Chevalier jäi yksikseen, mutta äskeisessä kohtauksessa oli
hänelle riittävästi ajattelun aihetta, jotta hänen ei tarvinnut
ikävissään turvautua abbé de Chaulieun runouteen, klavesiiniinsa tai
pastellimaalailuunsa.
Siihen asti olikin chevalier tuntenut itsensä vain puolinaiseksi
antautuneeksi uskaliaaseen yritykseen, jonka onnellisen tuloksen Mainen
herttuatar ja Cellamaren ruhtinas olivat saaneet väikkymään hänen
silmiensä edessä ja jonka verisestä ratkeamismahdollisuudesta kapteeni
oli hänen miehuullisuuttansa koetellakseen luonut niin karmivan kuvan.
Siihen asti hän oli ollut vain ketjun pää. Yhdeltä puolen katkaisemalla
hän olisi päässyt irti. Nyt hänestä oli tullut kahdelta puolelta
kotkattu välirengas, joka liittyi yhteiskunnan ylimpään ja alimpaan
piiriin. Tästä hetkestä alkaen hän ei enää ollut oma herransa, ja hän
oli kuin Alpeilla eksynyt matkamies, joka seisahtuu keskellä outoa
tietä mittelemään ensi kertaa katseellaan päänsä yläpuolella kohoavaa
vuoria ja jalkojensa juurella ammottavaa laaksoa.
Onneksi chevalierilla oli tyyntä, horjumatonta ja päättäväistä
urheutta. Hän antautui intomielisenä vaaraan, mutta siihen kerran
jouduttuaan punnitsi sitä järkevästi. Siitä johtui, että chevalierin
täytyi olla yhtä vaarallinen kaksintaistelussa kuin salaliitossa, sillä
kaksintaistelussa hänen kylmäverisyytensä käytti edukseen vastustajan
vähäisintäkin virhettä ja salaliitossa hän harkintakyvyllään pystyi
katkeamien sattuessa solmimaan uudestaan noita hienonhienoja lankoja,
joista usein riippuu suurisuuntaisimpienkin hankkeiden onnistuminen.
Madame du Mainella oli sitten aihetta huomauttaa neiti Delaunaylle,
että hän saattoi jo sammuttaa lyhtynsä, koska oikea mies näytti
lopultakin löytyneen.
Mutta tämä mies oli nuori. Hänen sydämensä oli vielä avoin kaikille
ensimmäisen ikäkauden kuvitelmille ja runollisille haaveille. Lapsena
hän oli tuonut seppeleensä äidin helmaan, nuorena miehenä oli hän
rientänyt näyttämään komeaa everstinpukuaan rakastetulleen. Kaikissa
hänen elämänsä yrityksissä oli rakastettu kuva sitten leijaillut hänen
edessään, ja hän oli heittäytynyt vaaroihin varmana siitä, että hänen
sortuessaan joku jäisi suremaan hänen kohtaloaan ja säilyttämään
elossa hänen muistoansa. Mutta hänen äitinsä oli kuollut, ja toinen
nainen, jonka rakkauteen hän oli uskonut, oli pettänyt hänet. Hän tunsi
itsensä yksinäiseksi maailmassa, vain edun kiinnittämänä ihmisiin,
joille hänestä koituisi kiusa sitten kun hän ei enää olisi heidän
välikappaleensa ja jotka — jos häntä kohtaisi epäonnistuminen — eivät
suinkaan murehtisi hänen loppuaan, vaan näkisivät siinä huojennuksen
aihetta.
Tuollaisen eristyneen aseman pitäisi olla suuren vaaran uhatessa
mieluinen jokaiselle miehelle, mutta luontomme itsekkyys on niin
suuri, että se tällaisessa tapauksessa melkein aina tuottaa syvää
alakuloisuutta. Chevalier olisi tällä hetkellä antanut mitä hyvänsä
siitä tiedosta, että joku rakasti häntä, vaikkapa vain koirakin.
