Käydessään tekemässä ilmoituksen korttelin komisariolle ja
järjestämässä hautauksen oli Buvat samalla tavoittanut vaimoa, joka
pitäisi huolta pikku Bathildesta. Sellaisiahan hommia hän ei kyennyt
ottamaan omalle vastuulleen, kun ensiksikään ei tiennyt mitään
lapsenhoitajan tehtävistä eikä toisekseen voinut jättää lasta yksin
päivisin ollessaan toimistossa.
Onneksi hänellä oli sopiva henkilö tiedossaan — muuan
nelikymmenvuotias kelpo nainen. Tämä oli ollut matami Buvatin
palveluksessa hänen viimeisten kolmen vuotensa ajan, ja silloin oli
kirjastoapulainen saanut havaita hänen hyvät puolensa. Nanetten kanssa
tulikin sovituksi, että hän muuttaisi taloon, valmistaisi ruoan,
hoitaisi pienokaista ja saisi elantonsa lisäksi viisikymmentä livreä
palkkaa vuodessa.
Uusi järjestely mullisti Buvatin olot, tuottaessaan oman talouden
hänelle, joka oli aina elellyt poikamiehen tavoin ja ollut
porvarisperheen ruokavieraana. Niin ollen hän ei voinut enää pitää
ullakkokamariaan, joka oli käynyt liian ahtaaksi, kun häneen nyt
oli liittynyt kaksi muuta olentoa, ja seuraavan päivän aamusta
hän ryhtyi etsimään toista asuntoa. Sen hän löysi Pagevin-kadun
varrelta, pitäessään hyvin tärkeänä pysytellä kuninkaallisen kirjaston
lähistöllä, päästäkseen pahallakin säällä toimeensa liiallisitta
hankaluuksitta. Huoneistoon kuului kaksi kamaria, sivuhuone ja keittiö.
Hän varasi sen itselleen heti ensi näkemältä, antoi käsirahan, kävi
Saint-Antoine-kadun varrelta ostamassa Bathilden ja Nanetten huoneisiin
tarvittavan kaluston, ja hänen palattuaan virkatunneiltaan suoritettiin
muutto vielä saman päivän iltana.
Clarice du Rocher haudattiin seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai,
niin että Buvatin ei edes tarvinnut pyytää esimieheltään päivän
lomaa naapurittarensa viimeiseen hyvästelyyn. Viikon tai pari pikku
Bathilde alinomaa kysyi äitiään, mutta hyvä setä oli lohdutukseksi
tuonut hänelle paljon hauskoja leluja, ja lapsi alkoi harvemmin puhua
kaivatusta. Hänelle oli sanottu, että äiti oli mennyt isän luo, ja
lopulta hän vain tuolloin tällöin tiedusti, milloin he saapuisivat
takaisin yhdessä. Se huntu, joka erottaa ensimmäiset vuotemme muusta
elämästämme, tiheni vähitellen ja Bathilde unohti heidät siihen päivään
asti, jolloin nuoren neidon, lopultakin ymmärtäessään orpouden, täytyi
lapsuudenmuistoistaan jälleen löytää kumpainenkin.
Buvat oli luovuttanut kauniimman noista kahdesta kamarista Bathildelle.
Toisen hän oli varannut itselleen, jättäen Nanettelle sivukamarin.
Nanette oli hyvä ihminen; hän osasi välttävästi valmistaa ruokaa,
kutoi sukkaa hyvin kätevästi ja kehräsi kerrassaan erinomaisesti.
Mutta näistä eri lahjoista huolimatta kirjastovirkailija oivalsi,
että Nanette ja hän eivät mitenkään riittäneet nuoren tytön
kasvattajiksi. Ensin piti Bathilden kyllä saada mitä siroin käsiala
kirjoitusopiskelussa, tutustua neljään laskutapaan, oppia ompelemaan
ja kehräämään, mutta silloin hän osaisi vasta puolet siitä, mitä
hänen piti osata, sillä Buvat käsitti omaksumansa velvoituksen sen
kaikessa laajuudessa: hän oli noita kunnon olentoja, jotka ajattelevat
sydämellään, ja hän tajusi, että Bathilde jouduttuaan Buvatin
holhotiksi silti pysyi Albert ja Clarice du Rocherin tyttärenä. Hän
päätti siis toimittaa tytölle sellaisen kasvatuksen, joka ei olisi
hänen nykyisen asemansa, vaan syntyperänsä mukainen.
