OTTELU

Heti kun Lafare, Fargy ja Ravanne näkivät vastustajiensa ilmestyvän

esille lehtokujan mutkasta, he astelivat omalta taholtaan heitä kohti.

Kymmenen askeleen päässä toisistaan molemmat ryhmät ottivat hatut

käteensä ja tervehtivät niin kohteliaasti kuin tällaisissa olosuhteissa

oli kahdeksannentoista vuosisadan aatelille tunnusomaista. Sitten

he etenivät muutaman askeleen, avopäin ja hymyhuulin, niin että

kokoontumisen aiheesta tietämätön ohikulkija olisi luullut ystävysten

siinä ihastuneina osuneen yhteen.

— Hyvät herrat, virkkoi chevalier d'Harmental, jolle kuului

luonnostaan keskustelun aloittaminen, — toivoakseni ei teitä tai minua

ole pidetty silmällä. Mutta alkaa jo olla hieman myöhäinen hetki,

ja meitä voitaisiin häiritä täällä. Olisi luullakseni hyvä siirtyä

ensin syrjäisempään paikkaan, missä saamme pikku asiamme toimitetuksi

varmemmassa rauhassa.

— Hyvät herrat, ilmoitti Ravanne, — minulla on tiedossani sellainen

paikka. Tuskin sadan askeleen päässä täältä on ikään kuin luostarin

puutarha — jossa luulisi olevansa saloseudulla.

— Seuratkaamme siis nuorukaista, lausahti kapteeni; — viattomuus vie

turvaan!

Ravanne kääntyi mittelemään nauharuusukkeista ystäväämme katseellaan

kiireestä kantapäähän.

— Jos teillä ei ole sopimusta toisen kanssa, iso herra, huomautti

nuorukainen naljailevasti, — niin minä pyydän sitä etua.

— Hetkinen, hetkinen, Ravanne, puuttui puheeseen Lafare. — Minulla on

hiukan selitettävää herra d'Harmentalille.

— Herra markiisi, vastasi chevalier, — teidän miehuullisuutenne

on niin täydesti tunnettu, että tarjoamanne selittäminen osoittaa

hienotuntoisuutta, josta minä vakuutan tuntevani vilpitöntä

kiitollisuutta. Mutta selittely vain viivyttäisi meitä hyödyttömästi,

eikä meillä luullakseni ole aikaa hukattavana.

— Kas se on miehen puhetta, chevalier! huudahti Ravanne. —

Katkaistuamme kurkun toisiltamme toivon teidän suovan minulle

ystävyytenne. Olen paljon kuullut puhuttavan teistä hyvässä seurassa ja

jo kauan halunnut tutustua teihin.

Nämä kaksi kumarsivat toisilleen uudestaan.

— Menkäämme, menkäämme, Ravanne, kehotti Fargy; — koska olet

tarjoutunut oppaaksi, niin näytähän tie.

Ravanne hypähti heti metsikköön kuin hirvenvasikka. Hänen viisi

kumppaniaan seurasivat kintereillä. Talutushevoset ja vuokravaunut

jäivät tielle.

Marssiessaan kymmenisen minuuttia kaikki kuusi vastakumppanusta

pysyivät aivan sanattomina joko peläten jonkun kuulevan tai sen

luonnollisen tunteen vallassa, joka vaaran edessä saa ihmisen

hetkiseksi sulkeutumaan itseensä.

— Kas niin, hyvä herrat, virkkoi Ravanne luoden tyytyväisen silmäyksen

ympärilleen, — mitä sanotte paikasta?

— Minä sanon, että jos te kerskaatte tämän löytämisestä, letkautti

kapteeni, — ette suurestikaan tehoa minuun Kristoffer Kolumbuksen

osassa! Teidän olisi tarvinnut vain sanoa minulle, että aioitte lähteä

tänne, niin minä olisin johtanut joukkomme perille silmät ummessa!

