Seuraavana päivänä abbé Brigaud saapui chevalierin luo samaan aikaan
kuin eilenkin. Siinä oli erinomaisen säntillinen mies. Hän toi kolme
chevalierille perin hyödyllistä tarviketta: puvun, passin ja Cellamaren
ruhtinaan poliisiraportin siitä, mitä herra regentin piti tehdä tänä
maaliskuun 24 päivänä 1718.
Vaatekappaleet olivat yksinkertaiset kuten pitikin olla hyvän
porvarisperheen pojalla, joka oli tullut tavoittamaan uraa Pariisista.
Chevalier koetteli niitä, ja kaikessa vaatimattomuudessaan ne pukivat
häntä oivallisesti, hänen edullisen ulkomuotonsakin ansiosta. Abbé
Brigaud pudisteli päätään. Hän olisi mieluummin suonut, että chevalier
ei olisi ollut niin pulska, mutta se vastus ei ollut voitettavissa,
joten siihen piti tyytyä.
Passi oli kirjoitettu señor Diegon nimeen, ja siitä selvisi, että
tällä jalosyntyisen Oropesa-suvun isännöitsijällä oli tehtävänä viedä
takaisin Espanjaan muuan avioton ja mielenvikainen suvun jäsen, jonka
mieleenlyöttymänä oli luulla olevansa Ranskan regentti. Tämä varokeino,
kuten näkyy, otti lukuun, että Orleansin herttua saattoi vaunujensa
sisältä saada huutojaan kuuluviin. Ja kun passi muutenkin oli täysin
kunnossa, Cellamaren ruhtinaan allekirjoittama ja poliisipäällikkö
Voyer d'Argensonin varmentama ei ollut mitään aihetta pelätä, että
regentti kerran vaunuihin saatuna ei matkustaisi hyvällä vauhdilla
Pamplonaan, missä kaikki olisi suoritettuna. Messier Voyer d'Argensonin
nimikirjoituskin oli jäljitelty niin todenmukaiseksi, että siitä oli
annettava mitä parhaat kiitokset ruhtinaan kirjureille.
Raportti taasen oli selvyyden ja täsmällisyyden mestarinäyte.
Tiedonanto oli päivätty kello kaksi aamulla.
— Tänään regentti nousee myöhään: hän on illastanut pikkuhuoneissa.
Madame d'Averne oli saapuvilla ensimmäistä kertaa, Madame de Parabèren
sijasta. Toiset naiset olivat herttuatar de Falaris ja Saleri,
Madamen[63] seurueesta. Miehet olivat markiisi de Broglie, kreivi
de Nocé, markiisi de Canillac, herttua de Brancas ja chevalier de
Simiane. Markiisi de Lafare ja herra de Fargy eivät päässeet tulemaan
pahoinvoinnin takia.
Puolelta päivin pidetään valtioneuvoston kokous. Regentti
ilmoittaa tällöin Mainen herttualle, prinssi de Contille,
herttua de Saint-Simonille, herttua de Guichelle jne. sen
neliliittosopimus-luonnoksen, jonka hänelle on lähettänyt abbé Dubois
ilmoittaen palaavansa kolmen tai neljän päivän kuluttua.
Muu päiväohjelma omistetaan kokonaan perheseurustelulle. Toissapäivänä
herra regentti naitti tyttärensä, joka hänellä on Desmaretsista ja
joka on saanut kasvatuksensa Saint-Denisin nunnaluostarissa. Nuori
pari tulee päivälliselle Palais-Royaliin, ja sen jälkeen herra
regentti vie heidät Oopperaan, Baijerin prinsessan Charlotten aitioon.
Desmaretsille, joka ei ole tavannut tytärtään kuuteen vuoteen, on
ilmoitettu, että hän voi tulla teatteriin, jos tahtoo nähdä hänet.
Madame d'Averneen mieltyneenäkin herra regentti yhä lähentelee
markiisitar de Sabrania. Markiisitar pitää vielä ylpeytenään
uskollisuutta, ei miestään, vaan herttua de Richelieutä kohtaan.
Edistääkseen hankkeitaan on herra regentti eilen nimittänyt markiisin
hovimestarikseen.
