BATHILDE

Mutta seuraavana päivänä Bathilde nauraen huomautti holhoojalleen, että

hänen opettajillaan ei tainnut enää olla mitään opetettavaa hänelle.

Hän katsoi osaavansa yhtä paljon kuin he, joten olisi vain rahan hukkaa

pitää heidät kauemmin. Kun Buvat ei pitänyt mitään niin kauniina kuin

Bathilden piirustuksia — kun hän Bathilden laulaessa tunsi kohoavansa

kolmanteen taivaaseen, ei hänen ollut vaikea uskoa holhottiaan, sitäkin

vähemmin, kun opettajat varsin harvinaisessa hyvässä luottamuksessa

myönsivät, että heidän oppilaansa jo kyllä kykeni itse hoitamaan

kehitystänsä. Niin puhdistavasti vaikutti neitosen viaton sulous hänen

lähimpään ympäristöönsä.

On käsitettävissä, että tämä kaksinainen vakuutus tuotti Buvatille

suurta mielihyvää. Mutta Bathildelle ei riittänyt menojen säästäminen;

hän päätti myöskin kartuttaa tuloja. Vaikka hän oli edistynyt

jotensakin yhtä hyvin musiikin kuin piirustuksen alalla, hän

oivalsi vain jälkimmäisestä taidosta voivansa saada raha-ansiota,

musiikin jäädessä yksinomaan virkistykseksi. Sen tähden hän kohdisti

erikoisen harjoittelunsa piirustukseen, ja kun hänellä oli siihen

poikkeuksellista taipumusta, pystyi hän piankin luomaan viehättäviä

pastellitöitä.

Eräänä päivänä hän vihdoin tahtoi tietää sommitelmiensa arvon ja

pyysi Buvatia toimistoon mennessään näyttämään Cléry-kadun ja Rue

du Gros-Chenetin kulmassa asuvalle värikauppiaalle, jolta hän osti

piirustustarpeensa, kahta mielikuvituksesta valmistamaansa lapsenpäätä

ja pyytämään niistä hänen arviotaan. Buvat otti tehtävän huomaamatta

siinä minkäänlaista taka-ajatusta ja toimitti sen tavanomaisen

naivisti. Tuollaisiin tiedustuksiin tottunut kauppias käänteli

pastellikuvia halveksivan näköisenä käsissään ja keksien niissä

paljon muistutettavaa sanoi voivansa tarjota ainoastaan viisitoista

livreä kumpaisestakin. Buvatia ei loukannut tarjottu hinta, vaan se

arvosteleva sävy, jota liikemies oli käyttänyt puhuessaan Bathilden

taiteellisesta työstä; hän nykäisi piirrokset toisen kädestä ja kiitti

lyhyeen.

Kauppias luuli hintaa vähäksyttävän ja huomautti silloin, että hän

liiketuttavuuden takia maksaisi neljäkymmentä livreä yhteensä.

Mutta Buvatia sisutti tavattomasti hänen holhottinsa esikuvallisten

aikaansaannosten repostelu, ja hän vastasi kuivakiskoisesti, että

piirrokset eivät olleet myytävinä — hän oli vain tiedokseen kysynyt

tällaisten töiden arvoa. Mutta tiedetäänhän, että piirroksien hinta

nousee merkillisesti silloin kun niitä ei kaupitella; niin ollen

kauppias jo lupasi niistä viisikymmentä livreä. Buvat ei kuitenkaan

ollut taipuisampi, kun hänen mieleensäkään ei johtunut tuollaisten

tarjouksien käyttäminen. Hän pisti piirrokset takaisin pahvisalkkuun,

lähti myymälästä kopeasti kuin ainakin mies, jonka oman arvon tuntoa on

loukattu, ja asteli toimistoaan kohti.

Hänen palatessaan kauppias osuttautui kuin sattumalta ovelleen, mutta

sen huomatessaan Buvat vetäytyi kauemmaksi. Se ei auttanut, kauppias

astui hänen luokseen, laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen

ja kysyi, eikö hän lopultakin luovuttaisi noita kahta piirrosta

viimeksimainitusta hinnasta. Kirjastovirkailija vastasi toistamiseen,

ja entistä äreämmin, että ne eivät lainkaan olleet myytävinä.

