Magnhild heräsi toisena aamuna -- ei suloisiin muistelmiin, kuten
joka päivä lähinnä ennen kuluneina viikkoina. Siinä mihin hänen
oli noustava, oli jotakin, jota hän pelkäsi, paitsi että se vielä
aiheutti tuskaa. Ja kuitenkin kaikitenkin se häntä viehätti -- mitä
hän olisikaan tänään kokeva?
Hän oli nukkunut kauan. Tultuaan saliin, näki hän rouva Bangin
avoimessa akkunassa ja sai heti tervehdyksen ja päännyökkäyksen.
Jotakin hattua kohotettiin näkyviin ja väikyteltiin. Vähän
jälkeenpäin oli Magnhild niin kokonaan hänen herttaisen hyvyytensä,
kauneutensa, elävyytensä lumeissa, että hän oli vähällä unohtaa mennä
opetustunnilleen.
Sopuisa suostumushuuto kohtasi häntä koulussa, kun hän tuli tukka
uudessa asennossa, uusi hattu päässä ja valkoinen pitsikaulahinen
punaisen puvun päällä! Magnhild oli itse pukunsa vuoksi hämmentynyt
ja hämmentyi yhä lisää. Mutta se vilpitön hyväksyntä, joka
moniäänisenä seurasi, lohdutti häntä pian ja hän lähti koulusta
samalla tunteella kuin virkamies, joka on ylennyt asteen verran
arvossa.
Tänäkin päivänä oli kaunis ilma. Sentähden päätettiin tehdä huviretki
jälkeen puolisten. Edellä puolenpäivää soitteli Tande. Akkunat olivat
selkiselällään joka puolella, ja rouva Bang istui omassa ikkunassaan
itkien. Kansaa kuleksi ohitse ja tuijotti, mutta rouva ei piitannut
siitä.
Tanden tänpäiväisessä soitossa oli jotakin niin intohimoisen
hyrskyisää ja toisinaan niin tuskankirkuvaa, jommoista Magnhild
ei vielä milloinkaan ollut kuullut. Ehkä soittaja itsekin tunsi
siinä tahattomasti hairahtuneensa, sillä hän hillitsi itsensä
äkkiä ja viritti eleille koko virrallisen valoisia, sätehikkäitä
kuvia juoksemaan keskelle päivänpaistetta ja hyönteisten
surinaa. Kastepisaroista kostea takasuvipäivä tarjosi näköalan,
joka täydeltään tulvi hauskoja havaintoja. Kadunpöly, joka oli
kuivamaisillaan, kimalteli tuhansin helmin, nurmella välkkyivät
värit vihreinä, pelloilla keltaisen ja ruskean sävyyn. Metsässä
värien loiste vivahteli yhtenään vaihdellen keltaiseen, punaiseen,
ruskeaan ja vihreään. Mahtavan tunturin ylimmän huipun ilma ei vielä
koskaan liene kyllemmälti ollut mehustettuna sinisellä. Tämä esiintyi
väkevästi merenlahden ympäriltä kohoavain, kiiltäviksi kuluneiden
kalliovuorten välkkyvän harmaan rinnalla. Soitto keskittyi, siinä
värähti vielä tuskan tunne, mutta vain kaikuna tai särkyneenä
pisaroiksi, jotka silloin tällöin solisivat uuden tunnelman
aurinkovoimaan. Rouva Bang oli pannut päänsä käsivarren nojaan.
Magnhild katseli hartioiden liikkeitä, itse hän vetäysi takaisinpäin.
Häntä ei miellyttänyt moinen näytteillepano.
Jälkeenpuolenpäivän kävelyllä täytyi Magnhildin taas astua edellä
lapsen kanssa, molemmat muut tulivat perästä kuiskaten. He
kokoontuivat nyt toiselle paikalle, vähän matkaa ylemmäs tunturille.
Rouva Bang oli itkenyt. Tande oli ääneti, mutta näytti ehkä vielä
tavallistaan henkisentyneemmältä.
Keskustelu lähti tänään Norjan vuonomaisemasta, miten ne tunturit,
jotka kaikkialta sulkevat, vaikuttavat mieleen painostavasti.
Mainittiin kaikki kansan henkisen elämän esteet; sovinnaisuus,
totunnaiselämä, ennen kaikkea totunnainen kristillisyys,
ulkokullaisuus luistivat rataansa rattoisaa menoa, rakkauden
oikeus esitettiin äärettömäksi -- -- "Kas nyt tuota, joka taas
istuu etusormi suussaan!" naurahti rouva Bang. Magnhild säikähtyi
sanomattomasti ja hilpeämieli nousi.