Ja siihen päätökseensä oli Buvatilla perin luonteva peruste, nimittäin
että hän sai du Rocheria kiittää vakinaisesta toimestaan, joten sen
tulot kuuluivat Bathildelle. Yhdeksänsadan livren vuosipalkka oli nyt
jaettava seuraavasti:
neljäsataaviisikymmentä livreä musiikin, piirustuksen ja tanssin
opettajille,
neljäsataaviisikymmentä livreä Bathilden myötäjäisiin.
Olettaen, että Bathilde, joka oli nelivuotias, menisi naimisiin
neljäntoista vuoden kuluttua, siis kahdeksantoista ikäisenä, nousisi
pääoma korkoa korolle kasvaen siihen mennessä yhdeksään- tai
kymmeneentuhanteen livreen. Se ei ollut paljon, sen Buvat kyllä tiesi,
ja hän oli siitä kovasti pahoillaan, mutta vaikka hän kuinkakin pohti
asiaa, ei hän saanut järjestetyksi paremmin.
Yhteisen elannon, vuokranmaksun, vaatteet ja Nanetten palkkaamisen
hän taasen tahtoi saada kokoon ryhtymällä jälleen antamaan
kaunokirjoitustunteja ja suorittamalla puhtaaksikirjoitusta. Sitä
varten hän nousisi kello viideltä aamulla ja menisi levolle kello
kymmeneltä illalla. Se olisi pelkästään hyödyksi hänelle itselleen,
koska hän tällä uudella järjestelmällä pidentäisi elämäänsä neljällä
tai viidellä tunnilla päivittäin.
Jumala siunasikin näitä hurskaita päätöksiä ensimmältä. Buvatilta ei
puuttunut oppilaita eikä jäljennettävää, ja kun meni vielä kaksi vuotta
Bathilden ensimmäiseen opetusjaksoon, jonka hän oli ottanut omaksi
huolekseen, saattoi hän lisätä yhdeksänsataa livreä pikku säästöihinsä
ja tallettaa toiset yhdeksänsataa Bathilden nimelle.
Kuusivuotiaana Bathilde siis sai, mitä harvoilla ylhäisimpienkään ja
rikkaimpien perheiden tyttärillä on siinä iässä, nimittäin tanssin,
musiikin ja piirustuksen opettajat.
Oli muuten pelkkää hupia tehdä uhrauksia tämän herttaisen lapsen
hyväksi, sillä hän näytti Jumalalta saaneen tuollaisen onnellisen
sielunrakenteen, jonka nopea käsityskyky tuntuu johtuvan edellisestä
olemassaolosta, kun opiskelu ei näköjään ole uutta hankintaa, vaan
unohdetun muistiinpalautusta. Ja hänen suurenmoisesti lupaava
lapsenkauneutensa näytti täyttävän kaikki toiveet.
Siten Buvat oli hyvin onnellinen kaiken viikkoa kuullessaan
jokaisen harjoitustunnin lopuksi opetusmestarien kiittelyä ja hyvin
ylpeä sunnuntaisin, kun hän lohenkarvaiseen takkiin ja mustiin
samettihousuihin laittautuneena tarttui pikku Bathildensa käteen ja
läksi hänen kanssaan viikkokävelylleen. Tavallisesti hän suuntasi
askeleensa Chemin des Porcheronsille. Siellä oli pallonpelaajien
kilpatanner ja Buvat oli ollut aikaisemmin sen urheilun etevä
harrastaja. Pelaajasta hän oli nyt muuttunut tuomariksi. Erimielisyyden
syntyessä vedottiin aina häneen, ja täytyy sanoa, että hän
tarkkasilmäisyytensä ansiosta heti ensi silmäyksen perusteella kykeni
erehtymättömästi osoittamaan, mikä pallo oli lähimpänä maalipalloa.
Hänen ratkaisunsa olivatkin lopullisia, niitä pidettiin kunniassa ja
noudatettiin niin napisemattomasti kuin Ludvig Pyhän Vincennesissä
antamia päätöksiä.
