Tuosta illasta oli kulunut kaksi vuotta ja kolmattakin kelpo kappale.
Magnhild oli yhtä pitkältä perehtynyt uuteen totunnais-elämäänsä kuin
vanhaan.
Kirkkoherra oli käynyt häntä katsomassa kolme neljä kertaa vuodessa,
maaten yötä työpajan yläpuolella olevassa suojassa, missä Skarlie
muuten vietti yönsä, kotosalla ollessaan. Päivisin hän oleskeli
kapteenin tai tullivirkailijan tai nimismiehen luona. Sitä
nimitettiin papinajoksi, kun ne päivät tulivat.
Silloin pelattiin shakkia päivisin ja korttia iltasin. Rouva ja
neidit olivat myös pari kertaa käyneet alakerrassa tervehtimässä.
Itse lastauspaikalla ei ollut sanottavasti ketään, jonka kanssa
Magnhild seurusteli.
Bergeniin olivat Skarlie ja hän tehneet matkan. Mitä sillä lienee
tapahtunut tai jäänyt tapahtumatta -- vähät siitä, mutta sen perästä
he eivät matkustaneet Bergeniin enempää kuin mihinkään muuallekaan.
Skarlie oli enemmän matkoilla kuin kotona, hän harjoitteli
rahakeinottelua. Käsityönsä hän melkein oli jättänyt sikseen,
vaikka vielä pitikin myymälää. Magnhild itse oli jonkun aikaa
seudulle tulonsa jälkeen, arvatenkin Skarlien välityksellä, saanut
koulutoimikunnalta toimekseen ruveta erään käsityökoulun johtoon. Nyt
hänellä oli joka päivä tunti tai kaksi isossa kansakoulussa, sitä
paitsi antoi hän yksityisopetusta täysikasvuisille tytöille. Aika
kului muuten käveltäissä, lauleltaissa ja hieman ommeltaissa, mutta
lukua hän ei melkein ollenkaan harjoitellut. Se ikävystytti häntä.
Rönnaug oli heti hänen jälkeensä saapunut Öreniin. Hän oli ottanut
palveluspaikan likimmällä kyytiasemalla ansaitakseen nopeasti rahoja
Amerikan piljettiä varten. Hän ei sanonut tahtovansa virua täällä
enää minään hylkiönä.
Magnhild otti huostaansa Rönnaugin rahat ja pelästyi siitä että ne
niin nopeasti karttuivat. Sillä hänellä oli omat ajatuksensa siitä
asiasta. Nyt oli piljetti ostettu, Magnhild jäisi tänne olemaan ypö
yksinään.
Nostihan se vireille monet ajatukset, että matka valtameren poikki
tuota outoa ja ehkä suurtakin päämäärää kohti menestyisi toiselta
niin helposti eikä toiselta ollenkaan.
Aamulla tämän läpivalvotun yön jälkeen astui hän tavallisen
kiertokävelynsä laivalaiturille nähdäkseen höyrylaivan tulevan.
Hän näki tavallisen määrän kauppamatkailijoita astuvan maihin,
tavallisen joukon kohvertteja kannettavan heidän peräänsä, mutta tänä
päivänä näki hän sitä paitsi kalpean, pitkä- ja pehmeä-tukkaisen
sekä suurisilmäisen miehen kulkevan ison laatikon ympärillä, jonka
hän vihdoin vaivalla sai tavaravaunun päälle hinatuksi. "Varovasti!
varovasti!" hoki hän yhtenään. Se oli varmaankin piano.
Kurkistettuaan pikimmältään kouluun näki Magnhild saman kalpean
miehen ja ison laatikon hänen takanaan seisovan talonsa oven
edustalla. Yksi majatalon isännistä oli mukana. Skarliella oli salin
ja makuusuojan yläpuolella olevat huoneet varattuina vuokrattaviksi
matkustajille, kun majatalot sattuivat olemaan täysinä. Tämä
matkustaja oli kivulloinen ja tahtoi mieluimmin asua yksin.
