II.

Hän oli ennen kuullut nämä sanat.

Ensi kerran hän ne kuuli kirkkomaalla tuona tuulisena talvipäivänä,

jolloin hänen neljätoista sukulaistaan haudattiin, kaikki ne, joita

hän rakasti, sekä vanhemmat että sisaret ja veljet. Nyt seisoi

hän siinä jälleen! Tuuli oli sieltä täältä lakaissut pois lumen;

aidanseipäät törröttivät esiin lumesta, näkyviin nostivat myös isot

kivet kasvonsa ikäänkuin mitkäkin hirviönpäät, jotka viruivat siinä,

muu ruumis lumihankeen haudattuna. Tuuli vinkui heidän takanaan

aukeassa kirkonkäytävässä, josta lapiot äsken oli ulos otettu,

ja alhaalle vanhasta puutapulista kirkon katolta kello rämisi

rämisemistään korvia vihloen.

Talonpoikaiskansa seisoi ympärillä sinisenä viluissaan lapaset

käsissä ja napitettuna; pappi hylkeensaappaissa ja nahkavaatteet

messukasukan alla; hänelläkin oli käsissään isot villalapaset, joilla

hän nyt hosui ja piirteli ympärilleen. Hän osoitti toisella lapasella

tyttöä. "-- -- Lapsi rukka jäi seisomaan jaloilleen, ja kelkka

kädessään hänet syydettiin alas jäätyneen virran poikki, -- ainoana

olentona, jonka Herra tahtoi pelastaa! _Mikä osa hänelle lienee

sallittu_?" -- --

Tyttö ajoi kotiin hänen seurassaan, istuen hänen sylissään. Hän,

pappi oli uskonut hänet seurakuntansa holhottavaksi ja otti hänet

nyt "toistaiseksi" itse luokseen "näyttääkseen itse ensimäisenä

hyvää esimerkkiä." Tyttö istui tyynnä suojelijansa turkin turvissa,

pienet viluiset kätösensä hänen pehmeissä suurissa lapasissaan, hänen

lihavain, pehmeiden kättensä kätkössä. Ja kaiken aikaa hän istui ja

ajatteli: "Mikähän se minulle sitten lie osakseni sallittu?"

Hän ajatteli saavansa nähdä sen jo sisään tultuansa. Mutta hän ei

nähnyt siellä mitään semmoista, jota hän ei jo olisi nähnyt ennen,

paitsi kun hän astui sisemmäisiin suojiin, missä etenkin eräs

piano, jolla par'aikaa soitettiin, suuressa määrin kiinnitti hänen

huomiotansa.

Mutta siinäpä hän unohtikin sen ajatuksen, jonka valtaamana hän oli

sisään astunut.

Tässä talossa oli kaksi tytärtä, hieman jäykkää jäseniltään, joilla

oli pyöreähköt pääkköset ja suuret vaaleat hiuspatukat. He olivat

hiljan saaneet opettajattaren, kalpean ja lihavahkon, jonka kaula

oli paljaampi ja hiat avonaisemmat, kuin mitä Magnhild vielä oli

nähnyt. Hänen puheestaan kuului kuin jos ääni ei olisi oikein

puhtaana kurkusta kulkenut ja Magnhildin täytyi ehdottomasti pari

kertaa rykäistä hänen asemestaan, vaikka tietysti siitä ei mitään

apua ollut. Opettajatar kysyi Magnhildin nimeä ja osasiko hän lukea,

ja sitä Magnhild osasi, sillä koko hänen sukunsa oli ollut hyvin

luvunhaluista. Ja silloin opettajatar ehdotti, aina saman epäpuhtaan

äänen siinä sivussa sorahtaessa, että hänen siis pitäisi yhtyä

pikkutyttöjen kanssa samalle opinuralle kannustamaan heitä eteenpäin.

Magnhild oli vuotta vanhempi kuin vanhin heistä.

