Maiseman muodostavat korkeat, jyrkät tunturit, joiden poikki
par'aikaa liikkuu etääntyvä raju-ilma. Laakso on kapea ja polveilee
yhtenään. Vuolas virta koukertelee mukana ja tämän vartta käy tie.
Ylempänä mäenrinteillä seisovat itse talot, ollen enimmäkseen
matalia, maalaamattomia asuntoja, mutta monilukuisia; ylt'ympärillä
leviää niitettyä heinää ja puoleksi tuleentuneita viljapeltoja.
Kun laakson viimeiset notkot on suoritettu, näkyy merenvuono. Se
lepää nyt läikkyen ylöspäin kohoavan pilvipenkereen alla. Se on niin
ympärinsä tunturien kiertämä, että se näyttää sisäjärveltä.
Tietä pitkin ajaa hölkyttävät kyytikääsit tavallista tahtiaan.
Ajopelistä pistää näkyviin sadetakki ja lounashatun niminen sadelakki
sekä näiden välistä parta, nenä ja silmälasit. Takaistuimen päälle on
köytetty matka-arkku ja tämän päällä istuu takaperin täysikasvuinen
kyytityttö kääriytyneenä villavaippaan. Hän istuu roikkuvin säärin,
karkeat kengät jalassaan. Käsivarret ovat pujotettuina vaipan alle.
Yht'äkkiä hän kirkaisee: "Magnhild! Magnhild!".
Matkustaja käännähti katsomaan solakkaa, sadetakkiin puettua naista,
joka vastikään oli sivuuttanut heidät. Hän oli himmeästi erottanut
kapeat, hienopiirteiset kasvot päähineen alta, joka oli vedetty pään
yli; nyt hän näki naisen seisoa tuijottavan etusormi suussa. Kun hän
katseli naista liian kauan, punastui tämä. "Pistäyn kohta luonasi,
saatuani hevosen katosalle", huusi ajurityttö. He ajoivat.
"Kultaseni, kuka se oli?" kysyi matkustaja.
"Se on alhaalla Örenissa (joensuussa) asuvan satulasepän vaimo",
tuli vastaus. Hetken kuluttua olivat he ehtineet niin pitkälle, että
saattoivat nähdä vuonon ja ensimäiset talot Örenissa. Ajurityttö
seisautti hevosen ja astui alas. Hän siivosi ensin vähän hevosen
asua, sitten omaansa. Ei satanut enää; hän otti siis yltänsä ison
roidin, kääri sen kokoon ja laski sen pieneen laukkuun ajopelin
etunokkaan. Päähineensä alle pujotti hän sormensa järjestääkseen
hiuksiaan, jotka valuivat palmikkoina poskille.
"Tuo näytti kummalliselta, tuo nainen" -- sanoi matkustaja, osottaen
sormellaan taaksensa. Tyttö katsahti mieheen ja hyräili. Sitten hän
keskeytti itsensä lausuen: "Muistatko mäen vieremää, jonka ohi ajoit
pari peninkulmaa tästä ylös tuntureille päin?" -- "Ajoin niin monen
vieremän ohi." -- Tyttö naurahti. "Niin, mutta se oli erään kirkon
toisella puolen." -- "Se oli vanha vieremä." -- "Niin, siitä on kyllä
kauan aikaa, kun se vierähti. Mutta siellä oli hänen isänsä talo. Se
vierähti hänen ollessaan kahdeksan tai yhdeksän vuoden ikäinen. Hänen
vanhempansa, veljensä, sisarensa ja kaikki mitä talossa elävää oli,
suistuivat surmaan; hän yksinänsä pelastui. Vierros siirrälsi hänet
virran poikki, ja hänet löydettiin kohta, kun ihmisiä sattui tulemaan
sinne; hän makasi tainnoksissa."