— No, monsieur, vastasi Ravanne, — koetamme sovittaa, että saatte

lähteä täältä siten kuin olisitte halunnut tulla.

— Tiedätte, että asiani koskee suoranaisesti teitä, herra markiisi,

huomautti d'Harmental heittäen hattunsa nurmikolle.

— Kyllä, monsieur, vastasi kaartinkapteeni noudattaen chevalierin

esimerkkiä, — ja tiedän myös, että mikään ei voisi olla minulle

samalla kertaa kunniakkaampaa ja ikävämpää kuin kaksintaistelu teidän

kanssanne, olletinkin sellaisesta aiheesta.

D'Harmental ilmaisi hymyllä, että hän osasi kyllä antaa arvoa tälle

kohteliaisuuden kukkaselle, mutta vastauksen sijasta hän tarttui

miekkaansa.

— Mitä kuulinkaan, hyvä paroni, sanoi Fargy kääntyen Valefin puoleen,

— oletteko juuri lähdössä Espanjaan?

— Minun piti lähteä jo viime yönä, herra kreivi, vastasi Valef, — ja

niin tärkeillä asioilla, että minua ei olisi saanut lykkäämään matkaani

tähän hetkeen asti mikään muu kuin se mielihyvä, jota minulle lupasi

tilaisuus tavata teidät aamulla.

— Hitto, sepä surettaa minua, huomautti Fargy vetäen miekkansa esiin,

— sillä jos pahaksi onnekseni sattuisin viivästyttämään teitä, niin

teissä on miestä vihastumaan siitä minulle verisesti.

— Ei lainkaan, minä tietäisin sen tapahtuneen sulassa ystävyydessä,

hyvä kreivi, vakuutti Valef. — Pankaa vain parastanne ja toden teolla,

pyydän, olen täysin käytettävissänne.

— Toimeksi, toimeksi, monsieur, lausui Ravanne kapteenille, joka

laskosti siististi takkinsa ja pani sen maahan hattunsa viereen. —

Näettehän, että jo odotan.

— Ei hätäillä, nuori mies, haastoi vanha soturi jatkaen valmisteluaan

hänelle luontaisella suopeanpilkallisella verkkaisuudella. —

Asehommissa on kylmäverisyys tärkeimpiä ominaisuuksia. Minä olen tuossa

iässä ollut teidänkaltaisenne, mutta saatuani kolmannen tai neljännen

miekanpistoni oivalsin olevani väärällä tolalla, hän sanoi ja paljasti

miekkansa.

— Hitto, monsieur, pilaili Ravanne vilkaistessaan vastustajansa

aseeseen, — onpas teillä tuossa oiva miekka! Se muistuttaa äitini

keittiön suurinta paistinvarrasta, ja harmittaa, kun en tiennyt käskeä

hovimestariamme tuomaan sitä tänne, ollaksemme tasavertaisia.

— Äitinne on kunnioitettava nainen, ja hänen keittiönsä on hyvin

varustettu. Olen kuullut kiiteltävän kumpaistakin, herra chevalier,

vastasi kapteeni melkein isälliseen sävyyn. — Mieltäni pahoittaisikin

riistää teiltä kumpaiseltakaan sellaisen pikkuseikan takia, joka

tuottaa minulle kunnian mitellä miekkoja kanssanne. Olettakaakin siis

sopuisasti, että olette miekkailunopettajan tunnilla, ja osoittakaa

hyvää tarkkaavaisuutta.

Sellainen kehotus oli hyödytön. Ravannea ärsytti vastustajan

tyyneys, jota nuori ja kiihkeä veri ei sallinut hänen saavuttavan.

Hän syöksähtikin kapteenin kimppuun niin raivokkaasti, että miekat

luisuivat toisiaan pitkin kahvaan asti. Kapteeni astahti taaksepäin.

— Ahaa, te irtaudutte hyökkäyksestä, herraseni, huudahti Ravanne.

