Hän oli tuskin ehtinyt havaintopaikalleen, kun näki arvoisan kapteenin
pistäytyvän esille Rue du Gros-Chenetiltä, nokka pystyssä, käsi
lanteella ja käynti sotaisena ja päättäväisenä. Hänen hattunsa oli
sellainen ilmapuntari, josta tuttavat saattoivat tuntea herran salaisen
finanssiaseman. Varallisuuden päivinä se oli laskettu hänen päähänsä
yhtä tanakasti kuin pyramidi alustalleen, mutta nyt se oli taas saanut
sen ihmeellisen kaltevuuden, joka oli pistänyt paroni de Valefin
silmään. Yksi sen kolmesta kolkasta melkein kosketti oikeata olkapäätä,
samalla kun vastapäinen kolkka olisi voinut antaa Franklinille
ukkosenjohdattimen ensi ajatuksen neljäkymmentä vuotta varemmin, jos
Franklin olisi kohdannut kapteenin.
Käveltyään kolmanneksen katua hän kohotti päänsä, niin kuin oli
sovittu, ja keksi chevalierin juuri yläpuolellaan. Odottava ja
odotettu vaihtoivat keskenään merkin, ja punnittuaan välimatkoja
varsin strategisella silmäyksellä ja saatuaan selon ovesta, jonka
täytyi vastata ikkunaa, kapteeni astui rouva Denisin rauhaisan talon
kynnyksen yli yhtä tuttavallisesti kuin kapakkaan. Chevalier puolestaan
sulki ikkunansa ja veti mitä huolellisimmin kaihtimet eteen. Tahtoiko
hän estää kaunista naapuriaan näkemästä häntä kapteenin seurassa? Vai
kapteeniko ei olisi saanut nähdä neitoa.
Hetken kuluttua d'Harmental kuuli kapteenin askeleet ja kuuluisan
miekan kalahtelun porraskaiteeseen. Kolmanteen kerrokseen päästyään,
ainoan valaistuksen tullessa alhaalta, kapteeni joutui pulaan,
tietämättä pitikö pysähtyä vai jatkaa nousua. Hän yskähteli
merkitsevään tapaan, mutta kun etsittävä ei näkynyt käsittävän sitä
vetoomusta hän virkkoi:
— Chevalier, kun te luultavasti ette halunnut minua tänne taittamaan
niskaani niin avatkaahan ovenne tai laulakaa, jotta minua opastaa
taivaan valo tai äänenne sointu. Muutoin olen eksyksissä, en enempää
tai vähempää kuin Teseus labyrintissä.
Ja kapteeni alkoi itse hoilottaa täyttä kurkkua:
Ariadne[69] impynen,
saanhan sulta keräsen,
sen-sen-sen, sen sen, sen.
Chevalier juoksi avaamaan oven.
— Parahiksi, haastoi kapteeni, joka alkoi näkyä puolihämyssä. —
Kyyhkyslakkanne tikkaat ovat hiton pimeät. Mutta tässä lopultakin
olen, tunnussanalle uskollisena, vankkana vartiopaikalla, täsmällisenä
kohtauksessa. Pumppuhuoneen tornikello löi kymmenen juuri kun tulin
Pont-Neufillä.
— Niin, te olette sananne pitävä, huomaan sen, myönsi chevalier
ojentaen kapteenille kätensä. — Mutta tulkaa nopeasti sisälle, jotta
naapurini eivät kohdista teihin huomiota.
— Siinä tapauksessa minä olen mykkä, takasi kapteeni. — Ja olettepa,
hän lisäsi viitaten pöydälle levitettyihin piirakkaan ja pulloihin, —
keksinytkin tepsivän keinon suuni sulkemiseksi.
Chevalier veti oven kiinni kapteenin jälkeen ja kiersi avainta lukossa.
— Ahaa, salaperäisyyttä? Oivallista, — minä pidän salahommista.
On melkein aina jotakin ansaittavana sellaisten ihmisten parissa,
jotka aloittavat sanomalla: shh! Ette mitenkään olisi voinut kääntyä
sopivamman miehen puoleen kuin nöyrimmän palvelijanne, jatkoi kapteeni
palaten jumalaistarulliseen puheenlaatuunsa. — Näette minussa
vaiteliaisuuden jumalan Harpokrateksen jälkeläisen. Älkää siis
kursailko.
— Hyvä on, kapteeni, virkkoi d'Harmental, — sillä tunnustan teille,
että minulla on puhuttavaa kyllin tärkeistä asioista, vaatiakseni
ennakolta vaitioloanne.