Rouva istui vieressä ja pisteli koruompelua. Nyt hän katsahtaen

ylös Magnhildiin virkkoi: "Niin, halusta", ja siitä kallistui hän

jälleen koruompelunsa yli. Hän oli keskikokoinen, ei ollut laiha,

eikä lihava ja hänellä oli pieni pää ja vaaleat hiukset. Pappi, järeä

ja raskas, tuli alas riisuttuaan yltään kauhtanan; hän poltteli ja

sanoi huoneen lävitse astuessaan: "Tuolla näkyy tulevan kalakuorma",

ja astui edelleen ulos. Nuorin tytöistä ryhtyi uudelleen soittamaan

skaalojansa. Magnhild ei tiennyt, oliko hänen jälleen mentävä ulos

keittiöön. Hän istui vielä halkolaatikolla uunin vieressä, tämä

epätietoisuus kiusanansa, kun ihmiset kutsuttiin viereiseen suojaan

aterialle. Kaikki panivat työkalunsa kokoon, ja pianon ääressä

istunut pikkutyttö sulki sen. Mutta kun Magnhild oli yksinään ja

kuuli veisten kalinan, alkoi hän itkeä, sillä hän ei ollut vielä sinä

päivänä syönyt. Keskellä ateriaa tuli pappi ulos ruokahuoneesta;

sillä sisällä oli päästy yksimielisyyteen siitä, että hän oli

kenties ostanut liian vähän kalaa. Hän aukaisi akkunan ja huusi

miestä odottamaan, kunnes he olisivat ruokineet. Hän kääntyi jälleen

ruokahuoneeseen ja näki pikkutytön halkolaatikolla. "Oletko sinä

nälissäsi?" kysyi hän. Tyttö ei vastannut. Pappi oli elänyt kylliksi

kauan rahvaan kesken ymmärtääkseen, että hänen äänettömyytensä

merkitsi myöntöä, ja niinpä hän otti tytön kädestä ja talutti hänet

pöytään, jossa ääneti tehtiin tilaa hänelle. Jälkeen puolisten luisti

hän kelkkamäkeä pikkutyttöjen kanssa, luki sitten yhdessä heidän

kanssaan ja sai raamatunhistoriasta läksyn samalla kuin hekin, söi

sitten heidän mukanaan välipalaa ja asuili taas mukana, kunnes tuli

illallinen, jolloin hän aterioi toisten kanssa samassa pöydässä. Hän

nukkui sen yön syömäsuojan rahilla ja työskenteli seuraavan päivän

yhdessä papin tytärten kanssa.

Hänellä oli ainoastaan ne vaatteet, joihin hän oli pukeutunut; mutta

opettajatar ompeli jonkun vanhan hameen uudestaan hänelle; hän

sai myös omakseen vanhan paidan toiselta pikku-neitoselta ja hän

astua tellusteli rouvan kengissä. Rahi, jonka lotjassa hän vietti

öitänsä, siirrettiin ruokahuoneesta, silloin kun tämä jätettiin

asunnoksi parille suutarille, joiden nyt oli "neulottava talo

kuntoon." Se asetettiin keittiöön, mutta oli siellä tiellä; sitten

palvelusneitojen suojaan, mutta ovi osui aina lyömään siihen, ja näin

se siirtyi ylös lastenkammioon. Näinpä siis tapahtui että Magnhild

joutui järjestään syömään, työskentelemään ja nukkumaan yhdessä papin

tytärten kanssa; ja kun hänelle ei koskaan tullut ommeltua omia

vaatteita, joutui hän käymään puettuna heidän vaatteihinsa.

Yhtä odottamatta hän joutui soittelemaan. Keksittiin näet, että

hänessä piili runsaammin soiton lahjoja ja taipumuksia kuin

tyttärissä; niin täytyi hänen siis itse oppia voidakseen auttaa heitä

oppimaan.

Itse puolestaan hän kasvoi pitkäksi ja sai kauniin lauluäänen.

Opettajatar opasteli häntä, mutta etupäässä laulamaan nuottien

mukaan, alunpitäen vain siitä syystä, että opettajatar ylipäänsä

etusijassa noudatti konemaisuutta, myöhemmin sen ohessa siksi että

heitä heidän yksinäisyydessään siellä ylämaissa alkoi huvittaa se

että hän kykeni kehittäytymään erinomaiseen taituruuteen laulamaan

suoraan nuottilehdestä. Kirkkoherra saattoi loikoa sohvalla (tämä oli

hänen mieliasentonsa) ja nauraa ääneensä, milloin Magnhild niinkuin

orava puussa lauloi ylös- ja alaspäin kaikellaiset harjoitelmat

järjestänsä. Siitä koitui Magnhildille se seuraus, että hän sai

oppia lisää -- ei soitantoa, kuten ehkä olisi odottanut, -- vaan

juurikopankudontaa!