— Peräytyminen ei merkitse pakoa, pikku chevalier, selitti kapteeni.

— Suositan sitä asetaiteen selviötä mietittäväksenne. Sitä paitsi

tutkistelen taistotapaanne mielelläni. Kas, te näytte olevan

Berthelotin oppilaita. Hän on etevä mestari, mutta yksi paha vika

hänellä on, hän ei opeta väistöjä. Katsokaa nyt, hän jatkoi vastaten

suoraan työntöön sekundisurvaisulla. — Jos minä olisin astahtanut

oikealla jalallani eteenpäin, niin olisitte nyt vartaassa kuin pyy.

Ravanne oli vimmoissaan, sillä hän oli tosiaan tuntenut kupeellaan

vastustajansa miekankärjen, mutta niin keveänä kosketuksena kuin olisi

miekan nuppi häntä hipaissut. Hänen kiukkunsa vain yltyi tiedosta, että

hän oli toiselle velkaa henkensä, ja hän hyökkäili yhä tulisemmin.

— No, noh, nuhteli kapteeni, — nythän menetätte malttinne, —

koetitte puhkaista minulta silmän. Hyi toki, nuori mies, huh! Ja

rintaanko nyt, saakutti! Vai niin, taas sohisitte kasvojani? Pakotatte

minut tekemään teidät aseettomaksi! Vieläkö? Menkää noutamaan

miekkanne, nuori mies, ja hyppikää takaisin yhdellä jalalla, niin

rauhoitutte.

Ja hän lennähdytti rajulla sivalluksella Ravannen miekan parinkymmenen

askeleen päähän.

Tällä kerralla Ravanne viisastui neuvosta. Hän kävi hitaasti ottamassa

miekkansa ja palasi hitaasti kapteenin luo. Tämä piti odotellessaan

miekkansa kärkeä maahan suunnattuna. Mutta nuori mies oli nyt kalpea

kuin silkkiliivinsä, jolle ilmestyi pieni veritäplä. — Olette

oikeassa, monsieur, hän lausui, — ja minä olen vielä lapsi. Mutta

toivoakseni tämä kohtaus edistää miehistymistäni. Vielä muutamia

kokeita, jos suvaitsette, jottei sanottaisi teidän saaneen kaikkea

kunniaa. Ja hän kävi asentoon.

Kapteeni oli oikeassa, Chevalierilta ei puuttunut muuta kuin

malttia hänen ollakseen aseleikissä pelottava mies. Ja hän

huomasikin heti tämän kolmannen erän alussa tarpeelliseksi kohdistaa

omaan puolustukseensa kaiken tarkkaavaisuutensa, mutta hän oli

miekkailutaidossa kyllä liian paljon ylempänä nuoren vastustajansa

tasoa, jotta tämä olisi kyennyt pääsemään voiton puolelle. Tuloksen

saattoi päätellä ennakoltakin. Kapteeni sinkautti miekan toistamiseen

Ravannen kädestä, mutta tällä kertaa hän kävi itse noutamassa sen.

— Herra chevalier, hän lausui antaessaan sen takaisin, osoittaen

kohteliaisuutta, jollaiseen ei olisi luullut hänen pystyvän. —

Te olette urhea nuori mies, mutta uskokaa vanhaa miekkailusalien

ja kapakkain kantavierasta, joka on suorittanut sotakoulutuksensa

Flanderissa ennen teidän syntymäänne, ja taistellut Italian tantereilla

silloin kun te makasitte kehdossa ja paashivuosinanne ollut mukana

Espanjan retkillä: vaihtakaa opettajaa. Jättäkää Berthelot, joka on

teille jo näyttänyt kaiken taitonsa. Ottakaa Bois-Robert, niin lempo

minut periköön, jollette kuuden kuukauden kuluttua ole kykenevä

opettamaan minuakin.

