Niin vilkkaasti kuin tanssiaisissa oli keskusteltu, yhtä vaiteliaita
oltiin matkalla. Tämä seikkailu, joka oli aluksi esittäytynyt
näköjään lemmenvehkeenä, oli piankin saanut vakavamman tunnun ja
suuntautui ilmeisesti valtiolliseen salajuoneen. Joskaan uusi väritys
ei säikyttänyt chevalieria, oli siinä ainakin miettimisen aihetta,
ja se mietiskely oli sitä syvällisempää, kun hän oli useastikin
haaveksinut, mitä hän tekisi, jos joutuisi sellaiseen asemaan kuin hän
todennäköisesti oli nyt joutumassa.
Jokaisen ihmisen elämässä on hetki, joka määrää hänen koko
tulevaisuutensa. Tärkeydestään huolimatta se hetki harvoin on
laskelmoinnin valmistelema ja tahdon ohjaama. Melkein aina sattuma
sieppaa ihmisen kuin tuuli lehden ja heittää hänet jollekin uudelle ja
tuntemattomalle, jolle kerran joutuneena hänen on pakko totella ylempää
voimaa ja jolla hän — vaikka uskookin käyttelevänsä ehdonvaltaa — on
olosuhteiden orjana tai tapausten leluna.
Niin oli chevalierinkin laita. D'Harmental ei ollut arvioinut, mitä
hyvää tai pahaa rouva de Maintenon oli tuottanut Ranskalle. Hän ei
ollut pohtinut, mitä oikeutta tai valtaa Ludvig XIV:llä oli ollut
aviottomien lastensa laillistamiseen. Hän ei ollut punninnut Mainen
herttuan ja Orleansin herttuan sukuvaltuuksia. Hän oli vaistomaisesti
käsittänyt, että hänen piti omistaa elämänsä niille, jotka olivat
nostaneet hänet kunnian uralle, ja vanhan kuninkaan kuoleman
jälkeen kuullessaan, että hallitsijan viimeisenä tahtona oli ollut
holhoushallituksen luovuttaminen Mainen herttualle, ja nähdessään
parlamentin syrjäyttävän sen määräyksen, hän oli pitänyt Orleansin
herttuan asettumista ohjaksiin vallananastuksena. Katsoen varmaksi,
että armeija nousee tätä valtaa vastaan, hän oli tähyillyt kautta koko
valtakunnan, missä kohoaisi lippu, jonka alle hänen omatuntonsa käski
rientää.
Mutta hänen suureksi ihmeekseen ei odotetusta vastavaikutuksesta
ollut kuulunut mitään. Espanja, jonka edut kuitenkin olisivat
vaatineet Ranskan hallituksen johtoon ystävällistä mielialaa, ei ollut
esittänyt edes vastalausetta. Väsyneenä taistelusta, jota kuitenkin
oli kestänyt vain päivän, oli Mainen herttua vetäytynyt takaisin
varjoon, josta hän näytti ilmestyneen esille vain vastahakoisesti.
Toulousen kreivi, säyseä, hyväluontoinen, hiljainen ja melkein
häpeilevä suosionosoituksista, joita oli niin runsaasti suotu hänelle
ja veljelle, ei antanut vähäisintäkään aihetta luuloon, että hän
milloinkaan ryhtyisi puolueen johtajaksi.[34] Marski de Villeroy hieman
yritteli kiusoittelevaa vastustusta, jossa ei ollut päätä eikä pontta.
Villars ei mennyt kenenkään luo, mutta odotteli silminnähtävästi, että
häntä tultaisiin puhuttelemaan. D'Uxelles oli yhtynyt valtapuolueeseen
ja vastaanottanut ulkoasiain neuvoston päällikön tehtävät. Herttuat
ja päärit pysyivät kärsivällisinä ja liehittelivät regenttiä siinä
toivossa, että tämä lopulta lupauksensa mukaisesti riistäisi Mainen
herttualta ja Toulousen kreiviltä arvosijan, jonka Ludvig XIV oli
näille antanut heidän edellään.
