Maaliskuun 22. päivänä armon vuonna 1718, eräs ylhäisen näköinen nuori
herrasmies — iältään kahdenkymmenenkuuden ja -kahdeksan välillä —
viivyskeli kauniin espanjalaisratsun selässä Pont-Neuf-sillan Quai
de l'École-rantakadun puoleisessa päässä kello kahdeksan tienoissa
aamulla. Hän istui satulassa niin suoraryhtisenä ja vakaana, että olisi
voinut luulla messire[1] Voyer d'Argensonin, valtakunnan poliisivoimien
kenraaliluutnantin, asettaneen hänet sinne vartiopalvelukseen.
Puolisen tuntia hänen katseensa harhaili ympäristössä ja vilkaisi
usean kerran kärsimättömästi La Samaritainen pumppuhuoneen kelloa,
mutta kiintyi sitten ilmeisen tyytyväisenä erääseen henkilöön, joka
Dauphine-aukiolta tullen teki puolikäännöksen oikeaan ja asteli häntä
kohti.
Nuoren ratsumiehen huomion oli herättänyt pitkä mies. Hän ei käyttänyt
muodin mukaisesti peruukkia tuuheilla mustilla hiuksillaan, joiden
seassa jo näkyi harmaitakin hapsia. Puku oli puolittain porvarillinen,
puolittain sotilaallinen, ja sitä koristi olkaruusuke, jonka alkuaan
tummanpunainen väri oli sateiden liottamana ja auringon paahtelemana
kauhtunut punaisenkellertäväksi. Lisäksi hänellä oli aseistuksena
pitkä, viistoon kiinnitetty miekka, joka huiteli hänen pohkeitaan.
Miehen saattoi päätellä neljänkymmenenviiden tai -kuuden vuoden
ikäiseksi, ja hänen kävellessään keskellä katukäytävää verkkaisesti
huojutellen lanteitaan, toisella kädellä sivellen viiksiään ja toisella
viittoen ajopelejä sivuuttamaan etäämmältä, hänen kasvonpiirteensä,
käyntinsä, ryhtinsä, koko olemuksensa ilmaisi sellaista häpeilemätöntä
huolettomuutta, että tarkkaileva ratsastaja väkisinkin hymyillen mutisi
itsekseen:
— Tuostapa taidan saada!
Tätä otaksumaansa koetellakseen nuori aatelismies suuntasi
ratsunsa suoraan tulijaa kohti, ilmeisesti aikoen puhutella.
Nähdessään tuntemattoman haluavan häneltä jotakin jälkimmäinen
seisahtui pumppuhuoneen kohdalle, siirsi oikean jalkansa kolmanteen
miekkailuasentoon ja siveli toisella kädellä yhä viiksiään, mutta laski
toisen käden miekkansa nupille, odottaen mitä toisella oli sanottavana.
Nuori aatelismies pysäytti hevosensa hänen eteensä ja virkkoi kohottaen
kätensä hatunreunaan:
— Monsieur, päättelen sävystänne ja esiintymisestänne, että olette
jalosukuinen. Enhän erehdy.
— Ette, monsieur! vastasi puhuteltu tähän omituiseen tiedusteluun,
hänkin vuorostaan koskettaen hattuaan tervehdykseksi. — On tosiaan
hauskaa, että sävyni ja esiintymiseni puhuvat puolestani, ja jos
katsotte asianmukaiseksi suoda minulle arvoasemani, niin voitte minua
puhutella kapteeniksi.
— Olen iloinen siitä, että olette soturi, monsieur, jatkoi ratsastaja
kumartaen jälleen. — Se on minulle lisätakeena, että te ette mitenkään
jättäisi herrasmiestä pulaan.
— En varmasti, kunhan herrasmies ei sentään tahdo vedota kukkarooni,
sillä minä tunnustan teille avomielisesti, että olen juuri jättänyt
viimeisen écuni[2] erääseen Port de la Tournellen[3] kapakkaan.
— Asia ei koske kukkaroanne, kapteeni, vaan päin vastoin pyydän saada
vakuuttaa, että omani on teidän käytettävissänne.
— Kenen kanssa minulla on kunnia puhua, kysyi kapteeni ilmeisesti
ilahtuen tästä vastauksesta. — Mitä voin tehdä mieliksenne?
— Olen paroni René de Valef, ilmoitti ratsastaja.
