Rouva Denis ei ollut katsonut lainkaan soveliaaksi, että kaksi
niin viatonta nuorta tyttöä kuin hänen tyttärensä istuutuisivat
aamiaispöytään nuoren miehen kanssa, joka vasta kolme päivää
Pariisissa oleskeltuaan jo saapui kotiin kello yksitoista illalla
ja soitteli klavesinia kello kahteen aamulla. Abbé Brigaud koetti
turhaan vakuutella hänelle, että talon sisäisen järjestyssäännön
kaksinkertainen rikkominen ei mitenkään saisi kelpo rouvan silmissä
saattaa epäilyttäväksi hänen suojattinsa hyväntapaisuutta, josta hän
vastasi kuin omasta puolestaan. Hän sai toimeen vain sen verran, että
neidit näyttäytyisivät jälkiruoan yhteydessä.
Mutta chevalier huomasi pian, että äiti salli heidän kuunnella joskaan
ei nähdä. Tuskin oli kolmihenkinen seurueemme asettunut kerrassaan
huolitellun aterian ääreen, jonka lukuiset pikku valmisteet olivat
sekä silmälle että makuaistille herkullisia, kun alkoi kuulua
katkonaisia spinetin säveliä säestyksenä lauluäänelle, jolta ei
puuttunut kantavuutta, vaikka alituiset hairahdukset ilmaisivat
surkeata harjaantumattomuutta. Ensi sävelten kaikuessa rouva Denis
laski kätensä abbén käsivarrelle, ja tyytyväisesti hymyilevänä tuokion
ääneti kuunneltuaan tätä musiikkia, joka saattoi chevalierin ihon
kananlihalle, hän virkkoi vieruskumppanilleen:
— Kuuletteko? Athenaiksemme siellä soittaa klavesinia, ja Émilie
laulaa.
Abbé Brigaud osoitti nyökkäyksellä, että hän kyllä tarkkaili sekä
säestystä että laulua, ja polkaisi samalla d'Harmentalia jalalle,
vihjaistakseen hänelle, että tässä tarjoutui tilaisuus pikku
kohteliaisuudelle.
— Madame, virkkoi chevalier heti, ymmärtäen abbén vetoomuksen, —
olemme teille kaksinkertaisessa kiitollisuuden velassa, kun ette
ainoastaan tarjoa meille oivallista aamiaista, vaan viehättävän
konsertinkin.
— Niin, lapset siellä kuluttavat aikaansa, selitti rouva Denis kuin
ohimennen. — He eivät tiedä teidän täälläolostanne ja harjoittelevat,
mutta minä käyn kieltämässä.
Hän liikahti noustakseen.
— Älkää nyt toki, madame! huudahti d'Harmental. — Olen kyllä maalta
tullut, mutta enhän silti liene aivan tollikko tutustumaan pääkaupungin
kulttuuriin?
— Jumala varjelkoon minua sellaisesta käsityksestä, monsieur,
vastasi rouva Denis ilkikurisesti, — sillä tiedänhän, että olette
musikaalinen! Kolmannen kerroksen vuokralainen huomautti minulle siitä.
— Siinä tapauksessa ette ole saanut edullista mielipidettä
lahjoistani, virkkoi chevalier nauraen. — Sillä hän ei näkynyt
suurestikaan pitävän arvossa pikku yrittelyäni.
— Hän sanoi vain, että hetki oli hänestä omituinen soittamiseen. Mutta
kuunnelkaahan, herra Raoul, lisäsi rouva Denis kallistaen korvaansa
ovelle päin, — nyt, hyvä abbé, Athenaiksemme laulaa ja Émilie säestää
sisartaan lemmenviululla.
Rouva Denis näytti paremmin suosivan Athenaista. Émilien lauluvuorolla
hän oli puhellut, mutta nyt hän hartaasti kuunteli lemmikkinsä
romanssia alusta loppuun, silmät hellästi tähdättyinä abbé Brigaudiin,
joka vähääkään laiminlyömättä haarukkaansa ja viinilasiaan tyytyi
osoittamaan hyväksymystään päänsä nyökyttelyllä. Athenais muuten lauloi
hieman puhtaammin kuin sisarensa, mutta vastapainona oli toinen vika,
joka chevalierin korvissa kuulosti ainakin yhtä pahalta, äänen sävy oli
tosi arkinen.