Siihen aikaan syttyi näet kiihkeän kuumeen tavoin ihmisissä se

usko, että näppäryyttä käsitöissä olisi levitettävä rahvaan

keskuuteen ja opettajia sitä varten toimitettiin myöskin puheemme

alaisiin seutuihin. Magnhild valittiin ensi oppilaaksi; hän

oli varmaan sormistaan sukevin. -- Vasunkudonnan jälkeen tuli

kaksinkertainen kehruurukki, sen jälkeen kankaan kudonta, semminkin

enemmän taidetekoinen, sitten koruompelu j.n.e., j.n.e. Hän oppi

tuon kaiken hyvin ripeästi, t.s. hän oppi innokkaasti niin kauan

kuin oli perehdyttävä aineeseen; mutta pitemmälti häntä ei enää

huvittanut kehittyä. Mutta kun hänen nyt oli opetettava muita, sekä

täysikasvuisia että lapsia, varttui tavaksi että hänen kahdesti

viikossa tuli tavata oppilaansa kansakoululla, jossa monta silloin

oli koolla. Mikä kerran oli järjestynyt totutuksi tavaksi, sitä hän

ei enempää ajatellut. Talo, jossa hänellä oli toimensa, antoi sen

hänelle.

Rouva suoritti säännöllisen kiertokulkunsa keittiössä, kellarissa

ja navetassa, sitten hän pisteli koruompeluansa; koko talo oli

kauttaaltaan koruin ommeltu. Hänen olisi uskonut itsensä olleen

paksun hämähäkin, jonka pieni pyöreä pää kutoeli verkkojansa

istuinten, pöytien, sänkyjen, rekien, vaunujen päällitse. Harvoin

kuultiin hänen ääntänsä, harvoin häntä puhuteltiin.

Kirkkoherra oli rouvaansa paljoa vanhempi. Hänen kasvonsa pistivät

katsojan silmiin senpuolesta, että niissä oli niin niukalta nenää ja

leukaa, niin vähän silmäin puolta, mutta niin paljon kaikkea muuta.

Hän oli aikoinaan suorittanut laihan tutkinnon ja elättänyt itseään

kotiopettajan toimella, kunnes hän vanhemmiten joutui naimisiin

erään entisen kouluoppilaansa, sangen varakkaan neidin kanssa.

Silloin hän alkoi hakea papinvirkoja, "ainoa ala millä hän konsanaan

oli ilmaissut jäntevyyttä", kuten hänen oli tapansa puhua laskien

pilaa itsestään. Kymmenen vuotta haettuaan hän saikin (vähän aikaa

sitten) tämän pappispaikan, eikä hän juuri koskaan voinut toivoa

saavansa parempaa. Hän loikoi mieluimmin sohvalla ja lueskeli, eniten

romaaneja, mutta myöskin sanomalehtiä ja aikakauskirjoja.

Opettajatar istui samassa tuolissa, jossa Magnhild oli nähnyt hänet

ensi päivänä, kulki saman kierroksen kirkolle ja sieltä takaisin joka

päivä, ja oli kellon lyömällä tehtävissään. Hän oli vähitellen käynyt

ylenmäärin lihavaksi, piti yhä edelleen näkyvissä alastonta kaulaansa

ja paljaita käsivarsiaan, toi yhä edelleen kuuluviin tuon hillityn,

sorahtavan äänen kurkustaan, jota ei mikään liikutus vielä ollut

saanut puhdistaa.

Papintyttäristä varttui isot ja kömpelöt isänsä perään, ollen

heillä pienet, pyöreät päät äitinsä mukaan. Magnhild ja he olivat

ystävyksin, s.o. he nukkuivat samassa huoneessa, tekivät työtä,

leikkivät ja ruokivat yhdessä. Siellä ei liikkunut ajatuksia niillä

seuduin. Jos ne tulivat ulkoapäin, eivät ne missään tapauksessa

ennättäneet kansliaa edemmäs. Kirkkoherra ei ilmaissut mieltänsä

muille. Hän korkeintaan luki heille jonkun uuden tai vanhan romaanin,

se tahtoo sanoa, milloin se oli hauska.

