Herätessään d'Harmental luuli nähneensä unta. Tapaukset olivat
kolmenkymmenenkuuden tunnin kuluessa seuranneet toisiaan niin nopeasti,
että hän oli ollut kuin tuulispään riepoiteltavana, suuntaansa
tietämättä. Vasta nyt hän oli omassa vallassaan ja sai mietiskellä
entisyyttä ja tulevaisuutta.
Jonakin intomielisyyden hetkenä tulee antaneeksi lupauksen, ja
luodessaan silmäyksen uuteen asemaansa alkaa ensi vaikutelmakseen
pahoitella maltittomuuttaan. Sitten vähitellen tottuu ajattelemaan
edessä olevia vaaroja, aina mukautuva mielikuvitus siirtää ne pois
näkyvistä, esittääkseen niiden sijalla ne kunnianhimoiset pyrkimykset,
jotka voivat toteutua. Piankin sekaantuu joukkoon ylpeys ja tulee
käsittäneeksi olevansa äkkiä salainen mahti tässä valtiossa, jossa
eilen oli mitättömyytenä. Halveksivasti kuljetaan niiden ohi,
jotka viettävät tavallista elämää, marssitaan pää pystymmässä,
katse ylväämpänä tai tuudittaudutaan haaveisiin, vaivutaan uneen
pilvilinnoissa, ja jonakin aamuna herätään voittajana tai voitettuna,
kansan kilvillä kannettuna tai hallitukseksi nimitetyn koneen pyörien
alle ruhjottuna.
Siten oli d'Harmentalin laita. Sillä asianjaksolla, johon hän kuului,
oli vielä liiga[49] horisonttinaan ja Fronde melkein lähimpänä
edeltäjänään. Tuskin oli ihmisikä kulunut siitä kun Bastiljin kanuunat
olivat tukeneet suuren Condén kapinaa. Välillä olleen sukupolven
näyttämön oli tosin Ludvig XIV täyttänyt kaikkivaltiaalla tahdollaan,
mutta hän oli nyt poissa, ja pojanpojat luulivat kykenevänsä samalla
teatterilla ja samoilla laitteilla näyttelemään samaa kappaletta, jota
isoisät olivat esittäneet.
Ja niinpä, d'Harmental tuokion mietiskeltyään näki asiat jälleen
samassa valossa kuin edellisenä yönä ja onnitteli itseään siitä, että
oli aivan suoraa päätä ottanut ensimmäisen sijan sellaisten korkeiden
henkilöiden kuin Montmorencyjen ja Polignacien keskellä. Sukunsa
vakinaisen maalla-asumisen perusteella oli häneen periytynyt paljon
sitä seikkailunhaluista ritarihenkeä, joka oli ollut erityisesti
muodissa Ludvig XIII:n aikana ja jota Richelieu ei ollut saanut
täydesti tuhotuksi mestauslavoilla eikä Ludvig XIV tukahdetuksi
palatsinsa odotushuoneissa. Oli jotakin romanttista asettua nuorena
miehenä naisen lipun alle, varsinkin kun tämä nainen oli suuren
Condén pojantytär. Ja pidetäänhän elämästä niin vähän kiinni
kahdenkymmenenkuuden iässä, että se milloin hyvänsä pannaan alttiiksi
paljon joutavampien asiain takia kuin sellaisen yrityksen, jonka
johtoon d'Harmental oli tullut.
Hän päättikin ryhtyä heti toteuttamaan lupauksiaan. Hän ei salannut
itseltään, että hän ei tästä hetkestä alkaen ollut enää oma herransa
ja että Filip V:stä abbé Brigaudiin asti kaikkien salaliittolaisten
katseet nyt kohdistuivat häneen. Erittäin tärkeät edut nojautuivat
hänen tahtoonsa, ja hänen suuremmasta tai vähäisemmästä urheudestaan,
suuremmasta tai vähäisemmästä ymmärtäväisyydestään, olivat nyt
joutumassa riippuvaisiksi kahden valtakunnan kohtalot ja maailman
politiikka.