Vähän myöhemmin Magnhild antoi Magdan pistää kukkia ja ruohoja
tukkaansa. Hän laulaa hyräili, kuten oli tottunut siitä asti kun hän
pappilassa nuottien mukaan lauleli. Tällä kertaa hänen säännötön
laulunsa elpyi tavallista vilkkaampaan vauhtiin, kun ajatukset
täyttivät sen kuten tuulet purjeen. Kuta korkeammalle hän nousi,
sitä kovemmin hän lauloi, kunnes Magda sanoi: "Tuolla tulee äiti!"
Magnhild vaikeni. Aivan oikein tulikin rouva Bang, ja vähän jälestä
Tande: "Mutta, lapsi, laulathan sinä?" He olivat päivän kuluessa
alkaneet sinutella toisiaan, s.o. rouva Bang sinutteli puolestaan,
Magnhild ei saattanut tehdä samoin. -- "Sepä oli korkein ja kirkkain
sopraano, mitä pitkään aikaan olen kuullut", sanoi Tande joka nyt
hänkin tuli lähemmäs ja hehkui punasissaan siitä, että oli astunut
nuo muutamat askeleet tavallista vinhemmin. Magnhild kavahti
pystyyn, niin että kukat ja ruohot karisivat hänen päältään maahan
ja samalla hän kävi tukkaansa poistaakseen kaikki millä Magda oli
häntä somistellut, josta tyttö valitti surkeasti. Mutta Tanden sanat,
ulkonäkö ja ne katseet, joita hän nyt Magnhildiin tähtäsi, sekottivat
tämän, ja rouva Bang teki kiltisti siinä, että hän yritti ikäänkuin
suojella Magnhildia.
Hetken perästä he olivat menomatkalla kotiapäin -- ja mentiin suoraa
päätä Tanden asuntoon koettelemaan Magnhildin ääntä.
Rouva seisoi pidellen häntä kädestä. Magnhild osasi ihmeen tarkasti
joka nuotin päähän ja laulaa lasketteli sävelikköjä, niin että Tanden
täytyi pysähtyä ja katsoa ylös. Magnhildin täytyi silloin sanoa
laulaneensa jo ennen.
Hän tunsi vähitellen onnea, sillä häntä suosittiin -- siitä ei
saattanut erehtyä. Ja kun piti koeteltaman pientä kaksiäänistä
laulua, ja Magnhild osasi laulaa suorastaan lehdestä sopraanoa sekä
samoin toisen ja kolmannen kera, syntyi siitä pian pikkupiirissä
semmoinen ilo, että Magnhild siitä lämpeni ja toi näkyviin semmoisen
kauneuden, jommoista hänellä ei vielä yhtenäkään elämänsä hetkenä
ollut nähty.
Rouva Bangilla oli hyvä alto-ääni. Se ei ollut niin kehittynyt,
kuin se oli sympaattinen, se ei myöskään ollut voimakas, mutta sopi
sentähden sitä paremmin soimaan Magnhildin äänen myötä, sillä jos
tämä mahdollisesti olikin väkevämpi, ei hän koskaan ollut viljellyt
sitä muuta kuin heikosti eikä nytkään tehnyt toisin.
Mikäli he tutustuivat lauluihin, laajensi Tande säestävän
sävelsoiton. Katu oli täynnä yleisöä. Mitään tämmöistä ei oltu
koskaan kuultu tällä vähäpätöisellä paikalla. Epäilemättä liiteli
siinä koko liuma uusia kuvitelmia heidän päittensä päällä. Varmaankin
tänä iltana ajateltiin ja juteltiin hienommin kuin muulloin. Lapset
kaiketi aavistivat vieraita maita. Sadella vihmoi; korkeat tunturit
molemmin puolin laaksoa ja vuonon ympärillä seisoivat huiput
verhottuina, mutta kohosivat mielikuvitukselle kahta korkeampina
puolihämärästä. Metsän värivivahdukset, tyyni merenpinta, sateen
pimentämänä, niityn raikas odelma, virran kova kohina eikä muuten
yhtään häiritsevää ääntä. Jos sattuivat vaunut ajamaan ohitse,
seisahtuivat ne.
Yleisön hiljaisuus ulkona viritti tunnelmansa sisällä oleviin.
