Kuten aina olen sinulle sanonut, luulen sinisen pukevan sinua
parhaiten.
Nämä tavarat eivät heti ilman muuta ole valmiit; ne saapuvat
sentähden vasta sopivan tilaisuuden tultua.
Mutta, mitä kenties haluat, tilasin sähkösanomalla Bergenistä,
heti tänne alas saavuttuani; siellä on kaikki semmoinen valmisna
saatavissa. Odotettavasti saat ne samalla postissa, jossa tämän
kirjeen saat.
Kuten näet (ja vastedes saat nähdä) seuraa kaikenlaista
pilanpitoa naimisiin joutumisen mukana. Niinpä minä myös tänään
olen tehnyt testamenttini ja siinä määrännyt sinut perillisekseni.
Kunnioittavasti tervehtien kirkkoherraa ja hänen arvoisaa
perhettään, merkitsen nimekseni alamainen pilanpitäjäsi
_T. Skarlie_.'
Magnhild oli paennut turvaan ullakolle mukanaan sekä kirje että
iso paketti. Hän oli karannut käsiksi kirjeeseen ja lakkasi sitä
lukemasta hämmentyneenä ja peloissaan, hän repäisi auki paketin
ja löysi siitä useampia kertoja kaikkea sellaista mikä muodostaa
naisen alusvaatetuksen. Hän nakkeli niitä joka puolelle, hehkuvan
punastuneena, suutuksissaan ja hämillään. Hän istahti ja itki
ääneensä.
Nyt hän tunsi uskaltavansa puhua. Hän juoksi alas rouvan luo,
heittäytyi tämän kaulaan, kuiski: "anteeksi!" pisti kirjeen hänelle
käteen ja katosi. Rouva ei ymmärtänyt hänen sanaansa "anteeksi!",
mutta kyllä sen että hän itki ja oli suuressa mielenliikutuksessa,
otti kirjeen ja luki. Se näytti olevaa kummallinen muodoltaan; mutta
sisällys tuntui hänestä sitä selvemmältä, sillä olihan se vanhemman,
järkevän miehen huolenpitoa ja kaikin puolin kunnioitettavaa.
Se miellytti vanhaa perheen äitiä ja hän meni sitä miehelleen
näyttämään. Tämä havaitsi samaa; hän alkoi uskoa että tämän omituisen
miehen kanssa täytyi Magnhildin tulla onnelliseksi. Rouva haki
kaikkialta Magnhildia sanoakseen tälle, että he molemmin, sekä
kirkkoherra että hän, huomasivat kirjeen lupaavan hyvää. Kerrottiin
Magnhildin olevan ullakolla, jonka takia rouva otti vaatetta yllensä,
koska oli kylmä, ja nousi sinne ylös. Hän tapasi opettajattaren,
jonka hän otti mukaansa. He eivät nähneet Magnhildia, vaan tavarat,
jotka romustivat heitettyinä pitkin permantoa, laatikoita ja
kapsäkkejä. He kokoilivat ne yhteen, laskivat ne, tarkastivat niitä
ja näkivät ne oivallisiksi. He ymmärsivät että sellainen lahja voi
saattaa nuoren neidon hämilleen, mutta olihan antaja jo vanhempi
mies, jolla oli lupa ottaa asia isällisesti. Tämän he sanoivat
Magnhildille, kun vihdoin löysivät hänet. Ja hän -- ei uskaltanut
enää olla tuttavallinen. Tämä johtui siitä, että rouva opettajattaren
avustamana puhui, kuten he itse sanoivat, järkeä hänelle. Hänen ei
tulisi olla ylpeä, vaan muistaa olevansa köyhä tyttö, jolla ei ollut
sukulaisia eikä tulevaisuutta.
Seuraavina päivinä kävi hän itsekseen salaista taistelua. Mutta
häneltä puuttui siihen jäntevyyttä. Ja mistäpä hän olisikaan sitä
saanut? Mihin hän turvautuisi, kun kirkkoherran herrasväki niin
ilmeisesti oli väsynyt häneen?
Vähän jälkeenpäin tuli laatikko sisältäen hänen pukujansa y.m.