— Sepä ikävää, — olisin mennyt kahdeksaankymmeneen livreen asti,

sanoi kauppias, ja kääntyi ovelleen välinpitämättömän näköisenä, mutta

syrjäsilmäyksellä tarkkaillen Buvatia. Tämä puolestaan asteli eteenpäin

niin korskeasti, että hänen ryhtinsä tuntui vain hullunkurisemmalta, ja

taaksensa vilkaisematta katosi Rue du Temps-Perdun kulmasta.

Bathilde kuuli Buvatin nousevan portaita ja napauttelevan kaidepuita

kepillään, säännölliseksi säestykseksi, joka oli hänen tulonsa

tavallisena merkkinä. Tyttö riensi sillakkeelle vastaan, kovin

rauhattomana neuvottelun tuloksesta, ja lapsentapoihinsa palaten hän

kietaisi käsivartensa tulijan kaulaan, kysyen:

— No, ystäväiseni, mitä herra Papillon sanoi?

— Herra Papillon oli hävytön! vastasi Buvat pyyhkien otsaansa.

Bathilde-parka vaaleni.

— Kuinka, ystäväiseni? Hävytönkö!

— Niin, hävytön! Sen sijaan, että olisi polvistunut piirustustesi

eteen, hän rupesi niitä arvostelemaan.

— Oh, jos ei muuta sattunut, ystäväiseni, virkkoi Bathilde nauraen,

— niin hän on oikeassa. Ajattelehan toki, että minä vasta opiskelen.

Mutta tarjosiko hän mitään hintaa?

— Kehtasi hän senkin tehdä, myönsi Buvat.

— Minkälaista? tiedusti Bathilde vavisten.

— Hän tarjosi kahdeksankymmentä livreä!

— Kahdeksankymmentä livreä! huudahti Bathilde. — Oi, nyt sinä

varmaankin erehdyt, ystäväiseni.

— Hän rohkeni tarjota kahdeksankymmentä livreä molemmista yhteensä,

vakuutti Buvat painokkaasti.

— Mutta sehän vastaa niiden nelinkertaista arvoa, sanoi nuori tyttö

taputtaen käsiään ilosta.

— Mahdollista, tuumi Buvat, — vaikka minä en sitä usko. Mutta se vain

on totta, että herra Papillon on hävytön mies.

Bathilde oli toista mieltä. Hän ei kuitenkaan tahtonut sotkeutua

arkaluontoiseen keskusteluun holhoojansa kanssa, vaan vaihtoi

puheenaihetta, ilmoittaen päivällisen olevan valmiina; tavallisesti

se tiedotus heti antoi kelpo miehemme ajatuksille uuden suunnan. Sen

enempää virkkamatta Buvat antoi kotelon takaisin Bathildelle ja astui

pikku ruokailuhuoneeseen, läimäytellen reisiään ja hyräillen ainaista

anna mun mennä —

jalkani, lennä jne.

Hän aterioi yhtä hyvällä ruokahalulla kuin ei hänen melkein isällistä

itserakkauttaan olisikaan härnätty ja kuin ei ketään herra Papillonia

olisi ollut olemassakaan.

Samana iltana, sitten kun kirjastovirkailija oli noussut omaan

kamariinsa puhtaaksikirjoitusten ääreen, Bathilde antoi kotelon

Nanettelle, käski hänen viedä nämä piirrokset herra Papillonille ja

pyytää niistä ne kahdeksankymmentä livreä, jotka oli jo tarjottu

Buvatille.

Nanette teki työtä käskettyä, ja tyttö odotti hänen paluutansa

jännittyneesti, sillä hän ei voinut uskoa, ettei Buvat ollut erehtynyt

hinnasta. Kymmenen minuutin kuluttua hän täydellisesti rauhoittui, kun

kelpo vaimo toi rahat.

Bathilde otti ne käteensä, katseli niitä kyynelsilmin hetkisen,

sitten laski ne pöydälle ja meni äänettömänä polvistumaan vuoteensa

jalkopäässä olevan ristiinnaulitun eteen, missä hän joka ilta lausui

rukouksensa. Hän voisi siis osittain korvata suojelijalleen, mitä tämä

oli hänen hyväkseen uhrannut!

