Kello kahdeksan tienoissa samaisen sunnuntaipäivän iltana melkoinen
ryhmä miehiä ja naisia sulki melkein kokonaan Valois-kadun ja
Lyseokujan kulmauksen, keräytyneenä katulaulajan ympärille,
joka ihmeellisen näppärästi säesti esityksiään yhtaikaa
polviensa helisyttämillä metallilautasilla takomalla ja käsiä
baskilaistamburiiniin.
Tällöin muuan muskettisoturi ja kaksi husaaria laskeutui Palais-Royalin
takaportaita ja eteni muutamia askelia kujalle päin. Mutta nähdessään
väkijoukon melkein ehkäisevän heiltä pääsyn edessäpäin nämä kolme
sotilashenkilöä pysähtyivät ja näkyivät neuvottelevan. Harkinnasta
oli nähtävästi tuloksena, että oli parempi valita toinen tie, sillä
muskettisoturi antoi esimerkin, lähtien Cour-des-Fontainesin laitaa
myöten ja kääntyen Rue des Bons-Enfantsille. Astellen reippaasti,
vaikka olikin pyylevä, hän pian saapui numero 22:een; hänen
lähestyessään katuovi avautui kuin taikavoimalla ja sulkeutui hänen ja
husaarien jälkeen.
Heti kun he olivat ryhtyneet pikku kierrokseensa, poistui soittajan
ryhmästä nuori harmaapukuinen ja samanväriseen viittaan verhoutunut
mies, jonka leveälierinen hattu oli painettu silmille. Itsekseen
hyräillen "Hirtettyjen" sävelmää hän nopeasti käveli Lyseokujaan ja
saapui sen vastakkaiseen päähän parahiksi näkemään noiden kolmen hienon
kuljeksijan pääsyn vastamainittuun taloon.
Hän vilkaisi silloin ympärilleen, ja kun katua kunnallishallituksen
anteliaisuuden ansiosta valaisi tai oikeammin oli tarkoitettu
valaisemaan pitkin sen pituutta kolme lyhtyä, antoi yksi niistä hänelle
mahdollisuuden saada näkyviinsä tuollaisen vantteran, nokinaamaisen
kelpo sydenpolttajan, jonka Greuze on tauluissaan vakiinnuttanut
tyypiksi. Mies nojaili erääseen Hôtel de la Roche-Guyonin portinpielen
kiveen, jolle oli laskenut säkkinsä. Tuokion hän epäröi lähestyä
sydenpolttajaa, mutta kun tämä oli vuorostaan hyräillyt "Hirtettyjen"
sävelmällä saman loppukerron kuin äsken viittamies, tuntui toinen
saavan varmuutta ja asteli suoraan hänen luoksensa.
— No, kapteeni, virkkoi viittamies, — näittekö heidät?
— Niin kuin näen teidät, eversti: muskettisoturin ja kaksi husaaria.
En kylläkään tuntenut heitä, mutta kun muskettisoturi peitteli
kasvojaan nenäliinalla, niin otaksuin hänet regentiksi.
— Se hän oli, ja husaarit olivat Simiane ja Ravanne.
— Ahaa, oppilaani! virkkoi kapteeni. — On hauskaa tavata hänet
jälleen. Hän on hyvä lapsukainen.
— Joka tapauksessa pitäkää huoli, kapteeni, että hän ei tunne teitä.
— Minuako tuntisi! Vain itse paholainen voisi tuntea minut tässä
asussa. Teidän pikemmin pitäisi hiukan harkita omaa varoitustanne,
chevalier. Teillä on onneton hienon herran sävy, joka ei lainkaan
sovellu pukuunne. Mutta se sikseen. Nyt he ovat loukussa, ja heitä ei
saa antaa pujahtaa tiehensä. Ovatko miehemme saaneet tiedon?
— Turkanen, kapteeni, enhän tunne teidän miehiänne sen paremmin
kuin he tuntevat minua. Läksin ryhmästä laulellen kertoa, joka on
tunnussanamme. Ovatko he kuulleet ja käsittäneet, sitä en osaa sanoa.
— Olkaa huoletta, eversti, kyllä ne veitikat kuulevat ja ymmärtävät
vähästäkin.
