Chevalier d'Harmental oli Nivernaisin parhaimmistoon kuuluvan suvun
ainoa jälkeläinen. Tämä suku ei tosin ollut milloinkaan esittänyt
tärkeää osaa historiassa, mutta siltä ei kuitenkaan puuttunut
eräänlaista mainetta, joko omintakeisesti tai naimasuhteilla hankittua.
Niinpä chevalierin isä, jalosukuinen Gaston d'Harmental, ollessaan
käymässä Pariisissa 1682, sai päähänsä nousta kuninkaan vaunuihin
ja tämän temppunsa valtuudeksi todisti, että hänen aatelisarvonsa
perustui vuoden 1399 matrikkeliin, jollainen heraldinen vaatimus
olisi tuottanut pahaa pulaa monelle herttuallekin ja päärille, mikäli
saamme uskoa erästä parlamentin lausuntoa. Toiselta puolen hänen
enonsa, herra de Torigny, vuoden 1604 korotuksessa Pyhän Hengen
ritarikunnan[9] jäseneksi nimitettynä, oli vaakunakilpensä kuuttatoista
sukupolvi-jaosta merkityttäessään vakuuttanut, että sukupuun ylväin
haara oli lähtöisin d'Harmentaleista. Heidän kanssaan hänen esi-isänsä
olivat solmineet avioliittoja jo kolmensadan vuoden aikana. Olipa siinä
siis kylliksi tyydyttämään puheenaolevan aikakauden aristokraattisia
edellytyksiä.
Chevalier ei ollut köyhä eikä rikas. Hänen isänsä oli nimittäin
kuollessaan jättänyt hänelle Neversin lähistöllä maatilan, joka
tuotti viidestäkolmatta kolmeenkymmeneen tuhanteen livreen vuodessa.
Sellaisilla tuloilla saattoi maaseudulla elää hyvinkin suurellisesti.
Chevalier oli saanut oivallisen kasvatuksen, ja hän tunsi sydämessään
suurta kunnianhimoa. Sen tähden hän oli täysikäiseksi tultuaan, vuoden
1711 vaiheilla, jättänyt maaseudun ja rientänyt Pariisiin.
Ensiksi hän meni kreivi de Torignyn puheille, toivoen pääsevänsä
hänen välityksellään esitellyksi hovissa. Kovaksi onneksi ei kreivi
tällöin enää kuulunut hovipiiriin. Mutta kun hän aina mielihyvin
muisteli d'Harmentaleja, hän suositteli sisarenpoikaansa chevalier de
Villarceuxille, joka ei olisi mitään evännyt ystävältään kreivi de
Torignaylta, ja chevalier de Villarceux vei nuoren miehen rouva de
Maintenonin[10] salonkiin.
Markiisittarella oli se ansio, että hän oli pysynyt entisten
rakastajiensa ystävättärenä. Vanhojen muistojen takia hän vastaanotti
chevalier d'Harmentalin hyvin suosiollisesti ja marski de Villarsin[11]
pistäytyessä jonkun päivän kuluttua hänen luokseen hän lausui tälle
nuoren suojattinsa puolesta muutamia niin painokkaita sanoja, että
marski vastasi siitä hetkestä asti kiinnittävänsä chevalierin
sotilasseurueeseensa ja tarjoavansa hänelle heti kaikki mahdolliset
tilaisuudet sen suotuisan käsityksen oikeuttamiseen, jonka hänen korkea
suojelijattarensa oli suvainnut hänestä saada.
Chevalierille oli suuri ilo nähdä sellaisen portin avautuvan edessään.
Sotaretki, joka nyt oli alkamassa koitui ratkaisevaksi.