Kaiken kaikkiaan, Orleansin herttuan hallintoa kohtaan oli kyllä,
tyytymättömyyttä, vastustustakin, mutta se oli, näkymätöntä ja
hajallista. Missään ei ollut keskipistettä, johtavaa hahmoa. Kaikkialla
oli remua ja hälyä, yhteiskunnan harjalta syvyyksiin asti oli nautinto
korvannut onnen. Tuollaiseksi oli asema ilmennyt d'Harmentalin
silmissä, saaden hänet painamaan jo puolittain vedetyn miekkansa
takaisin huotraan. Hän oli luullut olevansa ainoa muun tuloksen
päättelijä asioiden kehittymiselle ja jäänyt siihen vakaumukseen, että
ratkaisu oli ollut joutavaa kuvittelua, koska hänen unelmoimalleen
muutokselle läheisimmät henkilöt näyttivät pitävän sitä niin
mahdottomana, etteivät yrittäneet mitään sen saavuttamiseksi.
Mutta rakkautensa pettymisen hetkestä, — kun tällä hymyilevällä
pinnalla valmisteltiin jotakin vakavaa ja tämä huolettomuus ilmeni vain
suurten pyrkimysten verhoksi, oli tilanne toinen. Hänen toiveensa,
joita hän oli pitänyt kuolleina, vaikka ne olivatkin vain vaientuneet,
heräsivät viekoittelevammista lupauksista kuin konsaan. Nuo hänelle
liioitellenkin vihjaistut tarjoukset, tuo epätodennäköinenkin
luvattu tulevaisuus, olivat kiihdyttäneet hänen mielikuvitustaan.
Ja kahdenkymmenenkuuden vuoden iässä mielikuvitus on ihmeellinen
loihtija. Se on ilmalinnojen rakentaja, kultaisia haaveita nostattava
haltiatar, rajattoman valtakunnan kuningatar, ja vaikka se perustaa
jättimäisiä laskelmia mitä hennoimmankin säikeen varaan, se näkee ne jo
toteutuneina niin kuin niillä olisi maan vankkumaton akseli perustanaan.
Niinpä ei chevalieria lainkaan pitkästyttänyt, vaikka ajoneuvot olivat
vierineet jo puolisen tuntia. Olipa hän niin vaipunut mietteisiinsä,
ettei häneltä olisi tarvinnut silmiä sitoakaan. Hän ei olisi silti
tiennyt, mitä katuja pitkin kuljettiin. Vihdoin hän kuuli pyörien
jymisevän kuin holvikäytävään tultaessa ja hän kuuli ristikkoportin
kitisevän. Se avattiin tulijoille ja suljettiin heidän takanaan, ja
kierrettyään kehässä vaunut heti jälkeenpäin pysähtyivät.
— Chevalier, virkkoi opas hänelle, — jos teitä arastuttaa edetä
pitemmälle, niin on vielä aika peräytyä, jos päinvastoin ette ole
muuttanut päätöstänne, niin tulkaa.
Vastaukseksi d'Harmental vain ojensi kätensä. Lakeija avasi vaununoven.
Tuntematon astui ulos edellä ja sitten auttoi chevalieria laskeutumaan.
Pian hänen jalkansa kohtasivat portaat, hän nousi kuusi askelmaa
pengermälle, ja yhä sokkona ja naamioidun naisen taluttamana hän asteli
eteisen halki, sitten käytävää pitkin ja saapui johonkin huoneeseen.
Silloin hän kuuli vaunujen uudestaan lähtevän liikkeelle.
— Nyt olemme perillä, sanoi tuntematon. — Muistanettehan ehtomme,
chevalier? Olette vapaa ottamaan tai hylkäämään osan kappaleesta,
jota nyt esitetään, mutta kieltäytymisen tapauksessa te kunniasanalla
lupaatte olla ilmaisematta kenellekään sanaakaan henkilöistä, jotka
saatte nähdä, tai heidän puheistaan.
— Kunniani kautta vannon sen! vastasi chevalier.
— Istuutukaa siis odottamaan täällä älkääkä ottako sidettä silmiltänne
ennen kuin kuulette kellon lyövän kaksi. Olkaa levollinen, siihen ei
mene pitkää aikaa.
