_Philippe d'Orleans_."
— Mitä! huudahti Buvat katsoen Clariceen silmät suurina, — herra du
Rocher...? Mahdotonta!
— Onko isä kuollut? virkkoi pikku Bathilde lähestyen äitiään nurkasta,
jossa oli leikkinyt nukella. — Äiti, onko totta, että isä on kuollut?
— Oi, voi, on, rakas lapseni, valitti Clarice saaden samalla kertaa
takaisin sekä puheenlahjan että kyyneleet. — Voi, kyllä se on totta,
kyllä niin on käynyt! Voi meitä onnettomia!
— Madame, sanoi Buvat, jonka mielikuvitus ei riittänyt erikoisemmin
keksimään lohduttelua, — älkää noin antautuko surun valtaan. Se
saattaa olla väärä tieto.
— Ettekö näe, että kirje on itseltään Orleansin herttualta, huudahti
leski. — Niin, lapseni, isäsi on kuollut. Itke, itke, tyttöni, kenties
Jumala nähdessään kyyneleesi on sinulle armollinen.
Niin sanoessaan onneton vaimo yski niin tuskallisesti, että Buvat tunsi
omassakin povessaan raatelua. Mutta hän kauhistui vielä pahemmin,
kun näki verisen läikän nenäliinassa, jolla sairas oli pyyhkäissyt
huuliaan. Silloin hän käsitti, että pikku Bathildea oli kenties
uhkaamassa kovempikin kohtalon kolaus kuin häntä nyt oli kohdannut.
Claricen huoneisto oli nyt käynyt hänelle liian suureksi. Kukaan ei sen
vuoksi ihmetellyt nähdessään hänen muuttavan asumaan ahtaammin toisessa
kerroksessa.
Paitsi murhetta, joka oli turruttanut Claricelta kaikki muut
sielunkyvyt, jokaisessa ylevässä sydämessä asustaa jonkunlainen
vastenmielisyys anoa edes isänmaalta korvausta sen palveluksessa
vuodatetusta verestä. Leski epäröi siis esittäytyä sotaministeriössä
saattaakseen voimaan oikeuksiansa. Siitä johtui, että kun hän kolmen
kuukauden kuluttua ryhtyi ensimmäisiin toimenpiteisiin, Requenan ja
Saragossan valloitussaavutukset olivat jo työntäneet syrjään Almanzan
taistelun. Clarice näytti prinssin kirjettä. Ministerin sihteeri
vastasi, että hän varmastikin saisi kaikki kuntoon tuollaisen kirjeen
nojalla, mutta että sitä varten piti odottaa hänen korkeutensa
paluuta. Clarice katseli laihtuneita kasvojaan kuvastimessa ja hymyili
surullisesti. — Odottaa! — hän ajatteli. — Niin, se kyllä olisi
parempi, mutta Jumala tietää, onko minulla siihen enää aikaa.
Tästä viivytyksestä oli tuloksena, että Clarice vaihtoi toisesta
kerroksesta vuokraamansa asunnon kahteen pieneen kolmannen kerroksen
huoneeseen. Kovaonnisella leskellä ei ollut muita varoja kuin miehensä
palkka. Herttuan antamat pikku myötäjäiset olivat huvenneet kodin
kalustamiseen ja hänen miehensä varusteisiin. Kun uusi asunto oli
paljon pienempi kuin edellinen, ei ihmetelty, että Clarice myi liiat
huonekalunsa.
Orleansin herttuan odotettiin palaavan loppusyksyllä, ja siihen
Clarice perusti asemansa korjautumisen. Mutta vastoin kaikkia sen ajan
strategisia tapoja ei armeija asettunutkaan talvileiriin, vaan jatkoi
sodankäyntiä. Tuli tiedoksi, että herttua ei vielä palaisikaan, vaan
valmistautui piirittämään Léridaa. Mutta vuonna 1647 oli itse suuri
Condé epäonnistunut samassa yrityksessä, joten uuden piirityksen, jos
se menestyisikin, täytyi olettaa kestävän kauan.
Clarice rohkaisi mielensä muutamiin uusiin toimenpiteisiin virastoissa.
Tällä kertaa oli hänen miehensä nimikin jo unohdettu. Hän turvautui
jälleen prinssin kirjeeseen. Tämä teki tavallisen tehonsa, mutta
hänelle vastattiin samalla, että Orleansin herttua varmasti palaisi
Léridan piirityksen päätyttyä, joten piti olla vain kärsivällinen vielä.
