D'Harmental oli istuutunut spinettinsä ääreen ja paineli koskettimia
parhaansa mukaan. Kauppias oli noudattanut tunnollisuutta ja lähettänyt
hänelle melkein vireessä olevan soittimen, niin että chevalier havaitsi
menestyvänsä oivallisesti ja alkoi uskoa olevansa synnynnäisesti
musikaalinen, jonka lahjakkuuden kehittymiselle oli tarvittu vain
sellaisia olosuhteita kuin hänellä nyt oli. Epäilemättä siinä oli
vähän perääkin, sillä keskellä mitä häikäisevintä juoksutusta hän
huomasi kadun toisella puolella viiden pikku sormen hieman kohottavan
ikkunaverhoa tarkastellen, mistä tuo harvinainen soitto kuului. Pahaksi
onneksi noiden viiden pikku sormen näkeminen sai chevalierin unohtamaan
soittonsa ja nopsasti kääntymään tuolilla siinä toivossa, että hän
näkisi käden takana kasvotkin. Se huonosti harkittu yritys oli onneton.
Uteliaisuudestaan ilmi tullut pienen kamarin valtiatar pudotti uutimen
paikoilleen. Tuollaisen kainouden närkästyttämä d'Harmental meni
sulkemaan ikkunansa, ja koko lopun päivää hän nyrpeili naapurilleen.
Ilta kului piirustelussa, lueskelussa ja klavesinin soittelussa.
Chevalier ei olisi milloinkaan uskonut, että tuntiin meni niin monta
minuuttia ja päivään niin monta tuntia. Kello kymmeneltä hän soitti
ovenvartijaa, antaakseen hänelle määräyksiä huomispäivää varten. Mutta
ovenvartija ei vastannut. Hän oli jo makuulla. Rouva Denis oli puhunut
totta, hänen talonsa oli rauhan tyyssija. D'Harmental käsitti nyt, että
oli ihmisiä, jotka menivät vuoteeseen silloin kun hänellä oli tapana
nousta vaunuihin vieraskäyntejänsä aloittamaan. Hän johtui paljon
ajattelemaan tuon onnettoman yhteiskuntaluokan kummallisia tapoja,
he eivät tunteneet Oopperaa eikä pikkuillallisia, vaan nukkuivat
yönsä ja valvoivat päivänsä. Hän tuumiskeli, että piti tulla Rue du
Temps-Perdulle sellaista nähdäkseen ja päätti huvittaa ystäviänsä
muistelmillaan.
Yksi seikka hänelle kuitenkin tuotti mielihyvää, nimittäin että
naapuri valvoi kuten hänkin. Se osoitti ylempää hengentasoa kuin Rue
du Temps-Perdun asukkailla ylipäätään oli. D'Harmental luuli vielä,
että voitiin valvoa ainoastaan haluttomana nukkumaan tai halukkaana
huvitteluun. Hän unohti ne, jotka valvovat pakosta.
Keskiyön hetkellä valo sammui vastapäisessä kamarissa, ja d'Harmental
päätti vuorostaan heittäytyä makuulle.
Seuraavana päivänä ilmestyi abbé Brigaud jälleen kello kahdeksalta,
tuoden Cellamaren ruhtinaan salaisen poliisin toisen raportin. Se
kuului seuraavasti:
"_Kello kolme aamulla_.
Eilispäivän säännöllisen viettämisen perusteella herra regentti on
käskenyt herättää hänet yhdeksältä.
Hän vastaanottaa pukeutumistunnillaan eräitä määrättyjä henkilöitä.
Kello kymmenestä puoleenpäivään on julkinen audienssi.
Kahdestatoista kello yhteen herra regentti työskentelee
vakoilutoiminnassaan La Vrillièren ja Leblancin kanssa.
Yhdestä kahteen hän avaa kirjeitä Torcyn[66] kanssa.
Puoli kolmelta hän menee holhousneuvoston istuntoon ja käy
tervehtimässä kuningasta.
Kello kolmelta hän lähtee Rue de Seinen pallopelisaliin vastaamaan
Brancasin ja Canillacin kanssa herttua de Richelieun, markiisi de
Broglien ja kreivi de Gacén haasteeseen.