— Sen lupaan, chevalier. Antaessani pikku Ravennelle opetusta näin
silmännurkastani teidän käyttelevän miekkaanne harrastelijan tavoin,
ja urheat miehet miellyttävät minua. Ja sitten te kiitokseksi pikku
palveluksesta, lahjoititte minulle sadan louisdorin arvoisen hevosen,
ja minä pidän anteliaista ihmisistä. Kun siis olette kaksinkertaisesti
minun mieheni, niin miksenpä minä olisi kertaalleen teidän?
— Kas niin, tuumi chevalier, — huomaan että voimme ymmärtää toisiamme.
— Puhukaa, minä kuuntelen, kehotti kapteeni omaksuen vakavimman
sävynsä.
— Kuuntelette paremmin istualla, hyvä vieraani. Käykäämme pöytään ja
haukatkaamme aamiaista.
— Saarnaatte kuin pyhä Johannes Krysostomos, chevalier, kiitti
kapteeni päästäen irti miekkansa ja laskien sen klavesinille
hattunsa viereen. — Siitä johtuu, hän jatkoi istuutuen vastapäätä
d'Harmentalia, — ettei voi lainkaan olla eri mieltä teidän kanssanne.
Tässä ollaan, määritelkää manööveri, ja minä suoritan sen.
— Maistakaa tätä viiniä sillä aikaa kun minä käyn käsiksi piirakkaan.
— Oikein, vahvisti kapteeni. — Jakakaamme voimat ja nujertakaamme
vihollinen erillämme. Sitten liitymme jälleen yhteen, tuhotaksemme
rippeet.
Ryhtyen panemaan täytäntöön tätä teoriaa kapteeni tarttui umpimähkään
pullon kaulaan, nykäisi pois korkin ja kaatoi lasinsa täyteen sekä
kulautti sen alas kurkustaan niin nopeasti, että olisi voinut luulla
hänen saaneen luonnolta aivan erikoisen lahjan.
— Ohoh, hän puheli maiskuttaen kieltään ja laskien lasin pöydälle
kunnioittavan verkkaisesti, — mitä minä arvoton nyt teinkään. Kumoan
kitaani nektaria kuin sakkamehua, ja aivan aterian alussa! Ah, hän
jatkoi kaataen samasta pullosta toisen lasillisen ja pudistellen
päätänsä. — Roquefinette veikkonen, sinä alat vanheta! Kymmenen
vuotta takaperin olisit ensimmäisestä kitalakeasi koskettaneesta
tipasta tiennyt, mitä olit saamassa, mutta nyt tarvitset useita kokeita
arviointiin. Terveydeksenne, chevalier!
Tällä kertaa kapteeni varovampana nautti lasillisensa hitaasti,
tyhjentäen sen vasta kolmella kulauksella ja räpyttäen silmiään
tyytyväisyyden merkiksi. Sitten hän lausui:
— Se on ermitagelaista vuodelta 1702, Friedlingenin taistelun
vuodelta! Jos hankkijallanne on enemmälti tällaista ja hän myöntää
luottoa, niin antakaapa minulle hänen osoitteensa: lupaan hänelle
ahkeran asiakkaan!
— Hankkijani ei ainoastaan myönnä luottoa, kapteeni, ilmoitti
chevalier luisuttaen valtavan piirakkalevyn pöytätoverinsa lautaselle,
— vaan antaa sitä ystävilleen ilmaiseksi.
— Oi sitä kelpo miestä! huudahti kapteeni liikutettuna. Ja oltuaan
ääneti tuokion, hän laski molemmat kyynäspäänsä pöydälle ja huomautti
katsellen d'Harmentalia ovelasti veitsensä ja haarukkansa lomitse:
— Puuhataan siis salaliittoa, hyvä chevalier, ja onnistumiseen
nähtävästi tarvitaan palvelusta tältä vähäpätöiseltä kapteeni
Roquefinetteltä?
— Kuka teille on sitä sanonut, kapteeni? keskeytti chevalier
väkisinkin hätkähtäen.
— Kukako? Piru vieköön, hyväkin arvoitus ratkaistavana! Mies
lahjoittelee sadan louisdorin hevosia, juo tavallisissa tilaisuuksissa
viiniä, jota pullo maksaa pistolin, ja asuu Rue de Temps-Perdun
ullakkokamarissa — mitä hittoa hän tekee, ellei vehkeile?
— No niin, kapteeni, myönsi d'Harmental nauraen, — en yritä kieltää.
Olette hyvinkin saattanut arvata paikalleen. Pelottaako teitä
salaliitto? hän jatkoi täyttäen vieraansa lasin.
— Pelottaako! Kuka väittää, että mikään maailmassa pelottaisi kapteeni
Roquefinetteä?
— En minä, kapteeni, koska teitä tuntematta, pelkästään satunnaisen
näkemisen perusteella ja pari sanaa vaihdettuamme, hain teidät käsiini,
jotta saisin apulaisen.