Mutta hänen kunniakseen on myös mainittava, että tähän kävelyreittiin
mieltyminen ei ollut johtunut itsekkäästä tunteesta: samalla suunnalla
hän pääsi Grange-Batelièren alanteelle, ja sen synkät ja läikehtivät
lammet vetivät runsaasti puoleensa harsosiipisiä ja kultauumaisia
sudenkorentoja, joita lapset niin halukkaasti tavoittelevat. Pikku
Bathilden suurena huvina oli juosta perhosten ja sudenkorentojen
perässä vihreä haavi ojossa ja kauniit vaaleat kutrit tuulessa
hulmuavina. Maaston laatu tosin tuotti pikku vahinkoja hänen
valkoiselle puvulleen, mutta Bathilden hauskuuden vuoksi Buvat otti
varsin filosofiselta kannalta tahran tai repeämän: se oli Nanetten
asia. Kelpo vaimo torui kyllä heidän palatessaan, mutta Buvat sulki
häneltä suun kohauttamalla olkapäitään ja sanomalla: — Kah, täytyyhän
vanhan repostella ja nuoren tepastella! Ja kun Nanette piti suuressa
kunniassa sananlaskuja, itsekin tarpeen tullen käytellen niitä,
alistui hän säännöllisesti tuonkin sanontatavan antamaan opetukseen.
Sattui myös toisinaan, mutta ainoastaan suurina juhlapäivinä, että
kirjastovirkailija suostui kävelemään Montmartrelle asti, kun pikku
Bathilde kärtti saada läheltä katsella tuulimyllyjä. Silloin lähdettiin
liikkeelle jo varhain, ja Nanette kantoi päivälliseväitä, jotka oli
määrä syödä luostariesplanadilla. Urheasti marssittiin esikaupunkiin,
mentiin Pont des Porcherons-sillan yli, jätettiin oikealle Pyhän
Eustachiuksen hautausmaa ja Notre-Dame-de-Loretten kappeli, astuttiin
ulos tulliportista ja kiivettiin Montmartrelle johtavaa tietä, joka oli
kuin heitetty nauhana vihreiden niittyjen ja les Brioletsin väliin.
Sellaisina päivinä tultiin kotiin vasta kahdeksalta illalla, mutta
Chemin des Porcheronsin risteyksestä asti pikku Bathilde kyllä jo
nukkuikin Buvatin sylissä.
Siten eleltiin Herran vuoteen 1712, johon aikaan suuri kuningas
joutui asioissaan niin ahtaalle, että hän ei pulasta pääsemiseksi
nähnyt muuta keinoa kuin väkensä palkanmaksun keskeyttämisen. Buvat
sai tästä hallinnollisesta toimenpiteestä tiedon kassanhoitajalta,
joka eräänä aamuna hänen tullessaan kuukausipalkkaansa nostamaan
ilmoitti, että kassassa ei ollut rahoja. Buvat silmäili kassanhoitajaa
aivan ällistyksissään: hänen päähänsä ei ollut koskaan pälkähtänyt,
että kuninkaalta voisi puuttua varoja. Hän ei niin ollen käynyt
levottomaksikaan tästä vastauksesta, pitäen selvänä, että vain
tilapäinen kiusa oli lykännyt maksua, ja hän palasi pulpettinsa ääreen
hyräillen lempilauluaan:
Anna mun mennä —
jalkani, lennä jne.
— Hitto, virkkoi ylimääräinen apulainen, joka oli seitsemän vuotta
odotettuaan vihdoin päässyt vakinaiseksi edellisen kuukauden
ensimmäisestä päivästä alkaen — kylläpä teillä on hilpeä sydän,
laulaaksenne vielä silloin kun teille ei enää makseta.
— Mitä tarkoitatte? kysyi Buvat.
— Tarkoitan, että te ette kenties tulekaan kassalta?
— Kyllä, tulen sieltä juuri.
— Ja maksettiinko teille?
— Ei, sanottiin ettei ole rahaa.
— Ja mitä ajattelette siitä?
— Hiisi vieköön, tietenkin maksetaan sitten kahdelta kuukaudelta
yhtaikaa, arveli Buvat.