Hän oli vaipunut mietteittensä murheellisimpaan vaiheeseen, kun
kävellessään edestakaisin ikkunansa ohitse huomasi naapurin
ikkunan olevan avoinna. Hän pysähtyi äkkiä, ravisti päätänsä kuin
karkoittaakseen synkimmät ajatuksensa ja sitten nojasi kyynärpäänsä
seinään ja tuki päätään kädellään yrittäen ulkoisten esineiden
katselemisella antaa mielialoilleen toisen suunnan.
Hän oli etsinyt muistoilleen vieraita kohteita ja toiveilleen nykyisen
asemansa syrjäytymistä, mutta löysikin vain jatkoa mietiskelylleen.
Nuori tyttö, jonka hän oli nähnyt aamulla, istui ikkunan ääressä,
ottaakseen viimeisiä päivänsäteitä, ja hän valmisti jotakin kirjailun
tapaista. Hänen takanaan oli klavesini avoinna, ja hänen jaloissaan
uinaili tuolilla vinttikoira keveässä unessa. Tämä havahtui
vähäisimmästäkin kadulta nousevasta melusta, heristi korviaan, venytti
soreasti päänsä ikkunalaudan yläpuolelle ja sitten vetäytyi jälleen
makuuasentoon, ojentaen yhden pikku käpälänsä valtiattaren helmaan.
Tuolle kaikelle valoi laskeva aurinko viehättävää hohdetta, joka
tunkeutui kamarin perälle asti kirkastamaan klavesinin vaskikoristeet
ja neulomakehyksen kulmakkeen kultalangat. Muu oli puolihämyssä.
Johtui varmaankin siitä erikoisesta mielialasta, jonka tämä kaikki
oli aiheuttanut, että chevalierista tällöin tuntui siltä kuin
tyynikatseinen ja viehkeä tyttö astuisi hänen elämäänsä kulissien
taakse jääneenä henkilönä, joka saapuu kappaleen toisessa tai
kolmannessa näytöksessä ottamaan osaa toimintaan ja toisinaan
muuttamaan sen kulun. Niistä vuosista saakka, jolloin vielä saa uniinsa
enkeleitä, ei hän ollut nähnyt tuollaista olentoa. Neito oli aivan
erilainen kuin muut hänen näkemänsä naiset. Hänessä yhtyivät kauneus,
avomielisyys ja teeskentelemättömyys niin kuin muutamissa viehättävissä
muotokuvissa joita Greuze ei ole jäljentänyt luonnosta, vaan nähnyt
mielikuvituksensa heijastamina.
Silloin d'Harmental unohti kaikki — hänen epäilemättä alhaisen
syntyperänsä, syrjäkadun, jonka varrella hän asui, hänen kamarinsa
vaatimattomuuden. Näkemällä hänessä ainoastaan naisen ja antaen hänelle
kasvojen mukaisen sydämen chevalier ajatteli, kuinka onnellinen olisi
mies, joka ensimmäisenä panisi tuon sydämen sykähtelemään, näkisi
rakkauden kuvastuvan noista suloisista silmistä ja ensimmäisellä
suudelmalla poimisi noilta raikkailta ja puhtailta huulilta sielun
kukan, sanat "rakastan sinua!"
Sellaisia ovat ne kummalliset vivahteet, joita samat esineet saavat
katselijan aseman muuttumisesta. Viikko takaperin, ylellisyytensä
keskellä, elämänsä vuorotellessa vaarattomasti ravintola-aamiaisen
ja ajometsästyksen, Farolin pallopeli-radalla ratkaistavan
kilpailuerän ja La Fillonin ilotalon mässäilyn vaiheilla, — jos
d'Harmental olisi silloin kohdannut tämän tytön, ei hän varmastikaan
olisi nähnyt muuta kuin viehättävän ompelijattaren, jota olisi
lähettänyt kamaripalvelijansa seuraamaan, sitten seuraavana päivänä
häpeämättömästi tarjotakseen hänelle kenties viisikolmatta louisdoria.