— Anteeksi, herra paroni, tokaisi kapteeni, — luulen Flanderin
sodissa kuulleeni sen nimisestä suvusta.
— Kuulun juuri siihen, monsieur, olen syntynyt Liègessä.
Keskustelijat tervehtivät jälleen toisiansa.
— Asiani johtuu siitä, jatkoi paroni de Valef, — että läheinen
ystäväni chevalier[4] Raoul d'Harmental viime yönä minun seurassani
sai niskoilleen pahan riidan, jonka ratkaisuksi joudutaan tänä aamuna
miekkasille. Vastustajiamme oli kolme ja meitä vain kaksi. Niinpä nyt
aamulla pistäydyin markiisi de Gacén ja sitten kreivi de Surgisin
luona, mutta kovaksi onneksi ei kumpikaan ollut viettänyt yötä
vuoteessaan. Selkkauksen selvitystä ei voinut lykätäkään, koska minun
täytyy kahden tunnin kuluessa lähteä matkalle Espanjaan. Välttämättömän
kolmannen miehen puutteessa päätin sijoittua Pont-Neufille, vedotakseni
ensimmäiseen paikalle sattuvaan herrasmieheen. Siten tulin kääntyneeksi
teidän puoleenne.
— Ja siinä teitte hyvin! Tuohon käteen, paroni. Minä olen puolellanne.
Ja saanko kysyä, mikä hetki sovittiin kohtaukselle?
— Puoli kymmenen aamulla.
— Missä se tapahtuu?
— Maillot-portin luona.
— Hitto, nyt ei ole liiaksi aikaa! Mutta te olette ratsain ja minä
jalkaisin. Miten järjestäisimme tämän?
— Ehkä suvaitsette nousta lautasille, kapteeni.
— Kernaasti, herra paroni.
— Huomautan vain, lisäsi nuori aatelismies, ja hänen huulillaan
karehti hymyn häive, — että hevoseni on hieman vauhko.
— Käsitänhän minä sen, sanoi kapteeni peräytyen askeleen ja luoden
uljaaseen eläimeen tuntijan silmäyksen. — Ellen pahasti erehdy, se on
syntynyt Granadan ja Sierra Morenan vuoristojen välimailla. Minulla oli
tuollainen Almanzan sotaretkellä, ja pelkästään polvieni puserruksella
minä useasti taltutin sen lauhkeaksi kuin lampaan kun se tahtoi
riistäytyä nelistämään.
— Ei sitten hätää. Ratsaille siis, kapteeni, ja Maillot-portille!
— Tässä olen, herra paroni.
Ja käyttämättä jalustinta, jonka nuori aatelismies jätti häntä varten
vapaaksi, kapteeni pääsi lautasille yhdellä ponnahduksella.
Paroni ei ollut varoittanut suotta. Hänen ratsunsa ei ollut tottunut
noin painavaan taakkaan ja yritti heti vapautua siitä. Mutta
kapteenikaan ei ollut puhunut perättömiä ja eläin tunsi piankin
tavanneensa väkevämpänsä. Tehtyään pari kolme hypähdystä, joista oli
ainoana tuloksena ratsastajien taitavuuden ilmeneminen ohikulkijain
katseille, se näki parhaaksi todella ja painui täyttä ravia Quai de
l'Écolelle, joka tähän aikaan oli pelkkä satama-alue. Samaa vauhtia se
jatkoi Louvren ja Tuileriesin rantakaduille, ulos Conférence-portista,
ja jättäen vasemmalle Versaillesin viertotien se eteni pitkin
Champs-Élyséesin mahtavaa puistokatua. Tämä johtaa nykyään Place de
l'Étoilen riemuportille. Pont d'Antin-sillalle tultaessa paroni de
Valef hiukan hiljensi juoksua, huomatessaan heidän hyvin ehtivän
Maillot-portille määrähetkeksi. Kapteeni käytti hyväkseen tätä
rauhaisampaa tilaisuutta.
— Nyt, monsieur, hän virkkoi, — voinko tungettelematta kysyä teiltä,
mikä on tappelumme aiheena? Ymmärtänette, että tarvitsisin valaistusta
siihen seikkaan, osatakseni sovittaa käyttäytymiseni vastustajaani
kohtaan ja tietääkseni, kannattaako hänet tappaa.
