildiin,
alkoi silittää partaansa ja lausui: "Täällä on hyvin kaunista,
täällä." -- "Milloin Magnhild saa ne kukat, joista puhuit?"
keskeytti tyttö. -- "Kohta tultuani takaisin kaupunkiin", sanoi
isä ja hyväili häntä. -- "Isä rakentaa linnoja", selitti pienoinen
eikä ylvästelemättä, "isä rakentelee kotonakin", hän lisäsi, "isä
rakentelee yhtenään, ja nyt meillä kohoaa talon katolta tornit, ja
huoneet ovat tulleet niin koreiksi -- sinun pitäisi nähdä ne!" Ja
tyttönen ryhtyi kertomaan niistä Magnhildille, mitä hän muuten jo
kyllä ennenkin oli tehnyt. Isä kuunteli häntä sillä hymyllä, joka ei
mitään hymyä ollut. Ja ikäänkuin tästä päästäkseen lausui hän äkkiä:
"Olimme kävelyllä edelläpuolisten, vähän matkaa ylhäällä vuorella"
-- pikku Magda selitti heti missä he olivat --, "ja sieltä --", hän
aikoi kaiketi sanoa jotakin, mutta tämän ajatuksen ehti varmaan
toinen ajatus ehkäistä kesken.
Hän vaipui mietteihin. Silloin alkoi yläpuolella Tande soitella.
Herra Bangin kasvot valvahtivat, niistä ilmeni suuri, arka silmäys;
sitte painoi hän päänsä alas ja alkoi sivellä tytön hiuksia. "Tuo
soittaa erinomaisen kauniisti", hän virkkoi ja nousi seisaalle.
Seuraavana päivänä kapteini lähti matkaan. Hän tulisi mahdollisesti
takaisin tapaamaan linnoituskenraalia, jonka kanssa hänen oli
lähdettävä tarkastusmatkalle. Jälellejääneiden elämä solui vanhaan
väyläänsä.
Eräänä iltana ilmestyi Magnhild rouva Bangin luona silmiinpistävän
retuisesti puettuna.
Heti kun rouva tämän havaitsi, vilkaisi hän häneen ja suojeli itse
hänen paluuretkeänsä. Magnhild oli niin häpeissään, että hän ei
tahtonut mennä jälleen sisään. Ja kesken rouva Bangin hymyileviä
lohdutussanoja, Magnhildin mieltä liikutti rouvan alituinen hyvyys,
hänen hellä huolenpitonsa. Oli niin outoa kuulla Magnhildin puhuvan
suunsa oikein puhtaaksi, että rouva syleili häntä ja kuiskasi; "Niin,
lapsi, voitpa sanoa että minä olen hyvä sinulle, sillä sinä tapat
minut!" Magnhild riuhtautui nopeasti irti; hän ei pyytänyt sanoilla
mitään selitystä, sillä sitä tehdäkseen oli hän liian hämmästynyt,
mutta silmät, kasvojen ilme, ryhti -- ovi oli avoinna, äkillisen
hämmästyksen tilasta hän joutui hämilleen. Tande kääntyi sillä välin
hyräillen Magdan puoleen, ikäänkuin hän ei olisi mitään huomannut
ja alkoi leikkiä tyttösen kanssa. Sittemmin puheli hän Magnhildille
tämän laulusta, jota hänen ei enää mitenkään pitäisi jättää kesken.
Jos asiaa voitaisi järjestää niin, että Magnhild saisi asua
kaupungissa (ja helpostihan sitä niin voitaisiin), niin hän sekä itse
auttaisi häntä että hankkisi hänelle parempaa apua toisilta.
Rouva Bang kuljeskeli edestakaisin, järjestellen illallista.
Palvelustyttö tuli kantaen tarjotinta, jolla oli kermaa y.m., ja
miten lie sattunutkaan, tuli rouva Bang sysänneeksi tarjotinta ihan
noiden kahden edessä ja hänen yrityksensä estää astioiden kaatumista
jäi onnistumatta siitä syystä että nuo muut eivät kyllin pian
ehtineet apuun -- kaikki kierähti kumoon. Molempain naisten hameet
tahrautuivat; Tande koetti heti nenäliinallaan pyyhkiä Magnhildin
pukua puhtaaksi. "Te olette vähemmin huomaavainen minua kuin häntä
kohtaan", nauroi rouva, joka oli paljon pahemmin tahrittu kuin
Magnhild. Tande katsahti ylös: "Minä tunnenkin Teidät paremmin kuin
hänet", vastasi hän ja pyyhki edelleen.
Rouva Bang kalpeni harmaaksi. "Hannu!" huusi hän ja hyrskähti itkuun.