Ludvig XIV oli joutunut hallituksensa viimeiseen jaksoon,
vastoinkäymisten vaiheeseen. Tallard ja Marsin olivat saaneet selkäänsä
Höchstädtin taistelussa, Villeroy Ramilliesissa, ja itse Villars,
Friedlingenin sankari, oli Marlboroughia ja Eugenia vastustaessa
menettänyt Malplaquetin kuuluisan taistelun. Koko Eurooppa, jonka
Colbertin ja Louvoisin hallinnollinen taito oli joksikin aikaa
lannistanut, nousi Ranskaa vastaan. Asema oli kärjistynyt äärimmilleen.
Niin kuin epätoivoinen sairas vaihtaa lääkäriään joka tunti koetti
kuningas uutta ministeristöä harva se päivä. Mutta jokainen uusi yritys
paljasti uuden voimattomuuden. Ranska ei enää kyennyt jatkamaan sotaa
eikä saanut solmituksi rauhaakaan.
Turhaan Ludvig tarjoutui luopumaan bourbonilaisen sukuhaaran
espanjalaisen kruununperimyksen kannattamisesta ja supistamaan
valtakuntansa rajoja, siinä ei vielä ollut nöyryytystä kylliksi.
Kuningasta vaadittiin sallimaan vihollisarmeijan kulkea Ranskan halki
karkoittamaan hänen pojanpoikansa Espanjan valtaistuimelta. Tälle
liittoutuneiden keskuudessa oli nimellisesti korotettu habsburgilainen
Kaarle II ja lisäksi kuningasta vaadittiin luovuttamaan tukipaikoiksi
Cambrai, Metz, La Rochelle ja Bayonne. Sellaisilla ehdoilla oli aselepo
myönnetty Dunkerquen, Senefin, Fleurusin, Steenkirkin ja Matsaglien
voittajalle, hänelle, joka siihen asti oli pitänyt rauhaa ja sotaa
kuninkaallisen viittansa liepeessä. Hänelle oli puoli vuosisataa
veistetty marmoria, valettu pronssia, sepitelty aleksandriineja[12] ja
suitsutettu ylistystä. Ludvig XIV oli itkenyt neuvoston täysistunnossa.
Ne kyyneleet olivat nostattaneet armeijan, ja tämä armeija oli annettu
Villarsille.
Villars marssi suoraan vihollista vastaan, joka oli leiriytynyt
Denainiin ja Ranskan hätää katsellessaan nukahtanut turvallisuuteensa.
Milloinkaan ei ollut suurempaa vastuuta sälytetty yhden miehen
niskoille. Villars oli pelaamassa Ranskan pelastuksesta yhdellä
arpanopan heitolla.
Liittoutuneet olivat rakentaneet Denainista Marchiennesiin
puolustuslinjan, jota Albemarle ja Eugen ylpeydessään nimittivät
Pariisin valtatieksi. Villars päätti yllättämällä vallata Denainin, ja
Albemarlen nujerrettuaan tuottaa häviön Eugenille.
Noin uskaliaan yrityksen onnistumiseksi piti eksyttää sekä viholliset
että ranskalainenkin armeija, kun kaappauksen menestys perustui juuri
sen mahdottomuuteen.
Villars kuulutti aikovansa puhkaista Landreciesin rintaman.
Sovittuna hetkenä hänen kaikki joukkonsa lähtivät liikkeelle ja
marssivat kaupunkia kohti. Äkkiä annettiin käsky poiketa vasempaan.
Pioneeriosastot rakensivat kolme siltaa Schelden yli, Villars pääsi
joen toiselle rannalle esteettömästi ja levittäytyi ylipääsemättömäksi
luullulle nevalle, jolla sotaväki vajosi vyötäisiään myöten
veteen. Hän marssi suoraa päätä etuvarustuksille, sai ne haltuunsa
melkein miekaniskutta, sitten valtasi perätysten puolen penikulman
puolustuslinjan, pääsi Denainin edustalle, suoriutui sitä ympäröivän
kaivannon yli, tunkeutui kaupunkiin ja torille sekä saapuessaan kohtasi
nuoren suojattinsa, chevalier d'Harmentalin, joka ojensi hänelle
vangiksi ottamansa Albemarlen miekan.
