Kaikki tämä oli kaksikymmentäkuusivuotiaan nuoren miehen käsissä, joten
ei ole ihmeteltävää, että hän ensimmältä hieman säikkyi vastuunsa
painoa. Hänen parhaillaan tuumiskellessaan saapui abbé Brigaud. Tämä
oli jo ryhtynyt chevalierin tulevan asunnon hankkimiseen ja löytänyt
hänelle Rue du Temps-Perdun numero 5:stä — Rue du Gros-Chenetin ja
Montmartre-kadun välisestä korttelista — pienen, kalustetun huoneen,
joka soveltui köyhälle nuorelle miehelle hänen tullessaan maalta
Pariisiin uraansa luomaan. Lisäksi hän toi Cellamaren ruhtinaalta
kaksituhatta pistolia. D'Harmental tahtoi kieltäytyä vastaanottamasta
summaa, sillä hänestä tuntui siltä kuin hän ei sitten enää toimisi
omantuntonsa mukaan tai vakaumuksensa kannustamana, vaan antautuisi
puolueen palkkalaiseksi. Mutta abbé Brigaud sai hänet käsittämään,
että tuollaisessa yrityksessä piti taltuttaa herkkätuntoisuuttaan ja
maksaa apureilleen ja että sitä paitsi, jos kaappaus onnistuisi, hänen
täytyisi heti matkata Espanjaan raivaten tiensä kenties kullan voimalla.
Brigaud vei mukanaan chevalierilta täyden puvun, ostaakseen hänelle
mitan mukaisen asun ja yksinkertaisen, niin kuin oli soveliasta
nuorelle miehelle, joka pyrki virkailijaksi ministeriöön. Abbé oli
tarkka mies.
Niinpä d'Harmental vietti lopun päivää valmistellen uskottelemaansa
matkaa eikä ikävien yhteensattumien varalta jättänyt ainoatakaan
kirjettä, josta olisi voinut koitua kiusaa jollekulle ystävälle. Yöllä
hän sitten suuntasi askeleensa Saint-Honoré-katua kohti, missä toivoi
Normandiattarelta saavansa tietoja kapteeni Roquefinettestä.
Hän oli yritykseensä tarvittavasta apulaisesta puhuttaessa heti
ajatellut tuota miestä, johon sattuma oli hänet tutustuttanut ja
joka oli hänen sekundanttinaan antanut näytteen miehuullisuudestaan.
Chevalier oli ensi silmäyksellä tuntenut hänet keskiajan kondottierien
jäännöstä edustavaksi seikkailijaksi, joka aina on valmiina
kunnollisesta maksusta myymään nahkansa kenelle hyvänsä, ja jotka
luovuttavat yksilöiden palvelukseen miekkansa, kun se on käynyt
valtiolle hyödyttömäksi. Tuollaisella miehellä täytyi olla hämäriä ja
salaperäisiä suhteita nimettömiin henkilöihin, jollaisia aina esiintyy
salavehkeiden työvoimana, koneina, jotka pannaan käyntiin niiden
itsensä tietämättä. Työn epäonnistuttua tai onnistuessa he hajaantuvat
jättäen kohun siitä pauhaamaan päänsä päälle ja häviävät hämmästyttävän
jäljettömästi väestön pohjamutaan niin kuin haamut näytelmässä vajoavat
hyvinjärjestetyn lavastuksen salaluukuista.
Kapteeni Roquefinette oli siis välttämätön chevalierin hankkeille.
Koska salaliittolaisuus synnyttää taikauskoa, d'Harmental alkoi
ajatella, että itse Jumala oli sen miehen johdattanut hänen eteensä.
Olematta kantavieras, chevalier tunsi La Fillonin. Siihen aikaan oli
muodissa pistäytyä ainakin muutaman kerran juomassa itsensä humalaan
tuon naisen luona, milloin sinne ei menty muulla asialla. Niinpä ei
d'Harmental ollutkaan hänelle "poju", kuten hän vakinaista piiriään
nimitteli, tai "kuoma", jonka hän oli varannut puhuttelusanakseen abbé
Duboisille. Hän oli siellä aivan yksinkertaisesti herra chevalier,
mikä arvonannon osoitus olisi pahoin nöyryyttänyt suurinta osaa hänen
ikätovereitaan. La Fillon kummeksui siis suuresti, kun d'Harmental
tiedusteli saatuaan hänet kutsutuksi esiin voisiko hän puhutella sitä
hänen täyshoitolaistaan, joka tunnettiin Normandiattaren nimellä.
— Voi hyväinen aika, herra chevalier, hän pahoitteli, — on
todellakin ikävää, että piti näin sattua teille, jonka olisin kovasti
halunnut kiinnittää taloon, mutta Normandiatar on parhaillaan varattu
huomisiltaan asti.
— Hitto, onpas se sopimatonta, sanoi chevalier.
— No, ei nyt sopimatontakaan, selitti La Fillon, — vaan sen sai
oikukseen vanha ystävä, jota palvelemaan minä olen aina harras.
