LEPAKKO

Oopperatanssiaiset olivat siihen aikaan täydessä vauhdissa. Ne olivat

chevalier de Bouillonin keksintö, ja ainoastaan tällaisen palveluksen

tekeminen aikalaistensa vallattomalle seuraelämälle riittikin antamaan

hänelle anteeksi Auvergnen ruhtinaan arvonimen, jonka hän oli omaksunut

ties millä perusteella. Hän oli siis keksinyt tuon varalattian, jolla

permanto saadaan näyttämön tasalle, ja kaikkien oivallisten keksintöjen

ymmärtävänä arvostajana oli regentti tämän palkitsemiseksi myöntänyt

hänelle kuudentuhannen livren eläkkeen, — nelinkertaisesti runsaamman

kuin suuri kuningas oli säätänyt Corneillelle.[18]

Tuo kaunis, upeasti ja arvokkaasti koristeltu sali, jonka kardinaali

de Richelieu oli vihkinyt "Miramellaan",[19] jossa Lulli ja Quinault

olivat esityttäneet pastoralejaan ja Molière itse näytellyt

pääteoksissaan, oli siis tänä iltana sen kaiken kohtauspaikkana,

mikä hovissa edusti ylhäisyyttä ja rikkautta. Uhallakin, kuten hänen

asemassaan oli luonnollista, d'Harmental oli pannut asuunsa vielä

enemmän huolta kuin tavallisesti. Siksi hän saapuikin salin ollessa jo

täynnä. Hetken aikaa hän pelkäsi, että sinipunaista nauhaa käyttävä

naamio ei löytäisikään häntä koska tuntematon haltia ei ollut tarkemmin

määritellyt kohtauspaikkaa.

Silloin hän oli hyvillään siitä, että oli tullut peittämättömin

kasvoin. Sivumennen sanoen se päätös ilmaisi hänen puoleltaan suurta

turvaamista vastustajiensa hienotuntoisuuteen, kun nämä olisivat

yhdellä sanalla voineet lähettää hänet parlamentin eteen tai ainakin

Bastiljiin.[20] Mutta aatelismiehillä oli siihen aikaan sellainen

molemminpuolinen luottamus toistensa kunniantuntoon, että chevalier

— aamulla lävistettyään miekallaan regentille läheisen miehen —

vähääkään epäröimättä tuli etsimään seikkailua Palais-Royalista.

Ensimmäinen henkilö, joka pisti hänen silmäänsä, oli nuori herttua

de Richelieu, joka oli jo alkanut tulla muotileijonaksi nimensä,

seikkailujensa, hienotapaisuutensa ja kenties varomattomuuksiensakin

ansiosta.[21] Vakuutettiin että kaksi prinsessaa[22] parhaillaan

kiisteli hänen rakkaudestaan, mikä ei estänyt rouvia de Nesleä ja de

Polignacia ryhtymästä kaksintaisteluun pistooleilla hänen tähtensä ja

rouvia de Sabrania, de Villarsia, de Mouchya ja de Tenciniä jakamasta

hänen sydäntään.

Hän oli juuri mennyt tervehtimään markiisi de Canillacia, erästä

regentin elostelijaa, jota hänen korkeutensa nimitti Mentorikseen[23]

hänen näyttelemänsä jäykkäsävyisyyden takia. Richelieu alkoi

Canillacille äänekkäästi ja hohotellen kertoa juttua. Chevalier

tunsi herttuan, mutta ei niin läheisesti, että olisi voinut mennä

hänen luokseen kesken puhelun, eikähän hän välittänytkään. Hän

aikoikin sivuuttaa ryhmän etäämmältä, kun herttua tarttui hänen

takinliepeeseensä.

— Hitto, hyvä chevalier, te ette ole tässä liikaa, hän sanoi, —

kerron Canillacille hauskaa selkkausta, josta hän voi ottaa opikseen

herra regentin yöluutnanttina, ja tekin olette altis samalle vaaralle,

johon minä jouduin. Tarina on tältä päivältä. Se on lisäansio, sillä

minä olen sen ehtinyt kertoa vasta parillekymmenelle henkilölle,

joten se on vain vähän tunnettu. Levittäkää sitä minun ja regentinkin

mieliksi.

D'Harmental rypisti kulmiaan, Richelieu pidätti hänet pahaan aikaan.

Samassa chevalier de Ravanne asteli heidän ohitseen erästä naamioitua

seuraten.

