Orleansin herttua saapui taistelun jälkeisenä päivänä. Hän suri
Albertia niin kuin uljasta miestä ainakin. Mutta olihan tämä saanut
sankarikuoleman, kaatunut voiton innossa, kuollut valloittamansa
lipun päälle, ja mitä enempää saattoi toivoa ranskalainen, soturi ja
aatelismies?
Prinssi tahtoi omakätisesti kirjoittaa leskiparalle. Jos mikään saattoi
lohduttaa vaimoa miehen kuolemasta, niin varmaankin tuollainen kirje.
Mutta Clarice-rukka ei nähnyt muuta kuin että hänellä ei enää ollut
puolisoa eikä Bathildella isää.
Kello neljä Buvat tuli kotiin kirjastosta. Hänelle ilmoitettiin,
että rouva du Rocher kaipasi häntä luokseen ja hän riensi heti alas.
Vaimoparka ei itkenyt, hän oli musertunut, kyyneleetön, sanaton. Silmät
tuijottivat tylsinä kuin mielipuolisella. Buvatin tullessa hän ei edes
kääntänyt päätänsä, vaan ojensi häneen päin kirjeen.
Buvat katseli ällistyneesti oikealle ja vasemmalle, käsittääkseen mitä
oli tapahtunut. Kun mitään ei ilmennyt, hän kohdisti huomionsa paperiin
ja luki ääneen:
"Madame, miehenne on kuollut Ranskan ja minun puolesta. Ranska tai
minä emme voi toimittaa häntä teille takaisin. Mutta muistakaa, että
jos joskus tarvitsette jotakin, me kumpainenkin olemme teille velkaa.