Seuraavana päivänä kirjastovirkailija toimistosta palatessaan tahtoi

vaikkapa vain herra Papillonin kiusotteluksi mennä vielä hänen

ovensa ohitse. Mutta hän hämmästyi suuresti, kun näki noiden kahden

lapsenpään katselevan vastaansa myymälän ikkunasta komeihin puitteisiin

sovitettuina. Samassa ovi avautui, ja kauppias ilmestyi kynnykselle.

— Kas niin, veikkoinen, hän haastoi, — tuli siis tuumituksi asiaa!

Päätettiin muuttaa rahaksi kaksi lapsenpäätämme, jotka eivät olleet

myytävinä! Juukeli sentään, en luullut teitä niin ovelaksi, naapuri!

Saitte sievästi nylkäistyksi siten kahdeksankymmentä livreä. Mutta

välipä sillä, sanokaa neiti Bathildelle, että kun hän on hyvä ja

hurskas tyttö, minä hänen takiaan ostan kyllä samaan hintaan kaksi

tuollaista työtä kuukausittain, jos hän sitoutuu olemaan valmistamatta

mitään muille.

Kirjastovirkailija oli kuin puulla päähän lyöty; hän murisi vastauksen,

josta kauppias ei saanut tolkkua, ja lähti astelemaan pitkin Rue du

Gros-Chenetiä, valikoiden nupukiviä keppinsä pään kopauteltaviksi, mikä

hänellä oli syvän mietiskelyn merkkinä. Sitten hän nousi asuintalonsa

viidenteen kerrokseen napauttelematta porraskaiteita, joten hän avasi

Bathilden kamarin oven ennen kuin nuori tyttö kuuli hänen tuloaan.

Bathilde oli piirustushommassa; hän oli jo aloittanut uuden lapsenpään.

Huomatessaan suojelijansa seisahtuvan ovelle kovin huolestuneen

näköisenä Bathilde laski pöydälle kartongin ja pastellipuikot ja riensi

hänen luokseen kysyen, mitä oli tapahtunut. Vastaamatta Buvat pyyhkäisi

silmännurkistaan kaksi isoa kyyneltä ja lausui sitten sanomattoman

surkeasti:

— Hyväntekijäni tytär, Clarice Grayn ja Albert du Rocherin lapsi, siis

tekee työtä elannokseen!

— Mutta, isäseni, väitti Bathilde puolittain itkien, puolittain

nauraen, — minä en tee työtä, vaan huvittelen.

Puhuttelumaininta _ystäväiseni_ muuttui Bathildella suurissa

tilaisuuksissa _isäseksi_, joka tavallisesti tasaannutti kelpo miehen

pahimmatkin kiusat, mutta tällä kertaa se temppu ei tepsinyt.

— Minä en ole isäsesi enkä ystäväisesi, mutisi Buvat pudistaen

päätänsä ja katsellen neitoa liikuttavan rehdisti; — olen aivan

yksinkertaisesti köyhä Buvat, jolle kuningas ei enää maksa palkkaa

ja joka ei kirjoittelullaan ansaitse sen vertaa, että saisi edelleen

kustannetuksi sinunlaisellesi neidille kuuluvaa kasvatusta.

Ja hänen käsivartensa hervahtivat riippumaan niin masentuneesti, että

keppi kirposi lattialle.

— Oh, nytkö sinä vuorostasi panet minut sortumaan suruun? huudahti

Bathilde puhjeten nyyhkytyksiin, kun suojelijan kasvoilla kuvastui niin

suunnaton murheellisuus.

— Minäkö sortaisin sinua suruun, lapseni! vastasi Buvat hellästi. —

Mitä siis olen tehnyt? Mitä siis olen tehnyt?

Ja hän liitti kätensä ristiin ja oli valmis polvistumaan tytön eteen.

— Kas niin, tuollaisena minä sinua rakastan, isäseni, sanoi Bathilde;

— itken silloin kun näytät olevan pahastunut minulle.

— Mutta minä en mitenkään tahdo itketyttää sinua! vakuutti Buvat. —

Se tässä vielä puuttuisi, nähdä sinun itkevän!

— Niinpä itkenkin loputtomasti, ellet anna minun tehdä niin kuin

tahdon, huomautti Bathilde.

