Chevalierin ajatuksia ei askarruttanut lähenevä ratkaisu, jossa hän oli
valinnut niin tärkeän osan, eikä myöskään se abbé Brigaudin erinomainen
varokeino, että hän oli majoittanut uuden ystävänsä sellaiseen taloon,
johon hänen tapanaan oli ollut kymmenen vuoden aikana pistäytyä
melkein päivittäin, niin että heidän kohtauksensa eivät tiheämminkään
tapahtuvina voineet herättää huomiota. Hänen mielessään ei ollut
rouva Denisin majesteettinen lausunta, ei neiti Émilien soprano
tai neiti Athenaiksen altto eikä herra Bonifacen kujeellisuus. Hän
ajatteli yksinomaan Bathilde-rukkaa, jota oli emäntänsä luona kuullut
käsiteltävän niin loukkaavasti.
Kuitenkaan ei Bonifacen karkea syytös ollut vähääkään tehonnut niihin
vielä sekaviin ja selittämättömiin tunteisiin, joita nuori tyttö oli
chevalierissa herättänyt. Ensimmäinen vaikutelma oli tosin ollut
kiusaantunut, inhon aistimus. Mutta ajatellessaan asiaa hän oli heti
seuraavassa hetkessä käsittänyt, että tuollainen liitto oli mahdoton.
Sattuma saattaa harvinaisuutena tuottaa vähäpätöisellekin isälle
viehättävän tyttären. Välttämättömyys voi naittaa nuoren ja kauniin
naisen vanhalle ja alhaissyntyiselle miehelle. Mutta ainoastaan
rakkaus tai voitonpyyntö saa syntymään sellaisia säännöttömiä suhteita
kuin oletettiin neljännen kerroksen neidin ja pengermän porvarin
yhteiselämäksi. Noiden kahden niin täydellisesti vastakkaisen ihmisen
kesken ei voinut vallita rakkaus ja vielä vähemmin saattoi sitä
suhdetta johtaa voitonpyynnistä, sillä joskaan heidän elintasonsa ei
painunut kurjuuteen asti, ei se varmastikaan kohonnut keskinkertaista
korkeammalle.
D'Harmental siis uskoi, että Bathildea ei voinut sanoa tyttärekseen
eikä vaimokseen tai jalkavaimokseen tuo kamala naapuri, jonka
pelkkä näkeminen oli siihen asti riittänyt niin kummalliseksi
vastavaikutukseksi chevalierin orastavalle rakkaudelle. Ellei neito
siis ollut yksikään noista kolmesta, niin Bathilden syntyperään liittyi
jokin salaisuus, ja jos siihen kerran liittyi salaisuus, ei Bathilde
ollutkaan se, mikä hän näytti olevan.
Tällöin kaikki selvisi, tuo ylimyksellinen kauneus, viehättävä sulous,
erinomainen kasvatus menettivät arvoituksellisuutensa. Bathilde kuului
yläpuolelle sen aseman, jossa hänen täytyi pakosta olla. Neidon
kohtalossa oli tapahtunut sellainen muutos, jotka ovat yksilölle
samaa kuin maanjäristykset kaupungeille. Hänen elämässään oli jokin
luhistunut, pakottaen hänet laskeutumaan siihen alempaan piiriin, jossa
hän nyt vietti päiviään, ja hän oli kuin tuollainen alassyösty enkeli,
joiden täytyy jonkun aikaa elää ihmiselämää, vain odotellen kunnes
Jumala palauttaa heille siivet taivaaseen nousemiseksi.