Magnhild antoi sen seista, mutta opettajatar, joka niin hyvin ymmärsi
tämän kainouden, piti huolta siitä että se avattiin. Hän ja rouva
ottivat ulos vaatekappaleen toisensa perästä, eikä aikaakaan, kun
Magnhild jo seisoi verhottuna toiseen pukuun toisensa perästä ison
kuvastimen ääressä salin etusuojamassa. Ovet olivat suljetut, rouva
ja opettajatar kovin innoissaan. Vihdoin tuli musta silkkipuku,
eikä Magnhild enää jäänyt väliäpitämättömäksi. Hän tunsi punastuvan
mielihyvän nähdessään peilissä oman kuvansa hienon puvun puitteissa.
Hän keksi ilmi oman itsensä pala palalta. Jos ne olivat kasvot, niin
ei hän ennen kuin vasta tänään oikein ollut pannut merkille, että
niiden kasvot, jotka hän nyt näki vieressään, valuivat yhteen, kun
taas hänen kasvonsa -- -- Hän näki sen sillä itsetunnolla, minkä
kaunis, hyvin istuva puku heti paikalla herättää.
Tämä hänen oman itsensä kuva seisoi päiväkausin elävänä hänen
edessään. Hän varoi hämmentämästä sitä katselemalla enään itseään
peilissä. Taaskin keräysivät nuo vanhat unelmat, jotka pyrkivät meren
taa jotakin vierasta ja suurta etsimään.
Entäs naimaliitto? Sen työnsi hän tämmöisten tunnelmain vallitessa
luotansa niinkuin laskuportaat, jotka vedetään maihin sittekun niitä
on käytetty. Miten saattoi hän näin tehdä? -- Niin, kuinka monasti
hän niinä vuosina, jotka seurasivat, seisahtuikaan ajattelemaan tätä
asiaa? Mutta se jäi hänelle aina yhtä käsittämättömäksi.
Häntä ei saatu taivutetuksi pukemaan yllensä yhtäkään noita uusia
pukuja, sinä päivänä jolloin Skarlie oli tulossa, eikä myöskään
lähtemään ulos häntä kohtaamaan; päinvastoin hän piiloutui
näkyvistä. Myöhemmin ja ikäänkuin sattumoisin hän tuli näkyviin,
johdonmukaisesti kohteli hän sekä naimiskauppaa että sulhasta
jonakin, joka ei koskenut häntä.
Skarlie oli pirteänä; sekä rouva että kirkkoherra koettivat näet
korvata Magnhildin puuttuvaa kohteliaisuutta, ja hän myöstyi heidän
ponnistuksiinsa oikein voittavalla tavalla. Opettajattaren mielestä
hän oli suorastaan rakastettava.
Magnhild istui toisena iltana ruokasalissa järjestellen muutamia
kapineita, jotka kuuluivat käsityökouluun ja nyt piti toimitettaman
tilaajille. Hän oli yksinään ja Skarlie tuli vaiti ja hymyillen,
lukitsi vitkaan oven jälkeensä ja istuutui hänen viereensä. Tyttö
tunsi satulasepän hajun, mutta ei katsahtanut ylös. Skarlie
haasteli kauan yhdentekevistä asioista, niin että tyttö jälleen
alkoi hengitellä tyynesti, uskalsipa vihdoin katsahtaakin häneen,
joka istui siinä etukumarassa savutellen. Hän näki satulasepän
kaljun pään, tuuheat kulmakarvat ja tylppänenän nykermän, sitten
hänen suuret kouransa ja niiden niin omituiset kynnet, ne kun näet
somanmuotoisina piilivät syvällä lihassa, joka taas kaikkialta,
siis myös edestäpäin ympäröi ne vahvalla, pyöreällä kehyksellä.