Hän syöksähti viereiseen suojaan. Magnhild ymmärsi tätä yhtä vähän
kuin edellistä kohtausta. Niin, kuluipa kuukausia, ennenkuin hän
eräänä päivänä kulkiessaan yksinään maantiellä lumisohjossa, ja
ajatustensa liitäessä tuhannen peninkulman päässä rouva Bangista ja
koko tuosta kohtauksesta, yht'äkkiä pysähtyi: -- se ajatus minkä
rouva Bang oli sanoihinsa salannut oli äkkiä selvinnyt hänelle.
Tande oli noussut; sillä Magnhild oli peräytynyt ollakseen ottamatta
häneltä enempää apua vastaan. Että _hänen_ pitäisi tehdä niin ja että
Tanden nimi oli Hannu, oli ainoa mitä hän vielä ymmärsi. Tande käveli
edestakaisin huoneessa. Hän oli kovin kalpea, senverran kuin Magnhild
saattoi nähdä, sillä oli alkanut pimetä. Pitäisikö hänen mennä sisään
rouva Bangin perään, tai ylimalkaan ollenkaan mennä? Magda oli
keittiössä, vihdoin hän arveli paraaksi mennä tämän luo. Ja siellä
auttoi hän tyttöä panemalla uutta marjahilloa muutamista tölkeistä
lautasille. Keittiön viereisestä huoneesta kuuli hän pian hillittyä
keskustelua ja nyyhkytystä. Kun Magda ja hän tulivat lautasineen
saliin, ei siellä ollut Tandea. Illallinen viipyi niin kauan, että
Magda nukahti ja Magnhild meni.
Vähän jälestä kuuli hän Tanden tulevan. Seuraavana aamupäivänä lauloi
hän Tanden johdolla, joka käyttäysi aivan kuin tavallisesti. Rouva
Bangin hän iltapäivällä sattumalta kohtasi kadulla. Tämä teki pienen
oikaisun Magnhildin vapaaharjoitelmiin, joita hän vähän aikaa ennen
oli kuullut avoimesta akkunastaan, samalla kun hän hiukan korjasi
Magnhildin hatun asentoa, joka ei ollut aivan säntillään.
Skarlie tuli takaisin. Hän kertoi eräällä Bergenin matkalla saaneensa
kapteini Bangin seurakseen.
Eräs henkilö samalla laivalla, sanoi hän, tunsi rouva Bangin
suhteen herra Tandeen ja oli ottanut sen puheiksi. Magnhild epäili
pahasti itsekseen, että tuo "eräs" ei ollut kukaan muu kuin Skarlie
itse, sillä tämän edellisen kotona käynnin jälkeen oli hän kuullut
viittauksia samaan suhteeseen sekä Tanden huoneensiivoojalta,
merimiehen vaimolta että parilta muiltakin.
"Kapteini oli kiltti", kertoi Skarlie, "hän oli itse mielestään
arvoton saamaan rakkautta niin rikkaalta hengeltä. Hän oli sentähden
iloinen siitä että puolisonsa oli löytänyt vertaisensa." Magnhild
virkkoi: "Sinä näytät tyytyväiseltä; minun mielestäni sinä olet vielä
likaisempi kuin se, mitä sinä -- -- ." Magnhild oli juuri menossa
rouva Bangin puolelle ja menikin huolimatta päättää puhettansa.
Hänen oli mentävä Magdan kanssa "esitykseen", jota vanha ruotsalainen
tuhattaituri vaimoineen lapsineen aikoi antaa tuolla talon takana
niityllä.
Magnhildin saapuessa seisoi jo rouvakin valmiina; hän tahtoi mennä
mukaan. Syy tähän selveni myös kohta, s.t.s. Tande tuli saattamaan
rouvaa. Hän tiesi kertoa kenraalin tulleen.
Näin he siis lähtivät liikkeelle, Magda ja Magnhild, rouva Bang ja
Tande. Joukko ihmisiä oli kokoontunut, enin osa kuitenkin aitauksen
ulkopuolelle, jossa maksu oli vapaaehtoinen. Aitauksen sisäpuolella
oli "varatut paikat", toisin sanoen istumapenkkejä ja näille
paikoille rouva Bang seurueineen ohjasi kulkunsa.
