V.

Kun Magnhild eräänä aamuna hilpeänä ja hiljakseen hyräillen astui

saliin mennäkseen avaamaan akkunaa kadulle päin, seisoi herrasnainen

vastapäätä avoimessa akkunassa toisella puolen katua.

Talo sitä ympäröivässä puutarhassa oli sangen matala, sen omisti eräs

paikalta muuttanut virkamies; lehvästöä oli kutoutunut palmikoiksi

akkunain ympärille riippuen nyt osittain näiden päällitse alas.

Herrasnainen järjesteli par'aikaa lehtipalmikoita, jotka roikkuivat

tiellä. Hänen oli päänsä ympäröity kutreilla, pikemmin mustilla

kuin ruskeilla. Silmät loistivat, otsa oli matala, mutta leveä,

kulmakarvat olivat sangen suorat, nenä samoin, mutta voimakas ja

pyöreä, suu uhkea, kaula kohosi niin komeasti olkapäiden välistä,

että Magnhildinkin täytyi se huomata. Avoimet puvunhihat olivat

luisuneet takaisin ylös lehväpalmikoiden kanssa otellessa ja

paljastivat käsivarret. Magnhild ei saanut silmiänsä hänestä

irroitetuiksi. Kun nainen keksi Magnhildin, nyökkäsi hän ylitse tälle

ja hymähti.

Magnhild hämmentyi ja vetäysi takaperin.

Samassa tuli eräs lapsi herrasnaisen luo, joka kallistui sen puoleen

ja suuteli sitä. Lapsenkin päätä peittivät kutrit, vaikka vaaleat,

kasvot eivät olleet äidin ja olivat kuitenkin äidin moiset. Väri

se oli harhaanviepä, sillä lapsi oli vaaleanverinen. Lapsi kiipesi

tuolille ja katsahti ulos. Äiti kävi taas käsiksi palmikoihin, mutta

silmäili Magnhildiin päin. Kummallinen silmäys! Magnhild asetti

päähänsä hatun, hänen oli mentävä kouluun, mutta tuo silmäys teki,

että hän lähti ulos takatietä ja palasi samaa tietä tuntia myöhemmin.

Herra soitteli. Magnhild seisoi hetkisen somassa puutarhassaan

kuunnellen, mutta hänen täytyi mennä sisään nähdäkseen mitä

tämä soittelu vaikutti kauniiseen rouvaan. Hän meni keittiöön

ja sieltä saliin, mutta pysyi piilossa. Ei! ei mitään vierasta

herrasnaista ollutkaan ikkunassa toisella puolen. Magnhild tunsi

olonsa keventyneeksi ja astui esiin. Hänen piti siirrellä muutamia

kukkaruukkuja auringon mukaan -- hänen tavallista työtänsä. Hän oli

vähällä pudottaa kukkaruukun kadulle, sillä siinäpä vieras nainen

pistikin päänsä sisään avoimesta ikkunasta. "Älä pelästy!" hymyili

hän niin suostuttavalla anteeksipyynnön anomuksella, että se voitti

kaiken ystävällisyyden tai rukouksen minkä Magnhild ennestään tunsi.

"Saanhan minä tulla sisään teille vai kuinka?" Ja ennenkuin Magnhild

ajatteli vastausta, oli hän jo tulossa. Toisessa tuokiossa hän seisoi

korkeana ja kauniina Magnhildin edessä. Outo tuoksu leijaili hänen

ympärillään, hänen astellessaan siellä sisällä jutellen milloin

kivipainoskuvista seinillä, milloin laaksosta, tunturista tai

kansasta. Äänen sointu, tuoksu, käyskely, silmät, jopa puvun kangas

ja aistikkuus ja semminkin rohkea värien yhtymys tenhosi mielet.

Siitä silmänräpäyksestä alkaen, jolloin hän huoneeseen astui, oli se

hänen omansa, jos hän haisteli kukkaa ja sanoi siitä jotakin, tuli

siitä kaksin verroin kukka -- se, mitä nämä silmät katselivat, sai

juuri sen verran arvoa, minkä hän sille antoi.

Yläkerrasta kuului askelia. Herrasnainen seisahtui, Magnhild

punastui. Edellinen hymyili, Magnhild kiirehti sanomaan: "Se on

eräs majakas... joka..." "Minä tiedän sen, hän otti minut eilen

vastaan laiturilla." Magnhildin silmät lensivät suuriksi. Rouva tuli

likemmäs: "Minun mieheni ja hän ovat oikein ystävykset keskenään."

