Kutsua noudatti viittaan kääriytynyt pitkä, solakka, vakavan ja
arvokkaan näköinen mies, jolla oli auringon ruskettama hipiä. Yhdellä
silmäyksellä hän sai kuvan koko huoneesta — ihmisistä ja esineistä.
Chevalier tunsi heidän katolisten majesteettiensa lähettilään,
Cellamaren ruhtinaan.
— No, prinssi, kysyi herttuatar, — mitä uutta sanotte?
— Sanon että teidän korkeutenne sietäisi vaihtaa ajajaanne, madame,
vastasi ruhtinas kunnioittavasti suudellen hänen kättänsä ja heittäen
viittansa lepotuolin selustalle. — Ennustan teille tapaturmaa, jos
pidätte palveluksessanne sen tolvanan, joka toi minut tänne. Hän tuntuu
aivan olevan regentin palkkaama väännähdyttämään niskat nurin teidän
korkeudeltanne ja ystäviltänne.
Jokainen purskahti nauramaan ja erikoisesti ajomies itse, joka
oli kursailemattomasti astunut huoneeseen ruhtinaan kintereillä.
Heittäessään kaapunsa ja hattunsa ruhtinaan samaten käyttämän
istuimen viereiselle tuolille hän ilmeni ylhäisen näköiseksi ja noin
neljänkymmenen ikäiseksi mieheksi, joka oli peittänyt kasvojensa koko
alaosan mustalla taftikääreellä.
— Kuuletteko, hyvä Laval, mitä ruhtinas teistä sanoo? kysyi herttuatar.
— Kyllä, kyllä, virkkoi Laval; — kelpasipa hänelle antaa
Montmorencyja.[42] Herra ruhtinas, ensimmäiset kristityt paronit eivät
siis ole ansiollisia kuskeiksenne? Hitto, olettepa vaatelias. Onko
teillä Napolissa[43] paljonkin Robert Väkevän ajoilta polveutuvia
ajomiehiä?
— Mitä! Tekö se olittekin, hyvä kreivi? sanoi ruhtinas ojentaen
hänelle kätensä.
— Minä omassa persoonassani, ruhtinas. Rouva herttuatar lähetti
kuskinsa juhlimaan puolipaastoa perheensä parissa ja pestasi minut
palvelukseensa täksi yöksi. Hän ajatteli sen olevan turvallisempaa.
— Ja rouva herttuatar teki hyvin, vahvisti kardinaali de Polignac; —
ei voi liiaksi noudattaa varokeinoja.
— Kaikkea vielä, teidän korkea-arvoisuutenne! tuumi Laval. —
Olisittekohan samaa mieltä vietettyänne puoli yötä vaunujen
kuskipukilla ensin noutamassa herra d'Harmentalia oopperatanssiaisista
ja sitten hakemassa ruhtinasta Colbert-palatsista?
— Kah, tekö, herra kreivi, suvaitsitte... ihmetteli d'Harmental.
— Minäpä juuri, nuori mies, vastasi Laval, — ja olisin lähtenyt
maailman ääriin noutamaan teitä tänne, sillä minä tunnen teidät —
olette urhea mies. Te olitte ensimmäisiä Denainiin ryntäämässä ja
otitte vangiksi Albemarlen. Teillä oli onni olla jättämättä sinne
leukapuoliskoanne kuten minä Italiaan, sillä sekin olisi riittänyt
rykmenttinne riistämiseen teiltä, minkä ne muuten silti tekivät.
— Me maksamme sen kaiken takaisin, chevalier, olkaa huoletta, vakuutti
herttuatar. — Mutta tällä kertaa puhukaamme Espanjasta. Pompadour
kertoo teidän saaneen tietoja Alberonilta, ruhtinas?
— Kyllä, teidän korkeutenne.
— Millaisia ne ovat?
— Hyviä ja huonoja. Hänen majesteetillaan on nyt synkkämielinen
puuskansa, jolloin häntä ei saa johdetuksi mihinkään päätökseen. Hän ei
kykene uskomaan neliliiton sopimusta.
— Ei kykene uskomaan sitä! huudahti herttuatar. — Ja sopimuksen on
kuitenkin jo täytynyt tulla allekirjoitetuksi, ja viikon kuluessa
Dubois tuo sen tänne!
— Tiedän sen, teidän korkeutenne, sanoi Cellamare tyynesti, — mutta
hänen katolinen majesteettinsa ei tiedä.
— Hän siis jättää meidät oman onnemme varaan?
— No... jotensakin.
— Mutta mitä sitten tekee kuningatar, ja mihin päätyvät kaikki
hänen kauniit lupauksensa ja se vaikutusvalta, joka hänellä muka on
puolisoonsa?