Chevalier saattoi niin ollen oman arvonsa tuntoa menettämättä rakastua
Bathildeen. Sydämen joutuessa vastatusten ylpeyden kanssa sillä on
oivallisia apukeinoja korskean vihollisensa eksyttämiseksi. Silloin
kun Bathildella oli nimi, oli hänellä luokkansa, eikä hän voinut
siirtyä siitä Popiliuksen[79] kehästä, jonka hänen ympärilleen perhe
piirsi. Mutta nimettömänä ja perheettömänä ollessaan hän saattoi
ympäröivästä yöstä vapautua sädehtivään kirkkauteen, ja niin ollen ei
mikään enää pidätellyt rakastavan miehen mielikuvitusta kohottamasta
häntä toiveissaan sellaiselle tasolle, jota neito itse ei olisi
rohjennut edes katseellaan tavoittaa. Niinpä d'Harmental ei suinkaan
ottanut varteen neuvoa, jonka nuori herra Boniface oli hänelle niin
ystävällisesti antanut, vaan kamariinsa päästyään meni suoraa päätä
vilkaisemaan ikkunastaan, millä kannalla naapurin ikkuna oli. Se oli
selkosen selällään. Jos chevalierille olisi viikko sitten sanottu,
että niin yksinkertainen ilmiö kuin avattu ikkuna voisi saattaa
hänen sydämensä pamppailemaan, olisi hän varmaan makeasti nauranut
tällaiselle olettamukselle. Kuitenkin oli asian laita näin, sillä hän
painoi hetkiseksi käden povelleen kuin pitkällisen painostuksen jälkeen
hengähtävä ja nojasi sitten toisella kädellään seinään ja katseli
verhon kulmauksesta tyttöä hänen näkemättään. Hän pelkäsi toisen
muutoin säikkyvän kuten eilenkin tästä itsepintaisesta tarkkailusta,
jonka syyksi hän saattoi olettaa yksistään uteliaisuuden.
Hetken kuluttua d'Harmental huomasi, että kamarin täytyi olla
tyhjillään, sillä toimekas ja nopsajalkainen neito olisi varmasti
jo moneenkin kertaan liikkunut hänen näkyvissään, jollei hän olisi
ollut poissa. Silloin d'Harmental vuorostaan avasi ikkunansa ja hänen
otaksumansa sai täyden vahvistuksen. Oli helppokin havaita, että vanhan
apuvaimon järjestelevä käsi oli siistinyt huoneessa, sillä klavesini
oli tarkoin ummistettu, tavallisesti levällään olleet nuottivihot oli
koottu yhdeksi pinoksi, kukkuranaan muutamia kirjansidoksia, jotka
kokonsa pienentymisen mukaisesti ladottuina olivat pyramidin huippuna,
ja uhkea pitsipöytäliina, joka oli huolellisesti laskostettu keskeltä
tuolin selkänojalle, riippui suorassa tuolin kumpaisellekin puolelle.
Varma lisävahvistuskin ilmeni tälle päätelmälle tuotapikaa, sillä
ikkunan avaamisen aiheuttamaa narahdusta seurasi vinttikoiran
sorean pään kohoaminen. Korvat aina vaanivina ja täydesti ansaiten
valtiattarensa luottamuksen tämä kodin vartija oli havahtunut ja katsoi
pieluksellaan nousten, kuka tungettelija oli häirinnyt sen unta.
Pengermäporvarin varomattoman basson ja Bonifacen pitkällisen
äkäännyksen ansiosta chevalier tiesi jo kaksi hyvin tärkeätä seikkaa.
Hänen naapurinsa oli ristitty Bathildeksi, jollainen sävyisä
ja kaunissointuinen nimi oli kerrassaan sovelias viehkeälle ja
hienopiirteiselle neidolle, ja että vinttikoira oli Mirza, ja sekin
nimi kuulosti hänestä koirarodun ylimystöä edustavalta.
Ei sovi vähäksyä mitään varustuksen valtausaikeissa. Pieninkin
paikallisseikkojen tuntemus on usein tehokkaampi kuin pelottavimmatkaan
sotakojeet. D'Harmental päätti aloittaa laittautumalla väleihin
vinttikoiran kanssa, ja antaen äänelleen mahdollisimman vienon ja
hyväilevän soinnun hän kutsui: "Mirza!"