Etuisimmasta päästään ne olivat likaiset -- seikka, josta
opettajatar, jolla itsellään oli kauniit kädet, oli varoittanut
oppilaitaan ikäänkuin kuoleman synnistä. Magnhild katseli niitä
punertavia, yksitellen törröttäviä ihokarvoja, jotka kauttaaltaan
peittivät noita kouria. Mies oli hetken aikaa ollut ääneti, mutta
ikäänkuin tuntien olevansa tarkastuksen alaisena, oikaisi hän
itseään ja ojentaen hymysuin toisen karvanyrkkinsä neitoa kohti ja
sanoen: "Niin vain, Magnhild!" laski hän sen kumppalinsa molempain
käsien peitoksi. Neitoa tärisytti kauttaaltaan, ja heti jälestä
istui hän ikäänkuin hervottomana. Hän ei kyennyt liikahtamaan,
ei osannut ajatella muuta kuin että suuri merirapu oli tarttunut
häneen. Miehen pää tuli lähemmäs, silmätkin olivat kuin hummerin,
ne pistivät. Sitä Magnhild ei vielä koskaan ollut niissä nähnyt,
hän karkasi pystyyn. Skarlie jäi istumaan. Magnhild ei katsonut
taaksensa, vaan alkoi askaroida, siinä missä seisoi, järjestellen
loppuosaa käsityötekeleitään. Ei hän siis jättänyt huonetta missään
tapauksessa, hetkisen perästä _mies_ sen jätti.
Opettajatar puki Magnhildin seuraavana päivänä; rouvakin oli mukana,
hän sanoi sen häntä ilahuttavan. Magnhild antoi kaiken tapahtua
liikkumatta, äännähtämättä, kyyneltä itkemättä.
Samoin vierassuojassa. Hän istui liikahtamatta. Häneen oli tullut
lisää jotakin uhman näköistä. Muutamia neitsyeitä ja torppareita
istui ja seisoi keittiön ovella, ja tässä, joka oli raollaan, hän
näki lastenpäitä.
Lukkari pani virren soimaan, heti kun kirkkoherra tuli alas.
Magnhild ei silmännyt sulhoansa. Pappi kosketti helliä soittimen
kieliä, rouva itki, opettajatar samoin, mutta Magnhildin kylmyys
vaikutti viluttavasti sekä edelliseen että molempiin jälkimäisiin.
Puhe supistui lyhyeksi ja liikkui aivan yleisissä ajatuksissa.
Jälestä tuli kuivia onnitteluja ja kiusallinen äänettömyys. Jopa
satulaseppäkin oli hukannut hymynsä. Tuli kuin vapauttavana tieto,
että päivällinen oli valmis.
Päivällispöydässä tahtoi kirkkoherra esittää maljan ja aloitti:
"Rakas Magnhild, minä toivon, ettei sinulla ole mitään meitä vastaan
-- --", pitemmälle hän ei päässyt, sillä tässä tyrskähti Magnhild
niin rajuun itkuun, että se vähitellen tempasi mukaansa rouvan,
opettajattaren, vieläpä kirkkoherrankin ja tuokioksi seisahtui
kaikki. Kirkkoherra yksin kykeni vasta vihdoin lisäämään lauseen:
"Muista meitä!" Mutta siinä syntyi taas sama sydäntä särkevä itku,
niin ettei mitään maljaa tullut juotua. Mitä tuo nyt oikeastaan oli,
se ei selvennyt kellekkään heistä, paitsi ehkä sulhaselle, joka jäi
olemaan vaiti.
Jälkiruoan aikana tuli yksi neitsyeistä sisään ja kuiskasi muutaman
sanan morsiamelle. Siellä oli Rönnaug, joka tahtoi jättää hänet
hyvästi. Hän oli odottanut siitä asti kuin he menivät pöytään, eikä
nyt voinut kauempaa odottaa. Magnhild lähti ulos. Rönnaug seisoi
ulkona porstuan portailla, perin viluisena, hän ei sanonut tahtovansa
olla sisällä tiellä. Hän katseli morsiamen pukua ja huomasi sen
ylenmäärin hienoksi, hän veti lapasen toisesta kädestään ja pyyhkäisi
siihen kätensä takapuolta. "Niin kyllä hän on rikas", sanoi
Rönnaug, "mutta vaikka olisivat antaneet minulle hopeaisen hameen,
en sittekään tahtoisi", ja hän lisäsi jotakin, jota ei sovi tässä
kertoa, josta Magnhild hehkuvin poskin antoi hänelle kunnollisen
korvatillikan. Kaulahuivi tosin lievensi sitä jonkun määrin, mutta
kyllä se oli erittäin hyvin tarkoitettu.