Samassa ilmoitettiin Eugenin saapuvan. Villars kääntyi, ehti ennen
häntä sillalle, jota myöten jälkimmäisen piti tulla, miehitti sen ja
jäi odottamaan. Siellä syntyi varsinainen taistelu, sillä Denainin
valtaus oli ollut pelkkä kahakka. Eugen teki hyökkäyksen toisensa
jälkeen, syöksi parhaat rivistönsä seitsemästi sillanpäätä vastaan,
sitä suojelevan tykistön ja puolustavien pistimien murrettaviksi,
ja vaatteet luotien lävistäminä kahdesta haavasta verta vuotavana.
Kolmannen hevosen selkään nousseena Höchstädtin ja Malplaquetin
voittaja vihdoin peräytyi raivosta itkien ja kiukuissaan pureskellen
hansikkaitaan. Kuudessa tunnissa oli kaikki muuttunut. Ranska oli
pelastettu, ja Ludvig XIV oli yhä suuri kuningas.
D'Harmental oli kunnostautunut kuten mies, joka tahtoo yhdellä iskulla
voittaa kannuksensa. Nähdessään hänet veren ja pölyn tahrimana Villars
muisti, kuka häntä oli suositellut, ja kutsutti hänet luokseen
kirjoittaessaan raporttia. Chevalierin saapuessa hän keskeytti
kirjoittamisensa.
— Oletteko haavoittunut? hän tiedusti.
— Olen, herra marski, mutta niin lievästi, että siitä ei kannata puhua.
— Luuletteko jaksavanne ratsastaa täyttä laukkaa kolmekymmentä
penikulmaa hetkiseksikään levähtämättä?
— Kuninkaan ja teidän palvelukseksenne tunnen pystyväni mihin hyvänsä,
herra marski.
— Lähtekää siis heti, pistäytykää madame de Maintenonin luo, kertokaa
hänelle minun puolestani, mitä olette nähnyt, ja ilmoittakaa, että
lähetän kuriirin tuomaan virallista selostusta. Jos hän tahtoo viedä
teidät kuninkaan puheille, niin suostukaa siihen.
D'Harmental oivalsi lähettitehtävänsä tärkeyden, ja tomuisena, veren
peittämänä, saappaitaan vaihtamatta hän hyppäsi vereksen ratsun selkään
ja saapui ensimmäiselle kyytiasemalle. Kahtatoista tuntia myöhemmin hän
oli Versaillesissa.
Villars oli arvannut, miten kävisi. Chevalierin ensimmäiset sanat
saivat rouva de Maintenonin tarttumaan hänen käteensä ja viemään hänet
kuninkaan luo. Kuningas työskenteli Voisinin kanssa huoneessaan,
vastoin tavallisuutta, ja oli hieman huonovointinen. Rouva de Maintenon
avasi oven, työnsi d'Harmentalin hänen majesteettinsa jalkojen juureen
ja lausui nostaen molemmat kätensä taivasta kohti:
— Kiittäkää Jumalaa, sire, sillä mehän emme yksinämme ole mitään, ja
kaikki armo tulee Jumalalta.
— Mikä nyt on, monsieur? Puhukaa! sanoi Ludvig XIV vilkkaasti,
ihmetellen tuntemattoman nuoren miehen polvistumista eteensä.
— Sire, vastasi chevalier, — Denainin leiri on vallattu; kreivi
Albemarle on vankina, prinssi Eugen paossa, marski de Villars laskee
voittonsa teidän majesteettinne jalkojen juureen.
Lujasta itsehallinnastaan huolimatta Ludvig kalpeni. Hän tunsi
jalkojensa pettävän ja nojasi pöytään, jotta ei olisi lyyhistynyt
nojatuoliinsa.
— Mikä teidän on, sire? huudahti rouva de Maintenon kiirehtien lähelle.
— Se vain, madame, että olen teille velkaa kaikesta, virkkoi Ludvig.