— Kah, se merkitsee, että jos teidät hirtetään kaksikymmentä jalkaa
korkealle, minulle riittää kymmenen, siinä kaikki.
— Hitto, kapteeni, tuumi d'Harmental kaataen hänelle uuden lasillisen,
— jos alun pitäen katselisi asioita niiden väärältä puolelta, niin
kuin te teette, ei saisi milloinkaan ryhdytyksi mihinkään.
— Koska puhuin hirsipuusta? vastasi kapteeni. — Mutta se ei osoita
mitään. Mitä on hirsipuu filosofin silmissä? Yksi tuhannesta elämän
jättämistavasta ja varmasti vähiten kiusallinen. Näkee hyvin, että
te ette koskaan ole katsellut sitä mahdollisuutta, koska kammoatte
sitä. Ja aatelisarvonsa todistamalla voi sitä paitsi saada kaulansa
katkaistuksi kuten herra de Rohan.[70] Näittekö herra de Rohanin
mestausta? jatkoi kapteeni katsoen d'Harmentalia suoraan silmiin. —
Hän oli pulska nuori mies kuten tekin, suunnilleen teidän ikäisenne.
Hän puuttui vehkeilyyn, kuten te tahdotte tehdä, mutta yritys meni
myttyyn. Sattuuhan erehdys kenelle hyvänsä. Hänelle kyhättiin
kaunis musta lava, sitten hänen sallittiin kääntyä ikkunaan jossa
hänen rakastajattarensa katseli, ja lopuksi häneltä leikattiin
saksilla paidankaulus. Mutta pyöveli oli kohelo, tottunut hirttämään
eikä mestaamaan, niin että hänen täytyi huitaista kolmasti kaulan
katkaisemiseksi, eikä hän sittenkään suoriutunut urakasta ennen kuin
veti vyöstään puukon ja sillä sai viimein pään hivutetuksi irti...
Kas vain, te olette miehuullinen! jatkoi kapteeni havaitessaan,
että chevalier oli kuunnellut hirmuisen mestauksen kuvausta
värähtämättömästi. — Tuohon käteen, minä olen miehenne. Ketä vastaan
juonemme punotaan? Onko kysymyksessä Mainen herttua? Onko kysymyksessä
Orleansin herttua? Pitääkö nilkulta katkaista toinen koipi? Pitääkö
sokealta puhkaista toinen silmä?[71] Olen valmis.
— Ei mitään sellaista, kapteeni, ja jos Jumala suo, ei tule lainkaan
vuodatetuksi verta.
— Mitä siis asia koskee?
— Oletteko koskaan kuullut puhuttavan Mantuan herttuan sihteerin
ryöstöstä?
— Matthiolin?
— Niin.
— Minähän tunnen sen jutun paremmin kuin kukaan. Olin katselemassa,
kun hänet vietiin Pigneroliin. Chevalier de Saint-Martin ja herra de
Villebois sen kaappauksen panivat toimeen, saivat kolmetuhatta livreä
kumpainenkin, itselleen ja miehilleen.
— Se oli varsin keskinkertainen maksu, sanoi d'Harmental väheksyvästi.
— Niinkö teistä, chevalier? Kuitenkin kolmetuhatta livreä on sievoinen
summa.
— Te siis olisitte siitä summasta ottanut sen hoitaaksenne?
— Olisin kyllä, vastasi kapteeni.
— Mutta jos teille olisi ehdotettu sihteerin sijasta herttuan
sieppaamista?
— Kas, se olisi ollut kalliimpaa.
— Mutta te olisitte silti suostunut?
— Miksikäs en? Olisin pyytänyt kaksinkertaista palkkiota ja sillä hyvä.
— Ja jos joku sellainen mies, kuin minä, olisin kaksinkertaista summaa
tarjoten sanonut teille: Kapteeni, minä en syökse teitä yksinäisen
vaaran hämäryyteen, vaan taisteluun, jossa minä olen mukana niin kuin
tekin, pannen samalla tavoin alttiiksi nimeni, tulevaisuuteni, pääni,
niin mitä olisitte vastannut sille miehelle?
— Olisin ojentanut hänelle käteni kuten nyt teille. No, mitä asia
koskee?
Chevalier kaatoi viiniä itselleen ja kapteenille.
— Regentin terveydeksi, hän toivotti, — ja saapukoon hän
vahingoittumattomana Espanjan rajalle niin kuin Matthioli päätyi
Pigneroliin!
— Ahaa! sanoi kapteeni kohottaen lasin silmiensä tasalle. Sitten hän
hetken kuluttua jatkoi: — Ja miksipä ei? Ihminenhän regenttikin vain
on. Mutta meitä ei mestata eikä hirtetä: meidät teilataan pyörällä.