Rouva kääntyi hyräillen ja katseli makuukamarin seinän ja ikkunan

välisessä nurkassa olevaa lyömäkelloa. "Onko kello täällä jo niin

paljon?" Hän katsahti omaa kelloansa. "Meidän piti lähteä ulos k:lo

yksitoista tänä päivänä. Te tulette kai mukaan, eikös niin? Näyttäkää

meille kauniimmat kohdat metsässä kirkon takana ja siitä ylös vuoren

kupeita pitkin!" Magnhild vastasi oitis myöntäen.

"Kuulkaas tiedättekö mitä? Minä juoksen ylös hänen luokseen ja sanon,

että te tulette mukaan, ja niin lähdemme heti paikalla!" Hän pusersi

lievästi Magnhildin kättä, avasi oven ja juoksi portaita ylös herran

luo. Magnhild jäi seisomaan paikalle -- aivan kelmeänä.

Päätä pyörrytti, korvissa humisi, Magnhild kellahti. Eipä sentään

romahtaen, ei vaan, kohta perästä oli niin tyhjää ja hiljaista. Pari

narisevaa askelta ylhäältä eikä sen perästä mitään.

Hän seisoi varmasti kauan niin. Tartuttiin oveen ja hän karkasi

molemmin käsin kiinni sydämeensä. Siitä hän tahtoi paeta. Mutta

tuo pienoinen valkokutrinen lapsenpää pistäysi ovesta sisään, sen

silmät olivat niin raukeat ja vakavat. "Onko äiti täällä?" kysyi hän

niin varovasti. "Hän on siellä ylhäällä", vastasi Magnhild, ja oman

äänensä soidessa ja sanain sisällyksen kuullessaan tunsi hän itkun ja

hänen täytyi kääntyä toisaalle. Lapsi oli vetänyt päänsä takaisin,

sulkenut oven.

Magnhild ei ehtinyt heti selventää itselleen, mitä oli tapahtunut,

sillä lapsi tuli takaisin alas hänen luokseen: "Äiti tulee; minun

piti käydä sinun luonasi. -- -- Miks sinä itket?" -- Mutta Magnhild

ei itkenyt. Hän ei vastannut lapselle. "Nyt äiti tulee." Ja

Magnhild kuulikin rouvan tulon portaista. Silloin hän meni sisään

makuukamariin. Hän kuuli muutamia sanoja vaihdettavan salissa lapsen

ja äidin välillä sekä sitten kauhukseen käytävän kiinni makuukamarin

lukkoon. Rouva tuli sisään. Hänen silmissään ei näkynyt syyllisyyden

vilaustakaan, vaan ne levittivät läpi huoneen onnea, lämpöä,

avomielisyyttä. Mutta kohdatessaan Magnhildin silmiä, niissä vaihtui

ilme, niin että toinen hämmentyi ja loi katseensa maahan.

Rouva tuli aivan perille asti. Hän kietaisi kätensä Magnhildin

vyötäisille, laski toisen hänen olkapäälleen. Magnhildin täytyi

katsahtaa jälleen ylös ja hän kohtasi silloin tuskallisen hymyn. Se

oli samalla niin hyvä, niin luja ja siksi niin houkutteleva, että

hän salli tuon painaltaa itseään poveansa vastaan ja pian häntä

suudeltiin -- ensin hiljaa, ikäänkuin hänen päällensä olisi vain

hengitetty, samalla kuin tuo tuntematon, aina myötäseuraava tuoksu

ympäröi heitä ja silkkipuku kahisi kuiskauksen tavoin -- sitten

kiivaasti -- povi aaltoili häntä vastaan ja hengitystä vedettiin

syvästi ikäänkuin hengenhädässä.

Taaskin ääneti, ja sitten kuiskien: "Tule nyt!" Nainen kävi

edellä, taluttaen Magnhildia kädestä. Olihan Magnhild vain lapsi

kokemuksessa. Ristiriitaisin tuntein seisoi hän siinä somassa

matalassa majassa, jossa vieras rouva asui, edessään avonaiset

kohvertit ja vaatteita levitettyinä kahteen suojaan.