Nyt leskiraukka luopui kahdesta kamaristaan ja siirtyi pikku
ullakkohuoneeseen vastapäätä Buvatin asuntoa. Hän muutti rahaksi loput
huonekalunsa, säilyttäen ainoastaan pöydän, muutamia tuoleja, pikku
Bathilden kätkyen ja oman sänkynsä.
Buvat oli nähnyt muutoksien sarjan erityisemmin pohtimatta tätä
kaikkea, mutta vaikka hän ei ollut kovinkaan terävä-älyinen, täytyi
hänen oivaltaa naapurinsa asema. Järjestystä rakastavana miehenä hän
oli tehnyt jonkun verran säästöjä, jotka hän olisi hyvin mielellään
luovuttanut Clarice-rouvan käytettäviksi, mutta tämän ylpeys lisääntyi
sitä mukaa kuin hänen puutteenalaisuutensakin, joten Buvat-parka ei
rohjennut tehdä hänelle sellaista tarjousta. Parikymmentä kertaa
hänellä oli lesken luo pistäytyessään mukanaan pikku käärö, joka
sisälsi hänen koko omaisuutensa, viisi-, kuusikymmentä louisdoria,
mutta aina hän palasi sieltä käärö puolittain vedettynä taskusta,
milloinkaan uskaltamatta ottaa sitä kokonaan esille.
Eräänä päivänä kuitenkin sattui, että Buvat ollessaan menossa
toimistoonsa kohtasi portaissa talonomistajan, joka oli keräämässä
neljännesvuoden vuokria. Tällöin hän tuli ajatelleeksi, että perin
säntillisen isännän käynti hänen naapurinsa luona kenties tuottaisi
tälle kiusallista hämminkiä summan vähäisyydestä huolimatta. Niinpä
hän kutsuikin talonomistajan omaan huoneeseensa ja selitti saaneensa
edellisenä päivänä rouva du Rocherinkin vuokrarahat, lunastaakseen
yhdellä kertaa molemmat kuitit. Se sopi mainiosti isännälle, joka oli
pelännyt lykkäystä juuri tämän vuokralaisen taholta. Hän ei välittänyt,
keneltä sai rahat, vaan antoi kuitin ja jatkoi kierrostaan.
On myös sanottava, että Buvat sielunsa yksinkertaisuudessa joutui tästä
hyvästä työstään tunnonvaivoihin kuin rikoksesta. Kolmeen tai neljään
päivään hän ei uskaltanut poiketa tervehtimään naapuria, joten hän
viimein tehdessään sen tapasi yksinäisen lesken aivan suruissaan tästä
oletetusta välinpitämättömyydestä. Buvat puolestaan huomasi Claricen
niin suuresti muuttuneen näiden muutamien päivien aikana, että hän tuli
sieltä päätänsä pudistellen ja silmiään pyyhkien. Kenties ensimmäistä
kertaa hän nyt kävi vuoteeseen hyräilemättä:
Anna mun mennä, —
jalkani, lennä, jne.
Talven viimeiset päivät kuluivat, ja toivat sanoman Léridan
antautumisesta, mutta samalla ilmoitettiin, että nuori ja uupumaton
kenraali valmistautui piirittämään Tortosaa. Se oli viimeinen isku
Clarice-rukalle. Olihan kevät tulossa ja sen mukana uusi taistelukausi,
joka pidättelisi prinssiä armeijassa. Sairaan voimat olivat ehtymässä,
ja hänen täytyi jättäytyä vuoteen omaksi.
Claricen asema oli hirveä. Hän ei ollut väärässä, hän tunsi sen
kuolettavaksi, eikä hänellä ollut maailmassa ketään lapsensa
vaalijaksi. Vaimoparka pelkäsi kuolemaa, ei omasta puolestaan, vaan
tyttärensä takia, jolle ei jäisi edes äidin hautakiveä päänalaisekseen.
Hänen miehellään oli vain etäisiä sukulaisia, joilta hän ei voinut eikä
tahtonut pyytää. Omasta suvustaan hän ei ollut koskaan tiennyt mitään.
Sitä paitsi hän käsitti, että jos avusta olisi ollut toivoakin, ei
hänellä ollut enää aikaa sen tavoitteluun. Kuolema teki tuloaan.