— Ravanne! huusi Richelieu, — Ravanne!

— En kerkiä nyt, tämä kieltäytyi.

— Tiedättekö, missä Lafare on?

— Potee päänkivistystä.

— Entä Fargy?

— Nyrjäytti jalkansa.

Ja Ravanne katosi tungokseen, mitä ystävällisimmin tervehdittyään

aamullista vastustajaansa.

— No, se juttu? kiirehti Canillac.

— Se on tulossa. Ajatelkaahan, kuusi tai seitsemän kuukautta takaperin

olin juuri päässyt Bastiljista, jonne minut toimitti kaksintaistelu

Gacén kanssa, — kolme neljä päivää olin vasta ollut liikkeellä

seuraelämässä, kun Raffe[24] toi minulle rouva de Parabèreltä

herttaisen pikku kirjeen, jossa minua kutsuttiin viettämään iltaa hänen

luonansa. Käsitätte, chevalier, että Bastiljista tultaessa ei vähäksytä

sen avainten haltijan rakastajattaren[25] tarjoamaa kohtausta.

Ei tarvitse kysyäkään, olinko täsmällinen. Saavun määrähetkellä.

Arvatkaapa, kenet tapaan istumassa sohvalla hänen vieressään? Sata yhtä

vastaan, että te ette osaisi aavistaa!

— Hänen miehensä? yritti Canillac.

— En, vaan itse hänen kuninkaallisen korkeutensa. Hämmästykseni

oli sitä suurempi, kun minut oli johdatettu huoneeseen niin kuin

markiisitar olisi ollut yksinään. En kuitenkaan mennyt päästäni

pyörälle, kuten hyvin ymmärrätte, chevalier. Omaksuin tyynen ilmeen,

naivin ja sävyisän, sellaisen ilmeen kuin teillä on, Canillac, ja

tervehdin markiisitarta niin syvällistä kunnioitusta näytellen, että

regentti purskahti nauramaan. Tunnustan, että se arvaamaton purkaus

hieman hämmennytti minua. Otin tuolin istuutuakseni, mutta regentti

viittasi minua asettumaan sohvalle markiisittaren toiselle puolelle, ja

minä tottelin.

— Hyvä herttua, hän virkkoi, — kirjoitimme teille varsin vakavan

asian takia. Katsokaas, tämä markiisitarparka, joka on ollut kaksi

vuotta täysin erossa miehestään, tuntee olevansa siunatussa tilassa.

— Markiisitar pani parastaan punastuakseen, mutta huomatessaan

yrityksen liian työlääksi hän peitti kasvonsa viuhkalla.

— Heti kun hän huomautti minulle pulastaan, jatkoi regentti, — minä

kutsutin d'Argensonin[26] ja tiedustelin häneltä, kenestä lapsi saattoi

olla lähtöisin.

— Voi, monsieur, säästäkää minua, uikutti markiisitar.

— No, päättyyhän tämä kohta, käpyseni, tyynnytteli regentti. — Hiukan

kärsivällisyyttä vain. Tiedättekö, mitä d'Argenson vastasi minulle,

hyvä herttua?

— En aavistakaan, vastasin minä neuvottomana.

— Hän vastasi, että isyys on minun tai teidän.

— Se on katala parjaus! minä huudahdin.

— Älkää sotkeutuko sanoihinne, herttua, markiisitar on tunnustanut

kaikki.

— Siinä tapauksessa, myöntelin, — jos markiisitar on tunnustanut

kaikki, ei minulla ole mitään sanottavaa.

— Enkä minä olekaan pyytänyt teitä tänne esittämään

yksityiskohtaisempaa selostusta, pitkitti regentti, — vaan

kohtalotovereina selviytyäksemme jutusta toistemme avulla.

— Ja mitä teillä on pelättävää, monseigneur? tiedustin minä. — Mitä

taasen minuun tulee, tiedän voivani teidän korkeutenne nimen turvissa

uhmata kaikkea.

— Mitäkö meillä on pelättävää, hyvä ystävä? Parabèren nalkutusta, kun

hän tahtoisi minulta herttuan arvonimeä.

— Kah, mitähän jos tekisimmekin hänestä isän? johtui mieleeni.

— Aivan! huudahti regentti. — Se meidän on järjestettävä — olette

saanut saman ajatuksen kuin markiisitarkin.