Rouva Denis keikutteli päätänsä väärässä tahdissa niin autuaallisin
ilmein, että siitä sai paljon enemmän kunniaa hänen äidillinen
tunteensa kuin musikaalinen aistinsa.
Sooloesityksiä seurasi duetto. Neidit olivat päättäneet tyhjentää
koko ohjelmistonsa. D'Harmental vuorostaan etsi pöydän alla abbé
Brigaudin jalkoja, litistääkseen niistä edes toisen, mutta tavatut
olivatkin rouva Denisin, joka omaksui chevalierin hamuilun itselleen
tarkoitetuksi veikistelyksi ja kääntyi armollisesti hänen puoleensa.
— Te siis, herra Raoul, hän virkkoi vuokralaiselleen, — tulitte
nuorena ja kokemattomana panemaan itsenne alttiiksi kaikille
suurkaupungin vaaroille?
— Kas, hyvä Jumala, niin, puuttui puheeseen abbé Brigaud, joka
pelkäsi, että d'Harmental tilaisuuden kannustamana ei malttaisi olla
huvikseen vastaamatta jotakin hulluttelevaa. — Näette tässä nuoressa
miehessä, rouva Denis, sellaisen miehen pojan, joka oli minulle
kovin rakas. Toivoakseni hän tuottaa kunniaa hänen kasvatuksessaan
käyttämälleni harrastukselle, sillä suojattini on kunnianhimoinen,
vaikka sitä ei päältä nähden luulisi!
— Ja hän on oikeassa, myönsi rouva Denis. — Herra Raoulin lahjoilla
ja ulkomuodolla pitänee saavuttaa mitä hyvänsä.
— Voi, rouvaseni, huomautti abbé, — jos noin alatte hemmotella häntä
pilalle, niinpä enpä enää tuokaan häntä puheillenne! Raoul, poikani,
hän jatkoi isälliseen sävyyn, chevalieriin kääntyen, — toivoakseni et
usko tuosta sanaakaan. Sitten hän kumartui supattamaan rouva Denisin
korvaan: — Hän olisi tuollaisenaankin voinut jäädä Sauvignyyn,
ollakseen siellä ensimmäisellä arvosijalla linnanherran jälkeen.
Hänellä on kolmentuhannen livren vuosikorot taatuista arvopapereista!
— Juuri saman verran minä aion antaa kumpaisellekin tytölleni,
vastasi rouva Denis korottaen ääntään sen verran, että chevalier
kuulisi, ja luoden häneen syrjäsilmäyksen, nähdäkseen mikä teho tämän
suurellisuuden ilmoittamisella oli.
Neitien tulevaisuuden vakauttamiselle osui haitaksi, että chevalier
tällä hetkellä ajatteli aivan muuta kuin anteliaan äidin päättämien
myötäjäisten lisäämistä niihin kolmentuhannen livren vuosikorkoihin,
jotka abbé Brigaud oli hänelle varannut. Neiti Émilien kimakkuus,
neiti Athenaiksen altto ja kumpaisenkin kehno säestys olivat saaneet
hänet muistelemaan naapurittarensa puhdasta ja sointuisaa ääntä ja
hänen etevää ja sielukasta soittoaan. Vaipuminen syvään mietiskelyyn
on kummallisen voimakas ulkoisten vaikutteiden vaimentaja, ja sitten
oli chevalier pelastautunut viereisen huoneen hälystä, itseensä
paenneena seuraten sävelmää, joka nousi ja laski hänen muistissaan
ja poissaolevanakin sai taikapanssarin tavoin suojelluksi hänet
ympäristöön kimpoilevista kirskuvista ja parkuvista soinnuista.
— Katsokaa, kuinka hartaasti hän kuuntelee! sanoi rouva Denis abbélle.
— Onpa mieluisaa osoittaa huomaavaisuutta tuollaiselle nuorelle
miehelle! Kyllä minä pesenkin pään herra Fremondilta!
— Mikä se Fremond on? kysyi Brigaud kaataen lasiinsa.
— Kolmannen kerroksen vuokralainen, mokomakin kahdentoistasadan livren
koroillaeläjä, jonka sylikoira on jo tuottanut minulle kinastelua koko
talon asukkaiden kanssa, kunnes hän äsken kävi valittamassa, että herra
Raoul esti sekä häntä että rakkia pääsemästä uneen!