Niin sanoessaan chevalierin opastajatar lähti; ovi avautui ja
sulkeutui. Heti sen jälkeen kello löi kaksi, ja chevalier tempasi pois
siteen.
Hän oli yksinään mitä ihmeellisimmässä naiskammiossa. Se oli pieni
kahdeksankulmainen kamari, kauttaaltaan verhottu sinipunervalla
ja hopeankarvaisella kirjosilkillä, kalustettu ja oviaukko
gobeliiniuutimilla somistettu. Pöydät ja hyllyköt olivat mitä sirointa
boule-työtä. Kaikkialla runsaasti kiinalaisia koruesineitä. Lattiaa
peitti persialainen matto, laipion oli maalannut Watteau, joka alkoi
olla taiteilijana muodissa. Tätä katsellessaan chevalierin oli vaikea
uskoa, että hänet oli kutsuttu vakavalle asialle, ja hän melkein palasi
ensimmäisiin käsityksiinsä.
Samassa avautui seinäverhoon kätketty ovi, ja sieltä ilmestyi nainen,
jota d'Harmental olisi haaveellisessa mielentilassaan voinut pitää
keijukaisena, niin hoikka, heiveröinen ja pieni hän oli varreltaan.
Puku oli viehättävää helmenväristä kiinalaista silkkiä, johon oli
siroiteltu niin hienosti ommeltuja kukkavihkoja, että näitä olisi vielä
kolmen askeleen päässä voinut luulla luonnonkukiksi. Liehureunusteet,
röyhelöt ja päärmenauhat olivat englanninpitsiä, nauharuusukkeet
helmikoristeisia ja timanttisoljilla kiinnitettyjä. Kasvot olivat
peitetyt mustasta sametista valmistetulla puolinaamarilla, josta
riippui samanvärinen pitsiripsu.
D'Harmental kumarsi kunnioittavasti, sillä tämän naisen ryhdissä ja
sävyssä oli jotakin ruhtinaallista, ja hän oivalsi, että edellinen oli
ollut vain hänen lähettinsä.
— Madame, hän virkkoi, — olenko todellakin, kuten alan uskoa,
ihmisten maaperältä siirtynyt luonnonhenkien valtakuntaan, ja tekö
olette se mahtava haltiatar, jolle tämä ihana palatsi kuuluu?
— Voi, chevalier, vastasi naamioitu nainen soinnukkaalla äänellä,
jossa kuitenkin ilmeni lujuutta ja varmuutta. — En ole mikään mahtava
haltiatar, vaan päinvastoin vainottu prinsessa, jolta paha taikuri on
riistänyt kruunun, julmasti sortaen valtakuntaani. Sen tähden, kuten
näette, etsinkin kaikkialta urhoollista ritaria pelastajakseni, ja
maineenne on saanut minut kääntymään teidän puoleenne.
— Jos ainoastaan tarvitaan henkeni tuottamaan teille entinen mahtinne
takaisin, madame, huomautti d'Harmental, — niin sanokaa vain sana,
pannakseni sen alttiiksi ilomielin. Millaista taikuria vastaan on
taisteltava? Kuka on se lävistettävä jättiläinen? Kun olette valinnut
kaikkien joukosta minut, niin tahdon olla minulle suomanne kunnian
arvoinen. Tästä hetkestä alkaen olen teidän, vaikka se- sitoumukseni
syöksisi minut tuhoon.
— Joka tapauksessa tuhoutuisitte hyvässä seurassa, chevalier, virkkoi
tuntematon nainen avaten naamarinsa nauhojen solmut ja paljastaen
kasvonsa, — sillä kohtalokumppaneinanne ovat Ludvig XIV:n poika ja
suuren Condén pojantytär.[35]
— Rouva herttuatar! huudahti d'Harmental painuen toisen polvensa
varaan. — Suokoon teidän korkeutenne minulle anteeksi, jos teitä
tuntemattani olen tullut puhuneeksi jotakin syvään kunnioitukseeni
soveltumatonta.
— Ette ole lausunut muuta kuin sellaista, josta minun täytyy olla
ylpeä ja kiitollinen, chevalier, mutta kenties kadutte sanojanne. Siinä
tapauksessa olette vapaa peruuttamaan sitoumuksenne.