— Toden totta, madame, se on minulle suuri kunnia, huomautin minä.

— Mutta pulmana on se, selitti rouva de Parabère, — että minä

en ole pariin vuoteen vaihtanut edes sanaa markiisin kanssa, ja

mustasukkaisuudesta, ankaraluontoisuudesta, ties mistä syystä hän on

vannonut, että jos minä joskus joutuisin tähän tilaan, kostaisi hän

perinpohjaisella käräjänkäynnillä.

— Ymmärrättehän, Richelieu, että tämä käy huolestuttavaksi, lisäsi

regentti.

— Hitto, niin tosiaankin, monseigneur!

— Minulla on kyllä käsissäni erinäisiä voimakeinoja, mutta ne eivät

ulotu pakottamaan aviomiestä vastaanottamaan vaimoaan kotiinsa.

— No, entä jos toimitettaisiin hänet tulemaan vaimonsa luo? esitin

minä.

— Siinäpä juuri on vaikeus.

— Malttakaahan, rouva markiisitar; lienee lupa kysyä vieläkö herra de

Parabèren heikkoutena ovat chambert- ja romanée-viinit?

— Pelkään olevan, sanoi markiisitar.

— Silloin olemme pelastetut, monseigneur! Minä kutsun herra markiisin

illalliselle huvitalooni sekä tusinan verran mässääjiä ja viehättäviä

naikkosia! Te lähetätte sinne Duboisin...

— Mitä! Duboisin? oudoksui regentti.

— Niin juuri: jonkun täytyy siellä pitää päänsä selvänä meidän

puolestamme. Kun Dubois ei voi juoda, pätevästä syystä,[27] niin hän

ottakoon huolekseen markiisin juottamisen. Kaikkien ollessa valmiita

sortumaan pöydän alle. Dubois vie hänet sievästi joukostamme, kyeten

pitelemään häntä mielensä mukaan. Muu jää markiisittaren asiaksi.

— Enkö minä teille sanonut, markiisitar? kehuu regentti taputtaen

käsiään, — että Richelieu on aina neuvokas. Kuulkaahan, herttua, hän

jatkoi, — teidän pitäisi heittää maleksimisenne eräiden palatsien

tienoilla, jättää vanha rouva rauhassa kuolemaan Saint-Cyrissä,

sepittelemään loppusointujaan Sceauxissa ja avoimesti liittyä meihin.

Minä antaisin teille kabinetissani tuon vanhan d'Uxelles-höperön[28]

paikan, ja siitä koituisi tuskin haittaa valtion asioille.

— Heh, sen kyllä uskon, vastasin minä, — mutta valitettavasti minulla

on muuta mielessä.

— Jukuri! mutisi regentti.

— Miten kävi herra de Parabèren? kysyi chevalier d'Harmental, joka oli

tullut uteliaaksi kuulemaan jutun lopun.

— Herra de Parabèrenkö! Kah, kaikki sujui niin kuin oli suunniteltu.

Hän nukahti minun luonani ja heräsi vaimonsa vieressä. Arvaattehan,

että hän riehui, mutta nyt ei auttanut enää huutaa häväistystä ja

panna vireille oikeudenkäyntiä. Hänen vaununsa olivat olleet kaiken

yötä markiisittaren portilla, ja kaikki palvelijat olivat nähneet

hänen tulevan ja lähtevän, niin että me tyynesti, joskin hieman

kärsimättömästi odotimme tietoa, kenen näköinen lapsi olisi — herra

de Parabèren, regentin tai minunko. Ja synnytys tapahtui tänään

keskipäivällä.

— No, kenen näköinen se on? tiedusti Canillac.

— Nocén,[29] ilmoitti Richelieu räjähtäen nauramaan?

— Eikö olekin oiva tarina, markiisi? Hiisi, onpa vahinko, että

Parabère-parka tyhmyyttään kuoli ennen loppuratkaisua! Kuinka oivasti

hän olisikaan saanut kostetuksi kepposemme!

— Chevalier, supatti samassa d'Harmentalin korvaan sulosointuinen

ääni, pienen käden laskeutuessa hänen käsivarrelleen, — lopetettuanne

haastelunne herra de Richelieun kanssa minä vaadin teidät osalleni.

— Suokaa anteeksi, herra herttua, virkkoi chevalier, — mutta näette,

että minut tahdotaan viedä.