— Hyvä rouva Denis, neuvoi abbé, — älkää siitä joutuko huonoihin
väleihin herra Fermondin kanssa. Kello kaksi aamulla on sopimaton
hetki, ja jos suojattini ehdottomasti tahtoo valvoa, niin soitelkoon
päiväsaikaan ja jatkakoon iltojaan piirtelemällä.
— Mitä! Piirustaako herra Raoul myös? huudahti rouva Denis aivan
ihmeissään näin tavattomasta lahjakkuudesta.
— Piirustaako? Kuin Mignard![76]
— Voi, rakas abbé, sanoi rouva Denis pannen kätensä ristiin, — jospa
voisimme saada...
— Mitä niin? kysyi abbé.
— Jospa voisimme saada häneltä Athenaiksemme muotokuvan!
Chevalier havahtui hätkähtäen mietteistään niinkuin ruohikolle
nukahtanut vaeltaja, joka unessaan tuntee käärmeen luikertavan
lähelleen ja vaistomaisesti käsittää suuren vaaran uhkaavan.
— Abbé! hän huudahti säikkyneesti ja suuntasi Brigaud-parkaan
raivostuneen silmäyksen. — Ei mitään tyhmyyksiä!
— Voi, hyvä Jumala, mikä holhotillenne tuli? tiedusti rouva Denis
pelästyen.
Abbé oli ymmällä vastauksesta, mutta hänen etsiessään kunnollista
veruketta chevalierin huudahduksen selittämiseen avautui ovi parahiksi,
molemmat Denis-neidit astuivat punehtuen huoneeseen ja oikeaan ja
vasempaan hajaantuen tekivät kumpainenkin menuettikumarruksen.
— No, tytöt, sanoi rouva Denis tekeytyen ankaraksi, — mitä tämä
merkitsee? Kuka teille antoi luvan lähteä huoneestanne?
— Äiti kulta, vastasi ääni, josta chevalier kimakkuuden perusteella
luuli tuntevansa neiti Émilien, — pyydämme kauniisti anteeksi, jos
olemme tehneet virheen, ja lähdemme kyllä takaisin.
— Mutta, äiti kulta, vastasi käreämpi ääni, joka chevalierin päätelmän
mukaan kuului neiti Athenaikselle, — meillä oli käsityksenä, että
saimme tulla jälkiruokaan ehdittäessä.
— No, jääkäähän nyt sitten, kun kerran olette täällä. Hassua olisi
enää poistuakaan. Sitä paitsi, lisäsi rouva Denis sovittaessaan
Athenaiksen istumaan hänen ja Brigaudin väliin Émilien saadessa sijansa
hänen ja chevalierin välissä, — nuorten tyttöjen on aina hyvä olla
äitinsä siipien suojassa, eikö niin, abbé?
Ja rouva Denis ojensi tyttärilleen lautasellisen makeisia, joista he
ottivat sormenpäillä ja niin kainosti, että se tuotti kunniaa heidän
hyvälle kasvatukselleen, neiti Émilie praliinin ja neiti Athenais
munavaahtopyörykän.
Äidin puhuessa ja puuhatessa oli chevalierilla aikaa tarkastella
tyttäriä. Neiti Émilie oli kahdenkymmenenkahden tai kolmen ikäinen
pitkä hiuskale, jonka kerrottiin elävästi muistuttavan isäänsä, herra
Denis-vainajaa, vaikka tämä etu ei näyttänyt hänelle äidin sydämessä
tuottavan edes yhtä suurta sijaa kuin rouva Denisin kahdelle muulle
lapselle kuului. Aina pelätessään tekevänsä pahoin ja saavansa nuhteita
olikin Émilie-parkaan jäänyt synnynnäistä kömpelyyttä, jota hänen
tanssinopettajansa uuttera yrittely ei ollut kyennyt häivyttämään.
Neiti Athenais taasen oli sisarensa täydellinen vastakohta, punakka ja
pyöreäpiirteinen pikku tylleröinen, jolla kuuden- tai seitsemäntoista
vuotensa ansiosta oli kansanomaisesti sanoen hemaisevuutta. Hän ei
tullut herra eikä rouva Denisiin, ja se kummallinen seikka oli antanut
paljon puheenaihetta Saint-Martin-kadun juorukelloille ennen kuin
rouva Denis möi kangaskauppansa ja muutti asumaan taloon, jonka hän
ja hänen miehensä olivat yhteisomaisuutensa tuotolla ostaneet Rue du
Temps-Perdun varrelta.