Vanha "taituri" oli jo paikalla, vaimonsa avulla järjestämässä
kapineitansa. Ukko oli naurettaviin asti Skarlien näköinen,
oli kaljupäinen, pystynenäinen, rotevarakenteinen, eikä hänen
ulkoihmisensä ollut rattoisia eleitä vailla. Ja tuskin oli Magnhild
tämän havainnut, kun hän kuuli Magdan kuiskaavan äidilleen: "Näetkös,
kuinka tuo on Magnhildin miehen näköinen!" Rouva hymähti. Samassa
tuli vanhus heitä kohti. Sillä "varattujen" paikkojen joukossa
oli hänellä vielä yksi "erityisemmin varattu", nim. selkänojalla
varustettu. Hänen äänensä oli kovin käheä, ja puheensa, niin
kauas kuin sitä kuuli, oli niin hassunkurista ruotsin ja norjan
sekamelskaa, että lähinnä olijat nauroivat ja se klovnimainen
kohteliaisuus, jota hän silloin heti esitti houkutteli edempänäkin
seisovia nauramaan. Mutta heti kun naurettiin, Tande peräytyi pari
askelta. Rouva Bang astui esiin ja Magda ja Magnhild seurasivat.
Vanhalla "taiteilijalla" oli paljoa nuorempi vaimo, mustatukkainen,
kolosilmä, laiha olento, jossa ilmeni jotakin onnensa hukannutta.
Samassa huipahti teltasta esiin kiharatukkainen, vilkassilmäinen
poikaveitikka, kasvoissaan ja vartalossaan hieno ilme, joka ei
ollut hänellä äidin, ja vielä vähemmin ilvehtijän, isän perintöä.
Hän oli puettu ilveilijäksi, mutta oli itse teossa kaikkea muuta.
Hän seisoi hiljaa äitinsä ääressä ja kysyi tältä jotakin ranskaksi.
Rouva Bang, johon Tanden itserakas arkailu vaikutti vastenmielisesti,
puhutteli poikaa tämän äidinkielellä. Poika tuli esiin, mutta vain
katsellakseen häntä etäältä ylhäisesti. Tämä huvitti rouvaa, joka
otti esiin kukkaronsa ja antoi hänelle isomman rahan. _"Merci,
madame!"_ sanoi poika ja kumarsi.
"Suutele kädelle!" komensi vanhus. Poika suuteli ujosti ja nopeasti.
Hän juoksi takaisin telttaan, josta kuului parin hurtan haukunta.
Liikuntoa syntyi joukossa istuvien takana. Siellä oli nainen, kolmen,
neljän vuoden ikäinen lapsi käsivarrellaan, joka pyrki esille. Hän
ei jaksanut seisoa ja pitää lasta ijäti -- sanoi hän -- hän tahtoi
istua. Hän oli siksi yhtä hyvä kuin kukaan muukin.
Mutta ei ollut mitään paikkaa tyhjänä, paitsi ensi penkillä.
Niinpä siis nainen astui sinne esiin, yleisön iloisesti melutessa,
sillä nainen oli tunnettu. Olihan se "kone-Martta." Kaksi vuotta
takaperin oli hän tullut paikkakunnalle mukanaan lapsi ynnä kaksi
ompelukonetta, suurempi ja pienempi, joilla hän elätti itseään, sillä
hän oli reipas ja kätevä. Hän oli hyljännyt miehensä ja lähtenyt
matkalle erään kauppiaan kanssa, jonka erikoisalana olivat m.m.
ompelukoneet. Tämä oli pettänyt hänet. Hän oli sitten hairahtunut
onnettomaan vikaan tuon tuostakin ryypätä itsensä juovuksiin ja
oli silloin raaka ja törkeä. Hänen kasvonsa olivat nyt kuin tuhon
raastamat, hänen tukkansa sikin sokin pörröllään. Mutta häneltä
näytti vielä liikenevän melko määrin voimaa poisrajuttavaksi. Hän
istui aivan likitysten rouva Bangin viereen, joka siirtyi vähän
sivummas, koska uudesta naapurista lähti väkevä Baijerin oluen löyhkä.
Vanha "taituri" oli nähnyt tuon ehdottoman liikkeen rouva Bangin
puolelta. Kohta hän oli käsillä ja käski Marttaa, käheästi ja
äreästi, istumaan muualle.
Martta ehkä itsekin kammahti kaikkea sitä silkin kahinaa, jonka
kosketuksiin hän oli joutunut, sillä hän nousi todella mennäkseen
toisaalle. Magnhild katsahti hänen peräänsä ja äkkäsi Skarlien. Aivan
tämän viereen nainen seisahtui. Heti perästä astui hän jälleen esiin
ja lausui: "Istunpa nyt kumminkin tähän minä!" Hän istui penkille,
lapsi sivullaan.
Ukko jätti komppeensa. Hän oli vihoissaan. "Sinä senkin saakel... --"
Hän muisti kai seisovansa hienojen herrasväkien edessä, sillä hän
jatkoi: "Maksaa rahaa istua tässä!" -- "Tässä on riksi!" sanoi Martta
ja kurotti samalla rahansa.