Tosiaankin oli viittamiehen poistuttua ryhmästä ilmennyt kummallista
liikehtimistä noiden yksinomaan joutilailta ohikulkijoilta näyttävien
kuuntelijain keskuudessa. Vaikka virsi ei ollut vielä loppunut eikä
kolehdin keräys alkanut, hajaantui seurakunta. Miehiä läksi piiristä
yksitellen tai parittain. Salaisia viittausmerkkejä toisilleen vaihtaen
jotkut astelivat ylös Valois-katua, toiset Cour des Fontainesille ja
viimeiset itse Palais-Royalin puolelle, kukin suunnaltaan saartamaan
Rue des Bons-Enfantsia, joka tuntui olevan heidän sovitun kohtauksensa
keskus.
Tästä menettelystä — jonka päämäärä on helposti ymmärrettävissä —
oli tuloksena, että laulajan yleisöksi jäi vain tusina vaimoihmisiä,
joitakuita lapsia ja muuan neljänkymmenen vaiheilla oleva kelpo
porvari. Nähdessään ropoja alettavan koota tämäkin läksi vuorostaan
paikalta, näköjään syvästi halveksien kaikkia uusia renkutuksia ja
hyräillen hampaittensa välitse vanhaa paimenlaulua. Se tuntui hänestä
olevan suuresti niiden vallattomien laulelmien yläpuolella, joita ajan
huono maku oli toimittanut muotiin.
Kelpo porvarimme oli kyllä huomaavinaan, että useatkin hänen
sivuuttamansa miehet tekivät hänelle joitakin merkkejä. Mutta kun hän
ei kuulunut mihinkään salaseuraan eikä vapaamuurareihin, hän jatkoi
matkaansa hyräillen yhä lempisävelmäänsä:
Anna mun mennä, —
jalkani, lennä
leikkihin Metsolan impien kanssa!
Ja asteltuaan Saint-Honoré-katua Deux-Sergentsin puomille asti hän
poikkesi Rue du Coqin kulmauksesta ja katosi.
Jokseenkin samalla hetkellä viittamies, joka oli ensimmäisenä poistunut
kuulijain ryhmästä hyräillen:
— Neljäkolmatta, neljäkolmatta, neljäkolmatta! ja ilmestyi näkyviin
Palais-Royalin kujaa portaiden juurella ja lähestyen laulajaa virkkoi
tälle:
— Veljeni, vaimoni on sairaana, ja musiikkisi estää häntä nukkumasta.
Ellei sinulla ole erityistä syytä oleskeluusi tässä, niin menehän
Palais-Royalin torille, tässä pikku-écu muuttosi korvaukseksi.
— Kiitoksia, monseigneur, vastasi katulaulaja arvioiden tuntemattoman
yhteiskunnallista asemaa hänen osoittamansa anteliaisuuden mukaan.
— Minä siirryn heti. Eikö teillä ole mitään toimitettavaa
Mouffetard-kadun puolella?
— Ei.
— Olisin vain hoitanut asianne kaupanpäällisiksi.
Mies meni menojaan, ja koska hän oli kokoontumisen aihe, katosivat
kaikki jäljelläolevat samalla kertaa.
Palais-Royalin kello löi silloin yhdeksän. Nuori viittamies veti
vyötärystaskustaan kellon, jonka timanttikoristelu oli hänen
yksinkertaisen asunsa vastakohtana, ja havaitessaan sen edistäneen
kymmenen minuuttia hän pani sen täsmällisesti oikeaan, sitten Cour des
Fontainesin kautta kiertäen Rue des Bons-Enfantsille.
Tullessaan numero 24:n kohdalle hän tapasi siellä sydenpolttajan.
— Entä laulaja? tiedusti tämä.
— Lähtenyt.
— Hyvä!
— Entä vaunut? kysyi vuorostaan viittamies.
— Valmiina Baillif-kadun kulmassa.
— Pidittekö huolen siitä, että pyörät ja hevosten kaviot käärittiin
riepuihin?
— Kyllä.
— Hyvä juttu! Siispä odottakaamme, sanoi viittamies.
— Odottakaamme, vahvisti kapteeni.
Oltiin ääneti. Kului tunti, jonka aikana muutamia viivästyneitä
kulkijoita yhä pitemmin väliajoin kiirehti autioituvaa katua pitkin.