— Niin kai, kylläpä kelpaisi! Kahdelta kuukaudelta yhtaikaa! Kuulehan
sitä, Ducoudray, jatkoi apulainen kääntyen naapurinsa puoleen, —
hän luulee saavansa kahden kuukauden palkan yhdellä kertaa! Hänpä on
hyväuskoinen, tuo ukko Buvat!
— Sen saamme nähdä kuukauden kuluttua, sanoi toinen apulainen.
— Niin, yhtyi Buvat, kerraten sanat, jotka hänestä tuntuivat perin
oikeaan osuvilta, — sen saamme nähdä kuukauden kuluttua.
— Ja jos teille ei silloinkaan makseta, eikä seuraavinakaan
kuukausina, niin mitä teette, Buvat?
— Mitäkö teen? sanoi Buvat ihmetellen, että hänen päätöstään ei
pidetty selvänä; — kah, sehän on selvää: hoidan toki virkatehtäviäni.
— Mitä! Tuletteko tänne yhä, jos teille ei enää makseta palkkaa?
kummeksui apulainen.
— Monsieur, huomautti Buvat, — kuningas on kymmenen vuoden ajan
maksanut minulle säntillisesti rahat kouraan. Niinpä hänellä on
kymmenen vuoden jälkeen oikeus vaatia minulta hiukan luottoa, jos hän
on vähissä varoissa.
— Halpa imartelija! puuskahti apulainen.
Kuukausi kului, tuli jälleen palkkapäivä. Buvat meni kassalle siinä
täydessä luottamuksessa, että nyt suoritettaisiin puuttuvakin erä;
mutta suureksi hämmästyksekseen hän sai nytkin kuulla, että kassa oli
tyhjä. Buvat tiedusteli, milloin rahoja saapuisi; kassanhoitaja vastasi
olevansa hyvin utelias tietämään sen. Buvat soperteli anteeksi ja
palasi pulpettinsa ääreen, mutta tällä kertaa hyräilemättä.
Samana päivänä edellämainittu apulainen otti eron. Mutta kun kävi
vaikeaksi täyttää paikkaa, joka oli avoin palkanmaksun puutteessa, ja
työt oli silti hoidettava, jätti johtaja Buvatin niskoille hänen oman
työnsä ohella eronneenkin tehtävät. Buvat otti lisätaakan napisematta,
ja kun lappujen kyhäämiseltä oikeastaan liikenikin aikaa, olivat työt
kuukauden lopulla ja täysin kunnossa.
Kolmantena kuukautena ei palkkoja maksettu sen paremmin kuin kahtena
edellisenäkään. Oltiin kerrassaan vararikon partaalla.
Mutta, kuten olemme nähneet, Buvat ei milloinkaan tinkinyt
velvollisuuksistaan. Mitä hän oli ensi innostuksessaan luvannut,
sen hän sitten teki harkitenkin. Hän vain kävi käsiksi pikku
säästötiliinsä, joka vastasi juuri kahden vuoden palkkaa.
Sillävälin Bathilde varttui. Hän oli nyt kolme-, neljätoistavuotias,
jonka kauneus kehittyi yhä huomattavammaksi ja joka alkoi käsittää
asemansa pulmallisuuden. Niinpä hän vähitellen sillä verukkeella, että
mieluummin jäi piirtämään tai klavesinia soittamaan, keskeytti kävelyt
Chemin des Porcheronsilla, juoksentelut Grange-Batelièren alanteella
ja retkeilyt Montmartrelle. Kirjastovirkailija ei lainkaan käsittänyt
tätä istuskelun harrastusta, joka oli tytön äkkiä vallannut, mutta
yritettyään pari kolme kertaa lähteä jaloittelemaan yksikseen hän
huomasi, että hän ei rakastanutkaan itse kävelyä, ja siitä johtui muuan
aatos. Kaiken viikkoa sisällä elelevän pariisilaisen porvarinhan pitää
toki saada ulkoilmaa edes sunnuntaisin, ja niinpä hän päätti etsiä
asuntoa, johon kuuluisi puutarha. Mutta sellaisella edulla varustetut
asunnot olivatkin käyneet liian kalliiksi Buvat-poloisen raha-asioille,
ja kierrellessään löydettyään Rue du Temps-Perdun varrelta pikku
huoneiston hän äkkiä sai sen oivallisen ajatuksen, että puutarhan
saattoi korvata pengermäistutuksilla. Johtuipa hän piankin siihen
käsitykseen, että ilma koituisi siellä terveellisemmäksikin.