Mirza, joka oli mukavasti ojentautunut pielukselleen, nosti vilkkaasti
päänsä, ja sen hämmästyneestä ilmeestä ei voinut erehtyä. Täytyihän
tuntua nopsaälyisestä pikkueläimestä kovin kummalliselta, että
ventovieras mies otti äkkipäätä puhutellakseen sitä ristimänimeltä. Se
katseli häntä levottomilla silmillään, jotka puolihämyssä tuikkivat
kuin kiiltokivet, ja etukäpälillään kuopien päästi kumean äännähdyksen,
joka saattoi käydä murahduksesta.
D'Harmental muisteli, miten markiisi d'Uxelles oli kesyttänyt
mademoiselle Choinin spanielin, joka oli paljon äkäisempi kuin
mitkään maailman vinttikoirat. Sen olivat saaneet aikaan käristetyt
kaniininpäät, ja tästä hienosta huomaavaisuudesta oli hänelle
koitunut palkkioksi Ranskan marskin sauva. Hän ei niin ollen pitänyt
mahdottomana, että samantapainen viekoittelu muuttaisi lempeämmäksi
sen vastaanoton, jonka Mirza-neiti oli suonut hänen lähentelylleen, ja
astui sokeriastiaansa kohti hyräillen:
Ihailkaa koirien mahtia:
jos teill' on hienoa tahtia,
ei kestä kuinkaan kauan,
kun saatte marskin sauvan.
Hän palasi ikkunan ääreen, hyppysissään kaksi isoa sokeripalaa, joten
niitä saattoi taitella murusiksi mielinmäärin.
Chevalier ei ollut erehtynyt. Ensimmäisen sokerimurusen singotessa sen
lähelle Mirza huolettomasti kurkotti kaulaansa. Hajuaistin avulla se
sitten otti selville, millainen makupala sille tarjottiin, ja ojensi
sitä kohti käpälän, veti sen kitansa äärelle, otti hampaisiinsa,
siirsi poskipieleen ja alkoi pureksia niin raukein ilmein kuin
sen ylimykselliselle rodulle on tunnusomaista. Lopetettuaan se
lipaisi huuliaan vaaleanpunaisella pikku kielellä, mikä ilmaisi,
että se ilmeisen hyvästä kasvatuksestaan johtuvassa näennäisessä
välinpitämättömyydessäänkin osasi pitää arvossa sievää yllätystä,
jonka sille oli naapuri varannut. Eikä se nyt laskeutunutkaan takaisin
levolle kuten edellisellä kerralla, vaan jäi istumaan, haukotellen
riutuneesti, mutta heilutellen häntäänsä merkiksi, että se oli valmis
valpastumaan täydesti, jos sen hereilläolosta maksettaisiin pari kolme
samanlaista kohteliaisuudenosoitusta kuin sille oli vastikään suotu.
D'Harmental oli tottunut aikakauden ylimyskaunotarten englantilaisten
kääpiöspanielien tapoihin ja ymmärsi oivasti Mirza-neidin suopean
mielialan tulkinnan. Tahtomatta jättää tilaisuutta käyttämättä
hän heitti toisen sokerinmurun, mutta lennätti sen nyt etäämmäksi
vastaanottajasta, saadakseen tämän poistumaan pielukselta sitä
noutamaan. Vehkeilyynsä apuria tavoittava tahtoi kokeellaan ottaa
selville, kumpaiseen kahdesta kuolemansynnistä, laiskuudesta ja
herkutteluhalusta, tämä oli alttiimpi lankeamaan.
Mirza mietti tuokion, mutta herkutteluhalu voitti, ja se nousi
kamarin perälle etsimään klavesinin alle kierinyttä murua. Samassa
tipahti kolmas muru ikkunan lähelle, ja yhä vetovoiman lakeihin
alistuvana Mirza tepsutteli toiselta palaselta kolmannelle niin kuin
oli ensimmäisestä viehättynyt toiseen. Mutta siihen chevalierin
anteliaisuus pysähtyi. Hän katsoi antaneensa jo riittävästi
vastavuoroisuuden edellytykseksi, ja silloin hän toistamiseen kutsui,
vain käskevämmin kuin äsken: "Mirza!" ja näytti sille sokerinmuruja
kämmenellään.