— Siitä vaikutusvallasta, madame, hän vakuuttaa antavansa teille
todisteita, jahka jotakin on tullut tehdyksi.
— Niin, huudahti kardinaali de Polignac, — ja sitten hän syö sanansa!
— Ei, teidän korkea-arvoisuutenne, minä menen takuuseen hänestä.
— Minä huomaan tässä kaikessa selvimmiksi sen, että kuningas pitää
saattaa epäilyksenalaiseksi, arveli Laval. — Siten sotkettuna juttuun
hän toimii.
— Kas vain, me edistymme, sanoi Cellamare.
— Mutta miten voimme sekoittaa hänet asiaan, muistutti Mainen
herttuatar. — Kun meillä ei ole häneltä kirjettä, ei sanomaa,
suullistakaan, ja hän on kahdensadanviidenkymmenen penikulman päässä?
— Eikö hänellä ole Pariisissa edustaja, joka on parhaillaan teidän
luonanne, madame?
— Kuulkaahan, ruhtinas, sanoi herttuatar, — kyllä teillä on laajemmat
valtuudet kuin tahdotte tunnustaa.
— Ei, valtuutenani on ainoastaan ilmoittaa teille, että Toledon linna
ja Saragossan linnoitus ovat käytettävissänne. Keksikää keino regentin
toimittamiseksi sinne, niin heidän katoliset majesteettinsa sulkevat
portin niin hyvin, että hän ei enää tule sieltä ulos, sen takaan.
— Se on mahdotonta, virkkoi herra de Polignac.
— Mahdotontako — ja miksi? huudahti d'Harmental.
- Päinvastoin, mikään ei ole yksinkertaisempaa, kun ottaa huomioon
herra regentin elämäntavat. Mitä siihen tarvitaan? Kahdeksan tai
kymmenen rohkeata miestä, hyvin suljetut vaunut ja vaihtohevoset
Bayonneen asti.
— Minä olen jo tarjoutunut ottamaan sen huolekseni, ilmoitti Laval.
— Ja minä myös, lisäsi Pompadour.
— Te ette voi, muistutti herttuatar? — jos hanke menisi myttyyn,
niin regentti, joka tuntee teidät, tietäisi kenen kanssa on ollut
tekemisissä, ja te olisitte hukassa.
— Se on ikävää, sanoi Cellamare tyynesti, — sillä Toledossa tai
Saragossassa odottelee onnistunutta grandin arvo.
— Ja sininauha[44] hänen palatessaan Pariisiin, lisäsi madame du Maine.
— Oi, ei sanaakaan, pyydän teitä, madame, virkkoi d'Harmental, —
sillä jos teidän korkeutenne puhuu tuollaista, saa palvelevaisuus
kunnianhimon leiman, joka riistää siltä kaiken ansiokkuuden. Minä olin
tarjoutumassa siihen yritykseen, minä, jota regentti ei tunne, mutta
nyt epäröin. Ja kuitenkin, rohjennenko sanoa, että luulen olevani
teidän korkeutenne luottamuksen arvoinen ja pystyväni oikeuttamaan sen.
— Mitä, chevalier! huudahti herttuatar; — panisitte alttiiksi...
— Henkeni. Muuta en voi vaarantaa. Tietääkseni olin sen jo tarjonnut
teidän korkeudellenne ja saanut hyväksymyksenne. Olinko erehtynyt?
— Ette, ette, chevalier, vakuutti herttuatar kiihkeästi, — ja te
olette urhea ja uskollinen aatelismies. On aavistuksia, olen aina
uskonut niin, ja heti kun Valef lausui nimenne, mainiten teidät
sellaiseksi kuin olette, ajattelin kaiken tulevan meille teiltä. Hyvät
herrat, te kuulette, mitä chevalier sanoo. Miten voitte avustaa häntä,
antakaa kuulua?
— Kaikella, mitä hän tahtoo, lupasivat Laval ja Pompadour.
— Heidän katolisten majesteettiensa rahakirstut ovat hänen
käytettävissään, ilmoitti Cellamaren ruhtinas, — ja hänen sopii niistä
ammentaa täysin kourallisin.
— Kiitän, hyvät herrat, lausui d'Harmental kreivi de Lavaliin ja
markiisi de Pompadouriin kääntyen. — Tunnettuja ollen te vain
vaikeuttaisitte yritystä. Ottakaa huoleksenne ainoastaan hankkia
minulle Espanjaan sellainen passi kuin olisin saanut toimekseni viedä
sinne jonkun tärkeän vangin. Se lienee helppoa.
— Minä hoidan sen, tarjoutui abbé Brigaud. — Hankin herra
d'Argensonilta valmiiksi laaditun paperin, joka tarvitsee vain täyttää.