"Hyvä, hyvä!" kähisi herra, "mutta istu nyt toiselle penkille!
Tahtooko herrasväki siirtyä vähän likemmäs yhteen!" pyysi hän niitä,
jotka istuivat likinnä olevilla penkeillä. Joko näin nyt tehtiin
tai jäi tekemättä, Martta ei liikahtanut: "Piru vieköön, jos niin
teen!" sanoi hän. "Antakaa hänen istua!" kuiskasi rouva Bang. "Ei
millään muotoa!" lausui liehakoiva vanha herra "tässä on ylhäisen
herrasväen paikka!" ja hän tarttui Martan lapseen. Mutta silloinkos
Martta karkasi pystyyn kuin vimmattu. "Annakkos sinä, Ruotsin velho,
mun vesani heti olla rauhassa!" Joukko räjähti nauruun, joka rohkaisi
muijaa jatkamaan. "Vai ylhäistäkö herrasväkeä? Vieläkö mitä! Rojua!
-- ei tuo ole hituistakaan minua parempi, mokomakin -- siinä kuin
minäkin!" -- Nimitys jääköön mainitsematta, mutta Martta tähysti
rouva Bangia. Naurun räiskähdys yleisön puolelta, ja sitten ikäänkuin
komennosta, haudan hiljaisuus.
Rouva Bang oli noussut ylväsnä ja kauniina. Hän katsahti ympärilleen
hakien suojustajaansa. Hän tahtoi lähteä. Tande ei ollut kaukana
seisten parin matkailijan välissä, jotka olivat pyytäneet saada
esitellä itseään kuuluisalle säveltäjälle.
Rouva Bangin silmät tähtäsivät leimuten Tanden silmiä. Tämä katsahti
takaisin häneen, silmiään räpähyttämättä. Kaikki katselivat Tandea.
Mutta ei kukaan päässyt hänen silmäänsä syvemmälle kuin hiottuun
teräskuplaan.
Mutta kuinka tutkimaton tämä silmäys olikaan, yhden asian se kyllin
selvästi ilmaisi: "Rouva, minä en tunne teitä!" Ja hänen hienosti
kaareutuva otsansa, suoraviivainen nenänsä, tiviisti sulkeutuneet
huulensa, hieman kololle vajonnut poskensa, jopa välkkyvät
timanttinapit hänen paitansa rinnuksessa, koko puvun ylimysmäisyys
näyttivät sanovan: "Älä koske minuun!" Silmä veti harson harson
päälle.
Kaikki oli tapahtunut tuokiossa. Rouva oli kääntynyt Magnhildin
puoleen, ikäänkuin ottaakseen hänet todistajaksi. Eikä kuitenkaan!
Sillä ei kukaan koko maailmassa paitsi herra Tande ja rouva Bang
voinut tietää, minkä uhrien edellinen nyt antoi savuna haihtua
tyhjiin, kuinka suuren rakkauden hän nyt työnsi luotaan.
Taaskin kääntyi rouva häneen päin pikimmältään, aivan kuin
vilaukselta vain. Minkä suuttumuksen, minkä parahduksen, minkä
muistojen liuman, minkä ylpeyden, minkä halveksunnan hän
singahuttikaan häntä kohti! Sai Magnhildkin vielä osakseen tuosta
häipyvän jäännöksen, kun rouva Bang kääntyi -- niin, mitähän
tehdäkseen? Kasvot ilmaisivat äkkiä mitä surkeinta hylätyn tilaa
ja sitten armon-anomuksen niin liikuttavan kuin lapsen lausuman.
Kyynelet vierivät. Magnhild, kokonaan yhtyen hänen mielialaansa,
kurotti kätensä hänelle. Hän tarttui siihen ja pusersi sitä
niin, että Magnhild ainoastaan hädin tuskin voi hillitä itseään
parkaisemasta. Solvaistu, hylätty nainen saattoi vain tällä
ulkonaisella ponnistuksella pakottaa kokoon kaikki voimansa ja
silloin se korotti hänet. Sillä samassa silmänräpäyksessä hän
hymyili. Kas tuolla! Poikki niityn, siltä kohtaa, mistä seurueen
nuora oli pingoitettu ja joka oli pidettävä vapaana, astui esiin
kaksi upseeria kaikkien nähtävinä -- mutta kukapa kieltää kenraalin
lakilta pääsön? Ja sellainen oli sen mahtajan päässä, joka siinä
pitkin askelin ja leveälle heiluttaen käsivarsiaan, ikäänkuin hän
itse olisi sekä päällikkönä että sotajoukkona, marssi esiin ajutantti
vasemmalla sivullansa. Jo kaukaa tervehti hän mitä kunnioittavimmin
kapteininsa kaunista puolisoa. Tämä riensi pelastajaansa kohtaamaan.