Eräänä iltana he istuivat kokoontuneina pöydän ympärillä; kirkkoherra

suostuttuaan heidän pyyntöihinsä luki heille par'aikaa ääneensä

"Pickwick-klubin papereista."

Silloin aukeni hitaasti keittiön ovi, ja sisään pisti iso kalju

pää, siinä leveä tylppänenä ja hymyilevät kasvojen eleet. Sisään

pistettiin hyvin väljässä housunlahkeessa lyhyt sääri, tämän

jälkeen toinen käyrä ja sentakia vielä lyhyempi. Koko kuvio nilkkui

kääntyessään tämän käyrän säären taipeessa ympäri lukitsemaan ovea.

Hän esitti heille samassa takaosan samaa suurta päätä ynnä soukan

hiusreunan sen alapuolella, nelitahkoisen selän, suhdattoman suuren

takapuolen, jota vain puoleksi peitti pyöreä mekko. Taaskin hän

teki ikäänkuin kumartavan käänteen heitä kohden ja tarjosi jälleen

näkyviin hymyilevän naamansa tylppänenineen. Pikkutytöt kallistuivat

syvään käsitöidensä yli; tukahutettu naurun tirske kuului yhden

ompelupöydän luota, samallainen toisen. "Onko se satulaseppä?"

kysyi pappi ja nousi seisoalle. "On niin", vastattiin, ja vieras

nilkutti esiin ja tarjosi kouran, niin ylön suuren ja niin leveillä

pyöreillä sormenpäillä varustetun, että papin ehdottomasti täytyi

sitä katsella, kätellessään sitä. Kouraa tarjottiin edelleen

kateltavaksi, ja kun vuoro tuli Magnhildille, rämähti tämä nauruun

nähdessään kätensä katoavan tuohon kouraan. Toinen naurunräjähdys

toisensa perästä kuului ja tukahutettiin. Kirkkoherra kiiruhti

sanomaan, että he lukivat "Pickwick-klubia." -- "Aa-haa!" vastasi

satulaseppä; "niin, se kyllä osaa naurattaa." -- "Oletteko lukenut

sen?" kysäisi kirkkoherra. -- "Kyllä, niinä vuosina, jolloin olin

Amerikassa, luin minä useimmat englantilaiset kirjailijat; ne ovat

minulla kaikki tyynni koottuina kotonani", vastasi hän ja alkoi

jutella niistä helppohintaisista kansanpainoksista, joita siellä voi

tavata käsiinsä. Nuorten tyttöjen naurut eivät ole niinkään helposti

hillittävissä; semmoinen oli taaskin räjähtämässä, vielä sittenkin

kun satulaseppä oli saanut sytytetyn piipun hampaihinsa ja lukemista

jatkettiin. Nythän he jo helposti saivat tekosyyn nauruunsa.

Kirkkoherra hetken päästä väsyi ja tahtoi lopettaa, mutta satulaseppä

tarjoutui lukemaan lisää ja lukikin todella. Hän luki kuivaan,

tyyneen tapaan ja niin oudosti lausuen esiintyviä henkilöiden ja

paikkain nimiä, että tekstin oma huumori vaikutti vastustamatta;

itse kirkkoherra yhtyi nauruun, jota ei kukaan enää pidättänyt.

Tytöt eivät tehneet itselleen selvää mitä he kukin nauroivat; vielä

ylös tultuansa levolle mennäkseen, he naureskelivat, ja riisuessaan

he kävelivät satulasepän tavoin, matkivat hänen tervehtimis- ja

puhetapaansa, mainitsivat vieraat nimet hänen (englantilaisella)

lausunnallaan; Magnhild oli näppärin jätkyttelemään; hän oli pannut

huomioonsa enimmät seikat.

Silloin hän oli viidentoista vuotias, käyden kuudettatoista vuottansa.