— Kiitän läksystä, monsieur, sanoi Ravanne ojentaen kätensä

kapteenille, eikä hän saanut kahta kyyneltä pidätetyiksi vierimästä

poskilleen. — Toivon sen tuottavan minulle hyötyä. Ja ottaessaan

kapteenin kädestä miekkansa hän pisti sen takaisin huotraan, niin kuin

toinen oli jo tehnyt.

Kumpainenkin siirsi sitten katseensa kumppaneihin, nähdäkseen millä

kannalla asiat olivat toisaalla. Ottelu oli päättynyt. Lafare istui

ruohikolla, selkä puuta vasten. Hän oli saanut piston, joka olisi

lävistänyt hänen rintansa, jollei miekankärki olisi onneksi osunut

kylkiluuhun ja luisunut tätä pitkin. Siten vamma ensin näytti

vakavammalta kuin se todella oli. Mutta survaisu oli sentään ollut niin

raju, että hän oli pyörtynyt. D'Harmental, hänen eteensä polvistuneena,

tukki verenvuotoa nenäliinallaan.

Fargylla ja Valefilla oli ollut tasapeli: toiselta oli reisi puhki,

toisella haava käsivarressa. Kumpainenkin pyyteli toiselta anteeksi ja

vakuutti vastaisuudeksi mitä lämpimintä ystävyyttään.

— Katsokaahan, nuori mies, virkkoi kapteeni Ravannalle, viitatessaan

kiistakentän eri kohtauksiin, — katselkaa tuota ja miettikää; kolmen

kelpo aatelismiehen veri vuotaa tuossa todennäköisesti vähäarvoisen

naikkosen takia!

— Totisesti, myönsi Ravanne kokonaan tyyntyneenä, — uskonpa teidän

olevan oikeassa, kapteeni, ja te voitte hyvinkin olla ainoa järkimies

meidän joukossamme.

Tällöin Lafare avasi silmänsä ja tunsi auttajassaan d'Harmentalin.

— Chevalier, hän lausui, — tahdotteko noudattaa ystävän neuvoa?

Lähettäkää tänne välskärintapainen, jonka löydätte vaunuista — otin

hänet mukaan kaiken varalta, — rientäkää kiireen kaupalla Pariisiin,

näyttäytykää tänä iltana oopperatanssiaisissa, ja jos teiltä kysytään

minusta, niin kieltäkää nähneenne minua viikkoon. Minun suhteeni saatte

olla aivan huoletta, en hiisku teistä sanaakaan. Jos teille kuitenkin

sattuisi jotakin ikävää keskusteltavaa sotaoikeuden kanssa, niin

antakaa siitä minulle heti tieto, sopikaamme keskenämme, ettei jutusta

koidu sen enempää.

— Kiitän, herra markiisi, vastasi d'Harmental. — Jätän teidät, koska

tiedän teidän jäävän parempaan hoitoon kuin minä voisin antaa. Muutoin,

uskokaa minua, ei mikään voisi saada minua eroamaan teistä ennen kuin

näkisin teidät vuoteessanne.

— Onnea matkalle, hyvä Valef, toivotti Fargy, — sillä tuo naarmu ei

estäne lähtöänne. Palattuanne älkää unohtako, että teillä on ystävä

Louis-le-Grandaukion neljässätoista.

— Ja jos teillä, hyvä Fargy, on jokin asia hoidettavana Madridissa,

ilmoittakaa se minulle. Voitte luottaa siihen, että se toimitetaan

toverillisen auliisti ja huolella.

Ystävykset paiskasivat toisilleen kättä niin kuin mitään ei olisi

tapahtunut.

— Hyvästi, nuori mies, hyvästi, virkkoi kapteeni Ravannalle. — Älkää

unohtako neuvoani. Jättäkää Berthelot ja ottakaa Bois-Robert, ennen

kaikkea,' pysykää tyynenä, irtautukaa lähiottelusta tarpeen tullen,

väistäkää oikeana hetkenä, niin teidät vielä luetaan valtakunnan

etevimpiin miekkamiehiin. Viekää terveiset äitinne kookkaimmalle

paistinvartaalle.