Kun he vihdoin lopettivat, lausui Tande tahtovansa päivittäin tunnin
ajan opettaa Magnhildia ääntänsä käyttämään, niin että tämä heidän
lähdettyään oppisi omin päin harjoittelemaan pitemmälti. Muuten
he pitkittäisivät yhdessä laulelua, sillä siitä karttuisi makua.
Rouva Bang lisäsi, että siitä äänestä voitaisi saada jotain suurta
syntymään.
Tanden silmät seurasivat Magnhildiä ikäänkuin tähystäen, niin että
tämä oli iloinen, kun pääsi lähtemään.
Hän unohti jonkun nuottivihkojaan ja kääntyi ovesta sitä ottamaan.
Tande seisoi ovessa ja hymyili kuiskaten: "kiitos tästä päivästä!"
Magnhild kompastui siinä kynnykseen ja nolostuen oli hän vähällä
myös horjahtaa ylimpään portaaseen. Hän saapui alas pahanpäiväisesti
hämillään. Rouva Bang katsahti häneen, sillä hän seisoi siellä vielä
odottaen saadakseen sanoa "hyvää yötä." Hän viivähti hiukan ennenkuin
sen sanoi, ja silloin se oli viileää, hajamielistä. Mutta mentyään
muutaman askelta kääntyi hän takaisin, ja nähdessään Magnhildin
seisovan ihmeissään, palasi hän juosten ja painoi hänet kiihkeästi
vasten poveaan.
Hiljan oli ollut ilta, josta Magnhild oli ajatellut että se oli hänen
elämänsä onnellisin. Mutta tämä --?
Kun ylhäältä kuului askelten liikuntaa, vapisutti häntä valtavasti.
Hän muisti soittajan suuren katseen, kun tämä kohotti silmänsä kesken
soittoaan. Timantti hänen vasemmassa kädessään leikkasi välkkyviä
pyörylöitä pianon pinnalle, sinisuoniset kädet -- esiin suljahtava
pitkä tukka -- hienot, harmaat vaatteet, hänen tyyni olentonsa kaikki
valuvan virran tavoin suli säveliin ja sopusointuihin ja hänen
kuiskaukseensa "kiitos tästä päivästä!" -- Rouva Bangin puolella oli
pimeä.
Ennen keskiyötä Magnhild ei ollut vuoteessa eikä silloinkaan
vielä nukkuakseen. Eipä säveltäjäkään tuolla ylähuoneessa vielä
ollut unessa, päinvastoin juuri silloin hän rupesi soittamaan.
Surunvoittoista, yksinkertaista laulua hän soitteli, ensin
sopraanosoolona, sitten naiskuorona, sopusointu oli niin heleän
puhdas. Ottamatta huomioonsa ajatuksensiirtoa, istui Magnhild tuolla
mäen rinteellä tuona ripillepääsö-iltana ja katseli sinne kauas,
jossa hänen kotinsa oli ollut. Kaikki pikkuveikot ja -siskot tulivat
hänen ympärilleen. Taiteilija soitti aina samaa kappaletta eri
tavoin, mutta aina loi se Magnhildin mieleen saman kuvan.
Koulussa kohtasivat häntä seuraavana aamuna monet kysymykset
eilis-illasta, oliko _hän_, Magnhild laulanut, _mitä_ he olivat
laulaneet, olivatko molemmat muut laulaneet, tulisivatko vielä
useammin laulamaan.
Kysymykset täyttivät häntä ilolla: suuri salaisuus, _hänen_
salaisuutensa piili siinä perinnä sisällä. Hän tunsi olevansa
jäntevä. Niinkuin tänä päivänä, ei hän koskaan ennen ollut rientänyt
kotia. Olihan hänen vielä samana aamupäivänä laulettava taiteilijan
kanssa! --
Ja niin tapahtuikin. Herra Tande lähetti sanan merimiehen vaimon
mukana odottavansa Magnhildia klo 12. Hiukan aikaisemmin kuuli
Magnhild vielä kerran tuon eilisen surunvoittoisen vienon kappaleen.
Säveltäjä otti Magnhildin vastaan puhuttelematta häntä. Hän vain
tervehti ja mennen suoraan pianon ääreen käänsi päätänsä ikäänkuin
pyytääkseen vierasta tulemaan lähemmäs. Tämä lauloi sävelikköjä,
toinen viitteillä oikaisi, yleensä katselematta häneen, koko tunti
sujui tyynesti kuin mikäkin rauhainen toimitus; Magnhild oli siitä
kiitollinen.