Seuraavana päivänä viettivät he jokaisen pienenkin joutohetken

ruokasalissa, joka ei enää ollut ruokalana, vaan työpajana.

Satulaseppä jutteli monivuotisesta oleskelustaan Amerikassa sekä

matkoiltaan Englannissa ja Saksassa; hän kertoili keskeyttämättä

työtänsä ja aina sekotellen juttuihinsa pilapuhetta. Alituinen

naureskelu kuulijatarten puolelta seurasi kertomuksen kulkua.

He tuskin itsekään havaitsivat, miten he vähitellen lakkasivat

nauramasta häntä ja sensijaan mieltyivät hänen juttujensa

älykkyyteen; eivät he myöskään ennenkun myöhemmin huomanneet, mitä

kaikkea he oppivat häneltä. Häntä kaivattiin siinä määrin, sittenkun

hän vihdoin matkusti pois, että puheet hänestä täyttivät enemmän

kuin puolet heidän yhdessäolostaan monta päivää perästäpäin eivätkä

milloinkaan peräti lakanneet.

Kaksi asiaa oli syvimmin vaikuttanut Magnhildiin. Ensinnäkin

ne englantilaiset ja saksalaiset laulut, jotka hän oli heille

laulanut. Magnhild ei ollut ymmärtänyt tekstiä, paitsi kenties

paloittain; mutta miten sävelmät olivatkaan häntä viehättäneet! --

Virsiä veisattaessa eräänä pyhäpäivänä olivat he vasta ensikerran

huomanneet, että Skarliella oli kaunis ääni. Nyt hänen täytyi

alituiseen laulaa. Nuo vieraat sävelmät, tänne liehuneina, ensin

virittyään täyteläämmästä elämästä, vapaammista oloista, suuremmista

vaikutelmista elivät Magnhildin mielessä kaiken kesää. Ne olivat ensi

kuvat, jotka herättivät todellista kaipiota. Voipi myös sanoa, että

hän nyt ensi kerran oikein oivalsi, mitä laulu on. Eräänä päivänä

jälleen laulellessaan noita ijänikuisia skaaloja, alottaakseen

siitä jälleen nuottien laulantoa hän tapasi itsensä tuntemasta

tätä sävelitöntä laulua ikäänkuin siipien suhinaksi häkin seiniä

vastaan, miten se alituisena turhana kaipiona liiteli ylös ja alas

seiniä, ikkunoita, ovia vastaan -- niinpä vihdoin hämähäkin verkkoina

laskeutui verhoamaan huonekaluja. Ainoastaan _hänen_ laulujansa

saattoi hän kuulla väsymättä! Hänen niitä hyräillessään metsän värit

liittyivät yhteen ainoaksi kuvaksi, ja sitä hän ei milloinkaan ennen

ollut havainnut. Taajuus ja vahvuus puiden latvoissa ylhäällä ja

puiden latvojen alla, ylös pitkin koko tunturiseinämää ikäänkuin

tempasi hänet valtaansa; virran pauhina viehätti häntä salatenholla.

Toinen mikä niin tenhoisasti oli vaikuttanut Magnhildiin ja tässä

toimi mukana, oli Skarlien kertomus miten hän oli ontuvaksi joutunut.

Hän oli Amerikassa nuorena miehenä pelastanut 12-vuotiaan pojan

palavasta talosta; hän oli pojan kanssa kaatunut raunioksi raukeavan

talon alle. Molemmat oli vedetty esiin raunioiden alta, Skarlie jalka

murskana, mutta poika ehjänä ja terveenä. Nyt tuo oli yksi Amerikan

etevimpiä miehiä. Hän oli pelastettava, "hän oli määrätty jotakin

varten."

Tämä muistutus --! Magnhildin oman sallimuksen ajatus oli tähän asti

maannut piilossa kirkkotarhan talvipuvussa, talvihämärässä, itkussa

ja korvia särkevässä kellojensoitossa; se oli ollut joinkin määrin

hämärä. Nyt se siirtyi suuriin kaupunkeihin tuolle puolen valtamerta

laivojen, palavien talojen, laulujen, suurten kohtaloiden vaiheille.

Tästä ajasta alkaen hän uneksi siitä, mikä hänelle oli sallittuna,

jonakin etäisenä ja suurena.