— Tuon pitänee olla hyvin hoidettu työ, virkkoi abbé Brigaud, kun
chevalier oli päässyt loppuun.
— On totisesti, hyvä abbé, vahvisti d'Harmental, — mutta jos
regentti ei vastedes anna meille parempia tilaisuuksia yrityksemme
toimeenpanemiseksi, ei minun ole helppo saatella häntä Espanjaan.
— Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä! sanoi Brigaud. — Kaikella on
aikansa. Jos regentti tarjoaisikin meille tilaisuuden tänään, ette te
luultavasti kykenisi sitä käyttämäänkään.
— En kyllä, olette oikeassa.
— Näette siis, että mitä Jumala tekee, se on hyvin tehty. Jumala
jättää meille tämän päivän muuhun, — käyttäkäämme sitä muuttoon.
Se ei ollut pitkällinen eikä vaikea. D'Harmental otti käteisvaransa,
muutamia kirjoja, mytyn, jossa oli hänen pukunsa, nousi vaunuihinsa ja
käski ajaa abbén luokse. Sieltä hän palautti vaunut, sanoen lähtevänsä
illalla maalle ja viipyvänsä pari viikkoa, sillä aikaa ei tarvinnut
olla hänestä huolissaan. Sitten vaihdettuaan hienon asunsa siihen,
joka vastasi hänen uutta osaansa, hän abbé Brigaudin saattamana lähti
ottamaan haltuunsa uuden asuntonsa.
Rue du Temps-Perdun — nykyisen Saint-Joseph-kadun — numero viidessä
sijaitsi huone ja makuukomero neljännessä kerroksessa tai oikeammin
ullakkokerroksessa. Talon omistajatar oli abbé Brigaudin tuttavia, ja
hänen suosituksensa perusteella olikin maalaisnuorukaiselle kustannettu
yhtä ja toista ylimääräisesti. Siellä oli nyt häikäisevän valkoiset
ikkunaverhot, lakanat hienointa pellavakudosta ja kirjastonkin alku
laudakkoineen, joten hän heti ensi silmäyksellä näki tulevansa
täällä kyllä siedettävästi toimeen, vaikka täällä ei ollutkaan samaa
mukavuutta kuin hänen asunnossaan Richelieu-kadun varrella.
Rouva Denis — abbén ystävätär — odotteli tulevaa vuokralaistaan,
suodakseen tälle kunnian saada hänet saattajakseen kamariinsa. Hän kehui
nuorelle miehelle asunnon kaikkia hyviä puolia, vakuutti hänelle, että
sitä ei olisi voinut antaa kaksinkertaisestakaan maksusta, jolleivät
ajat olisi olleet niin huonot, ja että hänen talonsa oli saanut
erikoisen hyvän maineen, lupasi hänelle, että hänen työskentelyään ei
häiritsisi melu, kun katu oli liian kaita kaksien ajopelien mahtumiseen
rinnatusten, joten ajomiehet hyvin harvoin poikkesivatkaan kujaan. —
Tähän kaikkeen chevalier vastaili niin sävyisästi, että rouva Denis
laskeuduttuaan alakertaan, jossa hän itse asui, kehotti ovenvartijaa
ja tämän vaimoa osoittamaan mitä suurinta huomaavaisuutta hänen uutta
asukastaan kohtaan.
Vaikka tämä nuori mies ulkomuotonsa puolesta varmastikin veti vertoja
hovin ylväimmillekin herroille, ei hänellä rouvan silmissä suinkaan
näyttänyt olevan etenkään naisia kohtaan sellaista häikäilemätöntä
rohkeatapaisuutta, jota sen ajan keikarinuorukaiset katsoivat asiakseen
yritellä. Tosin abbé Brigaud olikin suojattinsa vanhempien nimessä
suorittanut neljännesvuoden maksun etukäteen.
Tuokion kuluttua abbé vuorostaan tuli alas rouva Denisin puheille
täydentämään selittelyään nuoren holhottinsa suhteen, joka ei ottaisi
vastaan kerrassaan ketään muuta kuin hänet ja isänsä vanhan ystävän.