— Päästän teidät sillä ehdolla, että kerrotte juttuni tuolle

viehättävälle lepakolle ja jätätte hänen toimekseen levittää sitä

kaikille tuntemilleen yölinnuille.

— Minulta ei taida liietä siihen aikaa, esteli d'Harmental.

— Kah, sen parempi teille, sillä siinä tapauksessa teillä on jotakin

hyvin herttaista puheltavaa, sanoi herttua päästäen irti chevalierin,

jota oli kaiken aikaa pidellyt takinliepeestä.

Sitten hän kääntyi ympäri tarttuakseen hänkin erään dominon

käsivarteen, kuultuaan tältä pikku imartelun tarinansa johdosta.

Chevalier d'Harmental loi pikaisen silmäyksen naamioon, joka oli

tullut häntä puhuttelemaan, varmistuakseen siitä, että tämä tosiaan

oli sama, joka oli ehdottanut kohtausta, ja näki hänen vasemmalla

olkapäällään tunnukseksi sovitun sinipunaisen nauhan. Niin ollen hän

kiirehti loittonemaan Canillacista ja Richelieusta, jotta häntä ei

häirittäisi keskustelussa, mistä todennäköisesti muodostuisi hänelle

melko kiinnostava.

Tuntematon oli äänensä soinnulla ilmaissut sukupuolensa. Hän oli

keskimittainen ja näytti liikkeittensä kimmoisuuden ja notkeuden

perusteella olevan nuori nainen. Mitä vartaloon, piirteisiin ja

kaikkeen muuhun tulee, niin sitä oli turha yrittää arvostella, kun ei

voinut toivoa suurtakaan tulosta. Hän olikin, kuten herra de Richelieu

oli vastikään vihjaissut, omaksunut kaikista asuista otollisimman

peittelemään joko suloja tai vikoja. Hän oli laittautunut lepakoksi,

jollaista pukua tähän aikaan paljon käytettiin, sitäkin mukavampana,

kun sen sai yksinkertaisesti kahden mustan hameen yhteenliittämisellä.

Toinen kiinnitettiin vyötäisille, kuten aina, ja naamioidut kasvot

pujotettiin sitten toisen taskuraosta. Etuosa käännettiin alas

ja muodostettiin kahdeksi siiveksi, takaosa kohotettiin kahdeksi

korvaliepukaksi, ja tuollaisesti sonnustautuneena saattoi jokseenkin

varmasti ymmälle puhuttelijansa, jolta vaadittiin tavattoman hyvää

tahtoa valepukuisen tuntemiseen.

Chevalier teki nämä havainnot nopeasti, mutta kun hänellä ei ollut

aavistustakaan, kenen seurassa hän oli, ja hän luuli lopultakin

vain jonkin lemmenvehkeen olevan kysymyksessä. Hän epäröi ryhtyä

puhuttelemaan kumppaniaan, kunnes tämä käänsi päänsä häneen päin ja

lausui muuntamatta ääntänsä, varmaankin siinä tiedossa, että se oli

joka tapauksessa vieras:

— Chevalier, tiedättekö että olen kaksinkertaisesti kiitollinen

tulostanne, kun olitte vielä nykyisessä mielentilassanne? On vain

ikävää, etten voi totuudenmukaisesti pitää vaikuttimenanne muuta kuin

uteliaisuutta.

— Kaunis naamio, vastasi d'Harmental, — ettekö kirjeessä

sanonut olevanne hyvä haltia? Mutta jos olemuksessanne todella on

yliluonnollista, täytyy menneen, nykyisen ja vastaisuuden olla teille

tunnettuja. Niin ollen tiesitte minun tulevan, joten saapumisen ei voi

teitä ihmetyttää.

— Voi, vastasi tuntematon, — kyllä näkee, että te olette heikko

kuolevainen ettekä ole koskaan kohonnut elinpiirinne yläpuolelle!

Muutoin tietäisitte, että joskin tunnemme menneen, nykyisen ja

vastaisuuden, tämä kyky on omalta osaltamme peitossa. Ne seikat, joihin

kiihkeimmin haluaisimme valaistusta, jäävät meiltä tiheimpään hämyyn.

— Hitto, sanoi d'Harmental, — tuohon sävyyn jatkaen te saatte minut

tyhmänylpeäksi, herra haltia! Sillä, huomatkaa, ilmaisettehan jotenkin

suoraan, että halusitte tätä kohtausta hyvin hartaasti.

— En luullut huomauttavani siinä teille mitään uutta, chevalier

— siitä halustani ei kirjeeni olisi pitänyt jättää teille mitään

epäilystä.

— Se halu — jonka muuten myönnän ainoastaan tunnustuksenne

perusteella, kun olen liian kohtelias väittääkseni teitä vastaan

— eikö se ole saanut teitä kirjeessänne lupaamaan enemmän kuin

vallassanne on täyttää?

— Koetelkaa tietämystäni. Se antaa teille arviota vallastani.

— Oh, hyvänen aika, rajoitun yksinkertaisimpaan. Sanotte tietävänne

menneet. Nykyiset ja vastaiset asiat: ennustakaa minulle kohtaloni.

— Se on helppoa; ojentakaa kätenne.

D'Harmental noudatti pyyntöä.

— Herra ritari, haastoi tuntematon tarkasteltuaan hetken, — Hyvin

selkeäksi tekstiksi saavat adduktorin suunta ja kämmenen aponeuroosin

longitudinalisten säikeiden asento viisi sanaa, joihin sisältyy

elämänne koko historia. Ne sanat ovat: _urheus, kunnianhimo, pettymys,

rakkaus_ ja _petos_.

— Hitto vieköön, keskeytti chevalier, — enpä aavistanut, että

haltiat opiskelevat noin perinjuurin anatomiaa ja näkevät pakolliseksi

suorittaa lisensiaattitutkintonsa niin kuin salamancalainen kandidaatti!

— Haltiat osaavat kaikkea mitä ihmisetkin ja lisäksi paljon muuta,

chevalier.

- No, mitä nuo ponnekkaat ja ristiriitaiset sanat haastavat teille

menneisyydestäni, oppinut haltia?

— Ne ilmaisevat, että olette yksinomaan _urheudellanne_ saavuttanut

sen everstinarvon, joka teillä oli Flanderin armeijassa, että se arvo

oli herättänyt _kunnianhimoanne_, jota kuitenkin seurasi _pettymys_. Te

uskoitte saavanne pettymykselle lohtua _rakkaudesta,_ mutta tämä voi

horjahtaa _petokseen_ niin kuin onnikin saattaa pettää, ja teidät on

petetty.

— Eipä hullumpaa, myönsi chevalier, — ja Cumaen Sibylla[30] ei olisi

selviytynyt paremmin. Hieman epämääräistä kuten kaikki horoskoopit,

mutta todellisuus muuten pohjana. Siirtykäämme nykyisyyteen, kaunis

naamio.

— Nykyisyyteenkö, chevalier! Puhukaamme hyvin hiljaa, sillä siinä

uhkaa kamalasti Bastilji!

Chevalier hätkähti väkisinkin, sillä hän oli uskonut, että hänen

aamullinen seikkailunsa ei voinut olla tunnettu kellekään muulle kuin

osanottajilleen.

— Tällä hetkellä, jatkoi tuntematon, — kaksi kelpo aatelismiestä

viruu apeina vuoteissaan, sillä aikaa kun me loruilemme hilpeästi

tanssiaisissa. Sen he saivat siitä, että muuan chevalier d'Harmental,

ei muistanut erästä Vergiliuksen säepuoliskoa.

— Mitä säepuoliskoa? kysyi chevalier yhä enemmän ihmeissään.

"_Facilis descensus Averni_",[31] sanoi lepakko nauraen.

— Hyvä haltia, huudahti chevalier tunkien katseensa tuntemattoman

puhuttelijansa naamarinrakoihin. — Sallikaa minun sanoa, että tuo

lainaus ei ollut oikein miehisesti käytetty.

— Ettekö tiedä, että haltiat ovat kumpaakin sukupuolta?

— Kyllä, mutta en ole kuullut, että he noin juohevasti lausuilisivat

_Aeneasta_.

— Eikö se sitaatti osu paikalleen? Te puhuitte minulle Cumaen

Sibyllasta, minä vastasin teille hänen kielellään. Te pyysitte minulta

todistetta, minä annoin. Mutta teitä kuolevaisia ei voi milloinkaan

tyydyttää.

— Ei, sillä minä tunnustan, että tuo menneen ja nykyisen tuntemus

herättää minussa hirmuista halua kuulla tulevaisuutenikin.