Tällä kertaa ei Mirza silmäillyt chevalieria levottomasti tai
halveksivasti, vaan nousi takakäpälilleen, laski etukäpälät
ikkunalaudalle ja alkoi tehdä hänelle samoja eleitä kuin jos hän olisi
ollut vanha tuttava: yritys oli onnistunut, Mirza oli kesytetty.
Chevalier huomautti itselleen, että siihen tulokseen oli mennyt juuri
sen verran aikaa kuin hän olisi tarvinnut vietelläkseen kullalla jonkun
kamarineidon tai timanteilla herttuattaren.
Nyt oli hänen vuoronsa tekeytyä halveksivaksi Mirzaa kohtaan ja
puhella sille, jotta se tottuisi hänen ääneensä. Peläten kuitenkin
ylpeyden palaavan puhekumppanilleen, joka parhaansa mukaan hoiteli
keskustelua vaisuilla vingahduksilla ja mielistelevillä urahduksilla,
hän heitti sille neljännen sokerinmurun, jonka kimppuun se syöksähti
sitäkin kipakammin, kun sitä oli täytynyt odottaa kauemmin, ja nyt se
kutsumatta palasi ikkunan ääreen kärkkymään.
Chevalierin voitto oli täydellinen.
Niin täydellinen, että Mirza, joka eilen oli osoittanut niin
älykästä valppautta, kun se kadulle kurkistamalla ilmoitti Barhilden
lähestymisen ja ovelle juoksemalla hänen saapumisensa portaisiin, ei
tällä kertaa antanut vihiä kumpaisestakaan, joten hänen valtiattarensa
äkkiä astuessaan kamariin tämä yllätti sen keimailemassa naapurilleen.
Kohtuuden nimessä on kuitenkin sanottava, että Mirza kaikessa
antaumuksessaankin kääntyi oven narahtaessa ja Bathilden nähdessään
loikkasi yhdellä hyppäyksellä tuhlaamaan hänelle mitä hellimpiä
hyväilyjä. Mutta tämän velvollisuudentapaisen suoritettuaan Mirza
kiireesti palasi ikkunaan. Vinttikoiran outo menettely käänsi Bathilden
silmät luonnollisesti etsimään syytä. Hänen katseensa kohtasivat
chevalierin. Bathilde punastui, chevalier tervehti, ja hämillään
Bathilde koneellisesti vastasi tervehdykseen.
Bathilden ensi ajatuksena oli sitten sulkea ikkuna. Mutta vaistomainen
tunne pidätti häntä. Hän käsitti, että se toimenpide antaisi tärkeyttä
seikalle, jolla ei ollut mitään merkitystä, ja että puolustuskannalle
asettumisella tunnustaisi luulevansa hyökkäystä yritettävän. Niin
ollen hän teeskentelemättömästi astui lattian poikki ja katosi siihen
osaan kamaria, johon naapurin katseet eivät voineet tunkeutua. Sitten
muutaman minuutin kuluttua uskaltautuessaan jälleen esille hän huomasi,
että nuori mies olikin sulkenut oman ikkunansa. Bathilde ymmärsi toisen
hienotunteisuuden ja oli hänelle siitä hyvillään.
Chevalier oli tosiaan tehnyt mestaritempun. Välien ollessa
näin alkuasteellaan eivät nämä läheiset ikkunat voineet pysyä
samanaikaisesti avoimina. Jos chevalierin ikkuna avautui, niin
naapurin sulkeutui välttämättömästi, ja kuinka tiukasti se onneton
ikkuna ummistuikaan! Siitä oli chevalierillä jo kokemusta. Silloin ei
saanut näkyviin edes Mirzan kuononpäätä verhojen takaa. Sitävastoin
d'Harmentalin ikkunan ollessa kiinni saattoi naapurittaren olla
avoinna, ja silloin chevalier näki hänen käyskentelevän, askartelevan,
ja senhän arvaa, että tuo oli suurta viihdykettä perin ankaraan
eristäytymiseen tuomitulle miehelle.