Kaikessa lapsellisuudessaanko tämä uhkaus värisytti Buvatia varpaista

hiusmartoon saakka, sillä siitä päivästä asti, kun lapsi oli itkenyt

äitinsä menetystä, ei Bathilde ollut saanut mitään uutta surun aihetta.

— No, mukautui Buvat, — tee siis niin kuin tahdot ja mitä tahdot,

mutta lupaa minulle, että kun saan maksamattoman palkkani...

— Hyvä on, hyvä on, keskeytti neito; — saamme nähdä sitten, mutta nyt

päivällinen jäähtyy sinun takiasi.

Ja pistäen kätensä hänen kainaloonsa Bathilde siirtyi hänen kanssaan

ruokahuoneeseen, missä hän leikkisyydellään ja hilpeydellään tuota

pikaa karkoitti viimeisetkin alakuloisuuden jäljet Buvatin rehdeiltä,

reheviltä kasvoilta.

Mitähän jos Buvat-parka olisi tiennyt kaikki?

Bathilde oli nimittäin tuumiskellut, että hänellä ei olisi paljoakaan

aherrettavaa piirustusalalla, ja olemme nähneet, että hänen päätelmänsä

oli oikea, koska värikauppias oli ilmoittanut ottavansa kaksi työtä

kuukaudessa, mutta sillä ehdolla, että taiteilijatar ei valmistaisi

mitään muualle. Mutta ne kaksi sommitelma Bathilde saattoi tehdä

kahdeksassa tai kymmenessä päivässä. Jäljelle jäisi ainakin puoli

kuukautta aikaa, jonka hukkaamiseen hänellä ei mielestään enää ollut

oikeutta. Ja koska hän oli taloushommien opiskelussa edistynyt yhtä

paljon kuin vallasnaisen taidoissa, oli hän saman päivän aamuna

jättänyt Nanetten tehtäväksi kuulustella — tekijää ilmaisematta

— tuttavapiiristään jotakin vaikeata ja sikäli hyvin maksettavaa

käsityötä, jota hän voisi valmistella suojelijansa poissaollessa,

sitenkin parantaakseen huonekunnan toimeentuloa.

Nanette ei osannut muuta kuin totella nuorta valtiatartansa. Hän oli

ryhtynyt heti tiedustelemaan, eikä hänen ollut tarvinnut etäältä

etsiäkään. Pitsit ja röyhelötyöt olivat tähän aikaan muodissa;

hienostonaiset maksoivat silkkipunoksesta viisikymmentä louisdoria

kyynärältä ja juoksentelivat sitten huolettomasti puistikoissa

vielä läpikuultavampiin pukineihin laittautuneina kuin ne olivat,

joita Juvenalis[92] nimitti ilmakuteisiksi. Siitä luonnollisesti

johtui paljon repeytymiä, jotka oli salattava äitien tai aviomiesten

katseilta, joten tänä aikakautena oli pitsitöiden parsiminen kenties

vielä tuottoisampaa kuin niiden kauppaaminen. Ensimmäisestä kokeestaan

alkaen Bathilde teki siinä suhteessa ihmeitä; hänen virkkuuneulansa

tuntui keijukaisen taikasauvalta, ja Nanette sai paljon kiittelyä

Penelopestaan,[93] joka siten päivisin korjasi kuntoon, mitä yö oli

tärvellyt.

Bathilden työteliäisyys, joka osittain jäi kaikille tietymättömäksi

ja pysyi salassa itse Buvatiltakin, palautti kahdelta haaralta

talouteen mukavan toimeentulon juuri kun oli oltu joutumassa ahdinkoon.

Kirjastovirkailija tunsi mielensä nyt rauhallisemmaksi, ja kun hän

Bathilden suoranaisesti huomauttamattakaan asiasta oivalsi, että hänen

suojatiltaan ei nykyään liiennyt aikaa sunnuntairetkeilyihin, joihin

hän itse oli viehättynyt ainoastaan seuransa takia, päättikin hän jo

ottaa käyttöön tuon mainion pengermän, joka oli niin paljon painanut

asunnon valinnassa. Viikon ajan hän joka aamu ja ilta käytti tunnin

mittailuun ja tuumiskeluun siellä, edes Bathilden saamatta vihiä,

mitä hän aikoi tehdä. Päätökseksi tuli lopulta suihkulähde, luola ja

lehtimaja.