— Silloin kun hänellä on rahaa, tietenkin.
— Kas siinä te erehdytte. Minä myönnän hänelle luottoa määräsummaan
asti. Minkä sille mahtaa. Se on kyllä heikkous, mutta pitää sentään
olla kiitollinen. Hän se minut toimitti suureen elämään, sillä vaikka
nyt näette minut tässä Pariisin kaikkein parhainta vastaanottaneena
herra regentistä alkaen, olen kuitenkin köyhän kantotuoli-miehen tytär.
Minä en ole niin kuin osa noista komeista herttuattaristanne, jotka
kieltävät alkuperänsä, ja niin kuin kolme neljättäosaa herttuoistanne
ja pääreistänne, jotka teettävät itselleen sukutauluja. Ei, mitä olen,
se perustuu ansiokkuuteeni, ja olen siitä ylpeä.
— Sanotte siis, virkkoi chevalier, joka siinä mielentilassaan ei ollut
utelias kuulemaan La Fillonin historiaa, — että Normandiatar on täällä
huomenna illalla?
— On nytkin, herra chevalier, on nytkin. Mutta, niin kuin sanoin, hän
on hauskuttelemassa vanhaa kapteenikarhuani.
— Mutta niin ollen, hyvä presidentitär (tämä nimitys suotiin
toisinaan La Fillonille sen jälkeen kun hänen ja samannimisen
hovioikeudenpresidentin puolison kesken oli sattunut muuan vaihdos),
sattuisiko teidän kapteeninne olemaankin myös minun kapteenini?
— Mikä se kapteeni on nimeltään?
— Roquefinette.
— Sama mies!
— Onko hän täällä?
— On oikein.
— No, juuri hänelle minulla on asiaa, ja kyselin Normandiatarta
ainoastaan saadakseni tietää kapteenin osoitteen.
— No, sittenhän kaikki on hyvin, virkkoi presidentitär.
— Käykäähän siis ystävällisesti kutsumassa kapteenia.
— Oh, hän ei tule alas, vaikka itse regentti haluaisi häntä puhutella.
Jos tahdotte häntä tavata, niin on mentävä yläkertaan.
— Ja minne siellä?
— Huoneeseen numero kaksi, samaan, jossa toissa iltana aterioitte
paroni de Valefin kanssa. Katsokaas, kun hän on rahoissaan, ei mikään
ole hänelle liian hyvää. Hänellä on kuninkaan sydän, vaikka onkin
jäänyt kapteeniksi.
— Yhä parempaa, virkkoi d'Harmental noustessaan portaita, sen
vastoinkäymisen muiston, joka hänelle oli tuossa huoneessa sattunut,
kykenemättä kääntämään hänen ajatuksiaan niiden uudelta tolalta. —
Kuninkaan sydän, hyvä presidentitär! Sitä minä juuri tarvitsen.
Jos d'Harmental ei olisi huonetta tuntenutkaan, ei hän kuitenkaan olisi
voinut erehtyä, sillä ensimmäiseen aulaan tullessaan hän kuuli kelpo
kapteenin äänen.
— Kas nyt, pikku sydänkäpyset, raikui ääni. — Kolmas ja viimeinen
säkeistö, ja sitten yhdessä kertosäe. — Hän aloitti komealla bassolla:
Avuksi käy, Pyhä Rochus suuri,
kuule, kun kansasi kutsuu juuri
sinua, sortuen vaaraan, vaivaan,
ellet sä käännytä ruoskaa taivaan;
viljamme lakoaa, rutto kulkee,
joka mies piankin jo silmät sulkee,
avuksi tänne jo kiireesti ennätä,
kunhan et mukanas koiraasi lennätä.[61]
Neljä tai viisi naisääntä kertasi kuorona.
Avuksi tänne jo kiireesti ennätä,
kunhan et koiraasi mukanas lennätä.
— Se kävi paremmin, kiitti kapteeni. — Se kävi paremmin. Nyt
siirtykäämme Malplaquetin taisteluun.
— Hoh, e-ei, intti muuan ääni. — Taistelustanne — olen saanut
kylliksi.
— Mitä, olet saanut kylliksi taistelustani! Taistelusta, jossa minä
olen ollut mukana omassa persoonassani, saamari!
— Viis minä siitä! Minä pidän enemmän jostakin romanssista kuin
kaikista ilkeistä sotalauluistanne ja niiden syntisistä sadatuksista!
Ja hän alkoi laulaa:
Linval kaunokaistaan
ei voinut unhoittaa...
— Hiljaa! komensi kapteeni. — Enkö minä olekaan täällä enää herrana?
Niin kauan kuin minulla on rahaa, tahdon saada huvini omalla tavallani.
Viimeisen kolikon mentyä on asia toisin. Kujertakaa minulle silloin
ruikutuksianne, eikä minulla ole mitään sanottavaa.
Tuntui siltä, että kapteenin seuralaiset eivät katsoneet sukupuolensa
arvon mukaiseksi hyväksyä sokeasti tuollaista vaatimusta, sillä
huoneessa nousi sellainen häly, että d'Harmental näki otolliseksi
keskeyttää kiistan. Hän koputti oveen.
