Lopulla samaa kesää kaikki kolme tyttöä laskettiin ripille. Heille
kaikille tämä tuli jonakin niin tiettynä, että se mikä antoi
heille enimmän ajattelemista oli millaisen puvun he saisivat täksi
juhlapäiväksi. Magnhild, joka ei vielä koskaan ollut pitänyt itseänsä
varten leikattua ja neulottua pukua, ihmetteli saisiko hän nyt
sellaisen. Ei. Pikkuneidit saivat silkkipuvut, hän sai uudestaan
neulottuna vanhan mustan hameen, joka oli kutistunut liian pieneksi
rouvalle.
Se oli liian lyhyt sekä liivin että helmojen puolesta; mutta sitä hän
itse tuskin huomasi. Hän sai pienen värillisen silkkihuivin kaulaansa
opettajattarelta sekä hopeasoljen; hän lainasi rouvan arkisaalin,
käsineet lainasi hänelle opettajatar.
Hänen sisällinen valmistuksensa ei ollut ulkonaista suurempi.
Päivä solui hauskasti ilman erikoista mielenliikutusta. Uskonnolliset
mielialat olivat pappilassa, samoin kuin kai muutenkin seutukunnassa,
tyyntä tottumustouhua. Itkusteltiin jonkun verran kirkossa,
kirkkoherra tarjosi viiniä pöydässä ja esitti maljan, ja puhuttiin
vähinsä siitä, mitä nyt Magnhildista tulisi. Viimeisestä oli
sen verran jälkivaikutusta, että Magnhild kahvin jälkeen lähti
ulos istumaan itsekseen. Hän tuijotti tuonne leveää hiekka- ja
kiviraidetta kohti keskellä lehväpukuista tunturiseinämää, vihdoin
mahtavaa metsikköä kohti keskellä lakeutta, sillä siellä oli hänen
kotinsa ollut.
Pikkuveikot ja siskot seisoivat hänen edessään, toiset valoisat
kasvot toistensa vieressä. Tuli myös hänen äitinsä, jonka
raskasmielinen katse tapaili hänen silmiään; uurteen suun pielessä
näki hän jälleen. Emon lempeä ääni, kaunis virren veisuu valui
hänen ympärillään. Oltiin juuri tänään kirkossa veisattu yksi niitä
virsiä, joita hänen oli tapana laulaa. Isä istui jälleen rahin
ääressä hopeatöineen, joissa hän oli taituri. Kirja tai sanomalehti
oli levällään hänen vieressään, jonka lukemiseen hän vähä väliä
syventyi tai käänsi lehden kun seisahtui työstään. Hänen pitkät,
hienot kasvonsa kääntyivät toisinaan kamaria ja siellä olevia
kohtaan. Vanhat isotvanhemmat istuivat tuvassa Magnhildin sivulla.
Isoäiti hääri löytääkseen jonkun herkkupalan Magnhildille, samalla
kuin toinen isovanhus kertoi hänelle jonkun seikkailun. Koira venyi
pitkänään lieden ääressä, pörröisenä ja harmaana. Sen ulina oli
viimeinen elävä ääni, minkä Magnhild oli kuullut takanaan, silloin
kun hänet vietiin alas ylitse. Tuo harmaan kaamea päivä peitti taas
koko lapsuuden kuvan yöhön, ukonjylinään ja kauhistukseen. Hän peitti
katseensa ja hyrskähti itkuun.
Satulasepän laulut tulivat tuuditellen -- kaihoa, epäselviä kuvia.
Hänen puolittain ymmärrettyjä viisujansa ja jutelmiansa, joihin
Magnhild usein otaksui perättömiä edellytyksiä, kulki kirjavana
jonona ohitse ja väsyneenä päivän ajatuksista, liikutuksista ja
ikävistä, -- tyhjänä, hylättynä vaipui hän nukuksiin.
Illalla tuli Rönnaug, jonka he olivat tulleet tuntemaan ripille
päästön valmistusaikana; hän palveli siellä läheisyydessä ja sai
lomaa päivän johdosta. Hän toi muassaan joukon jutelmia seudun
rakkausseikoista; pappilan vähätietoiset tytöt istuivat ihmettelevin
silmin ja kuuntelivat. Hänen syynsä oli että nuorin sai repeämän
uuteen silkkihamoseensa. Rönnaug vierittelihe alas mäkiä niin
käsittämättömän rivakasti, että hänen täytyi toistaa temppunsa moneen
kertaan ja sai papintyttären mukaansa.