Vanhemmistaan erinäköisenäkin neiti Athenais oli silti äitirouvan
ilmetty lemmikki ja sai siitä itsevarmuutta, jota Émilie-poloiselta
puuttui. Hyväluontoisena Athenais aina käytti tätä suosiota — se
mainittakoon hänen kiitoksekseen — vanhemmassa sisaressaan nähtyjen
vikojen puolustamiseen. Terävänä luonteiden huomioitsijana oli
chevalier muuten ensi silmäyksellä havaitsevinaan neiti Athenaiksen
ja abbé Brigaudin kasvonpiirteissä erinäistä yhdenmukaisuutta, joka
olisi oikeastaan voinut vartalon merkillisen yhtäläisyyden ohella
ohjata uteliaita isyyden etsinnässä, ellei sellainen tutkistelu olisi
viisaasti kielletty laeissamme.
Vaikka kello oli tuskin yksitoista aamupäivällä, olivat sisarukset
pukeutuneet kuin tanssiaisiin mennäkseen ja käyttivät kaulassaan,
käsivarsissaan ja korvissaan koko helyvarastoaan.
Tämä ilmestys, joka täydesti vastasi d'Harmentalin saamaa
ennakkokäsitystä emäntänsä tyttäristä, oli hänelle uutena mietiskelyn
lähteenä. Koska neidit Denis olivat niin sattuvasti mitä heidän pitikin
olla, nimittäin niin täydessä sopusoinnussa asemansa ja kasvatuksensa
kanssa, niin minkätähden Bathilde, jonka yhteiskunnallinen taso tuskin
oli näinkään korkea, esiintyi ilmeisesti yhtä hienostuneena kuin nämä
alhaissäätyisinä? Mistä johtui samanluokkaisten ja -ikäisten neitojen
kesken niin tavaton ruumiillinen ja henkinen eroavaisuus? Siinä täytyi
piillä jokin kummallinen salaisuus, jonka hän varmaakin saisi jonakin
päivänä selville.
Toinen vetoomus, jonka abbé Brigaudin polkaisu ilmaisi d'Harmentalille,
sai hänet oivaltamaan, että hänen mietteensä saattoivat kyllä osua
paikalleen, mutta että hän oli niihin antautunut perin epäotollisella
hetkellä. Rouva Denisin sävy olikin jo käynyt niin merkillepantavan
arvokkaaksi, että d'Harmental huomasi pakolliseksi olla hukkaamatta
enää silmänräpäystäkään, jos hän tahtoi häätää emäntänsä mielestä
hajamielisyytensä tuottaman kiusallisen vaikutelman.
— Madame, hän heti virkkoi mahdollisimman kohteliaasti, — se mitä
minulla on ollut kunnia nähdä perheestänne herättää minussa suurta
halua tutustua siihen kokonaan. Eikö herra poikannekin ole jossakin
lähettyvillä, saadakseni mielihyvän tulla esitellyksi hänelle?
— Monsieur, vastasi rouva Denis, jolle noin herttainen tiedotus oli
palauttanut kaiken suosiollisuuden, — poikani työskentelee asianajaja
Joullun toimistossa, ja jollei hänellä satu toimitettavaa täällä päin,
ei ole juuri luultavaa, että hän tänä aamuna saa kunnian tavata teitä.
— Totisesti, rakas oppilaani, huomautti abbé Brigaud viitaten ovelle.
— Sinä olet kuin muinainen Aladdin, sinun tarvitsee nähtävästi vain
lausua toivomus, jotta se heti täyttyisi.
Ja samassa kuuluikin portaista Marlbouroughin herttuasta sepitetty
laulu,[77] jolla tähän aikaan oli kaikki uutuuden viehätys. Ovi avautui
ilman minkäänlaista ennakkoilmoitusta, ja kynnyksellä näyttäytyi
vanttera, hilpeäkasvoinen nuorukainen, jolla oli paljonkin neiti
Athenaiksen sävyä.