—- Te olette pelastanut kuninkaan, ja ystävänne ovat pelastaneet
kuningaskunnan.
Markiisitar kumartui kunnioittavasti suutelemaan kuninkaan kättä.
Silloin Ludvig, vielä aivan kalpeana ja järkkyneenä, siirtyi suuren
uutimen taakse, joka erotti huoneesta makuukomeron, ja hänen kuultiin
lausuvan puoliääneen kiitosrukouksen Luojalle näin saadusta armosta.
Hetken kuluttua hän tuli takaisin tyynenä ja vakavana niin kuin mitään
ei olisi tapahtunut.
— Ja nyt, monsieur, kertokaa minulle kaikki yksityiskohtaisesti.
Lähetti selosti merkillistä taistelua, joka oli kuin ihmeen kautta
pelastanut valtakunnan. Hänen lopetettuaan Ludvig huomautti:
— Ja itsestänne, monsieur, te ette sano minulle mitään? Kuitenkaan
ette ole jäänyt takalinjaan, mikäli voin päättää pukunne verestä ja
pölystä.
— Olen tehnyt parhaani, sire, vastasi d'Harmental kumartuen. —
Mutta jos minusta on todella mitään sanottavaa, jätän sen teidän
majesteettinne luvalla herra marski de Villarsin huoleksi.
— Hyvä on, nuori mies, ja jos hän sattuu teidät unohtamaan, me
kyllä muistamme. Olette tietenkin uuvuksissa, menkää lepäämään, olen
tyytyväinen teihin.
D'Harmental vetäytyi pois iloissaan. Rouva de Maintenon johdatti hänet
takaisin ovelle. Chevalier suuteli jälleen hänen kättänsä ja kiirehti
käyttämään kuninkaan antamaa lupaa. Hän ei ollut syönyt, juonut eikä
nukkunut vuorokauteen.
Herätessään hän sai käärön, joka oli tuotu sotaministeriöstä. Se oli
everstin valtakirja.
Kahden kuukauden kuluttua tehtiin rauha. Espanja menetti siinä puolet
alueistaan, mutta Ranska jäi koskemattomaksi.
Kolme vuotta myöhemmin Ludvig XIV kuoli.
Kuoleman hetkellä oli olemassa kaksi eri puoluetta, jotka keskenään
olivat sovittamattomia, Mainen herttuan[13] ympärille syntynyt äpäräin
ryhmäkunta ja Orleansin herttuan edustama laillisten prinssien
kannattajajoukko.
Jos Mainen herttualla olisi ollut puolisonsa, Louise Bénédicte de
Condén, sitkeys, tarmo ja miehuullisuus, niin hän olisi päässyt
voitolle kuninkaallisen testamentin tukemana. Mutta sitä varten hänen
olisi pitänyt puolustautua julkisesti niin kuin ahdistaminenkin
tapahtui, eikä Mainen herttua pätenyt muuhun kuin maanalaiseen
toimintaan. Hän oli niin heikkoluontoinen, että häntä voitiin sanoa
raukkamaiseksi. Häntä uhattiin avoimesti, ja silloin hänelle ei enää
ollut hyötyä verukkeista, hienosta vilpistelystään, hämäräperäisestä
ja kätketystä vehkeilystään. Yhdessä päivässä, ja melkein taistelutta,
hänet syöstiin korkeudesta, johon hänet oli kohottanut iäkkään
kuninkaan sokea rakkaus. Romahdus oli raskas ja häpeällinen. Hän
vetäytyi syrjään murjottuna, luovuttaen hallinnan kilpailijalleen
ja säilyttäen isänsä runsaista suosionosoituksista ainoastaan
kuningaslapsen[14] kasvatuksen ylivalvonnan, tykistön ylijohdon ja
oikeuden astua hovikulkueissa herttuain ja päärien edellä.