Hän meni opettajansa luota ylitse rouva Bangin puolelle. Tämä istui
tai paremmin oikoi pitkänään sohvalla avattu kirja polvellaan,
mutta edessään Magda, jonka kanssa hän puheli. Hän oli vakava
tai pikemmin suruissaan. Hän katsahti Magnhildiin, mutta puhui
edelleen tytön kanssa, ikäänkuin ei kukaan olisi tullut sisään.
Magnhild jäi seisomaan, peräti pettyneenä. Silloin rouva Bang
työnsi lapsen luotaan ja katsahti jälleen ylös. "Tule lähemmäs!"
sanoi hän väsyneesti ja teki kädellään liikahduksen, jota Magnhild
ei ymmärtänyt. "Istu tuohon lavitsalle, tarkoitan!" Se tapahtui.
"Sinä olet ollut hänen luonansa?" Rouvan sormet olivat laskeneet
irralle Magnhildin hiukset: "Solmu ei ollut oikein sidottu" -- ja
vähän jälkeenpäin taputtaen häntä: "Sinä olet suloinen lapsi." Rouva
istautui ylös sohvaan, katsasti Magnhildia silmiin ja käänsi hänen
päätänsä ylöspäin. "Olen päättänyt tehdä sinut somaksi, itseäni
somemmaksi. Näetkös, mitä tänään olen ostanut?" Pöydällä Magnhildin
takana oli pitkä kangaskäärö kesäpukua varten. "Se on sinua varten,
se vaate on somistava sinua!" -- "Mutta, rouva Bang!?" -- "Älä sano
mitään, ystäväni! Minä en ole onnellinen, jollen saa tehdä jotakin
tämmöistä ja tässä on minulla lisäksi omat syyni." Hänen suuret
ihmeelliset silmänsä ikäänkuin uiskelivat. "Kas niin nyt", sanoi hän
ja nousi äkisti seisaalle. "Nyt syömme yhdessä päivällistä, mutta
ensin pieni kävely, ja jälkeen puolisten pitkä kävely ja sitten
laulua ja sitten suloinen lepo -- hän suosii semmoista! --"
Mutta yhtä vähän pitkää kuin lyhyttäkään kävelyä syntyi, sillä sattui
sade. Silloin rouva Bang heti kävi käsiksi Magnhildin kesäpukuun,
jonka hän omien antamiensa mittojen mukaan sai siellä lähistössä
neulotuksi.
He lauloivat yhdessä, jopa enemmän kuin edellisenä päivänä.
Sähkösanomalla tilattiin kaksiäänisiä lauluja. Pari päivää
jälkeenpäin ne saapuivat. Seuraavina päivinä useimmat mitä tarkimmin
läpikäytiin. Magnhildilla oli joka päivä määrätty tuntinsa. Tande
meni sille noudattaen samaa afäärimaista hiljaisuutta kuin ensi
päivänä. Magnhild rohkaisi mielensä.
Ihmeellisiä päiviä nuo! Laulua ja uudelleen laulua ja yhdessä-oloa,
enimmäkseen rouva Bangin luona, jossa he tuon tuostakin söivät sekä
päivällistä että illallista. Toisena päivänä rouva mitä iloisimmalla
tuulella, otellakseen taas seuraavana päivänä pahan päänsäryn
poltteissa, jolloin hän, musta-puna-ruskearaitainen huivi kiedottuna
päänsä ympäri turbaaniksi, istui tai makasi raukeasti uinaillen.
Heidän istuessaan muutamana päivänä yhdessä ja Magdan seistessä
akkunan pielessä, lausui pienoinen: "Sinun tykösi, Magnhild, menee
muuan mies, joka ontuu." Magnhild nousi peräti punastuneena.
"Mitä se on?" sanoi rouva Bang, joka päänsäryn poltteissa makasi
sohvalla ja puheli kuiskaillen Tanden kanssa. "Aa, onko se --"
Magnhild etsi hattuansa, löysi sen ja lähti. Hän kuuli avoimesta
akkunasta lapsen puheen: "-- -- ontuva, ruma mies joka -- --"
Skarlie teki sen vuoden työtä aavalla merenrannikolla. Siellä oli
ulkomainen höyrylaiva joutunut haaksirikkoon, Skarlie ja pari
miestä Bergenistä olivat ostaneet hylyn, sillä se voitiin korjata
kulkukuntoon paljon vähemmällä rahankulungilla kuin alkuaan oli
luultu. Olivatpa vielä erinomaisesti hyötyneet kaupasta. Skarlie
johti puuveistäjän, maalarin sekä satulasepän työt aluksen
korjauksessa. Nyt hän tuli kotia hakemaan lisää muonaa työmiehilleen.