Magnhild tuli jälleen sisään ja istahti, mutta ei paikalleen yljän
viereen, vaan lavitsalle akkunan ääreen. Hän ei sanonut tahtovansa
syödä enää. Ei auttanut, että häntä pyydettiin ainakin olemaan mukana
kunnes muut olisivat valmiit. Hän ei sanonut jaksavansa.
Lähtö seurasi pian kahvin jälkeen. Sattui väliin eräs tapahtuma, joka
hillitsi liikutuksen millaiseksi tahansa tämä saattoikin sukeutua. Se
oli se että ylkä -- ensi kiireessä hän näytti karvaiselta pedolta --
tuli kantaen sisään turkiskappaa, karvoilla sisustettuja patinoita,
karvatakkia ja lakkia, karvanahkakäsineitä ja puuhkaa. Koko
kantamuksensa hän laski Magnhildin jalkain juureen ja sanoi kuivan
vakavasti: "Lasken tämän sinun jalkojesi juureen!" Räjähdettiin
nauruun, johon Magnhildinkin täytyi yhtyä. Kaikki kokoontuivat
tavarain ympärille, jotka makasivat hujan hajan matolla, ja kaikki
joutuivat ihmetyksiin. Oli selvä, ettei Magnhildillekään ollut
vastenmielistä nähdä eteensä hajotettavan semmoista lahjaa juuri
talvimatkan edellä, jota varten hän oli saanut luvan lainata
koko joukon kapineita.
Hiukan jälestäpäin seisoi hän verhottuna siniseen pukuunsa, ja
sen verran lapsi tai nainen hän oli, että se hänestä tuntui
hupaiselta. Välittömästi perään puettiin hänen yllensä uudet
päällysvaatteet, verho verholta, yleisen mielenkiinnon vallitessa,
joka nousi ylimmilleen silloin kun Magnhild talutettiin peilin
ääreen katselemaan itseänsä. Hevonen oli ajettu porraspäihin, ja
Skarlie saapui juuri, hänkin matkapuvussa, yllään koirannahkaturkit,
päällyssaappaat ja säärystimet poronnahkaiset sekä litteä turkislakki
päässään. Hän oli melkein yhtä paksu kuin pitkä, ja nostaakseen
vireille hilpeyttä ontua nilkutti hän peilin puoleen, asettuen
kuivan lystikkäästi Magnhildin kanssa vierekkäin. Kaikki nauroivat,
jopa morsian itsekin -- vaietakseen kuitenkin kohta tuppisuuksi.
Sama tuppisuisuus painoi vielä valtaansa hyvästijätön. Vasta heidän
pappilan jätettyään pyrskähti nuorikko jälleen itkuun.
Hän katseli lumipeittoista sorakumpua kotinsa kohdalla, mutta
väsyneenä, ikäänkuin hänkin sisältä olisi ollut soran ja lumen
peitossa.
Sää oli kylmä. Laakso kapeni yhä ahtaammaksi, tie puikkelehti tiheän
metsän lävitse. Yksinäinen tähti kimalsi.
Skarlie oli piirtänyt kuvia lumeen ruoskallaan, nyt osotti hän sillä
tähteä ja alkoi hyräillä, sitten laulella jotakin skottilaista
laulua. Se seurasi niinkuin raskasmielinen lintu myötä toiselta lumen
alla painuksissa huokaavalta hongalta toisen luo. Magnhild kysyi
sen sisällystä, ja se soveltui hyvin rekiretkelle syvällä metsässä.
Skarlie kertoili enemmän Skotlannista, sen historiasta, oleskelustaan
siellä.
Kerran aljettuaan jatkoi hän ja jutteli vähin erin niin rattoisia
kaskuja, että Magnhildin, heidän astuessaan ulos reestä levähtämään,
täytyi ihmetellä sitä että hän oli jaksanut nauraa ja että he olivat
ajaneet melkein kaksi peninkulmaa.
Skarlie auttoi Magnhildia ulos reestä ja sisälle majatalon suojiin,
mutta lähti itse heti ulos antamaan apetta hevoselle.