— Hyvä, hyvä, hyvä! puheli tulija laskien käsivarret ristiin
rinnalleen ja tarkastellen kotinsa tavanomaista sisäkuvaa abbé
Brigaudilla ja chevalier d'Harmentalilla kartutettuna. — Eipä äiti
Denis haikaile! Bonifacen hän lähettää konttoriin eväinä leivänkannikka
ja juustoviipale; hän sanoo nuorelle herralle: 'Mene, kultaseni,
varo ylensyömistä', ja sillaikaa hän pitää kemuja ja kekkereitä!
Onneksi tällä Boniface-poloisella on tarkka vainu. Hän taivaltaa
Montmartre-katua, nuuskii tuulta ja tuumii: Mikä tuolta Rue du
Temps-Perdun viidestä tuoksahtaakaan? Siilon hän lähtee kipittämään, ja
tässä nyt ollaan!
Ja liittäen sanoihinsa toiminnan Boniface veti ovinurkasta pöydän
ääreen tuolin, istuutuen abbé Brigaudin ja chevalierin väliin.
— Boniface, sanoi rouva Denis yrittäen omaksua ankaraa sävyä, — etkö
näe, että täällä on vieraita?
— Vieraita? ihmetteli Boniface, ottaen pöydältä lautasen eteensä. —
Ja mitkä ne vieraat ovat? Tekö isä Brigaud, vai herra Raoulko? Kas,
eihän hän ole vieras, vaan meidän vuokralaisemme.
Ja siepaten läheltään kulhon, jota oli käytetty äskeiseen tarjoiluun,
hän ryhtyi korvaamaan muiden saamaa etumatkaa.
— Hitto vieköön, rouva Denis, huomautti chevalier, — huomaan
mielihyväkseni, että olenkin paljon pitemmällä kuin luulin, sillä minä
en tiennyt, että minulla oli kunnia olla herra Bonifacen tuntema.
— Olisihan kumma, etten minä teitä tuntisi, sanoi asianajajan kirjuri,
suu täynnä; — teillähän on minun huoneeni.
— Kas vain, rouva Denis, puheli d'Harmental. — Jätitte minut
tietämättömäksi siitä, että minulla on ollut kunnia periä asuntoni
tulevalta perheen päämieheltä? En enää ihmettele, että huoneeni on niin
kodikkaaksi järjestetty. Siinä tuntee äidin huolenpidon.
— No, onko tuo nyt mitään! Mutta ystävänä voin antaa teille sen
neuvon, ettette liiaksi katselisi ikkunasta.
— Miksi niin? kysyi d'Harmental.
— Miksikö? Siksi että vastapäätä on sellainen naapuri...
— Neiti Bathilde? äännähti chevalier harkitsemattomasti.
— Kas, te tunnette hänet jo? virkkoi Boniface. — Jaha, sitten asia
menee tavallista menoaan.
— Oletko vaiti, poika! huudahti rouva Denis.
— Mutta pitäähän vuokralaisille ilmoittaa, muistutti Boniface, —
milloin talossa on kaupan purkamiseen oikeuttavia seikkoja. Sinä et
toimi asianajajan konttorissa, äitiseni, joten et voi tietää sitä.
— Se lapsi on kerrassaan terävä, virkkoi abbé Brigaud, siihen
leikkisään tapaansa, josta ei voinut koskaan tietää, tekikö hän pilaa
vai puhuiko tosissaan.
— Mutta, aloitti jälleen rouva Denis, — mitä tekemistä herra
Raoulilla olisi neiti Bathilden kanssa?
— Mitä tekemistä? Sitä vain, että hän viikon kuluessa rakastuu
siihen heilakkaan ihan mielettömästi, tai muutoin hän ei ole mies, ja
keimailijattareen ei kuitenkaan kannata hullaantua.
— Keimailijattareen? toisi d'Harmental.
— Keimailijattareen juuri, keimailijattareen, vahvisti Boniface. —
Sen sanoin ja siinä pysyn. Viettelijätär, joka tekeytyy sieväksi nuorten
miesten silmissä ja asuu vanhuksen kumppanina. Puhumattakaan hänen
Mirza-pörriäisestään, joka söi kaikki makeiseni ja nyt tavatessaan
minut aina pyrkii näykkimään pohkeitani.
— Poistukaa, tytöt, huudahti rouva Denis nousten, jolloin neitien
täytyi noudattaa esimerkkiä. — Poistukaa! Teidän puhtaat korvanne
eivät saa kuunnella noin kevytmielistä puhetta.