Astuessaan taloonsa joutui hän heti ihmetyksen valtaan, joka ei
ollut vähäinen. Kaikki kunnossa! Ja huoneet täynnä sulotuoksua!
Magnhild tuli -- sisään astui komea herrasnainen! Itse kasvot olivat
muuttuneet. Ne olivat ikäänkuin avoimet, ja hiukset, vapaasti valuen
kaulan ja hieman viettäväin olkapäiden yli loivat valonloisteen
ohimoille ja koko vartalon ympärille. Hän jäi seisomaan kynnykselle
käsi lukolla. Mies oli istautunut isoon tuoliin nurkassa, jossa hän
pyyhki hikeä kaljulta päälaeltaan. Ensi kummastuksen ohi mentyä hän
sanoi: "Hyvää päivää!" Ei mitään vastausta. Mutta Magnhild astui
sisään ja sulki oven jälkeensä. "Kuinka hienoa työtä täällä on tehty!
Onko se hyyryläisesi --?" Magnhild kipristi suutansa, pienensi
silmiänsä ja katsoi kylmästi mieheen. Mutta tämä jatkoi sävyisämmin:
"Hänkö se myös on sinulle uuden läningin neulonut?" Nyt Magnhild
nauroi. "Kuinkas sinun nykyään käy?" kysyi hän hetkisen perästä.
"Kyllähän ei sovi moittia, olen pian saanut asiani valmiiksi." Hän
oli saanut olentoonsa vähän sen miehen leveilyä, joka hyötyisästi
hoitaa asioitansa. "Täälläpä vasta lämmin lekottaa." sanoi hän.
Aurinko oli juuri ikään paljastanut kasvonsa pitkällisen sateen
jälkeen ja paahtoi niinkuin se osaakin syyskuun alulla. Skarlie
oikaisi jalkansa niin pitkälle kuin käyrä sääri salli ja kallistautui
taappäin samalla kun hänen valtavat kouransa jäivät riippumaan tuolin
sivunojain ylitse alaspäin, niinkuin minkäkin merihirviön uimukset.
"Sinä katselet minua?" sanoi hän hullunkurisimmalla eleellään.
Magnhild kääntyi tutkivalla silmäyksellä akkunaan päin.
Sali oli kohta täynnä sitä satulasepänhajua, joka seurasi Skarlieta.
Magnhild olisi tahtonut avata akkunan, mutta malttoi mielensä ja
peräytyi.
"Missä vuokralaisesi on?" -- "Hän on tuolla toisella puolen." --
"Asuuko sielläkin joku?" -- "Asuu eräs rouva Bang tyttärensä kanssa."
-- "Niidenkö kanssa siis sinä seurustelet?" -- "Niin!"
Skarlie nousi seisaalle, riisui yltänsä takin, sitten liivin ja
kaulahuivin. Hän pisti piipunpesänsä täyteen, sytytti sen palamaan ja
istui jälleen, tällä kertaa nojaten toista käsivarttaan kyynäspäähän
sekä poltellen. Hän silmäili naljakkaasti hymyillen aviopuolisoaan.
"Vai tahdot sinä siis nyt ruveta hienoksi vallasnaiseksi, Magnhild?"
Toinen ei vastannut. "Vai niin! Mun täytyy kai siis alkaa päällen
tulla herrasveikariksi!" -- Magnhild käännähtyi ja katseli hymyillen
häntä: rinta kasvaen mitä taajinta tummanpunaista karvaa oli
paljaana, sillä paita oli auki, naama oli päivän paahtama ja pääkallo
valkoisena. "Peijakas, kuinka tarkastatkin minua! -- Enhän kai tosin
ole niin kaunis mies kuin vuokralaisesi, voinen ajatella?" "Tahdotko
jotain syötävää?" kysyi Magnhild. -- "Minä söin jo laivassa." --
"Entäs juotavaa?" Magnhild meni noutamaan pullon olutta ja asetti
sen pöydälle ynnä lasin. Mies kaasi pullosta lasiin, joi ja katseli
juodessaan poikki kadun. "Kas siinäpä saakelin vallasnainen! _Sekö_
siis se rouva?" Magnhild lensi tulipunaiseksi, sillä hänkin näki
rouvan seisovan akkunassa tuijottaen puolialastonta miestä.