Sitten ilmestyi hän usein iltasin työn loputtua. Kaikkia ilahutti
hänen hilpeä vallattomuutensa. Hän oli terve ja pyöreä kuin varsa;
hänellä oli niukalti vaatteita pukeutuakseen, koska hän aina repeli
niitä risoiksi, ja ääreti hommaa hänellä oli tukastansa, joka aina
roikkui hänen silmillään, syystä että hän ei koskaan malttanut
järjestää sitä kunnolleen ylös. Kun hän nauroi, ja sitä hän teki
yhtenään, heitähti hän päänsä vähän takakenoon, niin että ihmiset
halki hammassarjan, valkoisen kuin petoeläinten, näkivät syvälle
hänen kurkkuunsa.
Skarlie palasi syksyllä. Oli eroa sen vastaanoton välillä, minkä hän
nyt sai osakseen ja edelliskertaisen. He seisoivat kaikki kolme hänen
rekensä ympärillä, he kantoivat sisään hänen kapineensa, huolimatta
hänen hymyilevistä vastusteluistaan, he nauroivat kun hän seisoi
eteisessä ottaakseen turkit yltänsä.
Loppumatta rakeili hänelle kyselmiä ensi kerran kun he istuivat
hänen luonaan hänen työhuoneessaan; ne olivat talteen pantuja
arveluita ja epäilyksiä sen johdosta mitä hän viimeksi oli kertonut
-- myöskin muuten niitä näitä pulmia, joita he uskoivat hänen
pystyvän selvittämään. Harvoista seikoista niillä seuduin hänellä
oli tavallinen mielipide, -- mutta hän puikahti tavallisesti
pilapuheeseen, milloin häneltä jostakin haluttiin liian tarkkaa
selontekoa. Ollessaan kahden Magnhildin kanssa saattoi hän lausua
mielipiteensä jonkin verran vapaammin; alussa varovasti, mutta
vähitellen rohkeammin.
Magnhild ei ollut koskaan kritikoinut ketään ympäristössään; nyt
nauroi hän pian Skarlien kanssa kirkkoherran viimeistä saarnaa tai
hänen laiskaa, unteloa elämäänsä, myöskin rouvan hämähäkin-verkon
kuteloa, sillä Skarlie kuvaili kaikkea tuota niin hupaisesti.
Opettajattaren "lihavaa lepoa", vieläpä ystävätärtenkin "ymmyrkäisiä
keltapäitä" saattoi hän naureskella, sillä pilapuhe millä Skarlie
kuvasi, oli siksi yllättävän uutta; -- Magnhild ei huomannut, että
tämä pilapuhe vähin erin löyhensi maan hänen ympäriltään.
Maalla niin tavallinen ajanvietto syytellä nuorta neitoa
rakastuneeksi kääntyi sillä välin jotenkin odottamatta Magnhildiä
kohtaan; häntä nimitettiin "satulasepän vaimoksi", syystä että hän
aina istuskeli tämän luona. Satulaseppä sai itsekin kuulla siitä
ja kutsui silloin oitis itsekin häntä "vaimokseen", "pitkäksi
vaimokseen", "valkoveri-vaimokseen", "omaksi vallan nuoreksi
vaimokseen."
Seuraavana kesänä papintyttäret muuttivat kaupunkiin kehittyäkseen
pitemmälle. Opettajatar jäi "toistaiseksi" paikoilleen.
Satulaseppä tuli taas syksyllä suorittamaan työnsä valmiiksi.
Magnhild oleskeli nyt sen johdosta entistä enemmin kahden kesken
hänen seurassaan. Satulaseppä oli rattoisampi kuin milloinkaan
ennen. Eräs pilanlasku, jota hän usein uusiskeli, oli matkustelu
maan ympäri "nuoren vaimonsa" kanssa. Heillä oli hirmuisen paljon
seikkailuja matkallaan, ja paljon merkillistä he kokivat, jota hän
kertoi asiallisesti ja jolla oli itsenäkemyksen arvo. Mutta kaikkein
rattoisimmin noiden kahden matkustajan kuvat pistivät esiin -- mies
nilkuttaen edellä matkalaukku kädessään ja nainen rientäen perässä
sadetakki yllään ja sateenvarjo kädessään, poikki aution aron,
pölypilvessä janoissaan ja sydämestään suuttuneena äijäänsä. Sitten
he olivat lepäävinään miehen pikku talossa Örenissä, missä Magnhild
teki mitä vain halusi ja varusti itselleen olonsa mukavasti kuin
kuningatar.