Toiselle sanoisin sen olevan kalliimpaa, mutta teille en pidä kahta
hintaa, chevalier. Te annatte minulle kuusituhatta livreä, ja minä
hankin tusinan jämeriä miehiä.
— Mutta luuletteko voivanne luottaa niihin? tiedusti d'Harmental
vilkkaasti.
— Eiväthän he edes saa tietääkään, mistä on kysymys, vastasi kapteeni.
— He luulevat vedonlyöntiä ratkaistavan, siinä kaikki.
— Ja minä, kapteeni, virkkoi d'Harmental avaten pulpettipöydän
laatikon ja ottaen sieltä tuhannen pistolin pussin. — Minä tahdon
teille osoittaa, etten tingi ystävien kanssa. Tässä kaksituhatta livreä
kullassa. Ottakaa ne osasuorituksena onnistumisemme varalta. Jos
yrityksemme ajautuu karille, niin kumpainenkin painuu omalle taholleen.
— Ymmärrättehän, chevalier, vastasi kapteeni ottaen massin ja punniten
sitä kädessään sanomattoman tyytyväisesti, — että minä en rupea teitä
loukkaamaan rahojen laskemisella. Ja milloin kaikki tapahtuu?
— Sitä en vielä tiedä, hyvä kapteeni, mutta jos olette pitänyt
piirakkaa mukiinmenevänä ja viiniä kunnollisena ja suvaitsette
joka päivä pistäytyä luokseni aamiaiselle, kerron teille asioiden
kehittymisen.
— Ei tule enää kysymykseenkään, chevalier, haastoi kapteeni,
— vierailut ovat toistaiseksi päättyneet! Kolmenakin päivänä
peräkkäin kun poikkeaisin tänne, olisivat tuon d'Argensonin poliisit
kintereillämme. Onneksi on häntä vastassa toinen ovela, ja jo
kauan olemme leikkineet kissaa ja hiirtä. Ei, ei, chevalier, tästä
hetkestä toiminnan aloittamiseen asti meitä nähtäköön mahdollisimman
vähän tai mieluummin ei ollenkaan. Teidän katunne ei ole pitkä,
ja kun se toisaalta johtaa Rue du Gros-Chenetille ja toisaalta
Montmartre-kadulle, ei minun edes tarvitse astua jalkaani sille.
Kuulkaahan, hän jatkoi irrottaen olkaruusukkeensa, — ottakaa tämä
nauha. Sinä päivänä, jolloin minua tarvitaan luoksenne, naulatkaa se
ikkunanne ulkopuolelle. Minä ymmärrän silloin yskän ja ilmestyn tänne.
— Mitä, kapteeni! ihmetteli d'Harmental nähdessään kumppaninsa
nousevan ja kiinnittävän miekkansa vyölleen. — Lähdettekö lopettamatta
pulloa! Mikä on vikana viinissä, joka vastikään niin suuresti miellytti
teitä, kun nyt näytte sitä halveksivan?
— Juuri mieltymykseni takia minä siitä eroan, ja osoittaakseni, että
minä en sitä halveksi, hän lisäsi täyttäen uudestaan lasinsa, —
sanonkin sille viimeiset jäähyväiset. Terveydeksenne, chevalier! Voitte
kehua, että teillä on siinä oiva laatu! Hm! Ja nyt — ei-ei, se loppuu!
Vettä kulauttelen sen päivän päättymiseen asti, jona olen nähnyt
punaisen ruusukkeen liehuvan ikkunassanne. Koettakaa saada se toimeen
mahdollisimman pian, sillä vesi on sellainen neste, joka soveltuu
rakenteelleni hiivatin huonosti.
— Mutta miksi lähdette näin kiireesti?
— Siksi että tunnen kapteeni Roquefinetten. Hän on kelpo poika, mutta
ollessaan vastapäätä pulloa hänen täytyy juoda, ja juotuaan hänen
täytyy puhella. Ja puhetuulella ollessanne muistakaa tämä. Puhuessaan
paljon tulee lopulta aina sanoneeksi jonkin tyhmyyden. Hyvästi,
chevalier; älkää unohtako tummanpunaista nauharuusuketta. Minä menen
hoitamaan asioitamme.
— Hyvästi, kapteeni, toivotti d'Harmental. — Näen hyvillä mielin,
että minun ei tarvitse kehottaa teitä vaiteliaisuuteen.
Kapteeni teki oikean kätensä peukalolla ristinmerkin suulleen,
painoi hatun tanakasti päähänsä, nosti kuuluisaa miekkaa, jotta
se ei kalahtelisi seiniin, ja laskeutui portaita niin hiljaa kuin
olisi pelännyt jokaisen askeleensa kaiun voivan kiiriä d'Argensonin
virkahuoneeseen.