Matkustaja vaipui aatoksiinsa. "Hän on varmaan johonkin erityiseen
tarkoitukseen määrätty", lausui hän vihdoin. Tyttö katsahti ylös. Hän
odotti kauan, mutta heidän katseensa eivät enää kohdanneet toisiaan.
Tyttö istui matka-arkun päälle, ja he ajoivat edelleen. Laakson
pohja täällä alhaalla joensuun kohdalla laajeni jonkun verran.
Talot sijaitsivat itse lakealla; tuolla oikealla puolen seisoi
kirkko kirkkotarha ympärillään, vähän alempana siitä itse joensuu,
satamapaikka, jolta kohosi joukko taloja, etenkin yksikerroksisia,
valko- ja punamaalissa taikka aivan maalaamattomia; vuonon reuna
oli täynnä laitureita. Par'aikaa savusi siellä höyrylaiva; edempänä
virran suussa näkyi pari vanhaa prikiä ottavan lastia.
Kirkko oli uusi, sitä oli koetettu rakentaa vanhaan norjalaiseen
puukirkkotyyliin. Matkustajamme taisi oivaltaa tämän, sillä hän
seisahtui, tarkasti tuokion verran kirkon ulkopuolta, astui sitten
maahan ja meni portista sisään sekä edelleen kirkon ovesta; sekä
portti että ovi seisoivat avoinna. Hän oli tuskin päässyt sisään,
kun alettiin kelloilla soittaa; hän näki oviaukosta morsiussaaton
lähestyvän satamapaikalta. Kun hän taas tuli ulos, oli morsiusväki
likellä kirkkotarhan porttia, ja tässä hän seisoi väen kulkiessa
siitä sivutse: -- sulhanen, vanhanpuoleinen mies, jolla oli pari
rotevaa nyrkkiä ja iso naama, morsian nuori neito, pyöreähkö ja
kömpelö. Morsiusneidot olivat kaikki valkoisiin pukeutuneet ja
käsineet käsissä; ei kukaan heistä uskaltanut silmäillä muukalaiseen,
muuta kuin sivusta vilhuen, useimmat olivat käyristyneet, yksi oli
vino, tuskin oli ainoatakaan oikein säännöllisen muotoista.
Heidän miehiset ihanteensa tulivat jälestäpäin, harmaat, ruskeat tai
mustat huopahatut päässä, maatalaahaavat lievetakit, väljät kurtikat
tai pyörönutut yllään; tukkansa olivat useimmat kiertäneet kiemuralle
eteenpäin korvan juureen, ja mitä heillä oli partaa, kasvoi se
ylä- tai alaleuvassa. Kasvot olivat luisevat, suut enimmäkseen
raakamaiset; useilta oli tupakanliemi suupielet tummaksi painanut,
muutamain pullutti poskessa purumälli.
Matkustaja tuli ehdottomasti ajatelleeksi naista sadetakissa. Hänen
historiansa oli maiseman historia. Hänen hienot, itsetiedottomat
kasvonsa uneksivat hämärää kaipuuta, kuten tunturit täynnänsä
sadesäitä; kaikki, mitä hän näki, muuttui tämän naisen kehyksiksi,
maisemat samoin kuin kansa.
Hänen tultuansa tien viereen astui kyytityttö pyörtänölle, missä
hevonen kalvoi ruohoa. Mutta vielä hillitessään hevosta ohjaksista
katseli hän, siirtämättä silmiään muuanne, morsiussaattoa. "Oletko
kihloissa?" kysyi herra hymyillen. -- "Joka minut omakseen vie, ei
ole vielä silmiä saanut", vastasi neito sananlaskulla. -- "Taidatpa
siis ikävöidä jonnekin edemmäs kuin missä nyt olet?" kysyi toinen,
"ehkäpä Amerikkaan?" lisäsi hän. Neito ihmetteli; se sana iski
varmaan kohdalleen. "Matkarahojako pikemmin ansaitaksesi sinä kyytejä
ajelet? Juomarahoja heruu kai runsaasti? Mitä?" Tyttö punastui eikä
antanut sanaakaan vastimeksi, mutta istui selin matkustajaan, jo
ennenkuin tämä oli ajopeliin noussut.