Regentti oli nimittäin tällä hetkellä eurooppalaisen rakennuksen
kulmakivi, ja Ranska, jolla ei ollut vielä mitään vastapainoa
pohjoisessa, alkoi saada — jollei armeijoilla, niin ainakin
valtiotaidolla — sitä vaikutusvaltaa, jota se valitettavasti ei ole
aina säilyttänyt myöhemmin. Maanosan kolmen suurvallan muodostaman
kolmion keskellä sijaitsevana Ranska käänsi kasvonsa kohti Saksaa ja
ojensi käsivartensa Englantiin ja Espanjaan päin, valmiina kääntymään
ystäväksi tai viholliseksi sille näistä kolmesta valtiosta, joka ei
kohtelisi sitä arvon mukaisesti. Niiden kahdeksantoista kuukauden
aikana, jotka Orleansin herttua oli pitänyt valtaa käsissään, Ranska
oli omaksunut levollisen voiman asenteen, joka ei ollut sille koskaan
ennen onnistunut, Ludvig XIV:nkään hallitessa.
Tämä perustui siihen ristiriitaan, joka johtui Oranian Wilhelmin
Hollannissa ja Filip V:n nousemisesta Espanjan valtaistuimelle.
Vanhastaan vihaten Hollannin käskynhaltijaa, joka oli hylännyt hänen
tyttärensä, Ludvig XIV oli horjumattomasti kannattanut Jaakko II:n
pyrkimystä päästä takaisin valtaan, kuten sittemmin chevalier S:t
Georgen.[50] Samoin oli hän Filipin kanssa tehdylle sukusopimukselle
uskollisena kiihkeästi kannatellut väellä ja rahalla pojanpoikaansa
keisarin joukkoja vastaan, ja herkeämättömästi heiketen tästä
kaksinaisesta sodasta, joka hänelle oli maksanut ylettömästi kultaa ja
verta. Tällöin hän oli nähnyt pakolliseksi taipua kuuluisaan Utrechtin
rauhaan, joka tuotti hänelle suunnatonta häpeää.
Mutta vanhan kuninkaan kuollessa oli kaikki muuttunut, ja regentti
oli omaksunut ei ainoastaan uuden, vaan vastakkaisenkin suunnan.
Utrechtin rauha ei ollut muuta kuin aselepo, joka lakkaisi heti kun
Englannin ja Hollannin politiikka eivät tavoittaisi samoja etuja
kuin Ranskan. Sen tähden regentti oli ensiksi ojentanut kätensä
Yrjö I:lle, ja Haagissa oli vahvistettu helmikuun 4. p:nä 1717
kolmiliiton sopimus, allekirjoittajinaan Ranskan puolesta abbé Dubois,
Englannin valtuutettuna kenraali Cadogan ja Hollannin edustajana
suurpensionääri[51] Heinsius. Se oli suuri askel Euroopan rauhan
turvaamiseksi, mutta ei ratkaiseva. Itävallan ja Espanjan edut pysyivät
yhä jännitystilassa. Kaarle VI ei vielä tunnustanut Filip V:tä Espanjan
kuninkaaksi eikä tämä puolestaan ollut luopunut oikeuksistaan niihin
espanjalaisen monarkian maakuntiin, jotka Utrechtin rauhansopimus oli
Filipin valtaistuimen vahingoksi luovuttanut keisarille.
Siitä asti oli regentillä vallitsevana aatteena saada ystävällisillä
neuvotteluilla Kaarle VI tunnustamaan Filipin kuninkuus ja pakottaa
vaikkapa voimakeinoilla Filip V jättämään keisarille siirtyneiden
alueiden takaisinvaatiminen.
Juuri tässä tarkoituksessa oli Dubois parhaillaan Lontoossa, ajaen
neliliiton hanketta vielä innokkaammin kuin aikaisemmin Haagin
sopimuksen.
Tämä neliliitto yhdistäisi yhdeksi Ranskan ja Englannin, Hollannin ja
keisarikunnan edut, tehden voimattomiksi minkä hyvänsä muun valtion
pyyteet, mikäli nämä neljä valtaa eivät niitä hyväksyisi. Ainoastaan
sitä pelkäsikin Filip V tai oikeammin kardinaali Alberoni, sillä kunhan
Filipillä oli vaimo ja rukousjakkara, ei hän juuri välittänyt siitä,
mitä tapahtui hänen kamarinsa ja kappelinsa ulkopuolella.
Mutta toisin Alberoni. Siinä oli tuollainen ihmeellinen ura,
jollaisia kansat kaikkina aikoina yhä uudestaan hämmästellen näkevät
valtaistuinten ympärillä luotavan. Hän oli niitä kohtalon oikkuja,
joita sattuma nostattaa ja lyö alas.
Olisi kiintoisaa historian näkökulmasta käsitellä pienestä syystä
johtuneita suuria seurauksia kreikkalaisajalta meidän päiviimme asti.
Rakastuminen Helenaan tuotti Troijan sodan ja muutti Kreikan vaiheet.