Tämän jälkimmäinen oli leirielämässä saaduista, hieman jyrkistä
omituisuuksistaan huolimatta perin arvossapidettävä herra. D'Harmental
oli pitänyt tarpeellisena ryhtyä tähän varokeinoon, jotta kapteenin
ilmestyminen ei liiaksi säikyttäisi kelpo rouva Denisiä, jos tämä
osuisi kohtaamaan hänet.
Yksin jäätyään chevalier, joka jo oli tarkastellut huoneensa,
päätti ajan kuluksi katsoa ympäristöä. Hän avasi ikkunansa ja alkoi
tutkistella katukuvan kaikkia yksityispiirteitä.
Ensiksikin hän saattoi todentaa rouva Denisin huomautuksen kadun
käyttämisestä liikenteessä. Leveyttä oli tuskin kymmenestä
kahteentoista jalkaan, ja näin korkealta katsellen se näytti vielä
kapeammalta. Tämä ahtaus, joka varmaankin olisi toiselle vuokralaiselle
merkinnyt haittaa, tuntui hänestä päinvastoin edulliselta, sillä hän
oivalsi heti, että jos häntä ahdistettaisiin, hän voisi ikkunastaan
vastapäiseen ikkunaan työnnettyä lautaa pitkin pujahtaa toiselle
puolelle katua. Oli siis tärkeätä kaiken varalta saada syntymään hyvät
suhteet vastapäisen talon asukkaiden kanssa.
Valitettavasti ei naapurin puolella ilmennyt seurustelunhalua. Ikkuna
ei ainoastaan ollut tiukasti suljettu, kuten tähän vuodenaikaan oli
luonnollistakin, vaan ruutujen takana riippuvat musliiniuutimetkin
oli vedetty niin tarkasti umpeen, että katse ei voinut tunkeutua
pienimmästäkään rakosesta. Yhtä tarkasti oli suojeltu toinenkin ikkuna,
joka näkyi kuuluvan samaan huoneeseen.
Vastapäinen rakennus voitti rouva Denisin talon siinä suhteessa,
että siihen kuului viides kerros tai oikeammin pengermäparveke.
Ylinnä, juuri tuon täydellisesti ummistetun ikkunan yläpuolella,
oli ullakkoon muodostettu kamari, josta pääsi tälle pengermälle.
Kaiken todennäköisyyden mukaan siellä asusti joku huomattava kukkien
viljelijä, sillä hän oli kärsivällisyydellä ja aikaakysyvällä
uurastuksella onnistunut muuttamaan pengermän puutarhaksi, jossa oli
puolentoistakymmenen neliöjalan alalla suihkulähde, luola ja lehtimaja.
Suihkulähde tosin toimi vain ylemmäksi sijoitetun vesisäiliön varassa,
jota talvisin taivas täytteli sateillaan ja kesäisin itse omistaja
sangollaan. Samoin on totta, että luola — kylläkin simpukankuorilla
somistettu ja kehystyksenään pieni puinen linnake — ei näyttänyt
olevan missään tapauksessa tarkoitettu ihmisolennon suojaksi, vaan
koirarodun edustajalle. Ja myönnettävä on sekin, että lehtimaja talven
kourissa menetettyään lehvistönsä, muistutti valtavaa kanahäkkiä.