* * * * *
Ei ole helppo kuvata minkä näköistä naamaa kirkkoherra esitti eräänä
iltana, jolloin satulaseppä astui virastoon, istui häntä vastapäätä
ja yleisen johdannon jälkeen kysyi: oliko kirkkoherralla mitään sitä
vastaan, että Magnhild tulisi hänen vaimokseen? Kirkkoherra makasi
sohvalla poltellen piippuaan, hän hukkasi piipun suustaan, käsi
vaipui sen mukana, lihava naama veltostui taikinan tapaiseksi, josta
silmät pistivät aatteettomina esiin kuin kaksi rusinaa -- kunnes
hän yht'äkkiä rytkähti ja melkoinen joukko joustimia ja pontimia
hänen allansa natisten ja pamahtaen notkahti; kirja, joka virui
nurinpäin hänen polvellaan, luisti lattialle, satulaseppä otti sen
hymyillen ylös ja selaili sitä. Kirkkoherra oli noussut seisoalle.
"Mitä Magnhild siihen sanoo?" Satulaseppä katsahti hymyillen ylös:
"Luonnollisesti en olisi kysynyt, ellei häntä voitaisi ajatella
sopivaksi minun kanssani siitä asiasta." Pappi otti piipun suuhunsa
ja höyrysi poispäin. Hän tyyntyi vähitellen jonkun verran, ja
pysähtämättä kulkuaan lausui: "oikeastaan minä en tiedä mitä tuosta
tytöstä on tuleva." Satulaseppä tuijotti taas ilmoihin kirjasta,
jota hän selaili ja jonka hän nyt laski käsistään: "Onhan se enemmin
jonkinlaista adoptionia eli omaksi-ottoa kuin avioliittoa. Magnhild
voipi tuolla alhaalla minun luonani kehittyä miksi hän itse tahtoo."
Kirkkoherra katseli miestä, puuhkaili ja meni -- ja puuhkaili. "Niin,
olettehan te varakas mies?" -- "No, jollen varakaskaan, niin ainakin
on minulla kyllin varoja mennäkseni naimisiin." Hän hymyili.
Mutta tuossa naurussa oli jotakin joka ei oikein miellyttänyt
kirkkoherraa. Ei häntä myöskään tyydyttänyt se välinpitämätön tapa,
jolla toinen oli ottavinaan asian. Kaikkein vähimmin oli hänelle
mieliksi joutua näin yllätetyksi. "Minun täytyy puhua asiasta vaimoni
kanssa", sanoi hän ja puhisi. "Niin minun täytyy", lisäsi hän
varmemmin; -- "ja Magnhildin kanssa", tuli jälestäpäin.
"Luonnollisesti", sanoi toinen ja nousi seisoalleen.
Tuokion perästä istui rouva siinä missä satulaseppä oli istunut. Hän
lepuutti molempia käsiään avoimina sylissään ja tuijotti ylös ja alas
höyryävää aviomiestään. "Niin, miten sinusta näyttää?" kysyi tämä
jälleen ja seisahtui puolisonsa eteen. Hän ei saanut mitään vastausta
ja meni jälleen. "Mies on liian vanha", sanoi papinrouva vihdoin. --
"Ja varmaan perin ilkijuoninen", lisäsi kirkkoherra. Hän seisahtui
rouvansa likelle ja kuiskasi: "Ei kukaan tiedä oikeastaan, mistä hän
tulee tai miksi hän tahtoo olla juuri täällä. Hänhän voisi pitää
suurta tehdasta suuressa kaupungissa. -- Varakas ja viekas lurjus!"
Kirkkoherra ei käyttänyt jokapäiväisessä seurustelussaan hienointa
kieltä.
"Voi, että tyttö onkin antanut viekoitella itseään tähän!" kuiskasi
rouva. -- "Viekoitella! juuri se sana: viekoitella!" toisti pappi ja
näpsäytti sormillaan, "viekoitella!" Hän mennä höyrytti poispäin.
"Minun on niin paha ollakseni hänen tähtensä!" virkkoi rouva, jolta
vierähti muutamia kyyneliä. Tästä heltyi kirkkoherra. "Kuules,
eukkoseni, meidän pitää puhua hänelle itselleen meidän kahden!" ja
liikahti raskaasti paikalta.
Hetken päästä seisoi Magnhild virastohuoneen oven sisäpuolella,
oudoksuen mitä kummaa häneltä tahdottaisiin. Kirkkoherra alkoi: "Onko
todella totta, että sinä, Magnhild, olet suostunut rupeamaan tuon
satulaseppäroivion vaimoksi?" Kirkkoherra käytti usein tuommoista
yhteisnimitystä "roivio" oikean nimen asemesta. Magnhild lensi
niin punaiseksi kuin hän ei kai koskaan vielä ollut ollut. Tämän
käsittivät molemmat myöntämiseksi. "Miksi sinä et tule meidän
puheille sellaisista asioista?" kysyi pappi pahoillaan. "Tämä on
niin kummallista sinulta, Magnhild", sanoi rouva ja itki. Magnhild
suorastaan säikähtyi.