Harvat ikkunatkin, jotka vielä olivat valaistut, pimenivät yksitellen,
ja lopulta pimeys täysin verhosi jo kauan tavoittelemansa alueen, kun
sen tarvitsi taistella vain kahta katulyhtyä vastaan, joista toinen oli
vastapäätä Pyhän Klaran kappelia ja toinen Baillif-kadun kulmassa.
Jälleen kului tunti. Kaupunginvartio kuului menevän Valois-katua
myöten, ja sitten tuli kujanteen vartija sulkemaan portin.
— Hyvä, jupisi viittamies. — Nyt saamme olla häiritsemättä.
— Kunhan hän vain jättää rakastelemisensa ennen päivänkoittoa, murahti
sydenpolttaja.
— Jos hän olisi yksin, niin voisi pelätä hänen yöpyvän. Mutta eihän
ole luultavaa, että rouva de Sabran pitäisi luonansa kaikki kolme.
— Hm! Hän voi luovuttaa kamarinsa yhdelle ja jättää toiset kaksi
uinailemaan pöydän alla.
— Hitto, olette oikeassa, kapteeni; en ollut ajatellut sitä. Oletteko
muuten noudattanut kaikkia varokeinoja?
— Varmasti.
— Miehenne uskovat, että kysymyksessä on pelkästään vedonlyönti?
— Ainakin ovat uskovinaan, enempää ei heiltä voi pyytää.
— On siis menettely selvillä, kapteeni. Te ja miehenne olette
päissänne, te tönäisette minua, minä tuiskahdan regentin ja sen väliin,
jolle hän on antanut käsivartensa, ja erotan heidät. Te kaappaatte
hänet, vaiennatte suukapulalla, ja vihellys toimittaa paikalle vaunut
sillaikaa kun Simianea ja Ravannea pidellään pistooli kurkulla.
— Mutta, tiedusti sydenpolttaja alentaen äänensä, — jos hän ehtii
huutamaan nimeään?
— Jos hän huutaa nimeään? kertasi viittamies. Sitten hän lisäsi vielä
hiljemmin kuin kysyjä oli puhunut:
— Salaliitossa ei kelpaa puolinaisuus. Jos nousee hälyä, niin tappakaa
hänet.
— Hitto! sanoi sydenpolttaja. — Koettakaamme saada häneltä suu kiinni
ajoissa.
Ja kun viittamies ei vastannut, vallitsi taas täydellinen hiljaisuus.
Kului vielä neljännestunti ilman minkäänlaista uutta kehitystä.
Sitten kolmeen keski-ikkunaan ilmestyi huoneen perältä kajastava valo.
— Ahaa, siinäpä jotakin uutta! virkkoivat viittamies ja sydenpolttaja
yhtaikaa.
Samalla hetkellä kuului miehen askelia Saint-Honoré-kadun puolelta.
Tulija ilmeisesti aikoi kävellä Rue des Bons-Enfantsia pitkin päästä
päähän. Sydenpolttaja murisi karmivaa sadatusta, hampaitaan kiristellen.
Mies lähestyi yhä. Mutta kenties häntä riitti säikyttämään pelkkä
pimeys tai hän näki siinä pimeydessä jotakin epäilyttävää liikkuvan,
koska hän nyt alkoi ilmeisesti osoittaa jotakin epäröimistä. Pyhä
Klaran kappelin kohdalta hän turvautuikin jänishousujen vanhaan
juoneen, jolla he koettavat uskotella, että heitä ei pelota. Hän alkoi
laulaa. Mutta sitä mukaa kuin hän eteni, kävi ääni vapisevammaksi ja
vaikka laulun viattomuus kuvasti rauhaisaa sydäntä, oli hänen pelkonsa
kujanteen suun lähellä jo niin suuri, että hän alkoi yskähdellä. Sehän,
kuten tunnettua, on säikyn asteikossa seuraava askelma hyräilystä
ylöspäin.
Kun ympärillä kuitenkin kaikki oli hiljaisena, hän rauhoittui niukan
ja aloitti äänellä, jonka hän oli virittänyt parempaan sopusointuun
nykyisen asemansa kuin sanojen sisällön kanssa:
Anna mun mennä, —
jalkani...
Mutta hän pysähtyi yhtäkkiä sekä laulussaan että kävelyssään. Sekä ääni
että raajat tuntuivat yhtäkkiä pettävän, ja hän jäi hievahtamattomaksi
ja hisahtamattomaksi, kun salongin ikkunoista tunkeutuva valo paljasti
hänelle kaksi ajoportin syvennyksessä seisoskelevaa miestä. Kovaksi
onneksi lähestyi ikkunaa juuri sillä hetkellä varjo. Sydenpolttaja
näki, että parkaisu voisi tuhota koko suunnittelun, ja hän oli
syöksähtämäisillään vaeltajan kimppuun, mutta viittamies pidätti hänet.
— Kapteeni, hän supatti, — älkää tehkö pahaa tälle miehelle. Sitten
lähestyen miestä: — Menkää, hyvä mies, mutta joutuin, älkääkä katsoko
taaksenne.
Hyräilijä ei odottanut toista käskyä, vaan patikoitsi edelleen niin
kiireesti kuin lyhyet koivet ja hänen koko ruumiinsa vallannut vavistus
sallivat, ja muutaman sekunnin kuluttua hän hävisi Hôtel de Toulousen
puutarhan kulman taakse.
— Olipa aikakin, mutisi sydenpolttaja, — ikkuna avataan.
Molemmat miehet painautuivat varjoon niin syvälle kuin pääsivät.
Samassa olikin ikkuna avautunut ja toinen husaari astunut ulokkeelle.
— No niin, virkkoi huoneesta ääni, josta sydenpolttaja ja viittamies
tunsivat regentin, — millainen ilma siellä on, Simiane?
— Kas, taitaa sataa lunta, vastasi Simiane.
— Mitä! Taitaako sataa lunta?
— Tai vettä, mistä sitä aina tietää, jatkoi Simiane.
— Senkin möllikkö, sanoi Ravanne, — etkö voi erottaa, mitä sataa? ja
hänkin pistäytyi ulokkeelle.
— Lopultakaan, arveli Simiane, — en ole oikein varma, sataako mitään.
— Hän on sikahumalassa, huomautti regentti.
— Minäkö, ähmistyi Simiane, kun hänen ryyppääjäkuntoaan halvennettiin,
— minäkö sikahumalassa! Tulkaahan tänne, monseigneur. Tulkaa, tulkaa.
Vaikka kutsu esitettiin omituiseen tapaan, ilmestyi regenttikin nauraen
saattolaistensa pariin. Hänen ryhdistään oli muuten helppo nähdä, että
hän oli itsekin humalassa.
— Vai niin, sikahumalassa! jankkasi Simiane ojentaen prinssille
kätensä. — Sikahumalassa! No, tuohon käteen, lyön kanssanne vetoa
sadasta louisdorista, että te ette tee mitä minä teen, vaikka olettekin
Ranskan regentti.
— Kuulettehan, monseigneur, lausui naisen ääni sisältä, — se on
haaste.
— Ja sellaisena minä otan sen vastaan. Olkoon menneeksi sata
louisdoria.
— Minä otan osalleni puolet sen puolella, joka tahtoo, esitti Ravanne.
— Lyö vetoa markiisittaren kanssa, sanoi Simiane. — Minä en ota
osakumppania panokseeni.
— En minäkään, kieltäytyi regentti.
— Markiisitar, huusi Ravanne, — viisikymmentä louisdoria yhtä
suudelmaa vastaan!
— Kysykää Philippeltä, salliiko hän minun mennä mukaan.
— Menkää vain, menkää, kehotti regentti. — Teille tarjotaan hyvä
kauppa, markiisitar, ja te ette voi olla voittamatta. Kas niin, oletko
valmis, Simiane?
— Olen valmis. Otatteko seurataksenne minua?
— Mihin hyvänsä. Mitä aiot tehdä?
— Katsokaa.
— Mihin hittoon pyritkään?
— Lähden Palais-Royaliin.
— Millä tavoin?
— Kattoja myöten.
Ja Simiane tarttui tuollaiseen viuhkamaiseen rautakoristeeseen, jonka
mainitsimme erottaneen salin ikkunat makuuhuoneen ikkunoista, ja alkoi
kavuta kuin apina, joka kiipeää köyttä myöten tavoittamaan kolikkoa
kolmannesta kerroksesta.
— Monseigneur, huudahti rouva de Sabran syöksähtäen ulokkeelle ja
tarttuen prinssin käsivarteen, — toivon totisesti, että te ette lähde
hänen perässään.
— Enkö lähtisi? sanoi regentti vapautuen markiisittaresta. — Ettekö
tiedä periaatteenani olevan, että minä pystyn siihen, mihinkä joku
toinenkin? Nouskoon hän kuuhun, niin piru minut periköön, ellen minä
saavu kolkuttamaan ovelle samaan aikaan kuin hänkin! Löitkö sinä vetoa
minun puolestani, Ravanne?
— Löin, prinssi, vastasi nuori mies nauraen täyttä kurkkua.
— No, nappaa suudelmasi — olet voittanut.
Ja regentti tarttui vuorostaan rautatankoihin, kiiveten tavoittamaan
ketterää, pitkää ja hoikkaa Simianea, joka pääsi pengermälle tuossa
tuokiossa.
— Mutta toivoakseni ainakin te jäätte, Ravanne? sanoi markiisitar.
— Vain ehtiäkseni periä panoksenne, vastasi nuori mies maiskauttaen
suudelman markiisittaren sievälle, raikkaalle poskelle. — Ja nyt
hyvästi, rouva markiisitar, — olen monseigneurin paashi, joten
käsittänette, että minun tulee pysyä mukana.
Ja Ravanne kiirehti vuorostaan samaa tietä, jolle hänen kumppaninsa
olivat laittautuneet.
Sydenpolttajalta ja viittamieheltä pääsi hämmästyksen huudahdus, joka
kertautui pitkin katua ikään kuin jokaisella portilla olisi ollut
kaikunsa.
— Hei, mitä se oli? äännähti Simiane, joka pengermälle päässeenä oli
vapaampi huomioitsemaan kuin kiipeejät.
— Siinä näet, juoppo! sanoi regentti tarraten toisella kädellään
pengermän reunukseen. — Siellä on kaupunginvartio, ja sinä toimitat
meidät putkaan, mutta sinne jätänkin sinut virumaan!
Tuon kuullessaan vaanijat vaikenivat, toivoen että herttua ja
hänen kumppaninsa eivät jatkaisi hupsutteluaan pitemmälle, vaan
laskeutuisivat alas ja sitten lähtisivät talosta tavallista tietä.
— Kas niin, tässä olen! henkäisi regentti nousten seisomaan
pengermällä. — Joko sait kyliäsi, Simiane?
— En suinkaan, monseigneur, en suinkaan, vakuutti Simiane, ja hän
kumartui supattamaan Ravannen korvaan: — Ei se ole kaupunginvartio, —
ei näy ainoatakaan pistintä, ei ainoatakaan nahkatakkia.
— Mitä nyt? kysyi regentti.
— Ei mitään, vastasi Simiane tehden merkin Ravannelle, — paitsi että
minä jatkan nousuani ja tällä kertaa pyydän teitä seuraamaan minua,
monseigneur.
Niin sanoen hän tarjosi kätensä regentille ja alkoi kontata
katon vierua ylös, vetäen häntä perässään, Ravannen työnnellessä
jälkivartiona.
Tuo näky ei enää suonut sijaa pakolaisten aikeiden epäilemiselle.
Sydenpolttaja karjaisi sadatuksen, ja viittamieheltä pääsi raivostuksen
huudahdus. Samalla hetkellä Simiane kietaisi käsivartensa savutorven
ympäri.
— Heh, heh, sanoi regentti istuutuessaan hajareisin katonharjalle ja
katsellessaan kadulle, missä salongin auki jääneistä ikkunoista tulviva
valo paljasti kymmenkunnan miehen kiihkeän liikehtimisen. — Mitä tuo
on? Pikku salavehjekö? Kas, kas, voisi luulla heidän tahtovan kiivetä
tänne. He ovat vimmoissaan. Tekisi mieleni kysyä heiltä, miten voisin
heitä palvella.
— Pilailu nyt sikseen, monseigneur, touhusi Simiane, — ja pötkikäämme
koreasti pakoon.
— Kiertäkää Saint-Honoré-kadun kautta! huusi viittamies. — Juoskaa,
juoskaa!
— Meidän kimppuumme he tosiaan pyrkivät, Simiane, huomautti regentti,
— nyt rientäen toisellekin puolelle. Peräytykäämme, peräytykäämme!
— Mistä johtuneekaan, puheli viittamies vetäen vyöstään pistoolin
ja tähdäten regenttiä, — että minä en häntä keikauta tuolta kuin
kuvalintua.
— Tuhat tulimmaista! noitui sydenpolttaja tarttuen hänen käteensä. —
Te toimitatte meidät teilattaviksi.
— Mutta mitä tehdä?
— Odottaa, että he tipahtavat itsellään ja taittavat niskansa; jos
Kaitselmus on oikeamielinen, niin se toimittaa meille sen pikku
yllätyksen.
— Oh, nyt johtuu mieleeni, Roquefinette —!
— Soh, välttäkääpäs nimien käyttelyä, jos suvaitsette, eversti.
— Olette oikeassa; anteeksi.
— Mitäs tuosta, mitä luulitte keksivänne?
— Tänne, tänne! luikkasi miekkamies syöksähtäen käytävään, —
Murretaan portti, niin saamme heidät napatuksi toisella puolella, kun
he hyppäävät alas.
Joukon jäljelläoleva osa seurasi häntä. Viisi tai kuusi oli lähtenyt
kaartamaan Saint-Honoré-kadun kautta.
— No, noh, monseigneur, ei ole hetkeäkään hukattavana, hoputti
Simiane. — Täytyy luisua pyllyllään; se ei ole arvokasta, mutta se on
turvallista.
— Olen kuulevinani heidän röykyttävän porttikäytävässä, sanoi
regentti. — Mitä sinä ajattelet asiasta, Ravanne?
— Minä en ajattele, monseigneur, vaan alan laskettaa mäkeä.
Kaikki kolme luisuivat nopsasti katon vierua pitkin pengermälle.
— Tätä kautta, tätä kautta, kutsui naisen ääni ullakkoikkunasta juuri
kun Simiane jo oli soluttautumassa pengermän reunan yli, liukuakseen
alas rautakaiteita myöten.
— Ah, tekö siellä, markiisitar! sanoi regentti. — Te olette totisesti
neuvokas nainen.
— Hypätkää tänne ja jouduttautukaa sitten alas.
Pakolaiset hyppäsivät pengermältä kamariin.
— Jäättekö mieluummin tänne? kysyi rouva de Sabran.
— Niin, minä käynkin noutamassa Canillacin ja hänen patrullinsa,
tarjoutui Ravanne.
— Ei, ei, päätti regentti. — Noin vimmatusti rehkiessään,
markiisitar, he murtautuisivat taloonne ja kohtelisivat teitä niin
kuin väkirynnäköllä vallattua kaupunkia. Ei, parempi on kiirehtiä
Palais-Royaliin.
He riensivät alas portaita, Ravanne etunenässä, ja avasivat puutarhaan
johtavan oven. Silloin he selvästi kuulivat hätyyttäjiensä kaikin
voimin mojauttelevan rautaista ristikkoporttia.
— Takokaa, takokaa, hyvät ystävät, puheli regentti juosten
huolettomasti ja keveästi kuin nuori mies puutarhan perälle. — Se on
vankkaa teko ja tuottaa teille työtä.
— Joutuin, monseigneur! huusi Simiane, joka oli pitkänä miehenä
pudottautunut kiveyksen reunalta Valois-kadun puolelle, riiputtuaan
käsiensä varassa. — Tuolla kadun päässä toiset jo tulevat. Laskekaa
jalkanne olalleni, kas noin; toinen... nyt laskeutukaa syliini. Olette
pelastettu. Jumalan kiitos!
— Miekka käteen, miekka käteen, Ravanne, ja rynnätkäämme noita
hylkiöitä vastaan! sanoi regentti.
— Taivaan nimessä, monseigneur, suostutteli Simiane vetäen häntä
takinhihasta. — Seuratkaa meitä. — Tuhannen pentelettä, kai minäkin
urholllisuutta tunnen, mutta taisteleminen olisi nyt hulluutta. Apuun,
Ravanne, apuun!
Ja kohotellen herttuaa kainaloista molemmat nuoret miehet kiidättivät
hänet lähimmästä aina avoinna pidetystä portista Palais-Royaliin
juuri sillä hetkellä kun Valois-katua pitkin juoksevat miehet olivat
vain parinkymmenen askeleen päässä heistä ja markiisittaren talon
portti lennähti auki toisen osaston ponnistuksista. Yhdistynyt joukko
heittäytyi ristikkoporttia vastaan, jonka pakenijat olivat hädin
ehtineet lukita takanaan.