He olivat pian hotellien kohdalla, joita kohosi valkoisiksi
maalattuina kahden puolen tietä, heti siinä mistä tie aukeni
varsinaiselle lastauspaikalle. He pidättivät yhden tämmöisen
rakennuksen ulkopuolella. Ylhäällä säleaidan nojassa seisoi muutamia
souvareita, enimmästään nuoria poika-jätkiä; he olivat kaiketi
katselleet morsiussaattoa ja odottivat nyt matkustajia, joiden oli
lähdettävä höyrylaivalle. Vastasaapunut astui alas ja meni sisään,
sillä välin kuin neito ryhtyi irroittamaan matka-arkkua siteistä.
Sill'aikaa lienee hänelle tarjottu apua, sillä kun matkustaja tuli
ikkunaan, näki hän neidon tyrkkäävän luotansa pitkää lyhytnuttuista
viikaria. Arvattavasti virkahti tämä samassa jotakin siivotonta ja
sai samanlaisen vastauksen, koska toiset räjähtivät nauramaan. Neito
tuli kantaen raskasta arkkua. Matkustaja avasi hänelle oven ja neito
naurahti kohdatessaan hänet. Laskiessaan rahaa kokoon neidolle lausui
hän: "Minä olen, Rönnaug, samaa mieltä kuin sinäkin siinä, että sinun
tulee päästä pois täältä Amerikkaan niin pian kuin mahdollista."
Neito sai kaksi species-riksiä juomarahaa. "Minä panen roponi lisää",
sanoi mies totisena. Neito katsahti suurin silmin ja auki suin
häneen, otti rahat ja kiitti, tarttui sitte molemmin käsin tukkaansa,
joka taas oli valahtanut silmille. Mutta siinä hän hukkasi muutamia
rahoja, jotka hänellä oli toisessa, puolittain nyrkistyneessä
kourassaan. Kun hän kumartui näitä ottamaan, lähti muutamia hakasia
irti hänen alusliivistään, jolloin kaulahuivi irtausi ja siitä
pujahti esiin nipukka, johon jotakin oli sidottu, niin että se oli
raskas. Sillä välin kuin hän tätä järjesteli, hukkasi hän taaskin
rahoja. Hän selvisi kuitenkin perältä koko ylellisyytensä jutusta ja
hänet vastaanotettiin heti säädyttömillä kokkapuheilla. Mutta tällä
kertaa hän ei vastannut; sen sijaan hän arasti vilkaisi sisään,
ajaessaan siitä reippaasti ohi hevosellaan. Matkustajan oli sallittu
vielä kerran nähdä hänet, sillä kun hän vähän myöhemmin ajoi alas
laivarantaan, seisoi neito selin katuun päin ovessa jonka yläpuolella
riippui nimikilpi kirjaimineen: "Skarlie, Satulaseppä." Hän tuli
likemmä ja näki Magnhildin seisovan eteisessä. Tämä ei ollut riisunut
yltään sadetakkia, vaikka jo aikaa oli laannut satamasta. Huipukka
oli hänellä vielä päänsä peittona. Magnhild näki herran ensinnä ja
vetäytyi peremmälle eteiseen: Rönnaug kääntyi ja peräytyi hänkin heti.
Sinä iltana ostettiin Rönnaugin matkapiletti, sillä summa oli täysi.
Magnhild ei riisunut yltänsä, kun Rönnaug myöhään yöllä lähti
kotiin päin. Hän istui isossa tuolissa pienessä, matalassa majassa,
tai käyskenteli edes ja takaisin. Ja kerran hän, nojaten raskasta
päätänsä akkunaruutuun, lausui puolittain ääneensä: "niin lieneepä
hän, Rönnaug, määrättynä johonkin."