Eräänä yönä Buvat, joka oli edellisenä iltana jättänyt Claricen
kamppailemaan kuumeessa, kuuli hänen voihkivan niin surkeasti, että hän
hyppäsi vuoteesta ja pukeutui tarjotakseen apua, mutta ovelle päästyään
hän ei rohjennut astua sisälle eikä koputtaa. Clarice itki nyyhkyttäen
ja rukoili ääneen. Silloin pikku Bathilde heräsi ja huusi äitiään.
Clarice tukahdutti niiskutuksensa, meni ottamaan lapsen kätkyestä,
polvistutti hänet vuoteelleen ja pani hänet lausumaan kaikki osaamansa
rukoukset, ja näiden lomassa Buvat kuuli sairaan aina huudahtavan
haikeasti: Oi, rakas Jumala, rakas Jumala, kuule lapsi-parkaani!
Tämä tuskin kehdosta päässeen pienokaisen ja puolittain haudassa olevan
äidin yöllinen kohtaus, heidän kaksistaan turvautuessaan Luojaan
ainoana avun antajana, oli yön hiljaisuudessa niin sydäntäsärkevä,
että Buvat painui polvilleen ja itsekseen lupasi juhlallisesti, mitä
ei rohjennut ääneen lausua. Hän vannoi, että Bathilde ei orponakaan
joutuisi hylätyksi. Jumala oli kuullut noiden kahden poloisen
vetoomuksen, saaden hänet täyttämään sen.
Seuraavana päivänä Buvat mennessään naapurien luo ensi kerran otti
Bathilden syliinsä, painaen leveät rehelliset kasvonsa pienokaisen
sametinhienoa poskea vasten ja puhuen hänelle:
— Olehan huoletta, kuulepas, viaton pikku raukka, kyllä maan päällä on
vielä hyviä ihmisiä.
Tyttönen kietaisi silloin käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli
häntä. Buvat tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä, ja kun hän oli useasti
kuullut huomautettavan, että sairaat käyvät rauhattomiksi, jos heidän
nähtensä ilmaistaan liikutusta, veti hän kellon taskustaan ja huomautti:
— Hm, hm! Neljännestä vailla kymmenen; minun täytyy lähteä. Hyvästi,
rouva du Rocher.
Portaissa hän kohtasi lääkärin ja kysyi tältä, mitä hän ajatteli
potilaan tilasta. Tehden näitä käyntejään pelkästä armeliaisuudesta
ja katsoen turhaksi sovitella sanojaan, kun hänelle ei maksettu
huomaavaisuudestaan, lääkäri vastasi, että tuskin kuluisi kolmea
päivää. Palatessaan kello neljältä Buvat huomasi talossa kohua. Lääkäri
oli Claricen luota tullessaan kehottanut toimittamaan potilaalle Herran
ehtoollisen. Oli siis käyty ilmoittamassa kirkkoherralle. Tämä oli
saapunut, noussut ylös portaita, edellään tiukua kilistävä lukkari, ja
valmistelematta astunut sairaan huoneeseen. Clarice oli vastaanottanut
hänet niin kuin Vapahtajan, nimittäin kädet ristissä ja silmät taivasta
kohti luotuina, mutta hänen saamansa vaikutelma oli ollut kuitenkin
järkyttävä.
Buvat kuuli veisuuta ja aavisti, mitä oli tapahtunut. Hän riensi
ylös portaita ja näki ylimmällä porrastasanteella ja kamarin ovella
tungeksivan kaikki korttelin eukot, jotka olivat sen ajan tapaan
seuranneet pyhän sakramentin saattuetta. Kuoleva virui vuoteellaan jo
niin valjuna ja jäykkänä, että häntä olisi voinut luulla hautakivenä
lepääväksi marmoripatsaaksi, jollei silmistä olisi tuolloin tällöin
kierähtänyt kyynel. Hengenmiehet veisasivat vuoteen ääressä
ajallisesta elämästä erkanevien rukouksia. Pikku Bathilde oli erotettu
äidistään, jotta tämä saisi häiriintymättömästi omistautua viimeiseen
hartaudentoimitukseensa, ja hän oli painautunut nurkkaan uskaltamatta
huutaa tai itkeä, aivan kauhuissaan tuntemattomien ihmisten paljoudesta
ja käsittämättömästä hälystä.