Parlamentin ratkaisu holhouskysymyksessä oli isku vanhalle hoville ja
kaikille sen läheisille. Isä Letellier[15] lähti ennen karkoitusta,
rouva de Maintenon otti tyyssijakseen Saint-Cyrin, ja Mainen
herttua sulkeutui kauniiseen sceauxilaiseen huvilaansa jatkamaan
Lucretius-käännöstään.
Chevalier d'Harmental oli passiivisena tarkkaillut tätä juonittelua,
odottaen sen muuttumista sellaiseksi, johon hänkin olisi voinut ottaa
osaa. Jos olisi taisteltu avoimesti asein, olisi hän mennyt sille
puolelle, jonne häntä kutsui kiitollisuus. Liian nuorena ja vielä
liian siveellisenä — jos niin voi sanoa politiikassa — kääntämään
takkiaan tuulen mukaan, hän pysyi kunnioittavana edesmenneen kuninkaan
ja vanhan hovin raunioiden muistoa kohtaan. Hänen pysyttelynsä
poissa Palais-Royalista,[16] jonka vaiheilla nyt kieppuivat kaikki
poliittiselle taivaalle pyrkijät, katsottiin vastustajain leiriin
lukeutumiseksi, ja niin kuin hän eräänä aamuna oli saanut valtakirjan,
joka toimitti hänelle rykmentin, saapui taas eräänä aamuna määräys,
joka riisti sen häneltä.
D'Harmentalilla oli ikäkautensa kunnianhimoa. Ainoa aatelismiehelle
avoin toimiala oli siihen aikaan sotilasura. Hän oli aloittanut
loistavasti, ja isku, joka kahdenkymmenviiden vuoden iässä murskasi
häneltä kaikki tulevaisuudentoiveet, tuotti hänelle syvää tuskaa. Hän
riensi tapaamaan marski de Villarsia, josta oli ennen saanut niin
lämpimän suojelijan. Marskin vastaanotto ilmaisi sellaisen miehen
kylmäkiskoisuutta, joka mielellään sekä unohtaisi menneisyyden että
näkisi sen unohdettavan. Chevalier ymmärsikin, että vanha hovimies
aikoi vaihtaa nahkaansa, ja jätti hänet hienotunteisesti rauhaan.
Vaikka itsekkyys olikin tämän aikakauden vallitseva piirre, oli
chevalierille sen ensimmäinen kokeminen karvasta. Mutta hänen
onnellisella iällään ovat pettyneen kunnianhimon vihlaisut toki harvoin
syviä ja vakavia. Kunnianhimo on niiden intohimo, joilla ei ole muita,
ja chevalierilla oli vielä kaikki ne, jotka kuuluvat tälle iälle.
Ajan henki ei sitä paitsi ollut vielä lainkaan kääntynyt
kaihomielisyyteen. Tämä syntyi vasta uudemman ajan taloudellisista
mullistuksista ja ihmisten voimattomuudentunteesta.
Kahdeksannellatoista vuosisadalla harvoin tuumiskeltiin abstraktisia
kysymyksiä ja pyrittiin tunkeutumaan tuntemattomaan. Silloin käytiin
suoraan huvituksiin, kohti kunniaa tai rikkautta, ja perille pääsi kuka
hyvänsä kauneudella, urhollisuudella tai juonittelukyvyllä. Siihen
aikaan ei vielä tunnettu nöyryyttä onnesta. Nykyään henki hallitsee
ainetta liian korkealta, jotta rohjettaisiin tunnustaa onnellisuutensa.