Rouva haeskeli eräästä kohvertista ja tuli tuoden esiin valkoisen

pitsihuivin. "Tämä sopii teille paremmin kuin se mikä teillä on

yllänne, sillä se ei sovi teille ollenkaan", sanoi hän päästäen auki

sen huivin ja sitoen päälle toisen ruususolmuun, ja Magnhild tunsi

itse tämän sopivan hyvin punaista pukuverhoa vastaan. "Vaan kuinka

te pidätte tukkaanne? Teidänhän kasvonne ovat soikeat -- ja sitten

tuommoinen tukanasento? Ei --" ja ennenkuin Magnhild ehti tehdä

vastarintaa, oli hänet painettu alas tuolille. "Nyt minä koetan

--!" Rouva alkoi päästää hajalle. Magnhild yritti sanoa jotakin

vastaan tulipunaisena ja säikähtyneenä, mutta kohtasi lujan: "Ei

suinkaan!" Tuntui ikäänkuin tahtoa säteilevän komean rouvan sanoista,

käsivarsista, sormien päistä. Magnhildin tukkalaite hajotettiin,

laskettiin irralle, järjestettiin, sidottiin sitten solmuksi niskaan,

josta se muuten jäi valtoimena riippumaan. "Katsos nyt!" ja edessä

pidettiin peiliä. Kaikesta tästä nuoren naisen hämmennys eneni siinä

määrin, että hän tuskin enää tiesi ketä itse katseli peiliä hänen

edessään pidettäessä. Komea rouva hänen edessään, tuoksu hänen

ympärillään ja hänen polvensa vieressä lapsi, joka vakavin silmin

katsellen sanoi: "Nyt sa olet kaunis!" -- ja herra ikkunassa, joka

myös silmäili alaspäin ja hymyili -- Magnhild nousi seisaalle ja

tahtoi paeta, mutta ainoastaan joutuakseen rouvan syleiltäväksi sekä

peremmälle huoneeseen vedetyksi. "Älä ujostele! Me pidämme vielä

hauskaa yhdessä", ja hänen ystävyytensä uhkui taas samaa sydämen

hellyyttä, jonka vertaa Magnhild ei vielä koskaan ollut kokenut.

"Juoskaa nyt toiselta puolen noutamaan hattuanne, niin saamme sitten

mennä!"

Magnhild meni. Hän oli tuskin vielä yksin, kun ahdistus, suru kuristi

hänen sydäntään, ja vieras rouva seisoi hänen silmissään inhottavana,

päälletunkevana, jopa hänen hyvyytensäkin vääntyneenä -- suhtamäärän

puutteeksi -- Magnhild ei löytänyt sanaa oikein ilmaisemaan sitä mikä

häntä vaivasi.

"No, ettekö jo tule?" lausui rouva sädehtien ikkunasta sisään

päässään hattu, jonka röytä oli kääritty ylöspäin ja josta heilui

väikkyvä sulkatöyhtö. Heittäen taakseen hiuskutrinsa hän pujotti

käsineet sormiinsa. "Ei tuo hattu sentään hullummin vaateta teitä.

Tulkaa nyt!" -- Ja Magnhild tuli. Pienokainen suikelti heti hänen

turviinsa. "Minä menen sinun mukanasi!" hän sanoi. Magnhild ei

kuullut tätä, sillä hän kuuli vain portaissa asteltavan; Tanden,

säveltäjän piti myös tuleman mukaan. "Sinun kätesi vapisee!" sanoi

pikku tyttö. Pikainen katse rouvalta, josta Magnhild tunsi punan

polttavan kaulaansa, poskiansa, ohimoitaan, -- vielä yksi katse

Tandelta, joka nyt seisoi katuportailla ja ollen hieman hämillään

tervehti. "Menemmekö ylös metsään?" kysyi pienokainen, joka piti

häntä kiinni kädestä. "Kyllä", vastasi rouva; "eikös tästä käy

oikotie poikki maiden, talon taitse?" -- "Kyllä." -- "No mennään

sitte sitä."

He astuivat jälleen huoneeseen ja ulos takatietä läpi puutarhan ja

poikki niittyjen. Metsää kasvoi ylhäällä vasemmalla puolen kirkkoa

peittäen alinta tunturinrinnettä. Magnhild ja lapsi astuivat edellä,

rouva ja Tande tulivat perässä. "Mikä on nimesi?" kysyi pikku tyttö.