Kello kuusi hän saapuu Luxemburg-palatsiin herttuatar de Berrin[67]
illallisvieraaksi ja viipyy koko illan.
Sieltä hän tulee takaisin Palais-Royaliin _vartijoitta_, ellei
herttuatar de Berri toimita hänelle saattuetta omasta väestään."
— Hitto, _vartijoitta_, hyvä abbé! Mitä ajattelette siitä? virkkoi
d'Harmental, samalla ryhtyen pukeutumaan. — Eikö herahda vesi
kielellenne?
— Ilman vartijoita kylläkin, vastasi abbé, — mutta matkassaan
lakeijat, ratsaspalvelijat, kuski, kaikki väkeä, joka tosin ei
suurestikaan nouse tappeluun, mutta parkuu pahasti. Oh, malttia,
malttia, nuori ystäväni! Onko teillä siis kova kiire päästä Espanjan
grandiksi?
— Ei, hyvä abbé, mutta minulla on kiire päästä asumasta
ullakkokamarissa jossa minulta puuttuu kaikki ja täytyy palvella
itseään, kuten näette. Enkö olisi millänikään joutuessani käymään
levolle kello kymmeneltä illalla ja aamulla pukeutumaan ilman
kamaripalvelijaa?
— Mutta teillä on toki musiikki, huomautti abbé kallistaen korvaansa.
— Kas tosiaankin! virkahti d'Harmental. — Avatkaapa ikkuna, abbé,
olkaa hyvä, jotta minun nähdään vastaanottavan hyvää seuraa. Se tekee
edullisen vaikutuksen naapureihini.
— Heh, heh, heh, tuumi abbé täytettyään chevalierin pyynnön, — tuohan
ei ole yhtään hullumpaa.
— Mitä, eikö hullumpaa! arveli d'Harmental vuorostaan. - - Mutta sehän
on aivan erinomaista! _Armidaa_,[68] toden totta! Enpä olisi uskonut
tapaavani sellaista neljännessä kerroksessa, ja Rue de Temps-Perdun
varrella!
— Ennustanpa, chevalier, sanoi abbé, — että jos laulajatar on nuori
ja sievä, meidän on viikon kuluttua yhtä vaikea saada teitä lähtemään
täältä kuin nyt jäämään tänne.
— Hyvä abbé, tuumi d'Harmental päätänsä pudistaen, — jos teidän
poliisinne olisi yhtä tarkka kuin ruhtinaan, niin tietäisitte, että
olen pitkäksi aikaa parantunut rakastelemisesta, ja todistuksena siitä
on tämä. Älkää uskokokaan, että minä vietän päiväni huokailussa —
päinvastoin pyydän teitä lähdettyänne toimittamaan minulle jonkin
piirakantapaisen ja tusinan pullollista oivallisia viinejä. Jätän
valinnan teille, tietäen että olette asiantuntija. Sitäpaitsi ne teidän
lähettäminänne osoittavat holhoojan huomaavaisuutta. Minun ostaminani
ne merkitsisivät kasvatin mässäilyä, ja minun täytyy varjella
maalaismainettani madame Denisin silmissä.
— Niin kylläkin. En kysy vaikutintanne, se on oma asianne.
— Teette oikein, hyvä abbé, tämä tapahtuu hankkeemme hyväksi.
— Tunnin kuluttua ovat piirakka ja viinit täällä.
— Milloin näen teidät jälleen?
— Luultavasti huomenna.
— Huomiseen siis.
— Lähetätte minut matkoihini?
— Odotan erästä.
— Hyvän asian vuoksi jälleenkin?
— Sen takaan. Menkäähän, Herran haltuun!
— Muistakaa, että naisen takia meidät karkoitettiin maallisesta
paratiisista. Varokaa naista!
— Amen! vahvisti chevalier, kädenviittauksella vielä hyvästellen
Brigaudia.