Magnhild ei ollut ajatellut huonetta pitemmälti vuokrattavaksi
ja siten ottaa liikaa huolta vastuulleen. Hän kävi epäröiväksi.
Mies tuli nyt lähemmäs. Sellaisia silmiä ei Magnhild ollut vielä
milloinkaan nähnyt, ei milloinkaan niin hienoja, niin sielukkaita
kasvoja. Kerrassaan lumoovina nuo silmät kiehtoivat häntä. Oli
ikäänkuin yht'aikaa kaksi ilmettä tuossa katseessa, sisätysten toinen
toisensa takana. Hän ei kyennyt itse tarkemmin tutkimaan seikkaa,
mutta se valtasi hänet siinä määrin, että hän pisti etusormen
suuhunsa ja unohti vastata.
Nyt vieraan kasvot vaihtoivat ilmettä, hän kävi tähystävän
näköiseksi. Magnhild tunsi sen, havahti, punastui, vastasi ja lähti.
_Mitä_ hän vastasi? Myönsikö vai kielsikö? Isäntä meni perästä.
Vastaus oli siis myöntävä. Magnhildin täytyi ensin astua ylös
katsomaan oliko kaikki kunnossa, sillä hän ei luottanut enää omaan
säntillisyyteensä.
Syntyi kauhea puuha, kun piano oli hommattava paikalleen ylös; aikaa
otti myöskin sängyn ja sohvan siirrot j.n.e. Mutta kerran kaikki
puuha kuitenkin loppui, kaikki hiljeni. Kalpea mies oli varmaankin
väsynyt. Eikä aikaakaan, niin Magnhild ei enää kuullut yhtään
askelta, yhtään kolinaa päänsä päältä.
On erotusta sen hiljaisuuden välillä, joka on täynnä, ja sen, joka on
tyhjä.
Ei Magnhildkaan uskaltanut liikahtaa. Hän odotti ja kuunteli.
Tulisiko piano soimaan? Olihan vieras säveltäjä, niin oli isäntä
sanonut. Olipa hänkin mielestään lukenut tuon nimen sanomista.
Millaiseltahan tuollaisen soitto kuuluisi? Täytyisihän siinä
ikäänkuin ihmeitä tapahtua! Täytyihän kumminkin siitä helähtää
jotakin hänen köyhään elämäänsä, joka siitä kajahtaisi. Hän
tarvitsi mielestään jonkin mahtavan hengen ilmestystä itselleen.
Hänen katseensa luisui kukkasten yli, jotka koristivat hänen
ikkunoitaan ja joilla auringon säteet vilkkuivat. Silmät tähdättyinä
"Kauppamatkueeseen erämaassa", joka riippui kehyksissä lasin alla
oven pielessä ja joka nyt kerrassaan näytti hänestä niin eloisalta,
niin somasti järjestetyltä ryhmiin ja henkilöihin nähden -- korvat
herkkinä tajuamaan lintujen viserrystä naapurin puutarhassa ja
harakkain säkätystä edempänä vainiolla, hän istui iloiten ja odotti.
Halki ilon viilsi kysymys: "Tyytyyköhän Skarlie nyt siihen, mitä
olet tehnyt? Uusi sohva voi saada vahinkoa, uusi sänky samoin
pilaantua?... Mies on kivulloinen, ei kukaan saata tietää..."
Magnhild nousi istualle, otti esiin kynän, mustetta, paperia ja
kirjoitti Skarlielle ensi kerran eläessään. Toista tuntia hän
ponnisteli ennenkuin kirje valmistui. Se kuului näin:
'Olen vuokrannut salin ja makuukamarin yläpuolella olevat
huoneet eräälle kivulloiselle herralle, joka soittaa pianoa.
Hintojen määrääminen jääköön sinun tehtäväksesi.
Olen antanut kantaa yhden uusista sohvista (jouhilla
täytöstetyn) sekä yhden joustavapohjaisista sängyistä sinne
ylös. Vuokralaisemme tahtoo asustaa pehmeästi. Ehkei se
ollut minulta oikein tehty.