Hän palasi ilmoittamaan keksinnöstään Bathildelle, huomauttaen että
tämä huoneisto muutoin oli heille kaikin puolin sovelias, mutta
ainoaksi hankaluudeksi koituisi heidän kahden kamarinsa joutuminen
erilleen, kun tytön täytyisi asua neljännessä kerroksessa Nanetten
kanssa, hänen asettuessaan viidenteen. Buvatin mainitsema haitta
esiintyi Bathilden silmissä päin vastoin etuna. Hän oli naisen
luonnollisen häveliäisyyden vaistolla jo jonkun aikaa ymmärtänyt
sopimattomaksi, että hänen kamarinsa oli pelkän oven erottama vielä
parhaassa iässä olevan miehen huoneesta, kun toinen ei ollut hänen
isänsä eikä aviomiehensä. Sen tähden hän vakuutti Buvatille, että hänen
selityksistään päättäen olisi vaikea löytää soveliaampaakaan asuntoa,
ja kehotti tekemään vuokrasopimuksen mitä pikimmin.
Ihastuksissaan Buvat jo sanoi irti samana päivänä vanhan asuntonsa ja
maksoi käsirahan uudesta. Vuokravuoden puolivälistä hän sitten muutti.
Sellaista oli tapahtunut kolmasti kahdenkymmenen vuoden kuluessa, ja
aina olosuhteiden ehdottomasta vaatimuksesta. Buvat ei siis juuri
rakastanut vaihtelua.
Ja Bathildella oli syytä vetäytyä siten yksinäisemmäksi. Hänen mustan
kaulurinsa alla alkoivat olkapäät hahmoutua ihailtaviksi ääriviivoiksi,
puolihansikkaista näkyivät mitä sievimmät sormet, ja entisestä
Bathildesta olivat jäljellä vain lapsenjalat. Tällöin ihmiset alkoivat
huomautella, että Buvat oli vielä nuori, että hän oli viisi tai kuusi
kertaa saanut tilaisuuden mennä sopivaan avioliittoon, koska hänet
tiedettiin asioitaan hoitavaksi mieheksi, jonka nähtiin kuukausittain
säännöllisesti pistäytyvän notaarinsa konttoriin, ja että hän ei ollut
sellaista tilaisuutta ottanut varteen — että suojelija ja holhotti
asuivat samassa huoneistossa. Juorukellot, jotka olivat maasta
taivaaseen ylistelleet kunnon miestä Bathilden ollessa kuusivuotias,
alkoivat päivitellä Buvatin siveettömyyttä, kun suojatti oli täyttänyt
viisitoista vuotta.
Buvat-parka! Jos koskaan on ollut viatonta ja puhdasta asuinsijaa, niin
sellainen oli Bathilden kamarin viereinen huone, missä kymmenen vuoden
aikana kallistui levolle pulloposkinen ja punakkanaamainen iso pää,
johon ei ollut edes unessa milloinkaan tunkeutunut pahaa ajatusta.
Mutta Rue du Temps-Perdun varrella asiat joutuivat vielä pahemmalle
kannalle, Buvat ja Bathilde olivat, kuten muistetaan, Rue des
Ortiesilta muuttaneet Pagecin-kadulle, niin että täällä tiedettiin
hänen uhrautuva käyttäytymisensä orpolapsen ottajana huostaansa, mutta
siitä oli jo niin pitkä aika, että Pagecin-kadunkin asukkailta alkoi
se kaunis menettely unohtua. Niin ollen vihjailut, joita oli alkanut
levitä, seurasivat heitä uuteen paikkaan ilman entisyyden lieventävää
muistelua, ja erinimisyyden täytyi muutenkin herättää epäluuloja,
sulkiessaan pois perhesiteen ajatuksen.