Nähdessään Buvatin lapsonen juoksikin hänen luokseen, ainoan tutun,
jonka hän huomasi tässä synkässä joukossa. Kirjastovirkailija otti
hänet syliinsä ja meni hänen kanssaan polvistumaan potilaan vuoteen
ääreen. Samassa Clarice loi silmänsä alas korkeuksista, varmaankin
osoitettuaan taivaalle ainaisen rukouksensa suojelijan lähettämisestä
tyttärelleen. Hän näki Bathilden sen ainoan ystävän sylissä, jonka
hän maailmassa tunsi. Kuolevien terävällä katseella hän tunkeutui
tuon puhtaan ja alttiin sydämen pohjaan asti ja luki siitä nyt sen
kaiken, mitä toinen ei ollut rohjennut hänelle lausua, sillä hän
kohosi istualleen, ojensi hänelle kätensä huudahtaen kiitollisuudesta
ja ilosta, jonka ainoastaan enkelit ymmärsivät, ja niin kuin häneltä
olisivat viimeiset elinvoimat ehtyneet tässä äidillisessä innostuksessa
hän vaipui tainnuksissa vuoteelle.
Uskonnollisten menojen päätyttyä kirkonmiehet poistuivat ensimmäisinä.
Harrasmieliset seurasivat heitä, välinpitämättömät ja uteliaat läksivät
viimeisinä. Heihin kuului naisväen enemmistö. Buvat tiedusti heiltä,
eikö joku heistä tiennyt tuttavapiirissään hyvää sairaanhoitajatarta.
Muuan esittäytyi heti joukosta ja vakuutti kumppaniensa säestämänä,
että hänellä oli kaikki vaadittavat ominaisuudet sen kunniakkaan aseman
hoitamiseen, mutta juuri tuon täydellisen pätevyytensä takia hänellä
oli tapana nostaa viikon palkka etukäteen, koska häntä tarvittiin
ympäristössä ahkeraan.
Buvat kysyi viikkopalkan määrää. Vastauksena oli, että hän oli kyllä
aina saanut kuusitoista livreä, mutta kun rouvarukka ei näyttänyt
kovinkaan varakkaalta, hän tyytyisi kahteentoista. Kelpo mies oli
saanut kuukausipalkkansa juuri sinä päivänä, otti taskustaan kaksi écua
ja antoi ne hänelle tinkimättä. Sen hän olisi tehnyt kaksinkertaistakin
korvausta pyydettäessä, ja tämä odottamaton jalomielisyys aiheuttikin
monenmoisia oletuksia, joista muutamat eivät olleet kuolevalle
suureksikaan kunniaksi. Onhan hyvä työ siksi harvinainen, että
sellaisen esiintyessä nähtäväksi täytyy nöyryytettyjen ihmisten aina
etsiä sille saastaisia tai itsekkäitä vaikuttimia.
Clarice oli yhä tiedottomana. Hoitajatar ryhtyi heti toimeensa,
hajusuolojen puutteessa tämä tarjosi etikkaa hänen hengitettäväkseen.
Buvat vetäytyi huoneeseensa. Pikku Bathildelle oli sanottu, että hänen
äitinsä nukkui. Lapsiparka ei vielä tuntenut kuoleman ja unen eroa ja
oli käynyt leikkimään nukellaan.
Tunnin kuluttua Buvat palasi katsomaan Claricen vointia. Sairas oli
tullut tajuihinsa, mutta vaikka silmät olivat auki, ei hän puhunut
enää. Kuitenkin hän vielä tunsi ympäristönsä, koska naapurin nähdessään
liitti kätensä ristiin ja alkoi rukoilla. Sitten hän näytti hapuilevan
jotakin päänalusensa alta. Mutta sekin ponnistus tuntui olevan liikaa
hänen tilassaan, sillä hän painui voihkaisten takaisin pielukselleen
hievahtamattomaksi.
Hoitajatar pudisti päätänsä ja lähestyi sairasta sanoen:
— Kyllä päänalusenne on kunnollisesti pöyhitty, rouva kulta, sitä on
turhaa kaivella. Buvatiin kääntyen hän lisäsi olkapäitään kohauttaen:
— Ne sairaat, ne sairaat, sanokaas muuta, — aina ne kuvittelevat
jotakin olevan epäkunnossa! Kuolema, kuolema siten ennehtii, mutta ne
eivät tiedä sitä.