Hän pakeni sänkykamariin ja sieltä ulos puutarhaan, jonne vihdoin
istautui.
Hän oli kai istunut siellä muutaman minuutin, kun kuuli sänkykamarin
ovessa kuljettavan, sitten keittiön ovessa ja kohta perästä miehensä
aukaisevan oven puutarhaan: "Magnhild? -- Oikein, siellä se on!"
Pikku Magdan vaaleakutrinen pää pujahti esiin, katsellen ympärilleen
kaikkialle, kunnes keksi Magnhildin ja silloin vitkalleen kulki häntä
kohden. Skarlie oli peräytynyt.
"Minä kysyisin, etkö tulisi meille syömään?" -- "Tervehdi ja kiitä,
en voi ma sitä nyt." Lapsi seisoi hiljaa tuumiskellen, kunnes
kysäisi: "Mikset voi sitä? Tuonko miehen takia et voi?" -- "Niin!"
-- "Kuka hän on?" -- Magnhildin liikkui jo huulilla: "Se on minun --",
mutta hän ei saanut sanaa sanotuksi, sen sijaan kääntyi hän
toisaalle, salatakseen lapselta liikutustaan. Magda seisoi kauan
ääneti, mutta vihdoin: "Miksi itket, Magnhild?" Tämä lausuttiin niin
kauniisti; se soi kuin muistutellen koko siitä valoisasta maailmasta,
joka nyt jälleen sulkeutui. Senjälkeen hän kuiskasi: "Älä kysele
minulta enää, Magda pienoinen, vaan palaja kotiin tästä puutarhan
portista, ja sano äidillesi etten minä enää voi tulla." Magda meni,
katsahtaen vielä taakseen pari kertaa.
Magnhild poisti silmistään kaikki kyynelten jäljet ja lähti
kaupungille ostoksille, sillä hänen ruokasäiliönsä oli melkein
tyhjänä.
Kun hän kotiin tultuaan palasi salin kautta, istui Skarlie vielä
tuolissaan, oli kaiketi hiukan nukahtanut; nyt hän haukotteli ja
rupesi nysäänsä pistämään. -- "Olihan tuo herrasnainen tuollapuolen
naimisissa, sanoit sa?" "Kyllä niin." -- "Onkos herra taiteilija
myöskin nainut?" -- "En minä tiedä." -- "Minä näin heidän suutelevan
toisiaan", sanoi Skarlie.
Magnhild kalpeni, sitten punastui. "Sitä en minä milloinkaan ole
nähnyt!" -- "Ei, ei, he eivät kyllä uskoneet minunkaan sitä näkevän",
sanoi hän ja sytytti piippuaan. Magnhild olisi saattanut lyödä häntä.
Magnhild meni keittiöön, mutta ei kuitenkaan voinut olla tulematta
takaisin sisään. Skarlie virkoi: "Eipä ole kumma, että he suosivat
sinua, sillä olethan siellä ollut asetettuna noin niinkuin esiliinan
eli vartian virkaan." Magnhild tuli tuoden liinaa levitettäväksi
pöydälle. Sen hän viskasi suoraan vasten miehensä nauravaa naamaa.
Mutta Skarlie sieppasi sen lennosta kiinni ja nauroi vain rennommin,
jopa niin että kyynelet helmeilivät silmistä, hän ei saanut hillittyä
niitä.
Magnhild oli rientänyt takaisin keittiöön ja seisoi voin, juuston ja
maidon edessä, joita hänen oli kannettava sisään, seisoi ja itki.
Ovi aukeni, Skarlie tuli liikaten. "Olen levittänyt pöydälle
liinan", sanoi hän, olematta vieläkään vallan vapaa naurusta,
"sillä se kai oli tuon tarkoitus?" -- ja nyt hän otti mitä oli
esiin pantu, kappaleen toisensa perästä, ja kantoi sisään. Hän
kysyi hyvänsävyisesti jotakin puuttuvaa, mitä lie ollut, ja sai
myös vastauksen. Vähän jälkeenpäin nousi Magnhild itsekin ja asetti
liedelle teevettä.
Puolta tuntia myöhemmin istuivat he molemmin vastatusten varhaisessa
illallispöydässä. Nyt ei sanaakaan vastapäätä olevista. Skarlie
kertoi työstänsä höyrylaivalla, mutta seisahtui samassa äkkiä, sillä
Tande alkoi soittaa. Musiikkia tajuamaan oli hänellä herkkä aisti.