_Magnhild_.'
Hän oli pyyhkäissyt pois sanat: "Nyt saan kuulla soittoa."
Päällekirjoitus oli tuottanut tukaluutta; hän jätti mitään
käyttämättä. "Vaimosi" oli hän ensin kirjoittanut alle, mutta sitten
pyyhkäissyt sen. -- Tämän muotoisena kirje kyhättiin puhtaaksi ja
pantiin menemään; se helpotti hänen mieltänsä. Hän istui taas tyynnä
alas odottamaan. Hän kuuli herran saavan päivällistä, hän söi silloin
itsekin hiukan ja uinahti uneen. Eipä hän ollutkaan nukkunut juuri
ollenkaan edellisenä yönä.
Hän heräsi, -- vieras ei vielä soittanut; Magnhild nukkui jälleen ja
näki unta, että jossain oli silta pingotettu tunturilta tunturille.
Hän sanoi itsekseen että se oli Kölnin viereinen silta, josta
suuri kivipainos-kuva riippui seinällä sänkykamarin kohdalla.
Mutta nyt se kumminkin ulottui toisen korkean tunturin harjulta
poikki syvän laakson toiselle, kohoten korkeana ristikkorakenteena
ylös maasta. Kuta kauemmin hän sitä katseli, sitä vienommaksi
ja värikkäämmäksi se sukeutui, sillä katso! se oli kutoutunut
sateenkaaren säikeistä ja se seisoi säkenöiden ja läpikuultavana
kuin kohtisuoraan tunturiselänteeltä selänteelle vedetty viiva.
Mutta tämän poikki pingotettiin ristikkäin toinen silta, siitäpä
molemmat heilumaan vitkallista, kaksijakoista tahtia, ja pian oli
siitä laakso sädemerenä, missä kaikki värit välkkyivät ja heiluivat
ristin rastin, siltoja vain ei enää näkynyt. Eipä tuntureitakaan enää
ollut, vaan riutuvat värit yksinään täyttivät kaikki ajateltavissa
olevat näköalat. Kuinka avarat ne olivat! kuinka kauas hän nyt pystyi
näkemään? Hän hätääntyi äärettömyydessä ja heräsi... Hän kuuli
soitettavan päänsä yläpuolella. Talon ulkopuolella seistiin paikka
täynnä väkeä, joka hiljaa silmäili ylöspäin.
Magnhild ei liikahtanut. Sävel virtasi täyteläänä, valoisa kauneus
loisti hänen soitostaan. Magnhild istui kuunnellen, kunnes tunsi
soiton virtana valavan päätänsä, käsiänsä, helmaansa. Tästä valui
siunausta hänen pikkukodilleen, sen sisäinen kyynelmaailma loisti
ikihelmien valossa. Hän työnsi tuolinsa syvemmälle nurkkaan. Mutta
sielläkin, missä hän istui, tunsi hän olevansa kaikkihyvän Salliman
nähtävissä, joka oli hänen kohtalonsa salannut. Taiteilija soitteli
säveliään kuuluviin tiedosta, jota Magnhildilla ei ollut, mutta
intohimoksi, joka samassa heräsi hänessä. Hän ojensi ulos kätensä,
vetäisi ne kohta takaisin puoleensa ja hyrskähti itkuun.
Kauan tämän ohi mentyä -- kun kansa jo oli hajonnut ja taiteilija
vaiennut -- istui Magnhild vielä paikallaan. Elämällä oli tarkoitus,
myös hänkin saisi astua sinne sisään rikasta ihanuutta nauttimaan.
Niinkuin nyt lauloi hänessä, olisi kerran laulava hänen ympärillään!
Riisuessaan yltänsä käytti hän siihen sekä salia että makuusuojaa
jopa puolta tuntia tavallista runsaammin. Hän laskeutui makuulle,
ensikerran tuntien omaavansa jotakin, jota varten kannatti nousta.