Mutta silloista d'Harmentalia ei enää ollut. Komea keikari,
hienosteleva hullutteleva, hurjasteleva, elämästään varma nuorukainen
oli saanut sijaansa erilleenjoutuneen nuoren miehen, joka yksinään
ja omin voimin samosi hämärässä, ilman ainoankaan tähden opastusta,
ja saattoi äkkiä tuntea maan avautuvan jalkojensa alla tai taivaan
romahtavan päällensä. Tämä mies kaipasi tukea, heikointakin, hän
tarvitsi rakkautta, runollisuutta. Ei ole ihmeteltävää, että hän
etsiessään madonnaa rukoiltavakseen siirsi mielikuvituksessaan tuon
kauniin tytön hänen aineellisesta ja arkisesta piiristään omaan
piiriinsä ja laski hänet menneen palvontansa tyhjälle jalustalle — ei
sellaisena kuin hän varmaankin oli, vaan sellaisena kuin olisi suonut
hänen olevan.
Äkkiä tyttö nosti päänsä, suuntasi katseensa sattumalta suoraan eteensä
ja huomasi ruutujen läpi chevalierin miettivät kasvot. Hänestä näytti
ilmeiseltä, että nuori mies seisoskeli siinä hänen takia ja katseli
häntä. Hänen poskilleen lehahti heti punastus. Hän ei kuitenkaan ollut
huomaavinaan mitään ja painoi jälleen päänsä kirjailutyötä kohti, mutta
kotvasen kuluttua hän nousi, käveli muutamaan kertaan kamarissaan ja
palasi sitten sulkemaan ikkunansa ilman kainostelua, mutta vieläkin
hieman hämillään.
D'Harmental jäi hievahtamattomaksi, ikkunan ummistumisesta huolimatta
edeten siinä kuvittelumaassa, jossa hänen ajatuksensa vaelsivat. Kerran
tai kahdesti hän oli näkevinään naapurin kohottavan kaihdintaan ikään
kuin ottaakseen selville, vieläkö hänet häätänyt tungettelija oli
paikallaan. Lopulta kuului muutamia taitavia ja nopeita näppäyksiä.
Näitä seurasi sulosointuinen sävelmä, ja silloin d'Harmental vuorostaan
avasi ikkunansa.
Hän ei ollut erehtynyt. Hänen naapurittarensa oli todella etevä kyky.
Neito soitti pari kolme kappaletta, liittämättä kuitenkaan omaa
ääntänsä mukaan, ja d'Harmental sai melkein yhtä suurta nautintoa hänen
kuuntelemisestaan kuin äsken näkemisestään. Yhtäkkiä hän pysähtyi
kesken tahtia. D'Harmental otaksui, että soittajatar oli nähnyt hänet
ikkunassa ja tahtoi rangaista häntä uteliaisuudesta tai että keskeytys
johtui jonkun saapumisesta huoneeseen. Hän vetäytyi taemmaksi, mutta
kuitenkin pitäen ikkunaa näkyvissään.
Piankin hän havaitsi jälkimmäisen olettamuksen osuneen oikeaan.
Ikkunaan tuli mies, siirsi syrjään verhon ja painoi rehdit, leveät
kasvonsa yhteen ruutuun, kädellään naputellen toiseen marssia.
Vaatetuksen huomattavasta muuttumisesta huolimatta chevalier tunsi
hänet suihkulähteen hoitajaksi, jonka oli aamulla nähnyt pengermällä
ja joka oli niin täydellisen tuttavallisesti kaksi kertaa kutsunut
Bathildea.
Tuo arkinen ilmestys tuotti luonnollisen tuloksensa, palauttaen
d'Harmentalin kuvitteluelämästä todellisuuteen. Hän oli unohtanut tuon
miehen, täydellisen ja kummallisen vastakohdan nuorelle tytölle, jonka
isä, rakastaja tai aviomies hänen ehdottomasti täytyi olla. Mutta
mitä yhteistä saattoi olla tuollaisen miehen tyttärellä, vaimolla
tai rakastajattarella ylvään ja ylimysmielisen chevalierin kanssa?