Nokkeluudestaan huolimatta Ravanne ei keksinyt mitään vastaukseksi

kapteenille. Hän vain kumarsi ja lähestyi Lafarea, joka hänestä näytti

saaneen pahimman vamman.

D'Harmental, Valef ja kapteeni kiirehtivät lehtokujalle ja

vuokravaunujen luo ja havaitsivat välskärin nukahtaneen niihin.

D'Harmental herätti hänet ja neuvoen suunnan ilmoitti hänelle, että

markiisi de Lafare ja kreivi de Fargy tarvitsivat hänen apuaan. Lisäksi

hän käski kamaripalvelijansa laskeutua ratsailta ja mennä avuksi.

Kääntyen sitten kapteenin puoleen hän virkkoi:

— Herra kapteeni, en luule olevan viisasta lähteä tilaamallemme

aamiaiselle. Vastaanottakaa siis tässä kiitokseni suuresta

palveluksestanne, ja koska näytte olevan jalkaisin, sallikaa minun

tarjota teille toinen hevoseni muistoksi minusta. Ottakaa täysin

vapaasti: ne ovat kelpo eläimiä, — huonompikaan näistä kahdesta ei

jätä teitä pulaan silloin kun teidän ei tarvitse siltä vaatia neljää

tai viittä penikulmaa enempää tunnissa.

— Toden totta, chevalier, vastasi kapteeni luoden syrjäsilmäyksen

näin anteliaasti tarjottuun hevoseen. — Eihän mokomasta kannattaisi

puhuakaan. Aatelismiesten kesken ovat veri ja kukkaro kaikin ajoin

käytettävissä. Mutta te teette esityksenne niin sievällä tavalla,

etten voi kieltäytyäkään. Jos voitte vielä joskus käyttää minua mihin

tahansa, niin muistakaa, että olen valmis palvelemaan teitä.

— Ja, mistä minä tarpeen tullen löytäisin teidät, monsieur? kysyi

d'Harmental hymyillen.

— Minulla ei ole vakinaista asuntoa, chevalier, mutta aina saatte

minusta selon, kun pistäydytte La Fillonille, pyydätte saada puhutella

Normandiatarta ja häneltä tiedustatte kapteeni Roquefinettea.

Ja noiden kahden nuoren aatelismiehen noustessa ratsaille kapteeni

teki samoin, pannen itsekseen merkille, että d'Harmental oli hänelle

jättänyt komeimman noista kolmesta.

He olivat lähellä tienristeystä, ja kukin lähti täyttä laukkaa omalle

suunnalleen.

Paroni de Valef saapui kaupunkiin Passyn tulliportista ja karautti

suoraa päätä Arsenaliin,[8] kuulusti asioita toimitettavikseen Mainen

herttuattarelta, jonka saattueeseen hän kuului, ja lähti vielä samana

päivänä Espanjaan.

Kapteeni Roquefinette teki kolme tai neljä kierrosta käymäjalkaa, ravia

ja neliä Boulogne-metsässä koetellakseen ratsunsa eri ominaisuuksia.

Todettuaan sen oivaksi ja hyvärotuiseksi eläimeksi, niin kuin chevalier

oli vakuuttanutkin, hän palasi hyvin tyytyväisenä isäntä Durandin luo,

syöden siellä yksinään kolmelle tilatun aamiaisen.

Päivemmällä hän vei ratsunsa hevostorille ja myi sen kuudestakymmenestä

louisdorista, — puolesta arvosta, mutta pitää kyetä uhraukseen, kun

tahtoo nopeasti rahaa.

Chevalier d'Harmental taas poikkesi Muetten lehtokujalle, saapui

Pariisiin Champs-Élyséesin suurta puistokatua pitkin ja löysi

asunnossaan Richelieu-kadun varrella kaksi kirjettä.