Kenraalin käsivarren turvissa hän palasi paikalleen, ja kenraali
istuutui hänen viereensä. Ajutantti sattui Magnhildin osalle,
sittekun rouva oli heidät toisilleen esittänyt. Kenraali katsahti
usein Magnhildiin, ja ajutantti oli itse ilmetty kohteliaisuus. Tämä
oli osapuille ainoa, mitä Magnhild huomasi. Hän värisi.
Rouva Bang säkenöi sukkeluutta, hilpeyttä ja kauneutta. Se vain
outoa, että hän vähä väliä tarttui Magnhildin käteen ja puserteli
sitä samalla heltiämättömällä voimalla. Hän virkisti itseään edes
silmänräpäyksen totuudella. Magnhildin siinä tuntema ruumiillinen
kipu vastasi hänen sielunsa tuskaa. Hän kuuli vieressään istuvan
ajutantin sekä Magdan ihailuhuudot. Hän näki itsekin muutamain
kuulain välkkyvän ilmassa, ja näki jonkun katselijoista heiluttavan
muutamaa isoa kuulaa, jonka tuo vanha urheilija sitten heitti
niinkuin lasipallon ja heitettyään otti koppina takaisin
käsivarsillaan, hartioillaan tai rinnallaan; -- mutta hän kuuli
samassa rouva Bangin lausuvan kenraalille, että ensi aamuna seuraa
hän tätä: hän sanoi vain odottaneensa kenraalia, sittenkun hänen
miehensä ei ollut voinut saapua.
Tiesihän Magnhild kaiken nyt olevan mennyttä! -- mutta joko ensi
aamuna? Huudonremahus, etenkin poikaviikarien nostattama vihlasi
hänen tuskansa halki. Vanha urheilija heitteli molemmin käsin
vuorotellen raskasta kuulaa ja aivan pikkaraista palloa ja oli
jo hetken aikaa tätä menoa pitkittänyt. Magnhildin mielestä hän,
Magnhild, itse oli tuo pieni kuula; -- ja entäs suuri --? Ei
hän tahallaan tätä vertauskuvaa hakenut, eikä hän sitä myöskään
yksityiskohtiin asti ajatellut; mutta kaikki muuttui hänestä kuvaksi.
Niinpä siis kuulain alituinen välkyntä ilmassa oli juuri tuo jääkylmä
silmäys, joka äsken oli häntä värisyttänyt.
"Tuo ukko on tavattoman väkevä", sanoi ajutantti. "Näin kerran
Venetiassa miehen, joka seisoi ja kannatti hartioillaan seisovaa
toista miestä, ja tämä kumartui alas ja otti vielä kolmannen, joka
asettui pystyyn hänen olkapäilleen, ja aatelkaas! he ottivat vielä
huipukseen neljännen, joka seisoi pystyssä kolmannen hartioilla.
Alimmainen asteli kantaen kaikki muut yletysten päällänsä, samalla
kuin päällimmäinen vielä nakkeli kuulia -- --"
"-- Jos minä kuolisin tällä hetkellä", puheli rouva Bang toisella
puolen, "ja sieluni unohtaisi kaiken täällä ja saisi uuden
paljouden ihmeellisiä tehtäviä, äärettömiä näköjä, ja yhä uudet
keksinnöt hurmaisivat minua -- mitähän ihanampaa voisi tulla?"
-- "Niin pitkälle minä en ajattele", vastasi kenraalin vankka
ääni, "mutta tahdonpa antaa pääni pantiksi siitä, että suurin
onni, minkä hyvin järjestetty ihminen voi kokea, on saada elää ja
kuolla velvollisuutensa täytännössä. Kaikki muu sen rinnalla on
yhdentekevää." Magnhild tunsi taas polttavan kädenpuserruksen.
"Taputtakaa käsiänne herrasväki, taputtakaa!" lausui ilve-sankari
käheästi ja hyvänsävyisesti. Yleisö naurahti hiukan, mutta ei
liikahtanut paikoiltaan.
"Miks'eivät koirat kohta tule näkyviin?" kyseli Magda, kun kuuli
niiden maltittomasti juoksentelevan sinne tänne teltassa.
Tunturit kohottivat korkeuteen päälakensa sankkain pilvisarjojen
röyheltäminä; ilmassa liikkuva suhina ennusti sään muutosta;
vuonon pinta musteni mustenemistaan vihurien taajetessa. Maiseman
yläpuolella vallitsi jotakin äärettömän suurta, jotakin kamalan
kammottavaa.