Nainen — ja se on hänen ikuisesti epäitsenäisen asemansa suuri haitta
— ylenee tai alenee sen henkilön suuruuden tai alhaisuuden mukaan,
jonka käsivarressa hän riippuu, ja tunnustettava on, että pengermän
puutarhurista ei ollut pitelemään Bathilde-rukkaa sillä tasolla, jolle
chevalier oli hänet kohottanut haaveissaan.
Hän naurahti hupsuudelleen, ja koska oli tullut hämärä eikä hän
eilisaamusta alkaen ollut lainkaan jaloitellut, hän päätti tehdä
kierroksen kaupungilla, varmistautuakseen omin silmin Cellamaren
ruhtinaan raporttien täsmällisyydestä. Hän kääriytyi viittaansa, astui
neljät portaat alas ja suuntasi askeleensa Luxemburg-palatsia kohti,
missä regentin piti abbé Brignaudin tuoman tiedoituksen mukaan olla
illallisella ilman vartiosaattuetta.
Palatsin edustalle saapuessaan chevalier ei nähnyt mitään merkkiä
siitä, että Orleansin herttua vieraili tyttärensä luona. Portilla
oli vain yksi vartiosotilas, kun tapana oli lisätä toinen heti kun
regentti oli astunut palatsiin. Pihassa ei näkynyt odottelevia
vaunuja, ei ratsupalvelijoita, ei lakeijoita. Oli siis ilmeistä, että
herttua ei ollut vielä saapunut. Chevalier jäi odottamaan, sillä kun
regentti ei koskaan syönyt aamiaista eikä päivemmälläkään maistanut
muuta kuin kupillisen kaakaota kello kahdelta, jätti hän illallisensa
harvoin kello kuutta myöhemmälle. Ja chevalierin kääntyessä Condé- ja
Vaugirard-katujen kulmauksesta oli Pyhän Sulpiciuksen kirkon tornikello
juuri lyönyt viisi ja kolme neljännestä.
Chevalier viivyskeli puolitoista tuntia Tournon-kadulla, käyskennellen
Rue du Petit-Lionin kulman ja palatsin väliä, havaitsematta merkkiäkään
etsimästään. Neljännestä vailla kahdeksan hän näki jotakin liikettä
Luxemburgissa. Pengermän juurelle vierivät odottelemaan vaunut,
joiden ympäristöä ratsupalvelijat valaisivat soihduilla. Hetken
kuluttua niihin nousi kolme naista. Hän kuuli kuskin huutavan
ratsupalvelijoille: "Palais-Royaliin!" Miehet läksivät laukkaa, vaunut
seurasivat heitä, vahtisotamies teki kunniaa, ja niin nopeasti kuin
Ranskan vaakunalla koristetut upeat vaunut kiitivätkin hänen ohitseen,
tunsi chevalier herttuatar de Berrin, markiisitar de Mouchyn, hänen
seuranaisensa, ja kamarirouva de Ponsin. Chevalierille lähetetyssä
päiväohjelmassa oli paha erehdys. Tytär läksikin isän luo eikä isä
tyttären.
Tarkkailija odotti kuitenkin vielä, sillä regenttiä oli voinut jokin
tapaturma pidätellä asunnossaan. Tunnin kuluttua vaunut palasivat.
Herttuatar de Berri naureskeli mukaansa tulleen Broglien kertomalle
jutulle. Mitään vakavaa tapaturmaa ei siis ollut sattunut. Vika oli
Cellamaren ruhtinaan poliisissa.
Chevalier palasi kamariinsa kello kymmenen tienoissa; ainoatakaan
tuttua ei ollut osunut vastaan. Hänellä oli hiukan vaikeuksia
sisäänpääsyssä, sillä ovenvartija oli talon patriarkallisten tapojen
mukaisesti jo makuulla. Muristen hän tuli vetämään teljet sivuun.
D'Harmental sujautti hänen kouraansa pikku-écun[72] ilmoittaen hänelle,
että hänen täytyi joskus tulla myöhään, mutta että hän silloin aina
varaisi avaamisesta saman hyvityksen. Ovenvartija suli kiittelyyn ja
vakuutti hänelle, että hän oli täysin vapaa viipymään ulkosalla kuinka
kauan tahansa, vaikka koko yönkin.