Clarice hengähti syvään, mutta jäi liikkumattomaksi. Hoitajatar
lähestyi häntä jälleen ja siveli sulankärjellä hänen huuliinsa jotakin
keksimäänsä vahvistavaa sekoitusta, johon oli käynyt noutamassa
ainekset apteekista. Buvat ei voinut katsella tätä näytelmää. Hän
kehotti hoitajatarta pitämään hyvää huolta äidistä ja lapsesta ja
poistui.
Seuraavana aamuna potilaan tila oli yhä huonompi. Silmät olivat kyllä
auki, mutta hän ei näkynyt tuntevan ketään muuta kuin tyttärensä, joka
oli pantu makaamaan hänen viereensä vuoteelle. Äiti oli tarttunut
pikku käteen eikä enää tahtonut päästää sitä. Lapsi puolestaan pysyi
liikkumattomana ja mykkänä ikään kuin vaistoten, että tämä oli
viimeinen äidillinen hyväily. Nähdessään hyvän ystävänsä hän vain
virkkoi:
— Hän nukkuu, äiti nukkuu.
Buvatista näytti Clarice silloin liikahtavan, niin kuin hän olisi
vielä kuullut ja tuntenut tyttärensä äänen, mutta se saattoi vain olla
hermovärähdyskin. Hän kysyi hoitajattarelta, tarvitsiko sairas mitään.
Toinen ravisti päätänsä sanoen:
— Mitäs hän! Se olisi vain rahan haaskausta. Kyllä ne apteekit
muutenkin kiskovat hyvää voittoa!
Buvatin olisi tehnyt mieli jäädä naapurinsa luo, sillä hän näki, että
tällä ei voinut olla enää montakaan hetkeä elettävänä, mutta hänen oli
mahdoton ajatellakaan jättäytyä päiväksikään pois toimistostaan, ellei
itse ollut kuolemaisillaan. Hän siis saapui sinne tapansa mukaisesti,
mutta niin murheissaan ja apeana, ettei kuningas paljoakaan hyötynyt
hänen läsnäolostaan. Huomattiinpa sinä päivänä ihmetellen, että Buvat
ei odottanutkaan kello neljän lyöntien loppuun ennen kuin päästi auki
niiden sinisten irtohihakkeiden nauhat, joilla hän työssään suojeli
takkiaan. Hän nousi jo ensimmäisellä kellonlyönnillä, sieppasi hattunsa
ja poistui. Ylimääräinen apulainen, joka oli jo ennen mielinyt hänen
paikkaansa katseli hänen lähtöänsä; kun hän sitten oli painanut oven
kiinni, jupisi tämä tavoittelija siksi kovaa, että johtaja saattoi
kuulla:
— Kas vain, se mies ottaa toimensa keveältä kannalta!
Buvatin aavistukset olivat toteutuneet. Asuintaloonsa ehtiessään hän
kysyi ovenvartijattarelta, miten rouva du Rocher jaksoi.
— Ah, Jumalan kiitos, kuului vastaus, — se vaimoraukka on onnellinen,
hän on päässyt kärsimyksistään.
— Hän on kuollut! huudahti kirjastovirkailija, tuntien sitä
väristystä, jota kuolemanviesti aina tuottaa läheiselle.
— Noin kolme neljännestuntia takaperin, ilmoitti portinvartija ja
ryhtyi jälleen parsimaan sukkaansa ja varsin hilpeällä sävelmällä
hymisemään pikku laulelmaa, jonka oli keskeyttänyt Buvatille
vastatakseen.
Buvat nousi hiljalleen portaita, askelman kerrallaan, pysähtyen
jokaisessa kerroksessa pyyhkimään otsaansa. Saavuttuaan ylimmälle
tasanteelle hän huomasi pakolliseksi nojata seinään, kun jalat pyrkivät
pettämään. Ruumiin näkemisessä on jotakin outoa ja juhlallista, joka ei
voi olla vaikuttamatta lujaluontoisimpaankin. Siinä hän seisoi mykkänä,
liikkumattomana ja epäröivänä, kun oli kuulevinaan pikku Bathilden
valittavan äänen. Silloin hän muisti turvattoman pienokaisen, ja se
antoi hänelle hiukan rohkeutta. Ovelle päästyään hän kuitenkin vielä
seisahtui, mutta silloin hän selvemmin kuuli pikku tytön vaikeroimisen.