— Katsokaas tuota kelpo Brigaudia, kiitti Pompadour; — hän ei puhu
usein, mutta puhuu hyvin.
— Hänen pitäisikin olla kardinaali, paljon paremmalla perusteella kuin
jotkut tuntemani suuret herrat, sanoi herttuatar, — mutta kun saamme
sinisen ja punaisen[45] jaeltavaksemme, emme suinkaan kitsastele, se on
varma, hyvät herrat. Nyt, chevalier, kuulittehan mitä ruhtinas sanoi:
jos tarvitsette rahaa...
— Valitettavasti, selitti d'Harmental, — en ole kyllin rikas
kieltäytyäkseni hänen ylhäisyytensä tarjouksesta, ja käytettyäni sen
tuhatkunnan pistolia, joka minulla on hallussani, minun todellakin
täytyy turvautua teihin.
— Häneen, minuun, meihin kaikkiin, chevalier, sillä jokaisen tulee
tällaisissa olosuhteissa verottaa itseään varojensa mukaan. Minulla
ei ole paljoakaan käteisvaroja, mutta on runsaasti timantteja ja
helmiä. Älkää siis millään muotoa jättäytykö minkään tarvittavan
puutteeseen. Kaikilla ihmisillä ei ole teidän epäitsekkyyttänne, ja on
palvelevaisuutta, joka saadaan vain kullan hinnalla.
— Mutta lopultakin, monsieur, huomautti Polignac, — oletteko tarkoin
harkinnut, millaiseen yritykseen antaudutte? Jos joutuisitte kiinni!
— Teidän korkea-arvoisuutenne saa olla levollinen, vastasi
d'Harmental halveksivasti. — Minulla on kylliksi valittamisen aihetta
herra regenttiä vastaan, hänen uskoakseen siinä tapauksessa jutun
kahdenkeskiseksi, pelkästään omakohtaiseksi koston yritykseksi.
— Mutta jonkunlaista apuria tähän hankkeeseen kuitenkin tarvittaisiin,
tokaisi kreivi de Laval, — miestä, johon voisitte luottaa. Onko teillä
tiedossanne sellaista?
— Luulen olevan, vastasi d'Harmental. — Olisi vain tarpeellista minun
saada aina aamuisin kuulla, miten regentti aikoo viettää iltansa.
Lähettiläänä on ruhtinaalla varmaan salapoliisinsa.
— Niin, myönsi Cellamare hämillään, — muutamat henkilöt selostavat
minulle...
— Juuri sitä tarkoitan, sanoi d'Harmental.
— Mutta missä asutte? kysyi kardinaali.
— Omassa huoneistossani, monseigneur, vastasi d'Harmental, —
Rishelie-kadun seitsemässäkymmenessäneljässä.
— Ja kauanko olette asunut siellä?
— Kolme vuotta.
— Silloin olette siellä päin liian tunnettu, monsieur. Teidän täytyy
muuttaa kortteeria. Tiedetään henkilöt, joita käy luonanne, ja kun
heidän joukossaan nähtäisiin uusia kasvoja, voisi siitä syntyä
epäilyksiä.
— Tällä kertaa teidän korkea-arvoisuutenne on oikeassa, yhtyi
d'Harmental. — Etsin toisen asunnon jostakin huomaamattomasta ja
syrjäisestä korttelista.
— Minä toimitan sen, sanoi Brigaud. — Käyttämäni puku ei herätä
epäluuloa. Vuokraan asunnon ikään kuin maalta tulleelle nuorelle
miehelle, jota on suositeltu hoivailtavakseni hänen saapuessaan
hakemaan tointa jossakin ministeriössä.
— Totisesti, hyvä Brigaud, tuumi markiisi de Pompadour, — Te olette
kuin se Tuhannen ja yhden yön prinsessa, joka ei voinut avata suutansa
tipauttelematta sieltä helmiä.
— No, sovittu siis, herra abbé, vahvisti d'Harmental.
— Jätän sen asian teille ja ilmoitan jo tänään kotonani, että lähden
kolmen kuukauden matkalle.
— Kaikki on siis kunnossa, sanoi madame du Maine iloissaan. —
Ensi kertaa olemme nyt selvillä vesillä, chevalier, ja se on teidän
ansiotanne. En unohda sitä.
— Hyvät herrat, virkkoi Malezieux vetäen kellon taskustaan, —
muistutan että kello on nyt neljä aamulla ja että kerrassaan
näännytämme rakkaan herttuattaremme.
— Te erehdytte, käskynhaltija, vastasi herttuatar; tällaiset yöt
elähdyttävät, — pitkään aikaan en ole viettänyt näin virkistävää.
— Ruhtinas, virkkoi Laval ottaen ylleen kaapunsa, — teidän on pakko
tyytyä ajomieheen, jonka tahdotte häädettäväksi, ellette mieluummin aja
itse tai lähde kävelemään.