Huoneeseensa tultuaan d'Harmental huomasi, että naapurilla oli valoa.
Hän laski kynttilänsä tuolinselän taakse ja lähestyi ikkunaansa. Sitten
hän, itse näkymättömissä, saattoi katsella vastapäiseen kamariin sikäli
kun se kävi päinsä verhojen läpi.
Neito istui pöydän ääressä, nähtävästi piirrellen kartongille
polveaan vasten, sillä hänen ääripiirteensä kuvastuivat mustina takaa
tulevassa valossa. Tuokion kuluttua toinen varjo, jonka chevalier
tunsi kelpo pengermäporvariksi, asteli pariin kolmeen kertaan ikkunan
ja valolähteen väliä. Lopulta varjo lähestyi nuorta tyttöä, tämä
kohotti otsansa, varjo painoi sille suudelman ja poistui kynttilänjalka
kädessään. Vähän jälkeenpäin ilmestyi valoa viidennen kerroksen
ruutuihin. Kaikki nämä pikku seikat puhuivat selvää kieltä; pengermän
mies oli Bathildelle enintään isä.
D'Harmental, tietämättä miksi, tunsi ilahtuvansa tästä huomiosta. Hän
avasi mahdollisimman varovasti ikkunansa, ja nojaten sen poikkipuuhun,
silmät tähdättyinä varjokuvaan, hän vaipui jälleen samaan haaveiluun,
josta hänet oli aikaisemmin herättänyt naapurin hullunkurinen olemus.
Noin tunnin kuluttua neito nousi, pani kartongin ja piirustuspuikot
pöydälle ja siirtyi makuukomeron puolelle. Hän polvistui jakkaralle
toisen ikkunan eteen ja lausui iltarukouksensa. D'Harmental oivalsi,
että hänen puhdetyöskentelynsä oli päättynyt, mutta muistaessaan
kauniin naapurittarensa kiinnostusta silloin kun hän oli omalta
puoleltaan antanut soiton sävelten kiiriä, tahtoi hän nähdä, saisiko
hän valvomisen pitkittymään, ja istuutui spinettinsä ääreen.
Hänen odotuksensa täyttyi. Heti ensimmäisistä kosketuksista neito
varpaisillaan lähestyi ikkunaa, tietämättömänä siitä, että valo loi
hänen varjonsa kaihtimeen. Luullen olevansa hyvässä piilossa hän
peittelemättä kuunteli suloäänistä soitinta, joka yölinnun tavoin
heräsi lähettämään sävelmiä pimeyteen.
Konserttia olisi kenties jatkunut siten tuntikaupalla, sillä
saavuttamastaan tuloksesta innostuneena d'Harmental tunsi olevansa
vireessä. Pahaksi onneksi tuntui kolmannen kerroksen vuokralainen
olevan joku musiikille karsas tomppeli, sillä d'Harmental kuuli
äkkiä ihan jalkojensa alta kepin kopauttelua lattiaan niin rajuna,
että sen täytyi olla suoranaista vaatimusta siirtämään soittelu
soveliaampaan aikaan. Muissa olosuhteissa d'Harmental olisi vähät
välittänyt häpeämättömästä neuvosta, mutta hän tuli ajatelleeksi,
että tuon miekkosen nostama mekastus veisi häneltä rouva Denisin
silmissä hyvän maineen ja että näin tärkeässä pelissä toki piti
kyetä filosofisesti asettumaan muutamien hänen omaksumansa uuden
aseman haittojen yläpuolelle. Niinpä hän ei pitempään vastustanutkaan
yöllistä järjestelyä, joka varmaankin oli sovittu rouvan ja hänen
vuokralaistensa kesken, vaan noudatti kehotusta, sen ilmaisemistavasta
välittämättä.
Kun ei mitään enää kuulunut, poistui neitonenkin ikkunastaan, ja hänen
pudotettuaan alas sisemmänkin kaihtimen hän katosi d'Harmentalin
näkyvistä. Kamarista heijastui vielä jonkun aikaa valoa, mutta sitten
sekin sammui. Viidennen kerroksen huone oli ollut jo pari tuntia
pilkkosen pimeänä.