D'Harmental ihmetteli pariisilaisen porvarin ahkeruutta, jolla hän
saa luoduksi maaseutua ikkunalaudalleen, kattonsa nurkkaukseen,
vieläpä räystäskouruunsa. Hän jupisi Vergiliuksen kuuluisan säkeen:
_O fortunatus nimium!_ ja sitten, tuulenhengen huokuessa jokseenkin
kylmänä, nähdessään vain yksitoikkoisen sarjan kattoja, savutorvia ja
tuuliviirejä, hän sulki ikkunansa, riisuutui, kääriytyi yöviittaansa,
joka vain oli liian mukava herransa nykyiseen asemaan ja istuutui
pehmeään nojatuoliin. Sitten oikaisi säärensä hyvään asentoon, ojensi
kätensä abbé de Chaulien runokokoelmaa kohti ja alkoi joutessaan lukea
neiti Delaunaylle omistettuja säkeitä, joista Malezieux oli hänelle
puhunut. Ne herättivät hänessä uutta kiinnostusta sen jälkeen kun hän
tunsi henkilön.[64]
Lukemisesta oli tuloksena, että chevalier — samalla kun hymyili kelpo
abbén kahdeksankymmenvuotiaalle rakkaudelle — havaitsi, että hänellä,
runoilijaa kenties onnettomampana, oli sydän aivan tyhjänä. Nuoruus,
miehuullisuus, hyvä ulkomuoto, ylväs ja seikkailunhaluinen mieli olivat
hänelle tuottaneet montakin kaunista voittoa. Mutta siinä kaikessa
hän ei ollut koskaan antanut muuta kuin mitä hänellekin tarjottiin —
ohimeneviä suhteita. Vähän aikaa hän oli uskonut rakastavansa rouva
d'Avernea ja saavansa vastarakkautta. Epävakaiselle kaunottarelle tämä
suuri intohimo ei ollut vastannut jalokivillä somistettua kukkavihkoa
ja sitä turhamaisuuden tyydytystä, että oli tullut miellyttäneeksi
regenttiä. Ennen sen uskottomuuden ilmenemistä chevalier oli luullut,
että sellainen kolttonen syöksisi hänet epätoivoon. Se oli tapahtunut
ja hän oli saanut siitä todisteen. Hän oli ryhtynyt kaksintaisteluun,
koska siihen aikaan tapeltiin mistä hyvänsä aiheesta, mikä
todennäköisesti johtui ankarasta kaksintaistelukiellosta. Sitten hän
oli lopuksi tajunnut, kuinka vähäinen sija hänen sydämessään oli tuolla
suurella intohimolla, jonka hän kuitenkin oli luullut täyttäneen sen
kokonaan.
On kyllä totta, että viime päivien tapaukset olivat pakostakin
suunnanneet hänen mielensä muihin ajatuksiin, mutta chevalier ei
salannut itseltään, että niin ei olisi käynyt, jos hän olisi ollut
todellisesti rakastunut.
Suuri epätoivo olisi tuskin sallinut hänen lähteä naamiotanssiaisiin,
ja jollei hän olisi sinne mennyt, ei tätä nopeata ja aavistamatonta
tapahtumasarjaa olisi kehittynyt. Kaikesta tästä johtui chevalierille
vakaumus, että hän oli aivan kykenemätön suureen intohimoon. Niinpä
hän nousi seisaalle, asteli huoneessaan kolme kierrosta valloittajan
ilmein, huokaisi syvään ajatellessaan, kuinka etäiseen aikaan nämä
kauniit mielikuvat luultavasti siirtyisivät, ja palasi verkkaisin
askelin peilin äärestä nojatuolia kohti.
Silloin hän huomasi, että vastapäinen ikkuna, joka oli tunti sitten
ollut niin suljettu oli nyt avattu selkosen selälleen. Hän seisahtui
koneellisesti, siirsi ikkunaverhoa sivulle ja siirsi katseensa
huoneeseen.
Se oli kaikesta päättäen naisen asunto. Ensiksikin pisti silmään
kirjailutyö ikkunan lähellä, johon nojasi kahdella sirolla ja sorealla
käpälällä sievä valkoisen- ja ruskeankirjava pikku vinttikoira
uteliaasti tähyillen kadulle. Perällä oli ikkunaa vastapäätä klavesini
avoinna kahden harmonin välissä. Kukikkaan paperin peittämillä
seinillä riippui muutamia pastellimaalauksia puisissa kehyksissä.
Niiden mustalla pohjalla erotti ohuen kultaviirun, ja seinäpaperien
kaltaisilla kuvioilla olivat somistetut myös karttuuniuutimet noiden
musliniverhojen takana, jotka oli niin huolellisesti sovitettu
ikkunaruutuja suojaamaan. Toisesta, raollaan olevasta ikkunasta
näkyivät alkovin uutimet, arvatenkin makuusijaa verhoten. Muu kalusto
oli äärimmäisen yksinkertaista, mutta viehättävän sopusointuista, mikä
ilmeisesti johtui pikku asumuksen vaatimattoman haltijan hyvästä mausta.
Joku vanha vaimo lakaisi, tomutti ja järjesteli siellä, käyttäen
valtiattaren poissaoloa tähän talousaskareeseen, sillä huoneessa ei
näkynyt ketään muuta, ja oli kuitenkin selvää, että hän ei ollut sen
asukas.