— En totisesti, kieltäytyi ruhtinas, — minä uskaltaudun.
Napolilaisena uskon enteitä. Jos ajatte kumoon, niin se on merkkinä
siitä, että meidän pitää pysyä alallamme, mutta turvallisesti perille
päästessämme on selvää, että voimme marssia eteenpäin.
— Pompadour, te kai viette kotiin herra d'Harmentalin? sanoi
herttuatar.
— Mielelläni, vastasi markiisi, — emme olleetkaan nähneet toisiamme
pitkään aikaan, ja meillä on paljon puheltavaa keskenämme.
— Enkö saisi hyvästellä henkevää lepakkoani? kysyi d'Harmental. — En
unohda, että hänen välityksellään pääsin tarjoamaan palvelustani teidän
korkeudellenne.
— Delaunay! huusi herttuatar saattaessaan Cellamaren ruhtinasta
ja kreivi de Lavalia ovelle. — Delaunay! Täällä herra chevalier
d'Harmental väittää sinua suurimmaksi lumoojattareksi, mitä hän on
eläissään nähnyt.
— No, virkkoi hymyhuulin astuessaan salonkiin se, joka sittemmin
madame de Staalin[46] nimellä jätti maailmalle niin viehättäviä
muistelmia. — Uskotteko nyt ennustuksiani, chevalier?
— Uskon, koska toivon, vastasi chevalier; — mutta tällä hetkellä
tuntiessani haltiattaren, joka teidät lähetti, ei ihmettelyni aiheena
enää ole se, mitä minulle puhuitte tulevaisuudesta. Kuinka saatoitte
olla niin selvillä menneisyydestä ja varsinkin nykyisyydestä?
— Kah, Delaunay, kehotti herttuatar nauraen, — ole hänelle hyvä äläkä
enää kiusaa häntä, muutoin hän luulisi meitä taikureiksi ja alkaisi
pelätä.
— Eiköhän joku ystävänne, chevalier, virkkoi neiti Delaunay, — eilen
aamulla eronnut teistä Boulogne-metsässä, tullakseen hyvästelemään
meitä?
— Valef, Valef! huudahti d'Harmental. — Nyt ymmärrän.
— Kas vain! naljaili rouva de Maine. — Oidipuksen[47] asemassa
olisitte tuotapikaa joutunut sfinksin kitaan.
— Entä matematiikka? Entä Vergilius? Anatomia? uteli d'Harmental.
— Ettekö tiedä, chevalier, sekaantui puheluun Malezieux, — että me
nimitämme häntä täällä tiedenaiseksemme, poikkeuksena kuitenkin de
Chaulieu, joka puhuttelee häntä keimailijattarekseen ja veitikakseen,
mutta pelkästään kuvannolliseen ja runolliseen tapaan?
— Päästimmehän hänet äskettäin lääkärimme Duvernoyn kimppuun, kertoi
herttuatar, — ja Delaunay voitti hänet anatomiassa!
— Niinpä, lisäsi markiisi de Pompadour tarttuen d'Harmentalin
käsivarteen, viedäkseen hänet mukaan, — se kelpo mies ällistyneenä
väittikin, että hän on se Ranskan tytär, joka parhaiten tuntee
ihmisruumiin.
— Siinäpä ensimmäinen oppinut, jonka kieleltä on sutkaus kirvonnut,
huomautti abbé Brigaud kääntäen papereitansa kokoon, — tosin hänen
aavistamattaan sitä itse.
Ja hyvästeltyään herttuatarta d'Harmental ja Pompadour poistuivat
naureskellen, saattajanaan abbé Brigaud, joka turvautui heihin,
säästyäkseen jalkapatikasta.
— No, virkkoi madame du Maine kardinaali de Polignacille, joka
oli Malezieuxin kanssa jäänyt viimeiseksi, — pitääkö teidän
korkea-arvoisuutenne yhä salaliittolaisuutta kovin ihmeellisenä asiana?
— Madame, vastasi kardinaali, joka ei käsittänyt, että voitiin nauraa
hengestään pelattaessa, — kysyn vuorostani teiltä samaa, kun kaikki
istumme Bastiljissa.
Ja hän läksi vuorostaan kelpo kanslerin kanssa, päivitellen huonoa
onneaan, joka työnsi hänet noin uhkarohkeaan yritykseen.
Katsellessaan hänen jälkeensä ei herttuatar saanut halveksivaa ilmettä
peitellyksi. Jäätyään sitten kahden kesken neiti Delaunayn kanssa hän
virkkoi tälle ilosta säteillen:
— Rakas Marguerite, sammuttakaamme lyhtymme,[48] sillä me lienemme
vihdoinkin löytäneet miehen.