Alkoi kylmetä. Ihmisjoukko tuolla takana tuntui kolkolta ja
painostavalta. Nyt tuli esille klovnin vaimo; hänen oli hypeltävä
nuoraa pitkin. Laihalla entisellä kaunottarella oli pääntiestä
kaarrettu, lyhythihainen puku. Rouva Bang tunsi, katsoessaan
nais-raukkaa, vilun väreitä, valitti jalkojansa palelevan ja nousi
seisaalle. Samoin tekivät järjestään kenraali, ajutantti ja sitä
mukaa myös Magnhild. Ainoastaan Magda jäi istumaan rukoilevin silmin;
hän odotti koiria. Yksi ainoa silmäys äidin puolelta riitti; hänkin
nousi eikä sanonut mitään.
Lähdettiin ulos samaa tietä, jota upseerit olivat tulleet, ei kukaan
katsonut taakseen. Rouva Bang nauroi heleintä nauruansa, josta
vyörähti sulosoinnun aalto yli koko ihmisjoukon. Kaikki loivat
silmänsä hänen jälkeensä. Kenraali astui rivakasti, niin että rouva
pysyäkseen rinnalla sai panna nopsat, keveät jalkansa liukkaasti
liikkeelle. Kenraalin kookas vartalo loi rouvan vartalolle erikoista
somuutta; edellisen jäykän ryhdin ja muodon rinnalla rouvan sorja,
solakka olento esiintyi erittäin edukseen. Värien vastakohta rouvan
puvussa, hatun päältä heiluva sulkatöyhtö, hänen naurunsa helakka
sointi loi jokaiseen yleisön joukossa saman tunnelman kuin hiljakseen
etääntyvä soitto.
Kun upseerit jättivät hyvästi rouva Bangin ovella, ei tämä
lausunut Magnhildille sanaakaan, eipä edes katsahtanut häneen
sisään mennessään. Magnhild tunsi syvän myötätuntonsa loukatuksi.
Pahastuneena meni hän omalle puolelleen.
Tande palasi myöhään. Magnhild kuuli hänen astelevan edes takaisin,
tavallista nopeammin. Keveät askeleet tuolla yläpuolella ilmaisivat
kuuluvasti, jopa vihdoin tahdin mukaan tuota samaa: "Älä koske
minuun!" -- timanttinappien välke, puvun ylimysmallisuus, kasvojen
syvä umpimielisyys vainosivat Magnhildia. Rouva Bangin rakkauden
kaipuu kirkui kimeästi noiden askelten alta. Mitä rouva nyt
kärsineekään? Että hän nyt keskellä tuskansa salamia ja jyrinää
muistaisi minua, olisi luonnotonta, ajatteli Magnhild. Ensi
säikähdyksessään oli rouva kiitänyt hänen turviinsa, ikäänkuin katon
suojiin, mutta tietysti heti perästä unohtanut kaikki.
Eteisestä kuului joku tulevan. Olikohan se sanantuoja rouva Bangilta?
Ei, se oli Skarlie. Nuo kolme-neljännestahdin askeleet tunsi Magnhild
kyllä. Mies tähysi pikaa, tutkivasti häneen, sisään tullessaan.
"Kyllä mun nyt pian onkin aika matkustaa", hän sanoi. Hän oli muuten
itse ystävällisyys ja alkoi hamuta kokoon matkakapineitaan. "Onko
sinun täytynyt odottaa kyytimiestä?" kysyi Magnhild. -- "Ei, vaan
lihaa, jota viime kerralla tilattuani jäin vaille, niin että täytyi
lähteä ilman; se tuli nyt äsken." -- Magnhild ei puhunut enempää, ja
Skarlie oli valmis lähtöön. -- "Voi nyt hyvin sen aikaa!" hän oli
ottanut kamssunsa ja katsahti "kultaansa."
"Skarlie", sanoi tämä; "sinäkö annoit ompelukone-Martalle
riksin-rahan?" -- Mies vilkutti silmäänsä pari kertaa ja virkkoi:
"Mitäs pahaa, armaani, siinä oli?" -- Magnhild kalpeni: "Olen usein
halveksinut sinua", hän sanoi, "mutta en milloinkaan niin kuin sillä
kertaa." Hän kääntyi ja meni makuukamariinsa, työntäen salvan eteen.
Kuultuaan miehen poistuvan, hän paneusi vuoteelle.
Muutaman tahdin soitahdus kajahti ylähuoneen pianosta, mutta useampia
ei seurannut. Arvatenkin oli soittaja itse säikähtänyt säveliään.