Toinen oli hänelle niin tuttua käsialaa, että hän sitä katsellessaan

tunsi väristystä koko ruumiissaan. Otettuaan sen käteensä hän avasi sen

paljastaen vapisemisellaan, kuinka tärkeänä hän sitä piti. Sisältönä

oli:

"Rakas chevalier!

Ihminen ei ole sydämensä valtias, tiedättehän, ja luontomme

koettelemuksia on kykenemättömyys rakastaa kauan samaa henkilöä

tai esinettä. Minä toki tahdon saada muihin naisiin verraten sen

ansion, etten petä sitä, joka on ollut rakastajani. Älkää siis tulko

tavallisena hetkenänne, sillä teille sanottaisiin, etten ole kotona,

ja minä olen niin tunnontarkka, etten tahtoisi vaarantaa ovenvartijaa

tai kamarineitoa panemalla heitä lausumaan valhetta.

Hyvästi, rakas chevalier! Älkää muistelko minua kovin pahalla ja

sallikaa minun vielä kymmenen vuoden kuluttua ajatella teistä samaa

kuin tällä hetkellä, nimittäin että te olette Ranskan ylevimpiä

aatelismiehiä.

_Sophie d'Averne_."

— Tulimmaista! huudahti d'Harmental iskien nyrkkinsä siroon

boule-pöytään niin että se rakoili liitoksistaan. — Jos olisin

surmannut tuon Lafare-paran, niin surisin sitä kaiken ikäni!

Tämän purkauksen jälkeen, joka hieman lohdutti häntä, chevalier

alkoi astella oven ja ikkunan väliä. Tämä osoitti, että miesparka

vielä tarvitsi muutamia tällaisia pettymyksiä ollakseen sillä

filosofisella moraalitasolla, jota uskoton kaunotar hänelle saarnasi.

Monen kierroksen jälkeen hän näki lattialla toisen kirjeen, täysin

unohdettuna. Muutamaan kertaan hän vielä sivuutti sen, katsellen

sitä ylvään välinpitämättömästi. Lopulta hän tuli ajatelleeksi,

että se voisi kääntää hänen mietteensä edellisestä, otti sen ylös

halveksivasti, avasi vitkallisesti, silmäili tuntematonta käsialaa,

etsi allekirjoitusta, joka puuttui, ja käyden hieman uteliaaksi tästä

salaperäisyydestä luki seuraavaa:

"Chevalier!

Jos teillä on sielussanne neljänneskään sitä romanttisuutta ja

sydämessänne puoletkaan siitä miehuullisuudesta, jota ystävänne

väittävät teissä huomanneensa, on teille tarjona teidän arvoisenne

yritys, jonka tuloksena saatte kostaa enimmin inhoamallenne miehelle.

Samalla se johtaa teidät niin loistavaan päämäärään, että te ette

ole ihanimmassa unelmissannekaan sellaista koskaan haaveksinut. Hyvä

haltia, jonka tehtävänä on saattaa teidät lumotulle tielle ja johon

teidän tulee täydellisesti luottaa, odottaa teitä ensi yönä kello

kahdestatoista kahteen oopperatanssiaisissa. Jos tulette sinne ilman

naamiota, niin hän saapuu luoksenne. Jos käytätte naamiota, niin

tunnette hänet sinipunaisesta nauhasta, jota hän käyttää vasemmalla

olkapäällään. Tunnussana on: _Sesam, avaudu!_ Lausukaa se rohkeasti,

niin näette paljon ihmeellisemmän luolan avautuvan kuin Ali Baba."

— Olkoon menneeksi! päätti d'Harmental. — Ja jos sinipunaisesta

nauhastaan tunnettava haltia pitää lupauksensa vain puoleksikin, niin

hän on totta tosiaan osunut oikeaan mieheen!