— Hyvät herrat, lausui silloin regentti tervehtien käden
heilautuksella, kun hänen hattunsa oli lennähtänyt jonnekin, — päänne
takia toivon, että tämä kaikki on vain hulluttelua, sillä te ahdistatte
väkevämpäänne. Varokaa huomenna poliisipäällikköä! Sillävälin — hyvää
yötä!
Kolminkertainen naurunremahdus lopullisesti kivetytti kaksi
salaliittolaistamme, jotka seisoivat ristikkoa vasten painautuneina,
hengästyneiden miestensä edessä.
— Sen miehen täytyy olla liitossa saatanan kanssa! huudahti
d'Harmental.
— Olemme hävinneet vedon, veikkoset, ilmoitti Roquefinette miehilleen,
jotka odottivat hänen määräyksiään. — Mutta me emme hyvästele vielä.
Tämä uusitaan. Mitä luvattuun palkkioon tulee, niin olette jo saaneet
puolet ja huomenna maksetaan toinen puoli vanhassa paikassa. Näkemiin.
Kaikkien apulaisten hajaannuttua johtajat jäivät kahden kesken.
— No niin, eversti? virkahti Roquefinette ja katseli d'Harmentalia
suoraan silmiin.
— Kas, minulla on hyvä halu esittää teille eräs pyyntö, kapteeni,
vastasi d'Harmental.
— Mikä sitten? kysyi Roquefinette.
— Että seuraatte minua johonkin syrjäiseen paikkaan ja ammutte pääni
mäsäksi. Siten tämä viheliäinen pääni saa rangaistuksensa eikä silti
tule tunnetuksi.
— Ja miksi niin?
— Miksikö? Siksi että tällaisessa työssä epäonnistunut on aina
tomppeli. Mitä nyt voin sanoa herttuattarelle?
— Mitä, ihmetteli Roquefinette, — se Peukalois-Liisako teitä
hätäännyttää? Jospa hitto vieköön olettekin julmetun herkkäluontoinen,
eversti! Miksi ihmeessä ei hänen ontuva miehensä itse hoida asioitaan?
Olisipa tehnyt mieleni nähdä tuo tekosievä valtiattarenne ja hänen
kaksi kardinaaliaan ja kolme tai neljä markiisiaan yrittämässä
kiipeillä täällä muureja myöten kuin sisiliskot. Sen sijaan, että
he parhaillaan tutisevat pelosta jossakin Arsenalin sopessa, me
olemme toki jääneet taistelutantereen herroiksi. Kuulkaahan,
eversti, mitä teille sanoo vanha kettu. Hyvältä salaliittolaiselta
vaaditaan erityisestikin miehuutta, ja sitä teillä on, mutta myös
kärsivällisyyttä, jota teiltä puuttuu. Jumaliste, jos minulla olisi
omaan laskuuni suoritettavana tällainen urakka, niin vakuutanpa teille,
että minä ajaisin sen perille, ja jos jonakin päivän tahdotte siirtää
sen minulle... Sitä sopii tuumiskella.
— Mutta mitä te minun sijassani sanoisitte madame du Mainelle?
tiukkasi eversti.
— Mitäkö sanoisin! Näin minä hänelle lausuisin: 'Armollinen
prinsessa, regentin on täytynyt saada vihiä poliisiltaan, sillä
hän ei lähtenytkään liikkeelle niin kuin luulimme, ja me näimme
ainoastaan hänen elostelijoitaan, jotka juoksivat pakoon.' Silloin
Cellamaren ruhtinas virkkaa teille: 'Rakas d'Harmental, meillä ei ole
muuta turvaa kuin teidät' ja rouva herttuatar huoahtaa: 'Kaikki ei
ole hukassa, koska kunnon d'Harmental on jäljellä', Kreivi de Laval
puristaa kättänne, yrittäen hänkin sopertaa teille kohteliaisuutta,
jonka jättää kesken, kun hänen kielensä ei ole kerkeä varsinkaan
imarteluun leukapielen murskaannuttua. Kardinaali de Polignac tekee
ristinmerkkejä; Alberoni noituu niin että laupias Luoja vapisee,
ja kaiken kaikkiaan, ensimmäinen yritys tasaantuu siten, ja oman
arvonne tunto jää loukkaantumattomaksi. Te palaatte ullakkokamarinne
kätköön ettekä pistä nokkaanne ulos moneen päivään, ellette tahdo
joutua hirteen. Silloin tällöin minä poikkean sinne vieraisille. Te
suotte minulle edelleenkin osuutta Espanjan anteliaisuudesta, koska
minulle on tärkeätä elää mukavasti, pysyäkseni reippaalla tuulella, ja
sopivan tilaisuuden taas tarjoutuessa me toimitamme sanan niille kelpo
miehille, jotka äsken lähetimme matkoihinsa, ja otamme hyvityksemme.