Sitä paitsi hän oli edistynyt varsin suuresti Bathilden tuttavuudessa.
Hän oli tervehtinyt ja saanut siihen vastauksen. He eivät siis enää
olleet toisilleen kokonaan vieraita, heidän välillään oli syntynyt
tutustumisen alkua. Mutta sen tuttavuuden jatkuvaksi edistymiseksi
— ellei sattuisi erikoisia asianhaaroja tielle — piti välttää
hätäisyyttä. Sanan uskaltaminen tervehdyksen jälkeen olisi voinut
tärvellä kaikki. Olisi parempi uskottaa Bathildelle, että se oli
pelkkää sattumaa. Bathilde ei sitä uskonut, mutta hänen sopisi olla
uskovinaan. Siitä johtui, että Bathilde jätti ikkunansa avoimeksi ja
nähdessään naapurin ikkunan olevan kiinni istuutui omansa lähelle kirja
kädessä.
Mirza taasen hyppäsi valtiattarensa jaloissa olevalle jakkaralle,
jota se käytti istuimenaan. Mutta nyt se ei tapansa mukaisesti
ojentautunutkaan sille, pää neitosen pyöreillä polvilla, vaan laski
päänsä teräväreunaiselle ikkunalaudalle, niin suuresti sen harrastusta
herätti antelias tuntematon, jolla oli sokeria tarjottavana.
Chevalier istuutui keskelle huonettaan, otti esiin pastellipuikot ja
alkoi näppärästi kohotetun verhonkulmauksen avulla piirtää silmiensä
edessä olevaa viehättävää näkymää.
Kovaksi onneksi päivät olivat lyhyet. Kello kolmen tienoissa alkoi
hiipua se vähäinenkin valo, minkä pilvet ja sade päästivät taivaalta
laskeutumaan maahan, ja Bathilde sulki ikkunansa. Siinäkin ajassa oli
chevalier silti jo saanut kokonaan valmiiksi tytön pään ja tavannut
erinomaisesti näköisyyden. Pastelli onkin erittäin otollinen väline
jäljentämään noita hienoja ja hentoja tyyppejä, joita maalaus aina
esittää hieman raskaasti. Siinä ilmenivät neidon aaltoilevat hiukset,
hänen raikas ja kuulakka hipiänsä, kauniin joutsenenkaulan sorea
kaarevuus, sanalla sanoen kaikki se luontevuus, jonka taide voi
saavuttaa, kun sillä on edessään tuollainen täydesti jäljentämätön
malli, jotka herättävät taiteilijoissa epätoivoa.
Pimeän tullen saapui abbé Brigaud. Chevalier ja hän kääriytyivät
viittoihinsa ja astelivat Palais-Royalia kohti. Tehtävänä oli maaston
tutkiminen.
Se talo, johon rouva se Sabran oli muuttanut miehensä tultua regentin
hovimestariksi, oli numero 22, Hôtel de la Roche-Guyonin ja sen solan
välissä, jota entiseen aikaan nimitettiin Palais-Royalin kujaksi,
koska tämä oli ainoa suoranainen väylä Rue des Bons-Enfantsilta
Valois-kadulle. Nykyään se tunnetaan Lyseokujana. Kujan puoleinen
palatsinportti lukittiin samaan aikaan kuin muutkin puutarhan
pääsyaukot, nimittäin täsmälleen kello yksitoista illalla. Jos siis
joku pistäytyi illalla Palais-Royalista johonkin sellaiseen Rue des
Bons-Enfantsin taloon, josta ei ollut erikseen tietä Valois-kadulle,
ja tahtoi palata vasta yhdentoista jälkeen, niin hänen täytyi tehdä
kierros joko Rue Neuve-des-Petits-Champsin tai Cour des Fontainesin
kautta.