Sisällä istui ylhäinen nuori nainen avoimen tulisijan ääressä ja
lämmittelihe. Ylt'ympäri raheilla viruivat hänen päällysvaatteensa
ollen osittain niin hienoista kankaista ja turkiksista tehdyt, että
Magnhildin uteliaana täytyi tunnustella niitä. Myöskin matkapuku,
jota nainen piti yllään, teki, mitä kankaaseen ja kuosiin tulee,
saman vaikutuksen kuin luonnonhistoriassa aivan toisesta maailman
osasta ilmestynyt eläin. Hänen kasvoissaan kuvastui nuoruus ja
surunsekainen leppeys. Hän oli valkeaverinen, silmät olivat hänellä
hieman raukeat, nenä hienon kaareva. Hiuksetkin olivat omituiseen
tapaan asetetut. Lattialla käveli nuori laihahko mies edes ja
takaisin. Hänen päällyssaappaansa seisoivat tulisijan luona, itse
asteli hän ympärillä keveissä sahvianikengissä, jotka oli sisustettu
valkoisella nahalla. Sirosti ja keveästi hän sipsutteli.
"Oletko sinä Skarlien nuori vaimo?" kysyi majatalon emäntä, eräs
hieman vanhempi nainen, joka asetti tuolin takan ääreen Magnhildille.
Ennenkuin Magnhild ennätti vastata, tuli Skarlie tuoden muutamia
kapineita reestä. Hänen paljas päänsä, joka puoleksi nousi näkyviin
kaiken pörröisen karvaympärystänsä sisältä, poronnahkakengät suurten
laajain juurten lailla jatkuen lattialle vetivät herrasnaisen
kummastelevat silmät puoleensa. -- "Onko tuo vaimosi?" toisti
emäntä, kääntyen Skarlien puoleen. "Kyllä, se on vaimoni", sanoi
toinen hilpeästi ja ontui edelleen. Nuori mies katseli Magnhildia,
joka tunsi punastuvansa tuliseksi hänen katseensa alaisena. Tämä
oli jotakin aivan uutta hänelle. Oliko se ilkkumista? Nyt jo
herrasnainenkin katseli Magnhildia, emäntä pyysi tätä istumaan
valkean loistoon, mutta hän jäi hämärään tuonnemmas rahille.
Kello oli kai jo kymmenen, kun he saapuivat Öreniin; mutta kaikki
kynttilät olivat sammutetut, jopa siitäkin talosta, jonka edustalle
he seisahtuivat. Heränneenä kulkusten kalinasta tuli vanha eukko
portin edustalle, avasi ja kurkisti ulos, meni sitten takaisin ja
sytytti. Hän kohtasi Magnhildin porstuassa, valaisi hänelle ja
sanoi viimein: "Ollos sinä tervetullut!" Inhakka satulasepän haju
täytti eteisen, sillä työpaja ja myymälä olivat vasemmalla. Äikeä
haju esti Magnhildia vastaamasta. He poikkesivat oikealle. Magnhild
riisui kiireesti päällysvaatteet yltänsä, sillä hän tunsi itseään
oksettavan. Tuskin oli hän riisuutunut valmiiksi, ennenkun hän
luomatta katsetta ympärilleen tai sanomatta mitään akalle, joka
seisoi katsellen häntä kynttilän liekin takaa, meni ja avasi erään
oven, jonka hän kohta sisään astuessaan oli pannut huomioonsa. Hän
valaisi ensin sisään ja astui heti perästä sinne. Hän sulki oven
lukkoon peräänsä. Eukko kuuli että siellä sisällä alkoivat huonekalut
kolista, ja meni ovelle. Siinä kuuli hän, että yhtä sängyistä
alettiin vetää pitkälle. Heti tuli Magnhild jälleen ulos, kynttilä
kädessään. Hänen kasvonsa punersivat valonloisteessa. Hän näytti
lujalta. Eukolle hän sanoi, ettei hän tahtonut häneltä mitään.
Satulaseppä tuli vasta kauan aikaa perästäpäin, sillä hän hoiteli
hevosta, jonka hän oli matkaa varten lainannut. Kynttilä seisoi salin
pöydällä. Ei ollut ketään ylhäällä.