Lucretian raiskaus karkoitti Tarquiniukset Roomasta. Loukattu aviomies
johti Brennuksen gallit Capitoliumille. Cavan[52] sydämistynyt
isä toimitti maurit Espanjaan. Nuoren hurjapään kirjoittama huono
pilailu vanhan dogin istuimesta oli vähällä suistaa kumoon Venetsian.
Dearbhorgilin karkaaminen MacMurchadin kanssa aiheutti Irlannin
orjuuden. Cromwellille annettu määräys astua pois laivasta, jossa
hän oli lähtemäisillään Amerikkaan, sai tuloksekseen Kaarle I:n
mestauksen ja Stuartien kukistumisen. Ludvig XIV:n ja Louvoisin[53]
kesken syntyi riitaa eräästä Trianonin[54] ikkunasta, ja siitä seurasi
Hollannin sota. Mistress Marshamin puvulle läikähtänyt vesilasillinen
riisti Marlboroughin herttualta[55] päällikkyyden ja pelasti
Utrechtin rauhanteolla Ranskan. Ja Eurooppa oli joutua tulen ja veren
valtaan syystä, että herra de Vendôme[56] vastaanotti Parman piispan
tarpeillaan istuen.
Sellainen oli ollut Alberonin uran alku.
Alberoni oli syntynyt puutarhurin majassa. Lapsuudessaan hän toimi
kellonsoittajana, nuorena miehenä vaihtoi palttinamekkonsa lipereihin.
Luonteeltaan hän oli hilpeä vekkuli. Parman herttua kuuli eräänä aamuna
hänen nauravan niin makeasti, että herttua-parka — joka ei nauranut
joka päivä — tahtoi tietää, mikä häntä noin hauskutti, ja käski kutsua
hänet luokseen. Alberoni kertoi hänelle jonkin hullunkurisen jutun;
nauru sai valtaansa hänen korkeutensakin, ja huomaten, että oli hyvä
saada joskus nauraa, herttua otti hänet saattueeseensa. Vähitellen
herttua huvittuneena hänen tarinoistaan havaitsi pilailijallaan
olevan henkevyyttä ja oivalsi, että sitä ominaisuutta saattoi koettaa
vakavissakin tehtävissä. Tässä vaiheessa palasi Parman piispa-poloinen
kotiin peräti karvaalla mielellä ranskalaisen armeijanpäällikön
osoittamasta huomaavaisuuden puutteesta. Tämä lähetin närkkäys saattoi
vaarantaa tärkeitä etuja, joista hänen korkeudellaan oli keskusteltavaa
Ranskan kanssa. Hänen korkeutensa piti Alberonia juuri oikeana miehenä,
joka ei tuntisi nöyryytystä mistään, ja lähetti pastorin saattamaan
loppuun neuvottelun.
Herra de Vendôme, joka ei ollut sukoillut piispalle, ei pastoristakaan
liikoja piitannut, vaan vastaanotti hänen korkeutensa toisen
lähetin samalla tavoin kuin ensimmäisenkin. Mutta edeltäjänsä
esimerkkiä seuraamatta Alberoni lasketteli juuri puhuttelijansa
erikoistoimituksesta niin lystikkäitä sutkauksia ja niin kummallisia
kehaisuja, että asia tuli päätökseen sillä istumalla ja hän sai
herttualleen selostaa kaiken järjestyneeksi hänen korkeutensa
toiveitten mukaisesti. Siinä syy, miksi herttua käytti häntä toiseenkin
asiaan. Tällä kertaa herra de Vendôme oli istuutumassa pöytään.
Politiikkaan puuttumatta Alberoni tällöin pyysi saada omasta takaa
tarjota hänen maistettavakseen kaksi ruokalajia, pistäytyi keittiöön
ja palasi pian tuoden toisessa kädessään juustokeittoa ja toisessa
makaronilajitelman. Herra de Vendôme huomasi keiton niin herkulliseksi,
että vaati Alberonin pöytäkumppanikseen. Jälkiruokaan tultaessa
italialainen lähetti kävi käsiksi asiaansa käyttäen hyväkseen
mielialaa, johon päivällinen oli saattanut sotapäällikön. Hänen
korkeutensa oli ihmeissään; nerokkaimmatkaan hänen käyttämänsä miehet
eivät olleet menestyneet yhtä luontevasti.
Alberoni oli varonut luovuttamasta keittotaitonsa salaisuuksia.
Niinpä nyt herra de Vendôme vuorostaan tiedustikin Parman herttualta,
eikö tällä ollut vielä jotakin sovitettavaa hänen kanssaan. Hänen
korkeutensa ei huomannut vaikeaksi keksiä kolmatta lähetystehtävää
ja toimitti Alberonin taaskin matkalle. Tämän onnistui saada
hallitsijansa siihen uskoon, että hänen hyödyllisin paikkansa oli herra
de Vendômen luona, ja johtaa kenraali varmuuteen, että oli mahdoton
elää ilman juustokeittoa ja makaroneja. Seurauksena oli, että herra
de Vendôme kiinnitti hänet palvelukseensa ja lopulta teki hänestä
yksityissihteerin.
Siihen aikaan herra de Vendôme siirtyi Espanjan taisteluihin. Alberoni
ryhtyi siellä väleihin madame des Ursinsin[57] kanssa, ja kun
herra de Vendôme 1712 kuoli Tignarosissa, antoi ruhtinatar hänelle
palveluksessaan saman toimen kuin hänellä oli ollut edellisessäkin
paikassaan; mutta sekin oli silti yhä nousua. Eikä Alberoni ollut
Italiasta lähdettyään laisinkaan lakannut kehittämästä lahjojaan.
Ruhtinatar alkoi jo olla vanha, ja se oli Filip V:n silmissä
anteeksiantamaton vika. Niinpä ylikamarirouva päätti Savoijin
Marian kuoltua etsiä tämän seuraajaksi nuorta naista, jonka
välityksellä hän voisi edelleen hallita kuningasta. Alberoni
ehdotti ruhtinattarelle entisen herransa tytärtä, kuvaili hänet
luonteettomaksi ja tahdottomaksi lapseksi, joka ei milloinkaan vaatisi
muuta kuninkaallisuutta kuin nimellistä. Ylikamarirouvaan tehosi tämä
vakuutus, naimaliitto päätettiin, ja nuori prinsessa lähti Italiasta
uuteen kotimaahansa.
Hänen ensimmäisenä vallankäyttönään oli vangituttaa ruhtinatar des
Ursins, joka oli tullut hänen eteensä hovipuvussa, ja kuljetuttaa
hänet siinä asussa, ilman vaippaa, avorintaisena, kahdentoista asteen
pakkasessa — vaunuissa, jonka ikkunan muuan vartija oli kyynärpäällään
survaissut säpäleiksi — ensin Burgosiin ja sieltä Ranskaan, jonne
hän saapui nähtyään pakolliseksi lainata viisikymmentä pistolia[58]
palvelijoiltaan. Hänen ajomieheltään paleltui käsivarsi, niin että se
oli katkaistava.
Tullessaan ensimmäisestä kohtauksestaan Parman Elisabetin kanssa
kuningas ilmoitti Alberonille, että tämä oli pääministeri.
Siitä päivästä oli entinen kellonsoittaja saanut nojautua nuoreen
kuningattareen, joka oli hänelle velkaa kaikesta, ja pitänyt Filipiä
täydellisesti vallassaan.
Alberoni oli yhä pidättänyt kuningasta tunnustamasta Utrechtin
rauhansopimusta, ja hän haaveili nyt seuraavaan tapaan. Jos salaliitto
menestyisi, jos d'Harmentalin onnistuisi riistää haltuunsa Orleansin
herttua ja tuoda hänet Toledon linnaan tai Saragossan linnoitukseen,
niin Alberoni tunnustaisi regentiksi Mainen herttuan, erottaisi Ranskan
neliliitosta, lähettäisi chevalier de S:t Georgen laivastolla Englannin
rannikolle, toimittaisi Preussin, Ruotsin ja Venäjän — näiden kanssa
solmitun liittosopimuksen nojalla — Hollannin kimppuun. Espanja
käyttäisi sitä kamppailua Napolin ja Sisilian takaisinvalloittamiseen
ja turvaisi kuninkaansa toiselle pojalle Toskanan suurhettuakunnan,
joka oli jäämässä valtiattomaksi di' Medici-suvun sammuessa.[59]
Sitten hän liittäisi katoliset Alankomaat Ranskaan, antaisi Savojin
herttuoille Sardinian, paaville Commachion, Venetsialle Mantuan,
asettuisi etelän suuren liiton johtavaksi sieluksi pohjoista yhtymää
vastaan, ja jos Ludvig XV kuolisi, kruunaisi Filip V:n puolen maailman
kuninkaaksi.
On myönnettävä, että se oli makaronien valmistajalle suurisuuntainen
yritys.[60]