— Jumala varjelkoon, madame, että minä saatuani onnen tarjota elämäni
noin suuren ja ylevän prinsessan palvelukseen olisin kyllin onneton
riistääkseni itseltäni suurimman kunnian, mitä olen konsaan rohjennut
toivoa! Ei, madame, pyydän teitä päinvastoin ottamaan vakavalta
kannalta, mitä teille äsken hymyillen tarjosin — käsivarteni, miekkani
ja henkeni.
— Kas, chevalier, virkkoi herttuatar, huulillaan tuo hymy, joka
saattoi hänet niin tenhoavaksi koko ympäristölleen. — Huomaanpa,
että paroni de Valef ei ole antanut minulle väärää käsitystä teitä
kuvatessaan. Tulkaa, esitelläkseni teidät ystävillemme.
Herttuatar meni edellä, d'Harmental seurasi häntä, vielä pökerryksissä
äskeisestä, mutta puolittain ylpeyden ja puolittain vakaumuksen takia
päättäneenä olla askeltakaan peräytymättä.
Tultiin samaan käytävään, jota myöten edellinen opastajatar oli häntä
taluttanut. Herttuatar ja chevalier etenivät muutaman askeleen, ja
sitten edellinen avasi oven salonkiin, jossa odotteli neljä uutta
henkilöä. Nämä olivat kardinaali de Polignac, markiisi de Pompadour,
herra de Malezieux ja abbé[36] Brigaud.
Kardinaali de Polignacia[37] väitettiin madame du Mainen rakastajaksi.
Hän oli komea, keski-ikäinen prelaatti, aina erinomaisen aistikkaasti
puettu. Ääni oli tavanomaisesti papillinen, kasvonpiirteet
kylmäkiskoiset ja sydämessä asusti arastelu. Kunnianhimon kalvamana hän
aina nujertui heikkoluontoisuuteensa, joka jätti hänet taemmaksi joka
kerta kun olisi pitänyt astua eteenpäin. Hän oli muuten ylhäistä sukua,
kuten nimikin osoitti, hyvin oppinut kardinaaliksi ja enemmän mukana
kirjallisissa harrastuksissa kuin olisi ylimykseltä odottanut.
Herra de Pompadour oli viidenkymmenen ikävuoden vaiheilla. Hänet
oli kasvatettu Ludvig XIV:n vanhimman pojan leikkitoverina, ja hän
oli siitä saanut niin kiihkeän rakkauden ja hellän kunnioituksen
suuren kuninkaan koko sukua kohtaan, että hän suureksi tuskakseen
nähdessään regentin olevan julistamaisillaan sodan Filip V:lle[38]
oli heittäytynyt Mainen herttuan puolueeseen. Olipa hän ylpeänä ja
etuilemattomana antanut tänä aikakautena harvinaisen lojalisuuden
näytteen palauttamalla regentille sekä oman että puolisonsa eläkekirjat
ja kieltäytymällä sekä omalta että vävynsä, markiisi de Courcillonin,
osalta kaikista heille tarjotuista virkapaikoista.
Herra de Malezieux oli iältään kuudestakymmenestä
kuuteenkymmeneenviiteen vuoteen. Kahdenkertaisesta Dombesin
ruhtinaskunnan kanslerin ja Châtenayn herran arvonimestä hän
sai kiittää Mainen herttuaa, jonka kasvatusta hän oli hoitanut.
Runoilijana, säveltaiteilijana, pikku huvinäytelmien sepittäjänä,
joissa hän itse esiintyi kerrassaan erinomaisesti, hän oli vuosisadan
sybariitin[39] tyyppi. Mutta samoin kuin nekin sybariitit, jotka
kauneuden tenhoamina seurasivat Kleopatraa Aktionin taisteluun ja
antautuivat surmattaviksi valtiattarensa ympärillä, olisi hänkin
saattanut rakasta Bénédicteään veden ja tulen läpi ja hänen yhdestä
sanastaan syöksynyt alas Notre-Damen tornin huipulta epäröimättä.