-- "Magnhild." -- "Sepä on mukavaa, sillä minun nimeni on Magda, ja

se on melkein samaa kuin Magnhild." Kohta jälestä hän kysyi: "Oletko

nähnyt isääni virkapuvussa?" Ei, sitä Magnhild ei ollut nähnyt. "Hän

tulee pian tänne hänkin, ja silloin minä pyydän häntä pukeutumaan

univormuun." Hän jäi juttelemaan isästään, jota hän tuntui rakastavan

yli kaiken muun maailmassa. Toisia sanoja Magnhild kuuli, toisia ei

kuullut. Takanatulijat haastelivat niin hiljaa, ettei hän voinut

sanaakaan erottaa, vaikka he tulivatkin kohta kintereillä. Kerran

vain hän äkkiä katsahtaessaan taakseen huomasi rouvan mielenilmeen

huolestuneeksi, Tanden vakavaksi.

He olivat metsässä. "Kah, tässähän meillä onkin heti mitä viehättävin

paikka!" puhkesi rouva puhumaan, ja nyt hän sädehti uudelleen,

ikäänkuin hänen mielentilansa ei koskaan olisi ollutkaan muuta kuin

mitä riemastuneinta. "Tähän me majaudumme!" ja samassa istahti

hän heikosti huudahtaen ja naurahtaen. Tande istausi vitkalleen

ja vähän syrjemmäs, Magnhild ja pikku tyttö toisella puolella.

Pienokainen juoksahti kohta taas ylös, sillä hänen äitinsä halusi

kukkasia, sammalia, ruohoja ja heinänkorsia. Hän ryhtyi sitelemään

kukkasvihkoja, eikä pienokainen lie nyt ensikertaa hänelle vihon

aineksia poiminut, sillä hän tiesi kaikkien eri kukkasten nimet ja

tuli aina ihastuksesta ilakoiden tavattuansa jotakin, mitä äiti ei

ollut nähnyt, mutta minkä tyttö tiesi olevan tälle mieluisaa.

Ajatuksia lausuttiin. Muutamia, ei kaikkia sieppasi kuuluviinsa

Tande, joka oikoi ruohossa ja näytti tahtovan levähtää. Mutta siitä

tuokiosta alkaen, jolloin he osuivat juttelemaan eräästä asiasta,

joka oli sattunut juuri niinä päivinä, nim. että eräs miehensä

hyljännyt vaimo sittemmin joutui rakastajansa hylkäämäksi, otti Tande

vilkkaasti osaa keskusteluun soimaten ankarasti rakastajaa, jota taas

rouva Bang puolusti: ei ollut muka hyvä toimia rakkauden perustalla,

jota ei enää ollut olemassa. Mutta ainakin velvollisuuden perustalla,

arveli Tande. Ah, velvollisuudenhan he jo olivat heittäneet hyvästi,

vastasi rouva ja pisti kukkia koristeeksi Magdan hattuun. Keskustelun

jatkuessa ilmeni aina tilapäisesti, että rouva seurusteli maan

parhaissa piireissä, että hän oli laajalti matkustellut ja että

hänellä varmaan oli varoja elää missä ja miten vain itse halusi. Ja

kuitenkin istui hän vain täällä hiljakseen huolehtien Magnhildin,

Tanden ja lapsensa parasta. Kaikille näistä mainituista oli hänellä

lempeä sana varalla; jokaisen pikku lauseen hän otti talteen ja sai

siitä kohta suetuksi jotakin, samoin kuin niistä ruohonkorsista,

joita hän nyt pujotti yksitellen kukkakimppuunsa, jopa niin ettei ne

sinne hukkuneet, vaan pääsivät näkyviin.

Tanden kaidat, kalpeat kasvot ihmeen hienoine hymyineen ja pehmeine

hiuksineen, jotka ikäänkuin hyväillen kietoivat kasvot kehiinsä,

vilkastuivat vähitellen.

Olihan tuo värikäs, lämmin nainen, jonka luona hän nyt istui, osa

siitä maailmasta, jossa hän runoili ja eleli.

Se paikka, missä he istuivat, oli koivujen ja haapojen ympäröimä.

Mänty ei ollut vielä päässyt näitä kukistamaan, vaikka sen vesat jo

törröttivät esiin. Niin kauan saivat myös kukat ja ruoho elää -- vaan

ei kauemmin.