D'Harmental kävi vuorostaan levolle, iloissaan ajatuksesta, että hänen
ja kauniin naapurittaren kesken oli suoranainen kosketuskohta.
Abbé Brigaud ilmestyi aamulla hänen huoneeseensa tavanomaisen
täsmällisesti. Chevalier oli ollut jo tunnin jalkeilla ja parikymmentä
kertaa lähestynyt ikkunaansa, näkemättä neitoaan, vaikkakin oli
ilmeistä, että tämä oli noussut, vieläpä aikaisemmin kuin hän.
Herätessään oli chevalier yläruuduista havainnut ulkouutimet vedetyiksi
koholle seinäkannattimiin. Niin ollen hän oli valmis purkamaan alkavaa
pahantuulisuuttaan kehen hyvänsä.
— Kas, hiisi vieköön, hyvä abbé, hän virkkoi tulijalle heti kun ovi
oli sulkeutunut, — onnitelkaa minun puolestani ruhtinasta hänen
poliisivalvonnastaan. Se on erinomaisessa kunnossa, totisesti!
— Mitä teillä on sitä vastaan? kysyi abbé Brigaud, huulillaan hymyn
häive kuten enimmäkseen aina.
— Mitäkö? No, tahdoin eilen itse varmistua sen luotettavuudesta ja
menin Tournon-kadulle väijyksiin neljän tunnin ajaksi, mutta eihän
regentti tullutkaan tyttärensä luokse, vaan herttuatar de Berri
pistäytyi tapaamaan isäänsä.
— Sen kyllä tiedämme.
— Vai niin, te tiedätte sen? sanoi d'Harmental.
— Niin, viittä vailla kahdeksan hän läksi Luxemburg-palatsista madame
de Mouchyn ja madame de Ponsin kanssa ja palasi puoli kymmeneltä tuoden
mukanaan Broglien, joka tuli ottamaan pöydässä regentin paikan, kun
tätä oli odotettu turhaan.
— Entä regentti, missä hän oli?
— Regentti?
— Niin.
— Se on toinen juttu; sen saatte tietää. Kuunnelkaa tarkoin, niin
saamme nähdä, vieläkö sanotte, että ruhtinaan poliisipalvelu on
pätemätön.
— Kuuntelen.
— Raporttimme mukaan herttuan piti eilen kello kolmelta mennä Rue de
Seinelle pelaamaan palloa?
— Niin.
— Hän meni. Puolen tunnin kuluttua hän astui ulos pallosalista
pidellen nenäliinaa silmillään. Hän oli vahingossa iskenyt mailalla
silmäkulmaansa niin kovasti, että siihen tuli verihaava.
— Ahaa, tapaturma siis lopultakin?
— Malttakaahan. Silloin regentti ei palannutkaan Palais-Royaliin,
vaan antoi ajaa madame de Sabranin luo. Tiedätte kai, missä madame de
Sabran asuu?
— Hän asui Rue de Tournonin varrella, mutta eikö hän miehensä tultua
regentin hovimestariksi muuttanut Rue des Bons-Enfantsille, aivan
lähelle Palais-Royalia?
— Aivan. Ja nyt näyttää siltä, että madame de Sabran[73] siihen asti
oltuaan uskollinen Richelieulle, on prinssi-poloisen surkeata tilaa
säälitellen tahtonut osoittaa oikeaksi sananlaskun: Kova onni pelissä,
hyvä onni lemmessä. Madame tarjosi hänelle illallisen, ja puoli
kahdeksalta prinssi lähetti Broglielle madame de Sabranin ruokasalissa
päivätyn kirjelappusen, jossa ilmoitti, että hän ei menekään
Luxemburgiin, ja kehotti häntä lähtemään sijaiseksi ja selittämään
esteen herttuatar de Berrille.
— Ahaa, sitä juttua siis Broglie vaunuissa kertoi naisten
hauskuttamiseksi.
— Varmaankin. Käsitättekö nyt?