Myönnettävähän on myös, että nyt tapahtui elpymistä. Ranska tuntui
täysin purjein viilettävän etsimään jotakin sellaista lumottua saarta,
joita tavataan Tuhannen ja yhden yön kullatulla kartalla. Ludvig XIV:n
vanhuuden pitkän ja turruttavan talven jälkeen päästiin yhtäkkiä nuoren
kuninkuuden hilpeään ja säteilevään kevääseen. Jokaisen mieli kirkastui
säteilevässä ja suopeassa uudessa auringossa ja liiteli hymisten
ja huolettomana kuin perhoset ja mehiläiset ensimmäisinä lämpiminä
päivinä. Huvi palasi oltuaan poissa ja kiellettynä enemmän kuin
kolmekymmentä vuotta. Se vastaanotettiin kuten ystävä, jota ei ollut
enää odotettu nähtävän — joka taholta riennettiin peittelemättömästi
tervehtimään sitä, avosylin ja avoimin sydämin, ja varmaankin peläten
sen jälleen kaikkoavan sitä käytettiin kaikin hetkin nautinnoksi.
Chevalier d'Harmental oli apeana viikon. Sitten hänkin oli sekaantunut
joukkoon, antautunut pyörretuulen vietäväksi, ja se tuuli oli heittänyt
hänet sievän naisen jalkoihin.
Kolme kuukautta hän oli ollut maailman onnellisin mies. Kolmen
kuukauden ajaksi hän oli unohtanut Saint-Cyrin, Tuileries-palatsin,[17]
Palais-Royalin. Hän ei enää tiennyt, oliko olemassa markiisitar de
Maintenonia, kuningasta, regenttiä. Hän tiesi vain, että on hyvä elää
rakastettuna, ja mikseipä hänen sopinut elää ja rakastaa loputtomasti.
Sillä asteella hän oli haaveessaan, kun Lafare äkillisen karkeasti
havahdutti hänet hänen ollessaan ystävänsä paroni de Valefin
kanssa illallisella eräässä suositussa Rue Saint-Honorén talossa.
Rakastavaisilla on yleensä talossa ankea herääminen, ja me olemme
nähneet, että d'Harmental ei siinä suhteessa ollut muita sietävämpi.
Tämä oli muuten sitäkin anteeksiannettavampaa chevalierille, kun hän
luuli rakastavansa todella ja nuorekkaassa hyvässä uskossaan ajatteli,
että mikään ei voisi korvata sitä rakkautta hänen sydämessään.
Sen verran oli häneen jäänyt Neversin tienoolta maalaismaista
yksivakaisuutta.
Siksi hän ensin oli tyyten masentunut rouva d'Avernen merkillisestä,
mutta ainakin suoraluontoisesta kirjeestä, sen sijaan että se olisi
hänessä herättänyt tänä huimapäisenä aikakautena ansaitsemaansa
ihailua. Jokaisen kohtaamamme tuskan ominaisuutena on elvyttää kaikki
menneet tuskat, joiden on luullut häipyneen, vaikka ne olivatkin
vain turtuneet. Sieluun jää arpia kuten ruumiiseenkin, eivätkä ne
milloinkaan umpeudu niin täydesti, ettei niitä voisi uusi vamma avata.
d'Harmental huomasi olevansa jälleen kunnianhimoinen. Rakastajattaren
menetys oli johdattanut hänen mieleensä rykmentin menetyksen.
Ei siis tarvittukaan muuta kuin tuo odottamaton ja salaperäinen
toinen kirje tuottamaan chevalierin tuskaan jotakin lievikettä.
Nykyaikainen rakastaja olisi ylenkatseellisesti heittänyt sen luotansa
ja halveksinut itseään, ellei hän olisi kaivellut tuskaansa niin
katkerasti, että olisi ainakin viikoksi saanut siitä riuduttavan ja
runollisen synkkämielisyyden, mutta regenttikauden rakastavainen
oli paljon sopeutuvampi. Itsemurhaa ei ollut vielä keksitty eikä
sattumalta veteen pudotessa hukuttu, jos käden ulottuville osui vain
oljenkorsikin, mihin tarttua.
D'Harmental ei niin ollen yrittänyt hukuttautua murheisiinsa. Hän
päätti, tosin huokaisten, lähteä oopperatanssiaisiin — ja se oli jo
paljon rakastavaiselta, jota oli petetty niin aavistamattomasti ja
julmasti.