Abbé Brigaud oli lyonilaisen liikemiehen poika. Isä, jolla oli tärkeitä
kauppasuhteita Espanjan hoviin, sai toimekseen hienokseltaan ja kuin
omasta päästään tunnustella, mitä mahdollisuuksia olisi nuoren Ludvig
XIV:n ja infanta[40] Maria Teresian avioliitolla. Jos tämä kauppa olisi
saanut huonon vastaanoton, niin Ranskan ministerit olisivat asettuneet
siitä eroon, ja sillä hyvä. Mutta hanke havaittiin otolliseksi, ja
Ranskan ministerit antoivat sille vahvistuksensa. Häät vietettiin,
ja kun pikku Brigaud syntyi samaan aikaan kun perintöprinssi, pyysi
hänen isänsä palkkiokseen kuninkaan poikaa poikansa kummiksi, mihin
armollisesti myönnyttiin. Vieläpä nuori Brigaud pääsi perintöprinssin
seuraan, tutustuen markiisi de Pompadouriin, joka oli otettu
hovikasvatiksi.
Vartuttuaan uransa valintaan Brigaud meni Oratorion hengelliseen
opistoon ja suoritti siellä papintutkinnon. Hän oli terävä, lahjakas
ja kunnianhimoinen mies, mutta häneltä oli puuttunut tilaisuutta
kunniakkaan aseman saavuttamiseen, niin kuin toisinaan sattuu
suurimmillekin neroille. Jonkin aikaa ennen tätä tapahtumaa hän oli
jälleen tavannut markiisi de Pompadourin, joka puolestaan etsi madame
du Mainen sihteeriksi soveltuvaa älykästä ja ovelaa miestä. Markiisi
selitti, mitä uskaltautumista se toimi merkitsi tällä hetkellä. Brigaud
punnitsi hyviä ja huonoja mahdollisuuksia hetken ja vastaanotti
tarjouksen, koska onnistumisella tuntui olevan enemmän perustaa.
Noista neljästä miehestä d'Harmental tunsi omakohtaisesti ainoastaan
de Pompadourin, useinkin tavattuaan markiisin hänen vävynsä
de Courcillonin luona, jolla oli jotakin sukulaisuussuhdetta
d'Harmentaleihin.
Polignae, Pompadour ja Malezieux keskustelivat seisaallaan tulisijan
luona; abbé Brigaud istui pöydän ääressä järjestellen papereita.
— Hyvät herrat, esitteli herttuatar du Maine astuessaan huoneeseen, —
tässä on se urhoollinen soturi, josta paroni de Valef meille puhui ja
jonka toi tänne teidän rakas Delaunaynne, herra de Malezieux. Jos hänen
nimensä ja entisyytensä eivät riitä teille suositukseksi, niin minä
vastaan hänestä omakohtaisesti.
— Teidän korkeutenne esittelemänä sillä tavoin, sanoi Malezieux,
— hän ei kelpaa meille ainoastaan kumppaniksi, vaan todelliseksi
päälliköksi, jota olemme valmiit seuraamaan minne hyvänsä hän tahtoo
meidät viedä.
— Hyvä d'Harmental, virkkoi markiisi de Pompadour ojentaen nuorelle
miehelle kätensä. — Olimme jo melkein sukulaisia; nyt olemmekin
veljeksiä.
— Tervetuloa, monsieur, toivotti kardinaali de Polignac totunnaisella
äänensävyllään, joka omituisesti poikkesi kasvonpiirteiden
kylmäkiskoisuudesta.
Abbé Brigaud kohotti päätänsä, käänsi kaulaansa käärmemäisesti ja
tähtäsi d'Harmentaliin pienet ja kirkkaat ilveksensilmänsä.
— Hyvät herrat, aloitti d'Harmental vastattuaan kullekin
nyökkäyksellä, — olen outo joukossanne, ennenkaikkea tietämätön
tekeilläolevasta ja tehtävästäni. Mutta joskin olen antanut sanani
vasta pari minuuttia takaperin, on meitä yhdistävä asia minulle jo
usealta vuodelta peräisin. Pyydän teitä sen vuoksi suomaan minulle
sen luottamuksen, jota minulle on hänen korkeutensa niin auliisti
pyytänyt. Sitten en halua muuta kuin saada pikaisesti osoittaa
ansainneeni sen.