— Äiti! huusi lapsi nyyhkytysten keskeyttämällä hennolla äänellään. —
Äiti, herää jo, äiti! Kuinka sinä olet niin kylmä?
Sitten lapsi tuli ovelle, koputti pikku kädellään ja huusi:
— Setä, setä, tule! Minä olen ihan yksin, minä pelkään!
Buvat ei voinut ymmärtää, miksi lasta ei ollut korjattu jonnekin heti
äidin kuoltua, ja onnettoman pienokaisen herättämä syvä sääli voitti
sen kiusallisen tunteen, joka oli hetkiseksi pysähdyttänyt hänet.
Hän painoi ovenripaa, mutta ovi olikin lukossa. Samassa hän kuuli
ovenvartijattaren kutsuvan häntä. Hän juoksi portaisiin ja tiedusti
avainta.
— Kas, sitähän minä juuri! vastasi eukko. — Katsokaas minua hupakkoa,
kun ohimennessänne unohdin antaa sitä teille!
Buvat riensi alas kiireimmän kautta.
— Ja miten tämä avain on täällä? hän kysyi.
— Isäntä sen jätti minulle, toimitettuaan huonekalut pois.
— Mitä! Huonekalutko viety! huudahti Buvat.
— No, tietysti hän korjasi huonekalut haltuunsa! Naapurinne ei ollut
varoissaan, herra Buvat, ja sopii pitää varmana, että häneltä jäi
maksettavia joka taholle. Eihän isäntä halunnut joutua rettelöimään.
Vuokra ennen kaikkea, se on kohtuullista! Sitä paitsi, hän ei tarvitse
huonekaluja, se rakas rouvaraukka!
— Mutta sairaanhoitajatar — mihin hän joutui?
— Nähdessään potilaansa kuolleeksi hän meni matkoihinsa. Hänen
toimensa oli päättynyt, hän saapuu pukemaan käärinliinoihin écun
palkkiosta, jos tahdotte. Tavallisesti ovenvartijat saavat sen pikku
tienestin. Mutta minä en voi, olen liian herkkämielinen.
Buvat käsitti värähtäen, mitä oli tapahtunut. Hän nousi ylös portaita
nyt yhtä joutuisasti kuin oli edellisellä kerralla vitkastellut. Hänen
kätensä vapisi niin rajusti, että oli työlästä saada avain sovitetuksi
lukonreikään, mutta viimein ovi avautui.
Clarice oli oikaistu vuodeoljilleen keskelle tyyten tyhjennetyn kamarin
lattiaa. Verhoksi oli heitetty huono peite, joka oli varmaankin
kokonaan peittänyt hänet, mutta pikku Bathilde oli vetänyt sitä
syrjään, etsiessään äitinsä kasvoja, joita hän hiveli Buvatin astuessa
sisälle.
— Voi, setä, setä, huusi lapsi, — herätä toki äitini, joka tahtoo yhä
nukkua, herätä hänet, kiltti setä!
Ja lapsi juoksi Buvatin luo, joka ovelta katseli tätä surkeata
näytelmää.
Buvat talutti hänet ruumiin viereen.
— Suutele viimeisen kerran äitiäsi, lapsiparka, hän kehotti.
Lapsi totteli.
— Ja nyt, jatkoi suojelija, — jätä hänet nukkumaan, kunnes hyvä
Jumala aikanaan herättää hänet.
Hän nosti lapsen syliinsä ja vei hänet omaan huoneeseensa. Pienokainen
ei lainkaan vastustellut, ikään kuin olisi käsittänyt heikkoutensa ja
orpoutensa.
Hän pani tytön makaamaan omalle vuoteelleen, sillä lapsen kehtokin oli
viety, ja nähdessään hänen nukahtaneen hän lähti tekemään korttelin
komisariolle kuolemanilmoitusta ja sopimaan hautauslautakunnan kanssa.
Hänen palatessaan ovenvartijatar ojensi hänelle paperin, jonka
sairaanhoitajatar oli löytänyt Claricen kädestä pukiessaan hänet
käärinliinoihin.
Buvat avasi sen ja tunsi Orleansin herttuan kirjeen. Se oli ainoa
perintö, minkä äitiraukka oli jättänyt tyttärelleen.