Magnhildin oli ehdottomasti täytynyt jäädä näitä säveliä
kuuntelemaan. Hänen täytyi nyt kuunnella askelia, jotka jälleen
alkoivat.
Jotakin salaperäistä, arvaamatonta oli nyt valamassa uutta hohtoa
Tanden ylitse. Magnhild oli alkanut pelätä häntä.
Hän oli jo ennenkin tuntenut väristystä Tanden lähellä ollessa; nyt
hän tunsi samaa yksin ajatellessaankin häntä.
Askeleet seisahtuivat, ja Magnhild solahti tuosta mitä oli mahdoton
selittää ylitse Skarlien luo; sillä siinä hän kumminkin oli asioista
selvillä. Kuinka hän vihasikaan tuota! Ja ajatellessaan, että ennen
neljäntoista päivän kuluttua tuo palajaisi ja esiintyisi niin, kuin
ei yhtään mitään olisi tapahtunut, pui hän raivoisasti nyrkkejänsä
ja avasi ne jälleen; sillä nyt kävisi tietenkin samoin kuin sadasti
ennen: hän, Magnhild, tahtoisi unohtaa kaiken, koskapa tuo mies
sentään oli niin kiltti ja antoi hänen elää ja olla niinkuin hän itse
mieli.
Omaa voimattomuuttansa syvälti sureva sydän peitti hänen mielensä
öiseen sumuun. Hän hyrskähti itkuun. Hän ei kyennyt selvittämään
itselleen ainoatakaan suhdetta, ei muiden välistä eikä omaansa,
ei kyennyt tekemään ainoatakaan vapauttavaa päätöstä. Mikähän se
saattaisikaan olla?
Askeleet alkoivat uudelleen astua, milloin nopeammin, milloin
hitaammin. Ja taaskin ilmestyi tuo selittämätön, vaikkei
vastenmielinen vavistus Tandea kohtaan.
Oli vihdoin tullut pimeä; Magnhild nousi ja meni sisään. Rouva
Bangilla oli valaistu, kaihtimet olivat lasketut alas. Magnhildin
täytyi myös sytyttää valoa. Tuskin sen tehtyään hän kuuli askelia
ulkoapäin, ja ovea koputettiin. Hän kuunteli, taas koputus. Hän meni
itse ovelle. Oli sanantuoja rouva Bangilta pyytämässä Magnhildia
tulemaan sille puolen. Magnhild sammutti ja seurasi. Siellä
oli kaikki muutettuna. Avoimia, täyteen sullottuja laatikoita,
kohvertteja, vasuja, koppia, laukkuja, Magda makaamassa oman
pienen matkalippaansa päällä, joku apu-akka, niinkuin neitsytkin,
puuhaamassa edelleen pakkaamista. Neitsyt nousi ja sanoi: "Rouva
lähti vähän aikaa sitten sisään ja paneusi maata. Käväisenpä hänelle
sanomassa." Magnhild koputti ovelle ja astui sisään.
Rouva Bang makasi valkoisten uudinten takana pitseillä koristetussa
yöpuvussa. Hänellä oli päänsä ympäri käärittynä tuo turkkilainen
huivi, joka eroamatta kuului hänen päänsärkyynsä. Lamppu seisoi vähän
taempana, verhonaan punaisesta, pehmeästä paperista tehty varjostin,
joka hieman liikahti. Hän makasi toisen kyynäspäänsä nojassa, syvälle
pielusten väliin painuneena, uupuneena ojentaen vapaan, vasemman
kätensä ja antaen väsyneen, tuskallisen silmäyksen seurata sitä.
Kuinka kaunis hän oli! Hän valloitti jälleen kerrassaan Magnhildin
omakseen, jopa siinä määrin, että tämä heittäysi rouvan kaulaan
ja itki. Tästä ikäänkuin sähkötäräyksen saaneena sairas kohoutui
istualle ja painalsi ystävänsä vasten lämmintä, täytelästä poveansa.
Hän tahtoi kaikkein väkevimmällä otteellaan vetäistä ymmärtämyksen ja
myötätunnon puolelleen. "Kiitos!" kuiskasi hän Magnhildille. Hänen
epätoivonsa tuntui ikäänkuin värisevän kaikissa niissä ruumiinosissa,
joita kosketeltiin. Ote heltesi, Magnhild nousi seisaalle, rouva
Bang vajahti takaisin ja kehoitti Magnhildia ottamaan tuolin ja
istumaan ihan sängyn viereen. "Täällä kuuluu kaikki", hän kuiskasi
osottaen ovelle päin. Magnhild tuli tuolineen. "Ei, tähän sängylle!"
sanoi rouva Bang ja siirrähti sinnemmäs. Tuoli asetettiin jälleen
paikalleen. Rouva tarttui Magnhildin käteen ja piti sitä omien
käsiensä välissä. Hän katseli Magnhildia silmiin, jotka vielä
valuivat kyynelissä. Kuinka lempeästi, todesti, ymmärtävästi hän
katseli! Magnhild kallistui alas ja suuteli häntä. Huulet olivat
hervottomat.