— Avatkaa vain ovi, huusi kapteeni.
Vastoin kaikkea todennäköisyyttä ei avainta ollutkaan kierretty
lukossa. D'Harmental noudatti pikku Punahilkalle annetun kehotuksen
sanamuodossa saamaansa ohjetta ja oven avattuaan näki edessään
kapteenin, joka loikoi runsaan päivällisen jäännösten joukossa matolla,
nojautuen pieluksiin, naisen yönuttu hartioillaan, suuri piippu suussa
ja ruokaliina kierrettynä pään ympäri turbaaniksi. Hänen ympärillään
oli muutamia naisia. Syrjemmällä oli nojatuolissa hänen pukunsa, josta
pisti silmään uusi olkaruusuke, uuden kalunan saanut hattu ja tuo
mainio miekka, jota Ravanne oli leikillä johtunut vertaamaan äitinsä
isoimpaan paistinvartaaseen.
— Kah, tekö, chevalier! huudahti kapteeni. — Tapaatte minut kuin
herra de Bonnevalin, seraljissani ja odaliskieni keskellä. Ettekö tunne
herra de Bonnevalia, hyvät neidit? Se on muuan ystäviini kuulunut
kolmikokkinen pasha, joka ei sietänyt romansseja sen paremmin kuin
minäkään, mutta ymmärsi hoidella elämänsä hyvin. Jumala minulle suokoon
samanlaisen uran kuin hänelle, en muuta pyydä.[62]
— Niin, minä, kapteeni, sanoi d'Harmental, näkemänsä eriskummallisen
kuvaelman edessä kykenemättä pidättämään nauruaan. — Huomaan, että te
ette ollut antanut minulle väärää osoitetta ja kiitän teitä sananne
pitämisestä.
— Tervetuloa, chevalier, toivotti kapteeni. — Hyvät neidit, pyydän
teitä palvelemaan ystävääni kaikin puolin niin kuin kohtelette minua ja
laulamaan hänelle mitä lauluja hän haluaa. Istuutukaahan, chevalier, ja
syökää ja juokaa kuin olisitte kotonanne, sillä teidän hevostannehan me
juomme ja syömme. Elukka-parasta on runsaasti puolet jo mennyttä, mutta
jäännöksetkin kelpaavat.
— Kiitos, kapteeni. Olen jo ollut päivällisellä, ja minulla on vain
sana lausuttavaa teille, jos sallitte.
— En, piru vieköön sallikaan, kielsi kapteeni, — paitsi jos taas on
tapeltava — se kyllä käy kaiken edellä! Jos kohtaukseen minut tahdotte
viedä, niin hyvä on? Annapas siitä säiläni, Normandiatar!
— Ei, kapteeni, minulla on liikeasia.
— Vai niin! Sitten toivotan teille vain kaikesta sydämestäni hyvää
yötä, chevalier! Olen enemmän tyranni kuin Theban tai Korinton tyranni,
Arkhias, Pelopids, Leonidas tai mikä Olibriuksen kiho se olikaan, joka
siirsi liikeasiat huomispäivään. Minulla on rahaa huomenna illalla.
Ylihuomenna aamulla voin siis haastella vakavista asioista.
— Mutta voinko näin ollen luottaa siihen, että tapaamme silloin,
kapteeni? kysyi d'Harmental.
— Elämässä ja kuolemassa, chevalier!
— Minäkin luulen, että lykkäys on viisaampaa.
— Ylettömän viisasta, vahvisti kapteeni. — Sytytä piippusi, Athenais.
Kaada minulle jotakin juotavaa, Normandiatar.
— Ylihuomiseen siis.
— Ylihuomiseen. Mutta mistä löydän teidät?
— Kuunnelkaa, vastasi d'Harmental niin hiljaa, että sivulliset
eivät erottaneet hänen sanojaan. — Kävelkää kymmenestä yhteentoista
aamupäivällä Rue du Temps-Perdun toista laitaa ja tähystäkää silloin
tällöin ilmaan. Saatte kutsun jostakin, ja nousette sitten erään luo,
jonka tunnette. Hyvä aamiainen odottaa teitä.
— Sovittu, chevalier, kymmenestä yhteentoista aamupäivällä.
Suokaa anteeksi, etten johdata teitä katuovelle, mutta se ei ole
turkkilaisten tapana.
Chevalier ilmaisi kädenviittauksella, että hän ei välittänyt siitä
muodollisuudesta, ja suljettuaan oven takanaan hän alkoi laskeutua
portaita. Hän ei ollut ehtinyt vielä neljännelle askelmalle, kun kuuli
äskeisessä mieliteossa pysyneen kapteenin alkavan täyttä kurkkua
vedellä tuota kuuluisaa laulua Malplaquetin rakuunoista, joka sai
kenties yhtä paljon verta vuotamaan kaksintaisteluissa kuin oli
taistelukentällekin valunut.