— Kyllä, minä käsitän, että regentti ymmärrettävää kykyä vailla
ei voinut viettää iltaansa samanaikaisesti madame de Sabranin ja
tyttärensä luona.
— Ja senkö vain oivallatte?
— Hyvä abbé, puhutte oraakkelimaisesti, selittäkäähän.
— Tulen tänä iltana kello kahdeksan noutamaan teidät, pistäytyäksemme
Rue des Bons-Enfantsille. Paikalliset piirteet puhukoot puolestani.
— Kas, kas, haastoi d'Harmental, — jo ymmärrän... Palais-Royalin
ollessa niin likellä regentti kävelee matkan. Madame de Sabranin
katuovi on Rue des Bons-Enfantsin puolella. Määrähetkellä aina
suljetaan se Palais-Royalin kuja, joka johtaa samalle kadulle.
Niin ollen hänen täytyy palatakseen kiertää Cour des Fontainesin
suihkulähde-aukion kautta tai Rue Neuve-des-Bons-Enfantsia pitkin, ja
silloin hän on vallassamme! Peijakas, abbé, te olette suuri mies, ja
ellei Mainen herra herttua toimita teitä kardinaaliksi tai ainakin
arkkipiispaksi, ei maailmassa enää ole oikeutta.
— Minäkin otan sen lukuun. No niin, käsitätte siis, että teidän on nyt
oltava valmiina.
— Olen jo.
— Oletteko saanut järjestymään toimeenpanon?
— Olen kyllä.
— Pidätte siis yhteyttä miestenne kanssa?
— Merkillä.
— Eikä se merkki voi paljastaa teitä?
— Mahdotonta.
— Siinä tapauksessa kaikki on kunnossa. Nyt tarvitsee vain haukata
aamiaista, sillä minulla oli niin kova kiire kertomaan teille hyviä
uutisia, että läksin kotoa syömättä.
— Aamiaista, hyvä abbé! Kelpaapas siitä puhua! Minulla ei ole teille
tarjottavana muuta kuin eilisen piirakan rippeet, ja kolme tai neljä
pulloa viiniä lienee myös säästynyt.
— Hm, hm! mutisi abbé itsekseen. — Tehkäämme sentään paremmin, hyvä
chevalier.
— Olen käskettävänänne.
— Lähdetään alakertaan aamiaiselle kelpo emäntämme, rouva Denisin luo.
— Miten hitossa minä voisin hänen aamiaispöytäänsä mennä? Enhän edes
lähemmin tunne häntä!
— Se on minun asiani. Tuon teidät suojattinani.
— Mutta me saamme kurjan aamiaisen.
— Olkaa huoletta, minä tunnen täkäläiset keittiötavat.
— Mutta siitä koituu sietämättömän ikävystyttävä ateria!
— Mutta te saatte puolellenne sellaisen naisen suosiollisuuden, joka
tunnetaan koko korttelissa järjestystä rakastavaksi ja uskolliseksi
hallituksen kannattajaksi — sellaisen seurustelupiiristä ei koskaan
vainuttaisi salaliittolaista. Ymmärrättekö?
— Jos tämä tapahtuu yhteisen asian hyväksi, abbé, niin uhraudun kyllä.
— Siitä puhumattakaan, että se on hyvin miellyttävä perhe.
Kahdesta nuoresta tyttärestä toinen soittaa lemmenviulua[74] ja
toinen spinettiä, ja poika toimii asianajotoimistossa kirjurina. Ja
sunnuntai-iltaisin sinne sopii pistäytyä pelaamaan lottoa.[75]
— Menkää hiiteen rouva Deniseinenne! Ah, anteeksi, abbé, olette
kenties perheystävä. Siinä tapauksessa olkoon lausumani mitätön.
— Olen heidän hengellinen ohjaajansa, vastasi abbé Brigaud
vaatimattomasti.
— Pyydän tuhannesti anteeksi, abbé. Mutta te olette tosiaankin
oikeassa. Rouva Denis on vielä varsin sievä nainen, erinomaisesti
säilynyt, sirot kädet ja kauniit jalat. Hitto, muistanhan hyvin.