Hän työnsi Athenaiksen ja Émilien heidän kamarinsa ovea kohti ja meni
itsekin sinne heidän mukanaan.
D'Harmentalin valtasi julma halu iskeä herra Bonifacea pullolla päähän.
Asemansa naurettavuuden oivaltaen hän kuitenkin hillitsi itsensä.
— Mutta, hän huomautti, — minä luulin, että pengermällä näkemäni
kelpo porvari — sillä hänestähän varmaankin puhutte, herra Boniface...
— Samasta vanhasta heittiöstä! No, mitä luulitte?
— Oli hänen isänsä, jatkoi d'Harmental.
— Isänsä? Isäkö hänellä olisi, neiti Bathildella? Ei lainkaan!
— Tai ainakin enonsa.
— Ah, enonsa! Bretagnelaiseen tapaan kenties, mutta ei muutoin.
— Boniface, huomautti rouva Denis majesteettisesti, tullen tyttäriensä
huoneesta, jonka perimmäiseen sopukkaan hän varmaankin oli heidät
karkoittanut, — olen kertakaikkiaan kieltänyt sinulta tuollaiset
kevytmieliset puheet neitien sisartesi kuullen!
— Kas, niin tosiaankin, haastoi Boniface yhä suorasukaisena,
— neitien sisarteni! Eivätkö he muka siinä iässä voi kuunnella
huomautuksiani, varsinkin Émilie, joka on kaksikymmentäkolme täyttänyt!
— Émilie on viaton kuin vastasyntynyt lapsi! vakuutti rouva Denis
istuutuen paikoilleen.
— Viaton! Niin, usko sinä sitä, äitiseni, ja tule autuaaksi! Löysinhän
minä meidän viattomamme kamarista varsin näpsän romaaninkin, kuulkaas,
oikein paastokaudeksi varatun. Minä näytän sen teille, isä Brigaud,
joka olette hänen rippi-isänsä. Saammepa nähdä, tekö olette antanut
hänelle luvan valmistautua sen lueskelulla pääsiäisehtoolliselle.
— Vaikene, käski abbé, — Näethän, mitä mielipahaa tuotat äidillesi!
Rouva Denis oli tosiaan joutumassa pahoinvointiseksi, tukehtumaisillaan
siitä häpeästä, että hänen tytärtensä maineelle näin halventava kohtaus
sattui sen nuoren miehen kuullen, johon hän kenties jo äitien tavoin
oli iskenyt silmänsä.
Miehet eivät usko mihinkään sen vähemmin kuin naisten pyörtymyksiin,
eikä silti mikään helpommin pyydystä heitä. Ja uskoipa hän muuten
tai ei, d'Harmental oli liiaksi seuramies ollakseen sellaisissa
olosuhteissa osoittamatta harrastusta emäntäänsä kohtaan. Hän syöksähti
rouvaa kohti käsivarret levällään, ja siitä oli tuloksena, että
onneton äiti tukikohdan nähdessään heti suistui tarjotulle tuelle ja
hervahduttaen päänsä taaksepäin pyörtyi chevalierin käsivarsille.
— Abbé, sanoi d'Harmental, herra Bonifacen käyttäessä tilaisuutta
kaikkien pöydälle jääneiden namusien sullomiseen taskuihinsa, — abbé,
työntäkää tähän nojatuoli!
Abbé teki pyydetyn palveluksen levollisen verkkaisesti kuin ainakin
mies, joka on tottunut tällaisiin tapauksiin ja tietää olla nuoletta
seurauksista. Rouva Denis sovitettiin nojatuoliin istumaan, d'Harmental
piteli hänen nenänsä edessä hajusuoloja, ja abbé Brigaud naputteli
kämmenpohjia. Mutta tästä touhusta huolimatta ei rouva Denis näyttänyt
mitenkään taipuvaiselta tointumaan. Yhtäkkiä ja aivan aavistamattomasti
hän kiljahtaen poukkosi seisaalle kuin joustimen ponnahduttamana.
D'Harmental luuli hermokohtauksen seuranneen voipumusta; hän tosiaan
pelästyi, sillä nais-paran kirkaisussa oli niin todellisen hätääntynyt
sävy.