— On aina kaksi tulevaisuutta, sanoi naamio. — On heikkojen sydänten

kohtalo ja voimakkaiden osa. Jumala on ihmisille antanut vapaan

tahdonvallan, hänen saadakseen valita. Tulevaisuutenne riippuu teistä.

— Pitää silti tietää nämä kaksi tulevaisuutta, valitakseen paremman.

— No, toinen odottelee teitä jossakin Neversin lähistöllä,

maalaisoloissa, kaniinitarhanne hoidokkien ja tarhanne kanojen

keskellä. Tämä ura vie teidät suoraan seurakunnan kirkkoneuvostoon. Se

on vaatimatonta kunnianhimoa, ja sen saavuttamiseksi ei tarvitse muuta

kuin ajelehtia: siihen olette solumassa.

— Entä toinen? tiedusti chevalier ilmeisesti närkästyksissään siitä,

että voitiin olettaa moisen uran missään tapauksessa koituvan hänen

kohtalokseen.

— Toinen, selitti tuntematon nojaten käsivarttaan nuoren aatelismiehen

käsivarteen ja tähdäten häneen katseensa naamarin reiästä. — Toinen

heittää teidät takaisin kohuun ja valoon, toinen toimittaa teidät

julkisuuden näyttämön henkilöksi, jättäen teille ainakin suuren

esiintyjän maineen, häviättepä tai voitatte.

— Mitä menetän hävitessäni? kysyi chevalier.

— Luultavasti henkenne.

Chevalier teki halveksivan eleen.

— Ja jos voitan? hän lisäsi.

— Mitä sanoisitte ratsuväen everstin arvosta, Espanjan grandin

arvonimestä ja Pyhän Hengen ritariston nauhasta? Se kaikki on tarjona,

ja marskin sauva ehkä edempänä.

— Sanon että saavutus vastaa panosta, kaunis naamio. Jos annatte

minulle todisteen, että pystytte täyttämään lupauksenne, niin olen mies

yhtymään peliin puolellanne.

- Sen todisteen, vastasi naamio, — kykenee teille antamaan vain toinen

kuin minä, chevalier, ja jos tahdotte sen saada, tulee teidän seurata

minua.

— Ohoh, huomautti d'Harmental, — olisinkohan erehtynyt, ja

olisittekohan te vain toisen luokan haltia, alempi henki,

välittäjäolento? Piru vieköön, sehän saisi minut pitämään teitä hieman

vähäisemmässä arvossa!

— Mitäpä sillä on väliä, jos palvelen suurta taikuria ja hän on minut

lähettänyt?

— Ilmoitan heti, että minä en ryhdy neuvotteluihin lähettilään kanssa.

— Tehtävänäni onkin viedä teidät hänen luokseen.

— Saan siis nähdä hänet?

— Kasvoista kasvoihin, niin kuin Mooses näki Herran.

— Lähdetään!

— Olette liian riuska, chevalier! Unohdatteko, että salaseuran

yhteyteen ottamisen edellytyksenä aina on erinäisiä välttämättömiä

muodollisuuksia vaiteliaisuuden turvaamiseksi?

— Mitä pitää tehdä?

— Teidän tulee ottaa side silmillenne, täydesti jättäytyä viejänne

haltuun ja sitten temppelin ovelle saapuessanne lausua juhlallinen

vala, että te ette ilmaise mitään kuulemastanne ja näkemästänne.

— Olen valmis vannomaan Styksin[32] kautta, vakuutti d'Harmental

nauraen.

— Ei, chevalier, vastasi toinen vakavasti, — vannokaa vain kauniisti

kunnianne kautta, — teidät tunnetaan, ja se riittää.

— Ja sen valan annettuani, tiedusti chevalier mietittyään tovin

ääneti, — sallitaanko minun perääntyä, jos minulle esitetty hanke ei

ole sellainen, että aatelismiehenä voin siihen ryhtyä?

— Yksinomaan omatuntonne saa ratkaista, eikä teiltä vaadita vakuudeksi

muuta kuin sananne.

— Olen valmis, myöntyi chevalier.

— Lähtekäämme siis, sanoi naamio.

Chevalier aikoi raivata tiensä suoraan väkijoukon läpi salin ovelle,

mutta huomatessaan tiellään Brancasin, Broglien ja Simianen,[33] jotka

varmaankin olisivat häntä pidätelleet, hän teki kierroksen, joka

kuitenkin oli johtamassa samaan päämäärään.