Levotonna, melkeinpä vihaisena tuo soitto alkoi, mutta kuinka pian se
kirkastuikaan! Ja se päättyi tuohon pikku sävelmään, joka aina siirsi
Magnhildin takaisin hänen vanhempainsa kotiin, kaikkien veljesten ja
sisarten valoisat rakkaat päähyet hänen ympärillään. Skarlie nautti
oikein silminnähtävästi ja soiton loputtua hän ylisti sitä mitä
hartaimmin. Silloin Magnhild kertoi laulavansa Tanden johdolla, tämän
mielestä hänellä oli ääntä. Hän ei päässyt pitemmälle, kun soitto
alkoi taas. Sen jälleen loputtua, sanoi Skarlie: "Tiedätkös mitä,
Magnhild? Salli sinä sen miehen antaa sinulle kaiken opetuksen minkä
voit häneltä saada, sillä hän on suuri taituri -- ja muun kanssa
eihän sinun ole mitään tekemistä!" Skarlie oli erinomaisen hyvällä
jäällä, vielä silloin kun hän matkasta väsyneenä astui satulasepän
työpajan yläpuoliseen suojaan ruvetakseen makuulle.
Hän pisti piippuunsa tupakkaa ja otti englantilaisen kirjan ynnä
kynttilän mukaansa.
Magnhild tuuletti perinpohjin huoneita ukon perään, avaten kaikki
ikkunat. Hän käyskeli kauan edestakaisin pimeässä, ennenkun laskeutui
levolle.
Ensi aamuna hän hiipi takatietä kouluun ja palasi samaa tietä kotia.
Siellä, koulussa oli valloillaan suuri ilo erään tiedon johdosta,
jonka Skarlie vast'ikään oli tuonut heille, että koko joukko
käsityön tuotteita, joille hän oli sitoutunut hankkimaan ostajia
kaupungeissa, oli saatu myydyksi tavattoman edullisesti. Skarlie oli
kyllä kertonut hänellekin saman asian aamupuoliskon kuluessa, mutta
hän oli ollut niin omien ajatustensa vallassa, että tuskin oli sitä
huomannut. Tuskin se aine oli lopussa, kun joku tytöistä (se oli
sillä tunnilla, jolloin molempia sekä täysikasvuisia että lapsia oli
yhdessä) alkoi ihmetellä Magnhildin ulkomuotoa, että se oli ihan
toisenlainen kuin edellisinä päivinä. He kysyivät silloin, puuttuiko
häneltä jotakin. Eikä hänellä myöskään ollut sitä pukua, s.o. rouva
Bangin, joka somisti häntä niin suuresti. Etenkin kyhmyniska Maiju
ja pitkä, suurisilmäinen Lotta olivat äänekkäimmät sekä ilossa että
kummastuksessa. Magnhild ei tuntenut olevansa oikein hyvillä mielin
heidän seurassaan ja lähti varhain. Heti kotiin tultuaan hän sai
ilmoituksen merimiehen vaimolta, että Tande odotti. Lyhyt ottelu --
ja hän puki taas yllensä sen puvun, joka somisti häntä paraiten.
Hänet otettiin vastaan samoin kuin eilen, toissapäivänä ja joka
päivä, Tande tervehti keveästi kumartaen ja istuutuen pianon ääreen
lyödä näpähytti alkusävelet. Hänen kartteliaisuudestaan erittäin tänä
päivänä oli Magnhild hänelle niin kiitollinen, että hän, halutessaan
palkita häntä siitä, ei löytänyt sopivaa keinoa millä sen tekisi.
Tultuaan portaista alas näki hän Skarlien ja rouva Bangin seisovan
juttelemassa rouvan portilla. He nauroivat molemmin. Magnhild
puikahti kenenkään näkemättä sisään ja tarkasti heitä pitemmälti.
Vilkasta eloa liikkui kumpaisenkin kasvoilla, siinä he kyllä olivat
yhtäläiset, mutta siihen loppuikin kaikki yhtäläisyys, sillä niin
rumalta Skarlie ei kumminkaan koskaan ollut näyttänyt kuin nyt
rouva Bangin rinnalla. Kiiltonahkahattu, joka hänellä oli päässään,
peitti päälliseksi vielä otsan, niin että koko kasvot saivat jotakin
latistuneen näköistä, sillä otsa yksinään oli melkein kaiken muun
kokoinen. Tässä silmänräpäyksessä vaivasi Magnhildia miehensä
vastenmielisyys sormien perimpiin päihin asti.