Voidakseen käsittää, mitä kaikkea inhimillinen kärsivällisyys voi

luoda ensi silmäyksellä mahdottomilta näyttävistä hommista, pitää

nähdä pariisilainen porvari toteuttamassa tuollaisia haaveellisia

mielitekoja, jollaisen Buvat oli saanut päähänsä tahtoessaan perustaa

pengermälleen puutarhan. Suihkulähde ei tuottanut juuri mitään

hankaluuksia. Kuten olemme jo maininneet, oli helppoa saada se

toimimaan, kun kattoräystäät olivat kahdeksan jalkaa korkeammalla kuin

pengermä. Lehtimajassakaan ei ollut paljon vaivaa: vihreiksi maalattuja

säleitä rivittäin naulattuina, jasmiineilla ja kuusamilla verhottuina,

siinä se. Mutta luolasta piti koitua näiden uusien Semiramiksen[94]

puutarhojen mestarinäyte.

Jo päivän koittaessa läksi nyt Buvat sunnuntaiaamuisin Vincennesin

metsään kokoilemaan erikoisenmuotoisia kiviä, jotka saattoivat esittää

apinanpäitä, kyyristeleviä kaniineja, lakkisieniä, kirkontorneja.

Saatuaan kokoon riittävän määrän hän lastautti ne käsirattaille ja

yhden livren hinnasta, jonka hän viikottain uhrasi tähän urakkaan,

kuljetutti ne Rue du Temps-Perdun viidenteen kerrokseen. Tämä vei aikaa

kolmisen kuukautta.

Sitten tuli kasvikunnan vuoro. Jokainen kasvinalku, joka varomattomasti

kohotti maasta käärmemäisesti suikertavan tai kilpikonnaa muistuttavan

varrenalun, joutui kirjastovirkailijan omaisuudeksi, kun hän pikku

puutarhakuokkineen käyskenteli tuijotellen maakamaraa tarkkaavaisesti

kuin aarteenetsijä ja keksiessään mielensä mukaiseksi hahmoittuneen

verson heittäytyi rähmälleen maahan kuin tiikeri saaliin kimppuun.

Kuokkimalla, kaivamalla ja kiskomalla hän korjasi sen haltuunsa.

Vincennesin ja Saint-Cloudin vartijat yrittivät useinkin ehkäistä

tätä itsepintaista etsiskelyä, mutta onnistumatta, sillä Buvatin

hellittämättömyys sai alituiseen vältetyksi heidän valppautensa, ja

jälleenkin kolmen kuukauden kuluttua hän suureksi tyytyväisyydekseen

näki aineksien olevan koossa.

Silloin alkoi rakennustyö. Suurinta kuten pienintäkin kiveä, jonka

piti antaa lisänsä tähän Babelin torniin, käänneltiin ja katsasteltiin

ensin kaikilta puoliltaan, jotta näkyviin jäisi edullisin pinta.

Sitten se sijoitettiin, tuettiin, iskostettiin sellaiseen tapaan, että

jokainen ulkonema oikukkaasti jäljitteli miehenpäätä, eläinruumista,

kasvimukulaa, kukkaa tai hedelmää. Siitä syntyi eriskummallinen rykelmä

mitä vastakkaisimpia hahmoitelmia, joihin liittyivät kiemurrellen,

köynnöstellen, rönsyillen kaikki nuo kiertokasvit, jotka Buvat oli

verekseltään yllättänyt jotakin kylmäveristen lajia matkimassa.

Lopulta kaareutui päälle holvi, joka oli alustana uhkealle

hydralle,[95] kokoelman parhaalle piirteelle. Buvatin onnellisena

keksintönä oli ollut antaa sen seitsemälle päälle julmuuden

tehostukseksi emaljisilmät ja tulipunaisesta verasta leikatut

kielet. Tuloksena olikin, että Buvat itsekin laitelman täydellisesti

valmistuttua vain jonkun verran empien lähestyi kauhuluolaa eikä ensi

aikoina olisi mistään hinnasta pistäytynyt yöllä yksinään pengermälle.