"Tahdotko todella saada hänet?" kysyi kirkkoherra ja seisahtui
ratkaisevasti tytön eteen. Eihän nyt Magnhild milloinkaan ollut
tottunut tuttavallisuuteen. Näin siis tutkittuna hän ei nyt myöskään
rohjennut ruveta suoraan kertomaan, miten asia alusta pitäen oli
ollut leikintekoa; että hän sitten tosin oli aavistanut täyttä
tottakin leikin takana, mutta että siihen aina uudestaan oli
sekoitettu niin paljon pilanpitoa, ettei hän enää ollut pitemmältä
piitannut sanoa vastaan. Kuinka voisi hän kirkkoherran seistessä
hänen yläpuolellaan ruveta semmoista pitkää selitystä latelemaan? Ja
näin hän sensijaan alkoi itkeä.
No, -- eihän kirkkoherra tahtonut kiduttaa häntä. Tehty kuin tehty.
-- Hänen kävi vain Magnhildia sääliksi, ja niinpä hän sydämensä
hyvyydessä tahtoi auttaa häntä laskemaan perusteita hänen valintansa
pohjaksi. Olihan Skarlie, lausui hän, sangen varakas mies, ja hän,
Magnhild ainoastaan köyhä tyttö, joka ei ainakaan siltä puolen nähden
voinut odottaa parempaa avio-onnea. Vanha mies tosin oli, mutta oli
itse sanonut katsovansa asiaa pikemmin adoptionin kuin naimakaupan
kannalta; hän tahtoi tytön onnea.
Mutta kaikkea tätä Magnhild ei sietänyt kuullakaan, ja näin hän
juoksi ulos ovesta. Ulkona porstuassa hän tyrskähti itkemään
ikäänkuin sydämestään murtuakseen; hänen täytyi itkuansa hillitäkseen
rientää ylös ullakolle. Ja siellä ylhäällä hänen surunsa vähitellen
selkeni jonkunlaiseen itsetajuntaan. Ei hän surrut sitä että
satulaseppä tahtoi häntä omakseen, vaan sitä _etteivät_ kirkkoherra
ja rouva tahtoneet häntä omakseen.
_Niin_ oli _hän_ asian käsittänyt.
Kun opettajatar sai tiedon asiasta, joutui hän suorastaan riitaan
rouvan kanssa, joka ei osannut ymmärtää Magnhildia; sillä siihen
opettajatar pystyi niin oivallisesti. Olihan tuo sukkela mies, oikein
älykäs. Hän oli rikas, hauska, tosin hiukan ruma, -- mutta eihän
sen seikan laita ollut niin arka ainakaan tuolla alhaalla Örenissä.
(Hänen nimenomaiset sanansa.) Ja samaan sävyyn puheli hän myös
Magnhildille, kun hän vihdoin onnistui saamaan tämän satuttaviinsa.
Magnhild oli jo pilalle itkeytynyt ja hyrskähti uudelleen itkuun,
mutta ei muuten virkkanut sanaakaan.
Kirkkoherra lausui jokseenkin lyhyesti satulasepälle, että kun nyt
kerran asian laita oli näin, olisi hänen parasta lähteä tiehensä.
Satulaseppä itse halusi tätä; hän olikin nyt saanut, työnsä
valmiiksi. Kuinka paljon hän koettikin päästä Magnhildin puheille, ei
hän saanut edes nähdä tätä. Hänen täytyi siis matkustaa ilman häntä.
Magnhild ei seuraavina päivinä näyttäytynyt arkisalissa eikä
pöydässä. Ei kukaan etsinyt häntä puhutellakseen häntä. Opettajatar
katsoi aivan luonnolliseksi, että hän kuitenkin niin vakavan asian
takia tahtoi olla yksinään ja itsekseen.
Eräänä päivänä heidät yllätettiin sillä, että posti toi kirjeen ja
ison paketin Magnhildille. Kirje kuului:
'Saattaakseni hauskan pilanpitomme perille, rakas Magnhild, olen
matkustanut tänne alas. Taloni maalattiin kesällä ulkoa sekä
sisältä, pilanteko joka nyt näyttää miltei todelta, -- eikös
totta?
Sänkyjä, huonekaluja, sänkyvaatteita j.n.e. pidän kaupan,
niin että nyt voin ostaa niitä itseltäni. Kun ajattelen
tarkoitusperää, syntyy siitä hupaisin kauppa mitä milloinkaan
olen tehnyt.
Voitko muistaa, miten me nauroimme, silloin kun minä otin mittaa
sinusta oikein kerrankin todistaakseni, miten aivan liian lyhyt
sinun hameesi oli miehustasta, aivan liian väljä olkapäistä
ja liian kapea helmoista? Sattumalta kirjoitin muistiin sinun
mittasi, ja niiden mukaan neulotan nyt sinulle: