BUVAT

Aiomme puhua kunnon porvarista, jonka ensiksi näimme poistuvan

Valois-kadun väkijoukosta ja suuntaavan askeleensa Deux Sergentsin

puomille päin silloin kun ulkoilmataiteilija ryhtyi keräämään ropoja ja

sitten odottamattomalla hetkellä osuvan viivästyneenä mittelemään Rue

des Bons-Enfantsia.

Kunnon porvarimme oli viiden jalan ja yhden tuuman mittainen pätykkä,

tanakkatekoinen ja iän edistyessä pyöristyvä. Tyynet kasvot olivat sitä

tyyppiä, jolla kaikki näyttä samanväriseltä — tukka, kulmakarvat,

silmät ja iho — niin että kymmenen askeleen päässä ei erota mitään

erikoista juonnetta. Yrittäessään lukea tuosta taulusta jotakin

omituista ja merkityksellistä kohtaloa olisi intomielisinkin fysionomi

varmasti pysähtynyt siirryttyään suurista harmaansinistä silmistä

matalaan otsaan ja typeränsekaisesti raollaan olevista huulista

kaksoisleuan pulleihin laskoksiin. Hän olisi silloin oivaltanut,

että hänellä oli tarkasteltavanaan yksilö, jolle kaikki kuohunta on

tuntematon, jonka tuoreutta sekä hyvät että huonot intohimot ovat

pitäneet kunniassa.

Kaitselmus ei milloinkaan huolla asioita puolinaisesti ja oli merkinnyt

alkuteokselle, kuvaavaksi nimeksi Jean Buvat. Ne kylläkin, jotka olivat

saaneet havaita kelpo miehen hengenlahjojen äärimmäisen vajavuuden

ja hänen sydämensä oivat ominaisuudet, yleensä jättivät silleen

kastetoimituksessa annetun osan nimestä ja mainitsivat häntä pelkästään

Buvatina.

Varhaisimmista vuosistaan asti pikku Buvat osoitti suurta

vastenmielisyyttä kaikenkaltaiseen opiskeluun, mutta aivan erikoista

luontumusta kaunokirjoitukseen. Äiti oli saanut hänelle vapaaoppilaan

paikan Oratorion hengelliseen opistoon. Joka aamu hän toi sinne

teemansa ja muut harjoitustehtävänsä virheitä vilisevinä, mutta niin

sievästi, säännöllisesti ja siististi kirjoitettuina, että sitä

oli ilo katsella. Tuloksena oli, että pikku Buvatille päivittäin

annettiin patukkaa laiskasta tajuamisesta ja vuosittain palkinto

parhaasta käsialasta. Hänen täytettyään viisitoista vuotta sai

_Epitome sacra_,[82] jota hän oli päntännyt jo viisi lukuvuotta,

opiskeluohjelmassa seuraajakseen _Epitome Graecan_,[83] mutta jo

ensimmäisistä käännöksistä älysivät opettajat, että siinä oli yritetty

liiallista hyppäystä ja päättivät, että hänelle sai kuudenneksikin

vuodeksi riittää vain _Epitome sacra_.

Niin lauhkealta kuin hän ulkonaisesti näyttikin, piili nuoren Buvatin

sielun sopukassa jonkinlaista kunnianhimoakin. Hän tuli illalla kotiin

itkusuin, valitti kärsineensä vääryyttä ja ilmaisi tuskaannuksessaan

seikan, jota oli siihen asti varonut tunnustamasta. Koulussa oli

kymmenvuotiaitakin lapsia päästetty hänen edelleen. Suulas leskimatami

Buvat oli joka aamu nähnyt poikansa tallustavan kouluun kauniisti

riimustelluin kotitehtävin, joten niissä ei toki voinut olla moitteen

sijaa, ja juoksi seuraavana aamuna sättimään kelpo luostariveljiä

pahanpäiväisesti. Nämä vastasivat, että hänen poikansa oli hyvä lapsi,

jolla oli harras mieli Jumalaa kohtaan ja nuhteeton käyttäytyminen

toverien parissa. Mutta samalla hän oli niin kamalan kovakallonen,

että he neuvoivat tekemään hänestä kirjoitusmestarin, kehittämään sitä

ainoata lahjaa, jonka kitsas luonto näytti hänelle suoneen.

Matami Buvat käsitti pian siten saavansa pojastaan tuottoa, ja kotiin

tullessaan hän heti ilmoitti opiskelijalle uuden tulevaisuuden

suunnitelman. Nuori Buvat ei siinä aluksi nähnyt muuta kuin

pelastumisen päivittäisestä raipasta ja patukasta, jotka eivät hänen

mielestään korvanneet jokavuotista vasikannahkakansiin sidottua

palkintoa. Niin ollen hän ilon innostuksessa yhtyi äidin kantaan,

lupasi viimeistään puolen vuoden kuluttua olla pääkaupungin näppärin

kirjoitusmestari, ja samana päivänä hän ryhtyi työhönsä, ostaen

vähäisillä säästöillään neliteräisen kynäveitsen, kimpun hanhensulkia

ja kaksi uutta kirjoitusvihkoa.

Ystävälliset luostariveljet eivät olleet erehtyneet nuoren Buvatin

oikeasta kutsumuksesta. Kaunokirjoitus oli hänellä melkein piirtämiseen

ulottuva taito. Kuuden kuukauden kuluttua hän Tuhannen ja yhden yön

apinan tavoin kirjoitti kuudenlaista käsialaa ja jäljensi viivoilla

kaikenmuotoisia ihmisten, puiden ja eläinten ääripiirteitä. Vuodessa

hän pääsi niin varmalle tasolle, että katsoi voivansa lähettää

liikkeelle harjoitusohjelmansa.

Hän uurasti tämän laatimisessa kolme kuukautta, käyttäen öitäkin apuna,

niin että näkö oli tärveltyä. Mutta kohtuullista on myös sanoa, että

siinä valmistui todellisen mestaruuden näyte: se ei ollut pelkästään

koristeellinen julistus, vaan suorastaan taulu, joka varjostuksin ja

hiusviivoin esitti maailman luomista, jaettuna osastoiksi jokseenkin

siihen tapaan kuin Balaelin "Kirkastus". Edenille omistetussa yläosassa

iankaikkinen Isä veti Eevaa nukkuvan Aatamin kyljestä, ympärillään

niitä eläimiä, jotka ylväydessä lähenevät ihmistä, kuten leijona,

hevonen ja koira. Alhaalla levisi meri, jonka syvyyksissä nähtiin mitä

kummallisimpien kalojen uiskentelevan. Pinnalla taasen kellui uhkea

kolmikantinen laiva. Kumpaisellakin sivulla kaksi lintujen laulupuuta

yhdisti latvoillaan hipomansa taivaan juurtensa kiinnikekohtana olevaan

maakamaraan, ja kaikkien näiden kauniiden aiheiden kehystämästä

keskitilasta pisti silmään mitä täydellisimmin vaakasuorina riveinä

kuudella eri käsialakuosilla tekstattu sana _hellittämättömästi_.

Tällä kertaa taiteilija ei pettynyt odotuksessaan.

Taulujuliste teki luonnollisen tehonsa. Viikon kuluessa nuori herra

Buvat sai viisi poika- ja kaksi tyttöoppilasta.

Tämä menestys vain karttui, ja kun matami Buvat oli muutamia vuosia

vielä viettänyt huolettomammissa oloissa kuin hänellä oli koskaan

ollut, edes miehensä eläessä, sai hän tyydytyksekseen kuolla täysin

levollisena poikansa tulevaisuudesta.

Soveliaasti murehdittuaan äidin poismenoa tämä jatkoi elämänsä

ladulla, joka oli niin kaavoittunut, että hän saattoi joka ilta

odottaa huomiselta vain päättyneen päivän toistumista. Sitten hän ehti

kuuden- tai seitsemänkolmatta vuoden ikään, viattoman ja hyveellisen

hyväluontoisuutensa ainaisella rauhaisuudella selviytyen ihmiselämän

myrskykaudesta.

Niihin aikoihin tämä kelpo mies sai tilaisuuden jalomieliseen tekoon,

johon hän ryhtyi vaistomaisesti, hyvän sydämensä säveydessä niin kuin

hän kaikessakin toimi. Älykäs mies olisi kenties mennyt sen ohitse

näkemättä tai kääntänyt päänsä pois nähdessään.

Buvat oli vaatimattomasti vuokrannut itselleen ullakkokamarin Rue

des Ortiesin numero 6:ssa, ja tämän ensimmäisessä kerroksessa asui

nuori pariskunta, jonka viehättävän sopusointuista yhdyselämää koko

naapuristo ihaili. Mies oli kolmenkymmenenneljän tai -viiden ikäinen,

maan eteläosasta — tukka, silmät ja parta mustat, iho ruskea,

hampaat kuin helmet. Hän oli nimeltään Albert du Rocher. Isä oli

ollut sevenniläispäällikkö[84] ja nähnyt herra de Bavillen vainojen

aikana pakolliseksi omaksua perheineen katolisuuden. Puolittain

vastustushalusta ja puolittain syystä että nuori mieli hakee nuorta

johtajaa oli Albert knaappipalveluksesta suoriuduttuaan liittynyt

Chartresin herttuan[85] henkivartioon.

Herttua järjesteli parhaillaan tätä joukkoaan, joka oli edellisellä

sotaretkellä kärsinyt pahoja vaurioita Steenkirkin taistelussa,

prinssin ensimmäisessä ottelussa. Du Rocher peri paikan la Neuvillelta,

joka oli saanut surmansa tuossa voiton ratkaisijaksi koituneessa ja

Chartresin herttuan johtamassa kuninkaallisen henkivartion uljaassa

hyökkäyksessä.

Talvi oli keskeyttänyt sotaretken, mutta kevään tullen Luxemburgin

herttua[86] kutsui ympärilleen kaikki nuo urheat upseerit, jotka

siihen aikaan puolivuosittain jakoivat elämänsä sodan ja huvittelun

kesken. Chartresin herttua, aina kiihkeänä vetämään miekkansa, jonka

Ludvig XIV:n kademielisyys niin useasti toimitti pysymään huotrassa,

oli ensimmäisiä ottamassa varteen kutsun. Du Rocher seurasi hänen

sotilassaattueensa mukana.

Nyt koitti Neerwindenin[87] suuri päivä. Chartresin herttualla oli

henkivartion päällikkyys kuten tavallisesti, ja tapansa mukaan hän

hyökkäsi sen etunenässä, mutta niin tulisesti, että hän ryntäilyssään

jäi viisi kertaa melkein yksikseen vihollisten keskelle. Viidennellä

kerralla hänen vierellään oli vain eräs nuori mies, jota hän tuskin

tunsikaan, mutta heidän vaihtamastaan nopeasta silmäyksestä hän

huomasi, että siinä oli yksi niitä joihin saattoi luottaa. Niinpä hän

ei antautunut, kuten hänelle esitti muuan viholliskorpraali, joka oli

hänet tuntenut, vaan lävisti pidättelijältään pistoolinlaukauksella

pään.

Samassa kajahti kaksi muuta laukausta. Toinen luoti vei prinssiltä

hatun ja toinen litistyi hänen miekkansa kahvaa vasten. Mutta

seuraavana hetkenä kumpainenkin ampuja suistui satulasta melkein

yhtaikaa, toinen prinssin kumppanin sapeliniskun saaneena ja toinen

hänen pistoolinsa surmaamana. Silloin kohdistui yhteislaukaus noihin

kahteen mieheen, jotka suorastaan ihmeellisesti jäivät haavoittumatta.

Prinssin hevonen vain sortui hänen allaan, saatuaan päähänsä

kuolettavan luodin, ja nuori saattolainen hyppäsi heti alas omansa

selästä ja tarjosi ratsunsa hänelle. Prinssi esteli, kun tuo palvelus

saattoi käydä esittäjälleen kovin kalliiksi. Mutta nuori mies, joka oli

kookas ja vanttera, katsoi hetken sopimattomaksi, sieppasi prinssin

syliinsä ja toimitti hänet väkisin satulaan.

Sitten ennätti markiisi d'Arcy kevyen ratsuväenosastonsa kanssa

paikalle juuri kun prinssi ja hänen kumppaninsa olivat uljuudestaan

huolimatta saamaisillaan surmansa tai joutumaisillaan vangeiksi.

Kumpainenkin oli yhä säilynyt vammoitta, vaikka prinssin vaatteet

oli lävistänyt neljä luotia. Chartresin herttua ojensi nyt kätensä

kumppanilleen ja kysyi hänen nimeään, sillä joskin kasvot olivat tutut,

oli tämä ollut vasta niin vähän aikaa hänen palveluksessaan, että

nimikään ei ollut jäänyt herttuan mieleen. Nuori mies vastasi olevansa

Albert du Rocher ja saaneensa hänen saattuessaan tallimestarin paikan,

Steenkirkin taistelussa kaatuneen la Neuvillen jälkeen. Kääntyen

tulijain puoleen prinssi huomautti: — Hyvät herrat, pelastitte minut

joutumasta vangiksi, mutta tässä on se, joka pelasti henkeni.

Sotaretken päättyessä Chartresin herttua nimitti du Rocherin

ensimmäiseksi tallimestarikseen ja yhä kiitollisesti kiintyneenä häneen

naitti hänet kolme vuotta myöhemmin, ottamalla suoritettavikseen hänen

rakastamansa neidon myötäjäiset. Kun prinssi oli siihen aikaan vasta

nuori mies, eivät myötäjäiset valitettavasti nousseet suureenkaan

summaan, mutta lisähyvitykseksi hän lupasi pitää huolta suojattinsa

ylenemisestä upseerinuralla.

Tuo neito oli englantilaista syntyperää. Hänen äitinsä oli saattanut

Englannin Henrietteä tämän saapuessa Ranskaan Monsieurin[88]

puolisoksi, ja prinsessan kuoltua markiisi d'Effiatin myrkyttämänä hän

oli siirtynyt seuranaisena _la grand dauphinen_[89] palvelukseen.

Tämän kuoltua 1690 ei englannitar saarelaisylpeydessään tahtonut jäädä

neiti de Choinin[90] seuraan, vaan vetäytyi Saint-Cloudin lähistöltä

vuokraamaansa pikku maataloon antautuakseen kokonaan siellä pikku

Claricensa kasvattamiseen sen elinkoron varassa, jonka hänellä oli

_le grand dauphinin_ anteliaisuuden myöntämänä. Chartresin herttuan

matkoilla Saint-Cloudissa Albert du Rocher tutustui tähän nuoreen

tyttöön, jonka kanssa prinssi sitten naitti hänet, vuoden 1697

vaiheilla.

Tämä onnekkaasta sovustaan ihailtu pariskunta asui siis Rue des

Ortiesin 6:ssa, talon ensimmäisessä kerroksessa, jonka ullakkokerrasta

Buvat oli saanut vaatimattoman asuinhuoneen.

Aviopari oli ensin saanut pojan, jonka opettaminen kirjoitustaitoiseksi

uskottiin Buvatille hänen neljännellä vuodellaan. Nuori oppilas ennätti

osoittaa erinomaista edistystä, ennen kuin tuhkarokko aavistamattomasti

riisti hänet pois. Vanhempien murhe oli rajaton, kuten saattaa

käsittää. Buvat otti siihen osaa sitäkin vilpittömämmin, kun hänen

oppilaallaan oli ollut niin hyvää luontumusta hänen alallaan.

Tämä heidän tuskaansa kohtaan vieraan taholta ilmenevä myötätunto

tuotti sydämellistä seurustelua ja kun kelpo kirjoitusmestari eräänä

päivänä valitti taiteilijain epävarmaa tulevaisuutta, tarjoutui Albert

du Rocher käyttämään vaikutusvaltaansa paikan saamiseksi hänelle

kuninkaallisessa kirjastossa. Buvat hypähti ilosta, ajatellessaan että

hänestä voisi vielä tulla virallinen toimihenkilö. Samana päivänä hän

piirteli hakemuksen kaikkein kauneimmalla käsialalla. Ylitallimestari

liitti siihen lämpimän puoltolauseen, ja kuukauden kuluttua Buvat

nimitettiin apulaiseksi kirjaston käsikirjoitusosastolle yhdeksänsadan

livren vuosipalkalla.

Uuden yhteiskunnallisen asemansa herättämässä varsin luonnollisessa

ylpeydessä Buvat siitä päivästä alkaen jätti oppilaiden hankkimisen

ja ryhtyi kyhäilemään nimilappuja. Elämän loppuun asti taattuna

on yhdeksänsataa livreä todellinen omaisuus, ja kuninkaallisen

avokätisyyden ansiosta alkoi arvoisa kirjoitustaituri viettää ihania

päiviä kuitenkin alinomaa vakuutellen hyville naapureilleen, että jos

heille tulisi toinen lapsi, ei häntä opettaisi kirjoittamaan kukaan

muu kuin Jean Buvat. Nämäkin puolestaan olivat suuresti halukkaita

antamaan kirjastovirkailijalle tuon lisätyön. Jumala täytti heidän

toivomuksensa. Lopulta vuotta 1702 Clarice sai tyttären.

Koko talossa vallitsi suuri riemu. Buvat ei saanut hetkenkään rauhaa.

Hän juoksenteli portaissa, läimäytellen reisiään ja loilotellen

lempilauluaan "Anna mun mennä, — jalkani, lennä". Ensimmäistä kertaa

nimityksensä jälkeen, josta oli jo kulunut kaksi vuotta hän sinä

päivänä saapui toimistohuoneeseensa neljänneksen yli kymmenen eikä

täsmälleen kello kymmeneltä. Muuan ylimääräinen kanslia-apulainen, joka

luuli hänen kuolleen, oli jo ehättänyt pyytämään hänen paikkaansa.

Pikku Bathilde ei ollut vielä viikon vanha, kun Buvat jo tahtoi saada

hänet harjoittelemaan suoria viivoja, sanoen että jonkin taidon

perusteelliseksi oppimiseksi on opiskeluun ryhdyttävä pienestä. Oli

perin työlästä saada hänet ymmärtämään, että täytyi odottaa ainakin

kaksi tai kolme vuotta. Hän alistui, mutta odotellessaan hän valmisti

esimerkkejä. Kolmannen vuoden lopulla Clarice toteutti lupauksensa, ja

Buvat sai tyytyväisyydekseen sovitella juhlallisesti Bathilden sormien

väliin ensimmäisen kynän, jota ne milloinkaan olivat koskeneet.

Päästiin vuoteen 1707, ja Monsieurin kuoleman jälkeen Orleansin

herttuaksi tullut entinen Chartresin herttua oli vihdoin saanut

päällikkyyden Espanjassa, missä hänen piti viedä lisäjoukkoja

Berwickin herttualle.[91] Koko hänen henkivartiolleen annettiin heti

määräys valmistautua matkaan maaliskuun 5. päiväksi. Ensimmäisenä

tallimestarina Albert välittömästi kuului prinssin saattueeseen.

Uutinen, joka olisi muuna aikana suunnattomasti ilahduttanut häntä,

oli hänelle tällä hetkellä melkein tuskallinen sillä Claricen terveys

alkoi herättää suurta huolestusta ja lääkäri oli tullut maininneeksi

keuhkotaudista. Clarice joko tunsi itse olevansa vaarallisessa tilassa

tai — mikä on vielä luonnollisempaa — vain pelkäsi miehensä puolesta.

Hänen hätääntymisensä purkautui niin epätoivoisena, että Albertkaan ei

voinut pidättyä vuodattamasta kyyneliä. Pikku Bathilde ja Buvat itkivät

syystä että näkivät itkua.

Tuli maaliskuun 5. päivä, jolloin oli lähdettävä. Tuskassaankin oli

Clarice itse pitänyt huolta miehensä varustuksista, joiden piti

olla prinssin saattolaisen arvoa vastaavassa kunnossa. Kyyneleisiä

kasvoja kirkasti ylpeän ilon välähdys, kun Albert komeassa

sotilaspuvussaan istui vauhkon sotaratsunsa selässä. Albertin povi

paisui uljaasta itseluottamuksesta. Vaimo surullisesti myhäili hänen

tulevaisuudentoivolleen; mutta ollakseen painostamatta hänen mieltään

tänä viimeisenä hetkenä hän sulki apeuden sydämeensä, ja vaimentaen

pelkonsa, joka koski heitä molempia, hän kehotti miestään reippaasti,

ajattelemaan kunniaansa eikä häntä.

Orleansin herttua ja hänen armeijakuntansa vaelsivat Kataloniaan

huhtikuun ensimmäisinä päivinä ja etenivät heti pikamarssia Aragonian

halki. Saavuttuaan Segorbiaan prinssi kuuli, että Berwickin

herttua valmistautui ratkaisevaan taisteluun ja ehtiäkseen ajoissa

ottamaan siihen osaa hän lähetti Albertin kuriirinaan ilmoittamaan

ylipäällikölle, että Orleansin herttua oli toimittamassa hänen avukseen

kymmenentuhatta miestä ja pyytämään, että hän, mikäli saattoi niin

järjestää, kävisi taisteluun vasta näiden uusien voimien tullessa

perille.

Albert lähti matkaan, mutta huonojen oppaiden harhaannuttamana hän

pääsi vuoristossa vain vuorokauden edelle armeijasta ja päätyi

ylipäällikön leiriin juuri taistelun jo alkaessa. Albert tiedusti,

missä marski itse oli tavattavana, ja hänelle osoitettiin armeijan

vasemmalla sivustalla kohoavaa mäkeä, jolta näki koko tasangolle.

Siellä ylipäällikkö oli esikuntansa ympäröimänä. Kuriiri kannusti

hevosensa suoraan häntä kohti.

Ylitallimestari esittäytyi marskille ja ilmoitti asiansa. Marski

viittasi kädellään taistelutantereelle ja käski hänen palata prinssin

luo ja kertoa tälle näkemänsä. Mutta Albert oli haistanut ruudinsavua

eikä halunnut lähteä tyhjin toimin. Hän pyysi saada jäädä, voidakseen

viedä prinssille edes voiton sanoman. Marski suostui siihen. Sillä

hetkellä näytti ylipäälliköstä rakuunahyökkäys tarpeelliselta ja hän

määräsi erään adjutanttinsa viemään everstille rynnäkkökäskyn. Nuori

mies lähti täyttä laukkaa, mutta oli tuskin ehtinyt kolmanneksen matkaa

mäeltä rykmentin luo, kun tykinkuula vei häneltä pään. Hän ei ollut

vielä suistunut jalustimista du Rocherin siepatessa tilaisuuden ottaa

osaa taisteluun. Hän karautti eteenpäin vuorostaan, välitti everstille

määräyksen eikä palannutkaan marskin seurueeseen, vaan veti miekkansa

ja ryntäsi rykmentin etunenässä.

Tämä hyökkäys oli päivän loistavimpia temppuja ja tunkeutui niin

syvälle keisarillisten riveihin, että vihollinen alkoi horjua. Marski

oli väkisinkin katseillaan seurannut nuorta upseeria, jonka saattoi

tuntea univormustaan. Hän näki Albertin pääsevän vihollisen lipulle

asti, ryhtyvän käsikähmään lipunkantajan kanssa ja sitten hetkisen

kuluttua, ahdistetun rykmentin ollessa jo pakosalla, palaavan tuomaan

voittosaalista hänelle. Marskin eteen päästäessään prinssin kuriiri

heitti lipun hänen jalkoihinsa ja avasi suunsa puhuakseen mutta sanojen

sijasta hänen huuliltaan tulvahtikin verivirta. Marski näki hänen

huojuvan satulassa ja kiirehti tarjoamaan tukeansa, mutta ei ehtinyt

auttamaan ennen kuin Albert putosi maahan. Hän oli saanut luodin

rintaansa..

Marski hyppäsi ratsailta, mutta urhea nuorukainen oli heittänyt

henkensä lipun päälle, jonka oli valloittanut.