— Niin, sitenhän tietenkin toinen tekisi, myönsi d'Harmental. — Mutta
minä — minkäpä sille mahtaa, kapteeni, minulla on tyhmiä aatteita: en
osaa valehdella.
— Ken ei osaa valehdella, hän ei pysty toimimaan kunnollisesti,
väitti kapteeni. — Mutta mitä näenkään tuolla? Kaupunginvartion
pistimet! Herranen aika, tunnen sen hyvin siitä, että se aina saapuu
neljännestunnin myöhästyneenä. Meidän täytyy sentään erota. Hyvästi,
eversti! Tuossa teidän tienne, jatkoi kapteeni viitaten Palais-Royalin
kujalle, — ja minä menen tätä kautta, — hän lisäsi heilauttaen
kättään Rue Neve-des-Petits-Champsille päin. — On vain oltava
tyynenä, kävelkää pikku askelin, jotta ei epäillä, että teidän pitäisi
pistää juoksuksi. Käsi puuskassa tällä tavoin, ja laulellen 'Muori
Gaudichonia'.
Ja d'Harmentalin palatessa kujalle kapteeni eteni Valois-katua pitkin
yhtä tasaisesti kuin vartiokin, josta hän oli sata askelta edellä, ja
lauleskeli niin huolettomasti kuin ei olisi mitään tapahtunut:
Pitäkäämme vainkin puolemme,
kyll' Espanja häätää huolemme,
sen dublonit ovat kirkasta kultaa,
kosolti korvaten Ranskan multaa.
Chevalier poikkesi Rue des Bons-Enfantsille, joka oli sillä välin
käynyt yhtä hiljaiseksi kuin se oli ollut meluisa kymmenen minuuttia
aikaisemmin, ja Baillif-kadun kulmassa hän näki vaunut, jotka olivat
hänen ohjeittensa mukaisesti pysyneet paikallaan. Ovi oli odottavasti
avoinna, astuinlaudan ääressä seisoi lakeija, ja ajopukilla istui kuski.
— Arsenaaliin, käski chevalier.
— Se on turhaa, lausui ääni, joka säpsähdytti d'Harmentalia. —
Minä tiedän, kuinka kaikki kävi, koska olin katsojana, ja ilmoitan
asianomaisille. Vierailu olisi tällä hetkellä vaarallinen kaikille.
— Kas, tekö, abbé! sanoi d'Harmental yrittäen tuntea Brigaudia
liverissä, johon hän oli laittautunut. — No, teettekin minulle
todellisen palveluksen, käyttämällä suunvuoroa minun sijastani. En
tiedä mitä kummaa sanoisinkaan!
— Kun taasen minä sanon, vakuutti Brigaud, — että te olette urhea
ja altis aatelismies ja että jos Ranskassa olisi vain kymmenenkin
teidänlaistanne, kaikki olisi pian valmista. Mutta me emme ole tässä
kohteliaisuuksia vaihtamassa. Nouskaa pian vaunuihin. Minne viemme
teidät?
— Ei tarvitse, esteli d'Harmental. — Voin hyvinkin kävellä.
— Nouskaa, se on varmempaa.
D'Harmental istuutui vaunuihin, ja palvelijaksikin sonnustautuneena
Brigaud kursailemattomasti asettui hänen viereensä.
— Rue du Gros-Chenetin ja Cléry-kadun kulmaan, käski abbé.
Pitkälliseen odotteluun kyllästynyt kuski nykäisi hevoset heti
liikkeelle. Määräpaikassa vaunut pysähtyivät, chevalier astui alas,
harppaili Rue du Gros-Chenetille ja katosi pian Rue du Temps-Perdun
kulman taakse.
Vaunut vierivät joutuisasti edelleen bulevardille päin, ilman
vähäisintäkään ääntä, niin kuin maakamaraa koskettamattomat aavemaiset
ajoneuvot.