— Ei mitään, ei mitään! tyynnytti Boniface. — Minä vain kaadoin
hänen niskaansa veden, joka oli jäänyt karahviin. Se palauttaa hänet
kuntoon. Näettehän, että hän ei enää tiennyt miten toipua. No, mitä
nyt? jatkoi armoton nuorukainen nähdessään rouva Denisin katselevan
häntä hurjistuneesti. — Minä se olen. Eikö äiti kulta enää tunne pikku
Bonifaceaan, joka rakastaa sinua niin suuresti?
— Madame, virkkoi d'Harmental hämillään tilanteesta, — olen peräti
pahoillani kaikesta tapahtuneesta.
— Voi, monsieur, huudahti rouva Denis puhjeten kyyneliin, — minä olen
kovasti onneton!
— Älähän nyt itke, äitiseni! Olet jo kylliksi lionnut, puhui
Boniface. — Mene pikemmin vaihtamaan paita; mikään ei ole terveydelle
haitallisempaa kuin selkään liimautuva paita.
— Sillä lapsella on järkeä, yhtyi Brigaud, — ja luullakseni teidän
olisi hyvä noudattaa hänen neuvoaan, rouva Denis.
— Jos minä rohkenen liittää suostutteluni abbén kehoitukseen, lisäsi
d'Harmental, — niin pyytäisin teitä olemaan välittämättä meistä,
madame. Onkin sitä paitsi jo aika meidän lähteä, joten hyvästelemme
teidät.
— Menettekö tekin, abbé? kysyi rouva Denis luoden Brigaudiin suruisen
katseen.
— Minua, selitti Brigaud, joka ei nähtävästi huolinut lohduttajan
osaa, — minua odotellaan Hôtel[78] Colbertissa, enkä voi mitenkään
viipyä enää.
— Hyvästi siis, hyvät herrat, sanoi rouva Denis tehden kumarruksen,
joka pahoin menetti majesteettisuuttaan, kun ylhäältä kaadettu vesi
alkoi vuotaa alapäästä.
— Hyvästi, äitiseni, toivotti Boniface, hemmotellun lapsen
huolettomuudessa mennen kietaisemaan kätensä rouva Denisin kaulaan. —
Onko sinulta mitään ilmoitettavana herra Joullulle?
— Hyvästi, ilkimys! vastasi naispoloinen syleillen poikaansa
puolittain myhäilevänä ja puolittain vielä pahastuksissaan, mutta
mukautuen siihen vetovoimaan, jota äiti ei kykene vastustamaan. —
Hyvästi, ja ole kiltti!
— Kuin kuva, äiti kulta, mutta sillä ehdolla, että valmistat meille
päivälliseksi jonkin herkkupalan, eikö niin?
Ja asianajajan kolmas kirjuri hyppeli tavoittamaan abbé Brigaudin ja
d'Harmentalin, jotka olivat jo ehtineet porrassillakkeelle.
— No noh, pikku peijooni, virkahti abbé sipaisten liivintaskuaan, —
mitä sinä sieltä kaivat?
— Älkää ottako huomataksenne, isä Brigaud. Tutkin vain, eikö
vyötärystaskuunne ole jäänyt pikku-écua ystävällenne Bonifacelle.
— Maltas, sanoi abbé, — tuossa on iso, jätä meidät rauhaan ja kapaise
tiehesi.
— Isä Brigaud, haastoi Boniface kiitollisuutensa yltäkylläisyydestä,
— teillä on kardinaalin sydän, ja jollei kuningas tee teistä enempää
kuin arkkipiispan, niin se on kelvotonta! Hyvästi, herra Raoul, hän
jatkoi puhutellen chevalieria niin tuttavallisesti kuin olisi tuntenut
hänet vuosien ajalta. — Sanon vieläkin, varokaa neiti Bathildea, jos
tahdotte varjella sydäntänne, ja nakatkaa kalikalla Mirzaa, jos pidätte
lukua pohkeistanne!
Ja heilauttaen toisen jalkansa kaidepuulle hän yhdellä ponnahduksella
luiskahti katuovelle, lainkaan koskettamatta ensimmäisen kerroksen
portaiden tusinaa askelmaa.
Brigaud seurasi Boniface-ystäväänsä rauhaisempaan tapaan, sovittuaan
chevalierin kanssa kohtauksen kello kahdeksaksi illalla. D'Harmental
nousi ullakkokamariinsa syvissä mietteissä.