"Olen pyydättänyt sinut tänne, Magnhild", sanoi hän hiljaa. "Minulla
on pari asiaa sanottavana sinulle. -- Älä pelästy" -- seurasi käden
puserrus; "se ei ole minun historiani, -- se onkin aivan lyhyt, sillä
minun tarvitsee olla yksinäni." Kyyneleet vierähtivät näiden viime
sanojen ohessa alas poskille. Hän tunsi tämän ja hymyili.
"Sinä olet joutunut naimisiin -- -- en ymmärrä miten, -- -- enkä
tahdokaan sitä tietää!" Hän vapisi läpitysten ja pysähtyi. Vähäksi
aikaa hän käänsi päänsä toisaalle ja jatkoi sitten: "Älä kosta --"
mutta pitemmälle hän ei päässyt, vaan veti molemmat kätensä luokseen,
verhoutui peittoonsa, kääntyi kokonaan ympäri ja itkeä tihutti
pielusten välissä. Magnhild näki liikutuksen selän ja käsivarsien
kiskottelevista väreistä. Itse hän nousi seisomaan.
"Se oli tyhmästi minulta", kuuli hän vihdoin. Rouva oli kääntynyt
Magnhildiin päin ja hieroi silmiään ja otsaansa esanssilla, joka
täytti huoneen mehevällä sulohajullaan. "Ei minulla ole mitään neuvoa
antaa -- mitä apua siitä pait'sitä olisikaan? -- Istu jälleen!"
Magnhild istahti; rouva laski mehupullon luotansa ja otti hänen
kätensä omien käsiensä väliin. Hän taputti ja siveli kättä, samalla
pitkälti ja tutkivasti katsellen häntä. "Tiedätkö, että _sinä_ olet
syypää siihen mitä tänään tapahtui?" -- Magnhild kävi hehkuvan
punaiseksi ikäänkuin palavan roihun ääressä; hän tahtoi nousta, mutta
rouva pidätti häntä. "Hiljaa, lapseni! Minä olen tuntenut _hänen_
ajatuksensa silloin kuin olimme yhdessä. Sinä olet puhdas ja hieno,
-- ja minä --!" Rouva sulki silmänsä ja jäi makaamaan hiljaa kuin
kuollut. Ei kuulunut henkäystäkään, -- ennenkuin hän vihdoin huokasi
niin syvälti, niin pitkään, ja samalla loi ylös katsauksen täynnä
ääretöntä kärsimystä --!
Magnhild kuuli oman sydämensä sykkivän; hän ei uskaltanut liikahtaa,
hillitsi vain omia henkäyksiään. Hän tunsi hikoavansa. --
"Niin niin, Magnhild -- ole sinä nyt varuillasi!" Magnhild nousi
pystyyn. Rouva Bang käänsi päänsä hänen jälkeensä: "Älä huoli
ylvästellä!" hän lausui. "Onko sinulla mitään paikkaa, jonne voit
paeta turviin? -- Vastaa minulle!"
Magnhild kykeni töin tuskin kokoamaan ajatuksiaan, mutta vastasi
"on", ainoastaan tottumuksesta tottelemaan rouva Bangia. Hän ei
ajatellut mitään pakopaikkaa, vaan ainoastaan lähteä sieltä missä oli
ja heti paikalla. Mutta ennenkuin hän pystyi tähän, lausui rouva Bang
katseltuaan häntä kaiken aikaa: "Minä sanon sinulle asian, josta et
tiedä. Sinä rakastat _häntä."_
Magnhild suoristihe salaman nopeasti, silmät tähdättyinä rouva Bangin
silmiin. Siitä syntyi lyhyt taistelu, jossa rouva Bangin silmät
ikäänkuin hengittivät vastustajansa silmiin. Tämä hämmentyi, punastui
ja kallisti päänsä käsiänsä kohden. Rouva Bang oikasihe suoraksi
istualtaan ja kävi kiinni hänen käsivarteensa. Magnhild vastusti
vielä, rintansa nousi ja laski -- hän horjahti, ikäänkuin etsien
tukea, ja kallistui vihdoin siihen suuntaan, missä hän tunsi rouva
Bangin käden pusertavan.
Hän laskeutui pitkäkseen toisen rintaa vasten ja itki kiihkoisasti.