D'Harmental tosin piti kiirettä hänen lähdöllään, kuten kelpo abbé
oli huomauttanut. Hänen suuri musiikinharrastuksensa, jonka hän oli
vasta eilen keksinyt, oli edistynyt siinä määrin, että hän ei suonut
minkään häiritsevän kuunteluaan. Sikäli kuin ikkuna yhä suljettuna
päästi chevalierin kuuluviin sekä soittimen että laulun säveliä, hänen
naapurillaan ilmeni erikoista musikaalista kykyä. Sormitus oli varmaa,
ääni oli vieno, vaikkakin kantava, ja korkeissa sävelissä se sai sen
syvän värähtelyn, joka ilmaisee tunteellista sydäntä. Hyvin vaikean
ja erinomaisesti esitetyn jakson jälkeen d'Harmental ei voinutkaan
olla taputtamatta käsiään ja huutamatta: — Hyvä! Valitettavasti
tämä voitto, johon esittäjä ei ollut yksinäisyydessään tottunut, ei
rohkaissut häntä, vaan näkyi niin säikäyttävän, että klavesini ja laulu
vaikenivat samassa silmänräpäyksessä, ja täydellinen hiljaisuus seurasi
äkkiä sävelmää, jolle chevalier oli niin varomattomasti ilmaissut
suosiollisuuttaan.
Sen sijaan hän näki yläpuolella olevan kamarin oven avautuvan. —
Ensin pistäytyi esiin ojennettu käsi, joka nähtävästi tutkisteli
säätä. Tämä ilmeni kaikesta päättäen tyydyttäväksi, sillä kättä
seurasi melkein heti pää, jota peitti pieni karttunilakki sidottuna
otsalle sinipunaisella silkkinauhalla. Pää oli vain edeltäjänä
piankin esittäytyvälle eturuumiille, joka oli verhottu yöröijyn
kaltaiseen aamunuttuun, tämä oli samaa kangasta kuin lakki. Yhä
vieläkään ei chevalier tuosta kaikesta kyennyt tarkoin päättelemään,
kumpaista sukupuolta tämä edusti. Vihdoin kahden pilven lomasta
pujahtanut päivänsäde tuntui rohkaisevan pengermän arastelevaa
asukasta pistäytymään kokonaan ulos. Silloin d'Harmental mustista
sametti-polvihousuista ja kailaviksi kudotuista sukista tunsi
näyttämölle ilmestyneen henkilön miespuoliseksi.
Hän oli puutarhan hoitelija.
Edellisten päivien huono sää oli kai estänyt hänen aamujaloitteluaan,
niin että hän ei ollut saanut pidetyksi tavanomaista huolta
puutarhastaan, sillä hän alkoi siellä ilmeisen levottomasti
tarkastella, olivatko tuuli ja sade tuottaneet siellä tärviötä. Mutta
hänen tarkastettuaan perinpohjaisesti suihkulähdettä, luolaa ja
lehtimajaa, puutarhurin rehdit kasvot kirkastuivat ilosta niin kuin
sääkin oli muuttunut aurinkoiseksi. Hän ei ollut ainoastaan huomannut,
että kaikki oli paikallaan, vaan hänen säiliönsäkin oli tulvimassa
yli. Niinpä hän päätti voivansa suoda itselleen sen mielihyvän, että
pani suihkulähteen toimimaan, jollaista tuhlaavaisuutta hän kuningas
Ludvig XIV:n antaman esimerkin mukaan muuten salli itselleen vain
sunnuntaisin. Hän väänsi hanaa, ja viikkosuihku kohosi majesteettisesti
neljä tai viisi jalkaa korkealle.
Kelpo mies sai siitä niin suurta iloa, että innostui hyräilemään vanhaa
pastoralia, jolla d'Harmentalia oli tuuditeltu, ja toistellen:
Anna mun mennä, —
jalkani, lennä
leikkihin Metsolan impien kanssa!
hän juoksi ikkunaan ja huusi kovalla äänellä kahdesti: — Bathilde!
Bathilde!
Chevalier oivalsi silloin, että viidennen ja neljännen kerroksen
parihuoneet oli sovellettu yhdeksi huoneistoksi ja että puutarhurin ja
musiikinharrastajattaren välillä oli jokin suhde. Mutta ajatellessaan,
ettei jälkimmäinen kainoutensa takia, varmaan tulisikaan pengermälle,
jos hän jäisi ikkunaansa, hän erinomaisen huolettomasti sulki sen,
jättäen kuitenkin uutimiin pikku raon, josta saattoi taampana katsella
kaikkea.