Olisi tosin ollut tarjolla oletus, että Buvatilia oli ollut riehakka
nuoruus ja että Bathilde oli tulos entisestä intohimosta, jota
kirkko ei ollut pyhittänyt, mutta se otaksuma raukesi pikaisessakin
silmäilyssä. Bathilde oli pitkä ja solakka, Buvat lyhyt ja paksu;
Bathildella oli mustat ja hehkuvat silmät, Buvatilia harmaansiniset
ja aivan ilmeettömät; toisella oli hipiä valkoinen ja himmeä, toisen
kasvot paistoivat punaisina, ja lopuksi, Bathilden koko olemus
kuvasti hienoa syntyperää, kun taasen kelpo Buvat-parka oli kiireestä
kantapäähän rahvaanomaisen hyväluontoisuuden perikuva.
Seurauksena oli, että naiset alkoivat katsella Bathildea halveksivasti
ja miehet nimitellä Buvatia onnelliseksi veitikaksi. On muuten
sanottava, että rouva Denis oli viimeisiä uskomaan pahojen kielten
laverrusta, mutta tuonnempana sellainen hapatus tarttui häneenkin.
Eronneen kirjastoapulaisen aavistukset olivat sillävälin toteutuneet.
Jo puoleentoista vuoteen ei Buvat ollut saanut penniäkään palkastaan,
urhean miehen hetkeksikään höllentämättä tavanomaista säntillisyyttään
näin pitkällisestä luotonottamisesta huolimatta. Vieläpä hän
palkanmaksun lakkaamisen jälkeen pahasti pelkäili, että ministeri
saattoi säästäväisyyden nimessä joutua vähentämään esimerkiksi
kolmanneksen henkilökunnasta, ja Buvat olisi pitänyt paikkansa
menetystä korvaamattomana vahinkona, vaikka se päivittäin vei hänen
ajastaan kuusi tuntia, jotka hän olisi voinut käyttää kannattavammin.
Hän pinnisti virkaintoaan sikäli kuin menetti palkansaantinsa toivoa.
Ja niinpä varottiinkin lähettämästä pois miestä, joka ahersi yhä
paremmin, mitä pitempään joutui olemaan palkatta.
Oli aivan tietymätöntä, milloin aseman tukaluus paranisi, ja hänen
pikku säästönsä uhkasivat piankin huveta loppuun. Sellaisessa
tilanteessa Buvatin otsa väkisinkin pilvistyi, niin että Bathilde alkoi
aavistaa jotakin olevan vialla. Naiselle ominainen tahdikkuus ilmaisi
hänelle hyödyttömäksi kysellä Buvatilta salaisuudesta, jota tämä ei
ollut kertonut omasta aloitteestaan. Sen tähden hän kääntyi Nanetten
puoleen.
Nanettea täytyi jonkun verran taivutella, mutta Bathildella oli
suuri vaikutusvoima häneenkin, joten hän lopulta selitti asiain
tilan. Bathilde sai vasta nyt tietää, mitä kaikkea uhrautuvaa
hienoluontoisuutta kirjastovirkailija oli häntä kohtaan osoittanut.
Hän kuuli, että Buvat oli kokonaan varannut palkkatulonsa hänen
tuntiopettajiensa maksamiseen ja myötäjäistensä kokoamiseen, että
hän sen tähden ahersi aamuisin kello viidestä kahdeksaan ja iltaisin
kello yhdeksästä puoleenyöhön ja että hän oli murheissaan palkanmaksun
keskeytyksestä, kun ylimääräinen uurastus ei riittänyt pysähdyttämään
hänen pikku säästöjensä ehtymistä, jolloin hän näkisi pakolliseksi
tunnustaa Bathildelle, että heidän täytyisi luopua kaikista menoista,
jotka eivät olleet ehdottoman välttämättömiä.
Tämän suunnattoman alttiuden paljastuessa oli Bathilden ensimmäisenä
elähdyksenä vaipua Buvatin jalkoihin hänen astuessaan sisälle ja
suudella hänen käsiään. Mutta piankin hän ymmärsi, että hän saattoi
päätyä päämääräänsä ainoastaan tekeytymällä kaikesta tietämättömäksi,
ja kun hän Buvatin palatessa toimistostaan painoi tyttärellisen
suudelman hänen otsalleen, ei kunnon mies voinut aavistaa, kuinka
suurta kiitollisuutta ja kunnioitusta se tulkitsi.