— Mainiota! huudahti herttuatar du Maine. — Miekkamiehet ne käyvät
päämäärään mutkittelematta! Ei, herra d'Harmental, ei, me emme pidä
teiltä mitään salassa, ja haluamanne tilaisuus, joka toimittaa kunkin
meistä oikealle paikalleen, saadaan toivoakseni ennen pitkää.
— Anteeksi, rouva herttuatar, keskeytti kardinaali rutistellen
rauhattomasti pitsikauluriaan, — mutta tuohon tapaan puhuessanne
chevalier voisi luulla salaliiton olevan tekeillä.
— Ja mitä siis on tekeillä, kardinaali? kysyi herttuatar maltittomasti.
— On kyllä syntymässä salainen neuvottelu, selitti kardinaali, —
mutta siinä ei ole mitään pahaa. Me vain koetamme keksiä keinoja
valtion karsimien haittojen korjaamiseksi ja valaistaksemme Ranskalle
sen todellisia etuja, vedoten kuningas Ludvig XIV:n viimeiseen tahtoon.
— Kuulkaahan, kardinaali, sanoi herttuatar polkien jalkaa, — te
menehdytätte minut kärsimättömyyteen tuollaisella kiertelyllä!
Chevalier, hän jatkoi kääntyen jälleen d'Harmentalin puoleen, —
älkää kuunnelko hänen korkea-arvoisuuttansa, joka varmasti ajattelee
tällähaavaa _Anti-Lucretiustaan_.[41] Jos olisi kysymys yksinkertaisesta
neuvottelusta, niin me kyllä selviytyisimme hänen korkea-arvoisuutensa
teräväjärkisyyden avulla, tarvitsematta teitä. Kyllä tässä on aivan
selvästi salaliitto regenttiä vastaan, — salaliitto, jonka puolella
ovat Espanjan kuningas, kardinaali Alberoni, herttua du Maine kuten
minäkin, markiisi de Pompadour, herra de Malezieux, abbé Brigaud,
Valef, te, samoin kardinaali itsekin, ensimmäinen puhemies ja puolet
parlamenttia ja johon yhtyy kaksi kolmattaosaa Ranskan kansasta!
Sellaista on tekeillä, chevalier. Oletteko tyytyväinen, kardinaali?
Onko selvää, hyvät herrat?
— Madame! jupisi Malezieux liittäen kätensä ristiin hänen edessään
hartaammin kuin varmaankaan Pyhän Neitsyen edessä.
— Ei, kuulkaa, Malezieux, hän raivostuttaa minua joutavilla
tasoitteluillaan! pitkitti herttuatar. — Hyvä Jumala, kannattaako olla
mies, ikuisesti haparoidakseen tuolla tavalla! Minä en pyydä teiltä
miekkaa, enkä muutakaan: annettakoon minulle vain vaarna, niin minä —
nainen ja melkein kääpiö — lähden uutena Jaelina sen iskemään tuon
toisen Siseran ohimoon. Silloin on kaikki lopussa, ja jos epäonnistun,
ei syytetä muita kuin minua.
Herra de Polignac huokasi syvään, Pompadour purskahti nauruun,
Malezieux yritti tyynnyttää herttuatarta, abbé Brigaud painoi alas
päänsä ja ryhtyi kirjoittelemaan niin kuin ei olisi kuullutkaan.
D'Harmentalin teki mieli suudella madame du Mainen hameenlievettä —
siinä määrin hänestä näytti tämä nainen olevan miehisen ympäristönsä
yläpuolella.
Samassa kuuluivat jälleen vaunut vierivän pihaan ja pysähtyvän
pengermän edustalle. Odotettu oli varmaankin hyvin tärkeä henkilö,
sillä salongissa syntyi täydellinen hiljaisuus ja herttuatar meni
malttamattomuudessaan itse avaamaan oven.
— No? hän kysyi.
— Hän on täällä, kuului käytävästä ääni, josta d'Harmental oli
tuntevinaan lepakon.
— Tulkaa sisälle, tulkaa, ruhtinas, kehotti herttuatar, — odotimme
teitä.