Vinttikoiran suuret silmät olivat harhailleet joka taholle sellaista
ylimyksellistä välinpitämättömyyttä ilmaisten kuin tälle eläimelle
on ominaista, mutta äkkiä sen katse näytti saavan eloa. Se kurkotti
päätänsä ulos ja sitten ihmeellisen keveästi ja taitavasti hyppäsi
ikkunalaudalle ja istuutui heristäen korviaan ja kohottaen toisen
etukäpälänsä. Chevalier oivalsi näistä merkeistä, että pienen kamarin
asukas lähestyi, ja avasi heti ikkunansa. Kovaksi onneksi oli jo
myöhäistä, kadulla ei näkynyt ketään. Samassa vinttikoira loikkasi
ikkunalaudalta lattialle ja juoksi ovelle. Siitä saattoi päätellä, että
nuori nainen nousi portaita, ja saadakseen rauhassa katsella häntä
d'Harmental kavahti taaksepäin ja kätkeytyi uutimensa suojaan, mutta
samassa vanha vaimo tulikin sulkemaan ikkunan. Chevalier ei ollut
valmistautunut sellaiseen loppuun ja tunsi suurta pettymystä. Hänkin
veti ikkunansa kiinni ja palasi nojatuoliinsa.
Tämä ei ollut kovinkaan huvittavaa, ja silloin hän — toveruuteen
tottuneena ja tavanomaisesti hyörittyään seuraelämän keskellä — tunsi
kuinka yksinäisyys alkaisi häntä painaa, jos tämä eristäytyminen
pitkistyisi. Hän muisti, että hänkin oli joskus soittanut klavesinia
ja harjoitellut piirtämistä, ja hänestä tuntui, että hän saisi aikansa
kulumaan kärsivällisesti, jos hänellä olisi pienikin spinetti[65] ja
joitakin pastellipuikkoja. Hän soitti luokseen ovenvartijan ja tiedusti
häneltä, mistä nuo välineet voisi hankkia.
Mies vastasi, että kaikki kaluston lisääminen tietysti kuului asukkaan
tiliin ja että klavesinin saisi kyllä vuokratuksi; pastellipuikkoja
taasen myytiin paperikaupassa, joka sijaitsi Rue de Cléryn ja Rue
de Gros-Chenetin kulmassa. D'Harmental antoi ovenvartijalle kaksi
louisdoria ja selitti, että hän halusi puolen tunnin kuluessa saada
spinetin ja kaikki piirustustarpeet. Iso kultaraha oli peruste,
jonka tehokkuuden hän oli useastikin todennut. Sitten hän kuitenkin
moitti itseään siitä, että oli tällä kertaa sen käyttämisellä
osoittanut kevytmielisyyttä, joka ei soveltunut hänen näennäiseen
asemaansa. Hän kutsui ovenvartijan takaisin ja huomautti tälle, että
hän luonnollisesti tarkoitti saavansa louisdoreillaan klavesinin
vuokrankin maksetuksi kuukauden ajalta, eikä vain piirustuspaperia ja
pastellipuikkoja. Ovenvartija selitti, että oikein yrittäen ja ikään
kuin omaan laskuun tinkien se juuri oli mahdollista, mutta että hänen
varmasti täytyisi maksaa kuljetuksesta erikseen. D'Harmental suostui
siihen. Puolen tunnin kuluttua hänellä oli haluamansa välineet. Siinä
määrin oli Pariisi jo ihmekaupunki jokaiselle loihtijalle, jolla oli
kultainen taikasauva.
Palattuaan alakertaan ovenvartija huomautti vaimolleen, että jos
neljännen kerroksen nuori mies ei ollut tarkempi rahoistaan, hän voisi
tuottaa omaisilleen häviön, ja näytti aviokumppanilleen kahta kuuden
frangin rahaa, jotka hän oli säästänyt vuokralaisen louisdoreista.
Vaimo otti rahat miehensä kädestä, syyttäen hänen olevan päissään,
ja talletti ne vanhojen vaatekappaleiden röykkiössä piiloteltuun
nahkamassiin, surkutellen niiden isien ja äitien kovaa onnea, jotka
ahertavat tuollaisten tuhlarien hyväksi.