Hän oli arvannut oikein. Hetkisen kuluttua ilmestyi ikkunapuitteisiin
viehättävä nuoren tytön pää. Mutta kun alue, jolle hänen kutsujansa
oli niin miehuullisesti uskaltautunut, oli varmaan liian kostea, ei
neito mitenkään tahtonut tulla edemmäksi. Pikku vinttikoira oli yhtä
arka kuin valtiattarensakin ja jäi hänen luokseen, valkoiset etukäpälät
ikkunalaudalle nostettuina ja kieltävästi puistellen päätänsä kaikelle
kehottelulle, jolla sitä houkuteltiin pitemmälle kuin sen emäntä oli
tahtonut tulla.
Miekkosemme ja nuoren tytön kesken syntyi muutaman minuutin puhelu.
D'Harmental sai siten tilaisuuden tarkastella häntä sitäkin
häiriintymättömämmin, kun hänen suljettu ikkunansa salli nähdä
kuulematta.
Hän näkyi tulleen siihen viehättävään elämänvaiheeseen, jolloin nainen
lapsuudesta nuoruuteen siirtyen saa kaikki kukkivaksi sydämessään ja
kasvoillaan, tunteen, sulon ja kauneuden. Ensi silmäyksellä näki,
että hän ei ollut alle kuudentoista eikä yli kahdeksantoista. Hänessä
ilmeni kummallinen kahden rodun sekoitus: hänellä oli englannittaren
vaaleat hiukset, himmeä hipiä ja aaltoileva kaula, mutta espanjattaren
mustat silmät, korallihuulet ja helmiäishampaat. Kun hän ei käyttänyt
valkoista eikä punaista ihomaalia ja hiusjauhe oli tänä aikana vasta
alkanut tulla muotiin ja olikin muuten vain ylimystön naisille kuuluva,
kuvasteli hänen ihonsa omaa raikkauttaan, eikä mikään pilannut hänen
tukkansa kaunista kimmellystä.
Chevalier ihastui haltioituneeksi. Hän ei tosiaankaan ollut eläissään
nähnyt muuta kuin kahta lajia naista, Nivernaisin vantteria ja
pyyleviä maalaistyttöjä, isojalkaisia, isokätisiä, lyhythameisia ja
metsästystorven näköisissä päähineissä esiintyviä, ja pariisilaisen
aatelin edustajia, epäilemättä kauniita, mutta sitä kauneutta riudutti
valvominen, huvittelu, joka sai heidät muistuttamaan kukkia näiden
vain harvoin tavatessa siimeksestään auringon säteitä tai kohdatessa
aamun ja illan elvyttävää raikkautta yksinomaan kuuman ansarin ruutujen
rakosista. Hän ei siis tuntenut tätä porvarillista tyyppiä, niin
sanoaksemme seurapiirien ja maalaisväestön välimuotoa, jolla on toisen
kaikki soreus ja toisen raikas terveys. Niinpä hän jäikin naulituksi
paikalleen, ja vielä kauan sen jälkeen, kun nuori tyttö oli vetäytynyt
takaisin, pysyivät hänen katseensa tähdättyinä ikkunaan, johon tuo
ihmeellinen näky oli ilmestynyt.
Avautuvan oven narina toinnutti hänet hurmiostaan: abbé Brigaudin
piirakka ja viinit tuotiin juhlallisesti chevalierin ullakkokamariin.
Noiden muonavarojen näkeminen palautti hänen mieleensä, että hänellä
oli tällä hetkellä muuta tehtävää kuin antautua unelmointiin ja että
hän oli hyvin tärkeätä asiaa varten kutsunut puheilleen kapteeni
Roquefinetten. Hän veti kellon taskustaan ja huomasi, että se näytti
jo kymmentä. Sehän oli sovittu hetki. Hän lähetti ruokatavarain tuojan
menemään heti kun tämä oli ne laskenut pöydälle, ja otti omaksi
huolekseen muun palveluksen, jotta hänen ei tarvinnut sekaannuttaa
ovenvartijaa pikku hommiinsa, ja uudestaan avaten ikkunansa hän alkoi
vaania kapteeni Roquefinetten näyttäytymistä.