— Mikä nyt? kysyi naamio.

— Väistän erästä, joka voisi viivästyttää meitä.

— Sepä hyvä! Aloin jo pelätä.

— Mitä pelkäsitte? kysyi d'Harmental.

— Pelkäsin, selitti naamio nauraen, — että nopeutenne oli supistunut

neliön lävistäjän ja kahden sivun erotuksen verran.

— Tulimmaista, virkkoi d'Harmental, — ensimmäistäpä kertaa

luullakseni suodaan herrasmiehelle kohtaus oopperatanssiaisissa

haastellakseen hänelle anatomiaa, klassillista filologiaa ja

matematiikkaa! Minun täytyy ikäväkseni huomauttaa teille, kaunis

naamio, että olette kerrassaan pedanttisin haltia, mitä olen eläissäni

nähnyt.

Lepakko purskahti nauramaan, mutta ei vastannut mitään tähän

puuskahdukseen, jossa purkautui chevalierin kiusaannus siitä, että hän

ei kyennyt tuntemaan henkilöä, joka kuitenkin näytti olevan erittäin

perehtynyt hänen omiin asioihinsa. Mutta kun se kiusaannus vain lisäsi

hänen uteliaisuuttaan, kiihtyi molempien vauhtikin, joten he kohta

olivat alhaalla eteishallissa.

— Mitä kautta menemme? kysyi chevalier. — Käykö tiemme maan alitse

vai onko vaunujemme eteen valjastettu kaksi vaakalintua?

— Jos sallitte, chevalier, niin lähdemme vain tavallisissa

ajopeleissä. Lopultakin, ja vaikka nähtävästi olette pariin kertaan

sitä epäillyt, minä olen nainen ja pelkään pimeää.

— Saanen siinä tapauksessa viitata vaununi tänne, esitti chevalier.

— Ei, minulla on omani, esteli naamio.

— Kutsukaa siis ne.

— Luvallanne, chevalier, älkäämme olko komeampia kuin Muhammed vuorta

kohtaan, ja kun vaunujeni ei sovi tulla meidän luoksemme, me menemmekin

vaunujeni luo.

Niin sanoen lepakko vei chevalierin Saint-Honoré-kadulle.

Vaakunakoristeettomat ajopelit, joiden eteen oli valjastettu kaksi

tummaväristä hevosta, odottivat Pierre-Lescot-kujan kulmassa. Ajaja

istui pukillaan, verhoutuneena väljään kaapuun, jonka kauluri peitti

kasvojen alaosan, ja leveä kolmikolkkainen hattu varjosti otsaa ja

silmiä. Lakeija piteli toisella kädellä ovea avoinna ja toisessa oli

nenäliinaa, jolla hän verhosi kasvojaan.

— Nouskaa vaunuihin, kehotti naamio chevalieria.

D'Harmental epäröi hetken. Nuo kaksi tuntematonta ja liveritöntä

palvelijaa, jotka näkyivät olevan yhtä halukkaita salaamaan

henkilöllisyytensä kuin valtiatarkin, — numerottomat ja

vaakunamerkittömät ajopelit hämyisellä odotuspaikallaan, myöhäinen

yön hetki — kaikki herätti chevalierissa varsin luonnollista

epäluuloisuutta. Mutta piankin hän muisti, että hänen käsikynkässään

oli nainen ja kupeellaan miekka ja hän astui rohkeasti vaunuihin.

Lepakko istuutui hänen viereensä, ja lakeija sulki oven.

— No, emmekö lähde liikkeelle? kysyi chevalier nähdessään vaunujen

pysyvän paikallaan.

— On vielä pikku varokeino hoidettavana, selitti naamio vetäen

taskustaan silkkisen nenäliinan.

— Kas, se on totta, virkkoi d'Harmental, — olin unohtanut; antaudun

haltuunne kaikessa luottamuksessa, täyttäkää tehtävänne.

Ja hän ojensi päänsä eteenpäin. Tuntematon kiinnitti siteen hänen

silmilleen ja lausui suoriuduttuaan siitä:

— Chevalier, annatteko sananne, että te ette siirrä sidettä ennen kuin

saatte luvan ottaa sen kokonaan pois?

— Annan kyllä.

Tuntematon kohotti edessään olevaa lasisuojusta ja virkkoi ajajalle:

— Tiedätte minne, herra kreivi.

Ja hevoset läksivät laukkaamaan.