Rouva Bang oli pelkkää vireyttä, hänen ympärillään vilkkui ja
välkkyi, joko hän nakkeli päätään, niin että hiuskiharat aallehtivat,
tai vaihtoi jalkaa seuraten myötä ylävarrellaan, tai torjui luotaan
jonkun ajatuksen toisella kädellään tai kuvasi toisen elävällä
kädenkäänteellä.
Ne nopeat, varmat silmäykset, joita he vaihtoivat keskenään,
näyttivät katsojasta taistelun otteilta. Mies nauraen, viekkaana,
vaimo leimahtaen taistelun halusta. Ottelu ei ottanut loppuakseen
-- siitäkö että he ehkä mieltyivät toisiinsa? tai taisteluun vai
aineeseenko? Ellei Tande olisi tullut alas, olisivat he töin tuskin
eronneet ennen päivällistä. Mutta silloin vaihdettiin tervehdykset,
Skarlie tuli ontuen ja yhä edelleen hymyillen, ja molemmat muut
astuivat rouva Bangin luo, joka nauroi ääneensä.
"Saakelin rouva!" lausui Skarlie riemastuneena, "kylläpä hän osaa
vääntää pään nurin miehenpuolelta!" Ja rapsien nysäänsä tyhjäksi
lisäsi hän: "Ellei hän olisi niin kiltti, olisi hän saamarin riivattu
-- se nainen näkee kaikki!" Magnhild seisoi ja odotti lisää. Mies
katsahti pari kertaa häneen, sillä välin kun hän täytti nysäänsä
nahkakukkarostaan; hän näytti jotenkin siltä, joka ajattelee:
"Sanonko ma sen vai enkö?" Magnhild tunsi tuon katseen ja meni. Mutta
ehkä juuri tämä liikunto päästi kiusottelun halun voitolle. "Rouva
oli tosiaan nähnyt, että yöllä loisti valkeaa työpajan päällisestä
huoneesta. Mä ajattelin, että hän myöskin kysyisi, josko -- --"
Magnhild oli jo keittiössä.
Päivällisten aikana ajoivat vaunut esiin. Skarlie oli aikeissa
matkustaa ylämaihin ostamaan lihaa työmiehilleen meren rannalla.
Hänen matkalle lähdettyään tuli rouva Bang juosten poikki kadun.
Kävi kuten aina: ei hän vielä ehtinyt hymyillen seista salissa,
ennenkuin kaikki pahat ajatukset, joita Magnhild oli mielessään
hautonut hänestä, häpeissään hiipivät tiehensä ja hän sanatonna
rukoillen anteeksi taipui sen kiivauden alle, jolla rouva Bang nyt
painoi häntä rintaansa vasten, suuteli häntä ja hyväillen laski hänen
päänsä vasten olkapäätään -- tällä kertaa sanaakaan sanomatta. Mutta
Magnhild suli myötätuntoon jokaisesta käden hivelystä, kuten ennen
syleilystä ja suutelusta. Kun rouva Bang päästi hänet, lähtivät
kumpikin omalle taholleen, Magnhild taittaen muutamia kuihtuneita
oksia jostain kukasta ikkunalla.
Silloin hän tunsi rouva Bangin lämpöisen hengityksen poskellaan ja
kaulallaan. "Ystäväni", kuuluu hiljainen kuiskaus hänen korvaansa,
"suloinen, puhdas ystäväiseni! Sinä talutat petoeläintä lapsenkäsin."
Magnhild värisi kuullessaan nämä sanat, tuntiessaan tämän lämpöisen
hengitelmän, joka valeli ne ikäänkuin loihtimalla. Rouva Bang näki
kyyneliä vierähtävän Magnhildin kädelle: "Älä murehdi!" kuiskasi hän.
"Laulussa omistat loihtusormuksen, jota voit kierahuttaa, milloin
haluat pois! -- Älä itke!" Ja hän käänsi hänet ympäri itseänsä kohti.
"Ehtoopäivällä on kaunis ilma, ehtoopäivällä liitymme taas yhteen
metsässä ja salissa ja laulamme yhdessä ja nauramme yhdessä. Ah, ei
meillä enää ole monta yhdessä-olo päivää!" Magnhildia pisti sydämeen,
syksy oli lähellä -- ja niinpä hänen jälleen oli oltava yksin.