Menkäähän edellä, tulen pian.
— Miksi emme mene yhdessä?
— Entä pukeutumiseni, abbé? Pitäisikö minun esittäytyä Denis-neideille
näin sukimattomana? Tokihan ulkomuoto kaipaa hiukan huolittelua!
Sitä paitsi on soveliaampaa teidän ilmoittaa minut: minulla ei ole
rippi-isän etuoikeuksia.
— Totta kyllä, lähden alas, ja ilmoitan tulostanne. Kymmenen minuutin
kuluttua te saavutte itse, eikö niin?
— Siinä ajassa kyllä.
— Hyvästi.
— Näkemiin.
Chevalier oli ilmaissut vain puolittain totuuden.
Siistiytymisessäkin oli kenties viimeisteltävää, mutta samalla hän
toivoi näkevänsä vilahduksen kauniista naapuristaan, josta hän oli
uneksinut kaiken yötä. Mutta mieliteko oli tulokseton; turhaan hän
vaani ikkunaverhonsa takana, — vaaleakutrisen ja mustasilmäisen
neitosen ikkuna pysyi tiukasti suljettuna.
Sen sijaan hän tosin sai nähdä toisen naapurinsa, joka jo tutussa
aamuasussaan raotti oveaan ja eilistä varovaisuuttaan noudattaen
pisti ulos ensin kätensä ja sitten päänsä. Mutta tällä kertaa
hänen reippautensa ei ulottunut pitemmälle, sillä sää oli jonkun
verran sumuinen, ja sumu, kuten tiedetään, on erikoisen haitallinen
pariisilaisen porvarin hyvinvoinnille. Mies yskähti heti kahdesti
ja veti päänsä ja kätensä kamariinsa kuin kilpikonna kuoreensa.
D'Harmental huomasi mielihyvin, että hänen ei tarvinnut ostaa
ilmapuntaria ja että naapuri tekisi hänelle saman palveluksen.
Ilmestys teki tavallisen tehonsa Bathilde-rukan herättämään
vaikutelmaan. Aina kun d'Harmental keksi naapurinsa, oli hänessä
niin tenhoisaa vetovoimaa, että chevalier ei nähnyt muuta kuin
nuoren naisen, sorean, kauniin, musiikin ja maalauksen harrastajan,
suloisimman ja täydellisimmän olennon, mitä hän oli milloinkaan saanut
ihastella. Niinä hetkinä hän valaisi itseään taivaisilla säteillä,
työntäen varjoon kaiken ympäristönsä. Mutta milloin pengermän
asukas vuorostaan esiintyi chevalierin katseille turpeanaamaisena,
ryhdittömänä, eräille yksilöille ominaiseen tapaan arkisuuden ja
jokapäiväisyyden ilmennyksenä, silloin heti chevalierin into painui
kuin kummalliselle kiikkulaudalle joutuneena.
Kaikki runollisuus katosi, näkymä sai toisenlaisen valaistuksen ja
d'Harmentalin syntyperäinen ylimysmielisyys pääsi voitolle. Bathilde
ei enää ollut muuta kuin tuon miehen tytär, — pelkkä tyttönen. Hänen
kauneutensa, suloutensa, soreutensa, lahjakkuutensakin ilmenivät
sattuman oikuksi, luonnon erehdykseksi, jollaiseksi katsottaisiin
kaalinkerästä puhkeava ruusu. Chevalier kohautti itsekseen olkapäitänsä
kuvastimessa ja naurahti ääneen, ja käsittämättä enää, mistä häneen
oli iskeytynyt äskeinen vaikutelma. Hän nyt katsoi haihattelunsa
johtuneen ajatustensa askartelusta hänen omituisessa asemassaan ja
yksinäisyydessään, tunnustamatta todellista asianlaitaa — viehkeyden
ja rakastettavuuden vastustamatonta kaikkivaltaa.
D'Harmental laskeutui siis emäntänsä huoneistoon mitä otollisimmassa
vireessä myöntämään Denis-neitien herttaisuuden.