Hän kuuli yläpuolellaan taiteilijan askeleet, jotka olivat
köykäisemmät kuin muiden. Myöskin kosketteli hän huonekaluja vienon
varovasti; hänen silmistään loisti hyväntahtoisuus, tämä loisto
sekä sen takainen syvä, puoleensa vetävä ilme oli se, mitä Magnhild
viimeiseksi selvään huomasi.
Seurasi päiviä, joita on mahdoton kuvata. Magnhild kävi
opetustunneillaan, mutta riensi niiltä kotia, jossa musiikki otti
häntä vastaan, ja talon ympärillä kihisi kuuntelijoita. Hän tuskin
ollenkaan enää jätti kotiansa. Joko oli taiteilija kotona ja
Magnhild odotti hänen soittoansa, tai lähti edellinen kävelylle ja
jälkimäinen odotti häntä kotiin palaavaksi. Magnhild punastui, kun
hän käväisi tervehtimässä ja vetäytyi peremmäksi. Jos taiteilija
tuli saliin pyytämään jotakin, tärähti Magnhild läpitsensä, kun
edellisen jalat kuuluivat lähestyvän. Hän seisoi hämmentyneenä ja
tuskin tajusi, mitä mies pyysi siinä seistessään. He olivat tuskin
puhuneet keskenään kymmentä sanaa kymmeneen päivään, mutta nainen
tiesi jo miehen pienimmätkin totunnaistavat, pienimmät erikoisseikat
hänen puvussaan. Hän näki milloin tuo ruskea pehmyt tukka asui korvan
takana tai oli vierähtänyt eteen päin, milloin hänen harmaa hattunsa
ajelehti niskassa tai kohosi otsalle, milloin hän käytti käsineitä
tai milloin oli käyttämättä, milloin hänellä oli hartiot käärittyinä
villaroitiin, milloin ei. Entäs nainen itse? Kaksi uutta kesäpukua
oli hän teettänyt itselleen, ja kävi vain puettuna toiseen. Uuden
hatun oli hän ostanut.
Hän luuli syntyneensä soitantoa varten -- mutta ei tuntenut ollenkaan
halua minkään alun tekoon. Häntä tyydytti kyllin tuon toisen soitto
ja läheisyys.
Hän kehkeytyi päivä päivältä yhä runsaammin versovaan ajatusten
silmikkoelämään. Se oli alkuaan valmistaunut hänen uneilu-elämästään,
mutta musiikin ilmaa tunsi hän nyt kaipaavansa elääkseen. Hän ei
älynnyt, että tuon miehen vieno olento, jota sairaus oli vielä
enemmän henkevöittänyt, oli hänen elämässään jotakin uutta, kallista,
ajatuksia elvyttävää. Siitä mielihyvästä, jota taiteilija vaikutti ja
josta Magnhild punastui, siitä tämä kiitti ja kunnioitti yksin soiton
säveliä.
Koulussa sai hän yksityishenkilöä kohtaan mielenkiinnon, jommoista
hän ei koskaan ennen ollut tuntenut, vieläpä merimiehen vaimonkin
kanssa, joka siivosi hänen asuntoaan, antausi hän haasteluun. Hänen
sielustaan revähti joka päivä rikki joku peittävä esiverho. Hän
pehmeni niinkuin siirto-iässä oleva nainen, jota ikää hän ei koskaan
ollut kokenut. Kirjoja, joita hän oli pappilassa lukenut tai kuullut
luettavan, nousi jälleen uusina eloon hänelle. Nousi ilmi henkilöitä,
joita hän ei silloin ollut nähnyt; ne saivat verta, väriä, eloa.
Olipa tapauksia elämästä tai kirjoista, jotka aikoinaan olivat
liukuneet ohi sumuna; nyt vasta sumu niistä haihtui ja hälveni ja
äkkiä astui ilmi elokuvia. Magnhild heräsi, kuten itämainen impi,
seraljiin suljettuna, jonakin päivänä herää lauluun akkunansa alta ja
turbaanin väläykseen.