Rouva de Sabranin talo oli edellisen vuosisadan lopulla rakennettu
siro pikku loistoasumus, siis parinkymmenen vuoden ikäinen. Joku
verojen vuokraaja oli tahtonut apinoida suuria herroja ja saada
yksityisasunnokseen erikoisen talon. Siihen kuului siten kaikkiaan
pohjakerros, ensimmäinen kerros sekä tämän päällä kivinen galleria,
jolle avautuivat palvelusväen ullakkohuoneet. Matala paanukatto
oli loivasti kalteva. Ensimmäisen kerroksen ikkunoiden alla levisi
rakennuksen toisesta päästä toiseen kolmen tai neljän jalan syvyinen
uloke, mutta kumpaisenkin kulman kahta ikkunaa erottivat keskiosan
kolmesta ikkunasta ulokkeen tyyliset rautakoristeet, jotka kohosivat
ylägallerian reunaan asti.
Molemmat julkipuolet olivat muuten samanlaiset, paitsi että — kun
Valois-katu oli kahdeksasta kymmeneen jalkaan matalammalla kuin Rue des
Bons-Enfants — pohjakerran ikkunat ja ovi sillä puolella avautuivat
pengermälle, josta oli tehty pikku puutarha. Keväisin tätä kaunisti
kukkaloisto, mutta se ei ollut hallitsemansa kadun kanssa missään
yhteydessä. Rakennuksen ainoa katuovi johti Rue des Bons-Enfantsille.
Parempaa eivät salaliittolaisemme olisi voineet toivoakaan. Oli varsin
mahdollista, että regentti saapuisi rouva de Sabranin luo jalkaisin, ja
todennäköistä, että hän poistuisi vasta yhdentoista jälkeen. Silloin
hän olisi kuin hiirenpyydyksessä, koska hänen oli pakko astua ulos
samasta ovesta, josta oli sisällekin mennyt, ja suunniteltu kaappaus
oli erittäin helppo panna toimeen Rue des Bons-Enfantsilla, joka oli
Palais-Royalin ympäristön autioimpia ja pimeimpiä katuja.
Sitä paitsi kadun varrella oli siihen aikaan — kuten on nykyäänkin —
useita hyvin epäiltäviä taloja, joissa yleensä kävi rähisevää joukkoa.
Saattoi niin pitää jotensakin varmana, ettei suurestikaan välitettäisi
huudoista, kun kadulta oli totuttu kuulemaan hälinää silloin tällöin.
Jos kaupunginvartio saapuisikin, niin se tämän arvoisan järjestysvallan
tavan mukaan tapahtuisi melko myöhään ja vitkallisesti, joten kaikki
olisi sitä ennen jo päättynyttä.
Tarkasteltuaan alueen, päätettyään strategisesta järjestelystä ja
painettuaan mieleensä talon numeron d'Harmental ja abbé Brigaud
erosivat. Abbé meni Arsenaaliin selostamaan Mainen herttualle
chevalierin jatkuvaa harrastusta ja d'Harmental palatakseen
ullakkohuoneeseensa Rue du Temps-Perdun varrelle.
Bathilden kamari oli valaistu niin kuin edellisenäkin iltana. Tällä
kertaa neitonen ei piirtänyt, vaan ahkeroi ompelutyössä. Valo
sammutettiin vasta kello yhdeltä aamulla. Pengermän porvari taasen oli
noussut omaan korkeuteensa jo aikaa ennen d'Harmentalin tuloa.
Chevalier nukkui huonosti. Alkavan rakkauden ja päättyvän salahankkeen
väliin joutunut ei voi olla kokematta erinäisiä siihen asti
tuntemattomia ja nukkumiselle haitallisia ajatuksia. Aamun lähetessä
hänet kuitenkin voitti väsymys, ja hän heräsi vasta tuntiessaan
käsivarttansa pudisteltavan rajusti. Chevalier varmaankin näki
parhaillaan jotakin pahaa unta, jonka jatkolta tämä ravistelu hänestä
tuntui, koska hän vielä puoleksi unessa hapuili pistoolejaan yöpöydältä.
— Hohhoh! huudahti abbé. — Hetkinen, nuori mies, hitto, kuinka
olettekin joutuisa! Avatkaa silmänne selälleen; hyvä, kas niin, joko
tunnette minut?
— Vai niin, tekö abbé! sanoi d'Harmental nauraen. — Toden totta,
olipa hyvä, että pysähdytitte minut. Satuitte paikalle pahalla
hetkellä: näin unta, että minua tultiin vangitsemaan.
— Hyvä merkki, tuumi abbé Brigaud, — hyvä merkki. Tiedättehän, että
unet ovat päinvastaisia todellisuudelle: kaikki luistaa onnellisesti.
— Kuuluuko jotakin uutta? kysyi d'Harmental.
— Jos kuuluisi, niin miten ottaisitte sen vastaan?
— Olisin ihastuksissani, totisesti! vakuutti d'Harmental. — Kun on
ryhtynyt tällaiseen hommaan, niin on sitä parempi, mitä nopeammin siitä
suoriutuu.
— No niin, virkkoi Brigaud vetäen taskustaan paperin ja ojentaen sen
chevalierille, — lukekaa, ja ylistäkää Luojaanne, sillä te saatte
toivomuksenne täyttymään.
D'Harmental otti paperin, käänsi sen auki taitteistaan yhtä
levollisesti kuin olisi ollut aivan vähäpätöinen seikka kysymyksessä ja
luki puoliääneen:
"_Raportti maaliskuun 27 p:nä kello 2 aamulla_.
Viime yönä klo 10 herra regentti vastaanotti Lontoosta saapuneen
kuriirin, joka ilmoitti abbé Duboisin palaavan huomenna 28 p:nä. Kun
herra regentti sattumalta oli illallisella Madamen luona, voitiin
sanoma toimittaa hänelle ajan myöhäisyydestä huolimatta.[80] Vähää
ennen oli neiti de Chartres[81] pyytänyt isältään lupaa mennä
hartaudenharjoituksiinsa Chellesin luostariin, ja oli sovittu, että
regentti veisi hänet sinne. Mutta kirje muutti tämän päätöksen, ja
herra regentti lähetti valtioneuvoston jäsenille kirjallisen kutsun
kokoontua tänään puoleltapäivin.
Kello kolmelta herra regentti käy tervehtimässä hänen majesteettiaan
Tuileriesissa. Hän on pyytänyt kahdenkeskistä kohtausta, alkaen käydä
kärsimättömäksi herra marski de Villeroylle, joka itsepintaisesti
katsoo velvollisuudekseen olla aina saapuvilla silloin, kun herra
regentti haastelee hänen majesteettinsa kanssa. Puhutaan jo
hiljakseen, että jos tätä jatkuu, marskin voi käydä huonosti.
Kello kuudelta herra regentti, chevalier de Simiane ja chevalier de
Ravanne lähtevät illalliselle madame de Sabranin luo."
— Ahaa! äännähti d'Harmental.
Ja hän luki kaksi loppuriviä uudestaan, punniten jokaista sanaa.
— No, mitä ajattelette siitä pikku kappaleesta? kysyi abbé.
Chevalier hyppäsi vuoteestaan, veti aamunutun ylleen kaivoi
lipastonsa laatikosta tummanpunaisen nauharuusukkeen, otti
pulpettipöydältään vasaran ja naulan, ja avattuaan ikkunansa, jolloin
hän ensin loi vaivihkaa silmäyksen naapurinsa taholle, hän naulasi
nauharuusukkeen ulkoseinään.
— Siinä vastaukseni, hän sanoi.
— Mitä hittoa tuo tarkoittaa?
— Sitä vain, selitti d'Harmental, — että voitte mennä ilmoittamaan
Mainen rouva herttuattarelle lupaukseni luultavasti toteutuvan tänä
iltana. Ja lähtekäähän siitä nyt, hyvä abbé, palataksenne vasta parin
tunnin kuluttua, sillä minä odotan erästä, jota teidän on parasta olla
kohtaamatta täällä.
Abbé, perin ymmärtäväisenä miehenä, ei tarvinnut kahta kehotusta. Hän
otti hattunsa, puristi chevalierin kättä ja poistui.
Kapteeni Roquefinette saapui kaksikymmentä minuuttia myöhemmin.