— Huomautuksenne on varsin asiallinen, kapteeni, vastasi paroni. —
Kerron koko riidan. Me illastimme eilen La Fillonin kapakassa. Tottahan
tunnette sen naikkosen, kapteeni?
Totta tosiaan, minähän hänet toimitin seurapiiriin, vuonna 1705, ennen
kuin lähdin sotaretkille Italiaan.
— No, voittepa kehua kasvattaneenne oppilaan, joka tuottaa teille
kunniaa, kapteeni! sanoi paroni nauraen. — Siellä siis istuimme
illallisella kahden kesken, d'Harmental ja minä.
— Ilman ainoatakaan kauniin sukupuolen edustajaa? kummeksui kapteeni.
— Niin, hyväinen aika, niin! Minun täytyy huomauttaa, että
d'Harmentalissa on munkkimaisuuden vikaa. Hän käy La Fillonilla
ainoastaan jotta häntä ei piikiteltäisi sen paikan kaihtamisesta, ja
rakastaa vain yhtä naista kerrallaan. Nykyään hän on kiintyneenä pikku
d'Averneen, kaartinluutnantin puolisoon.
— Hyvä on.
— Keskustellessamme siinä yhtä ja toista kuului viereiseen aitioon
tulevan hilpeä seurue. Kun keskustelumme koski yksityisiä asioita, me
vaikenimme, siten tahtomattamme joutuen kuuntelemaan naapurien puhelua.
Mutta sattuman leikki on niin kummallista, että he juttelivat juuri
samasta aiheesta, jota meidän ei olisi sopinut kuulla käsiteltävän.
— Chevalierin rakastajattaresta, kenties?
— Oikein arvattu. Heti ensimmäiset sanat kuultuani nousin viedäkseni
pois Raoulin, mutta hän laski kätensä Olalleni ja painoi minut takaisin
istumaan.
"Philippe[5] on siis pihkaantunut pikku d'Averneen?" sanoi muuan ääni.
"Marskitar d'Estréesin juhlasta saakka, jossa hän Venukseksi
laittautuneena ojensi regentille hankkiluksen ja samalla lausumassaan
runossa vertasi häntä Marsiin."
"Mutta siitähän on jo viikko", huomautti kolmas ääni.
"Vaikka onkin", vastasi ensimmäinen. "Katsokaas, pikku rouva hiukan
vastusteli, joko todellisesti kiintyneenä d'Harmental-parkaan tai
tietäen, että regentti rakastaa vain vastustelevaa. Lopulta hän tänään
aamulla, saadessaan kukkia ja jalokivikoruja, suvaitsi luvata ottavansa
nyt illalla vastaan hänen korkeutensa."
— Ahaa! virkkoi kapteeni. — Alan jo ymmärtää. Chevalier pani siitä
pahakseen?
— Niin juuri. Hän ei nauranut sille niin kuin me olisimme tehneet, te
tai minä — toivoakseni ainakin — eikä ajatellut käyttää tätä tapausta
everstin valtakirjan saamiseksi takaisin, se kun oli riistetty häneltä
muka säästäväisyyden nimessä. Sen sijaan hän valahti niin kalpeaksi,
että luulin hänen pyörtyvän. Sitten hän lähestyi välilaudoitusta ja
koputti siihen nyrkillään, jotta toiset vaikenisivat.
"Hyvät herrat", hän sanoi, "minun täytyy mielipahakseni väittää
teitä vastaan, mutta se teistä, joka kertoo rouva d'Avernen suoneen
kohtauksen regentille tai kellekään muulle, valehtelee jutussaan."
"Minä siitä mainitsin ja pysyn kertomassani, monsieur", vastasi
ensimmäinen ääni. "Ja jos siinä on jotakin paheksumisen aihetta teille,
niin olen nimeltäni Lafare, kaartinkapteeni."
"Ja minä Fargy", ilmoitti toinen ääni.
"Ja minä Ravanne", lisäsi kolmas.
"Hyvä on messieurs", jatkoi d'Harmental. "Huomenna kello yhdeksän ja
puoli kymmenen välillä Maillot-portin luona. Ja hän palasi istumaan
minua vastapäätä. Toiset herrat alkoivat haastella muusta, ja me
lopetimme aterian. Siinä koko juttu, kapteeni. Tiedätte siitä nyt yhtä
paljon kuin minäkin."
Kapteenilta pääsi äännähdys, joka tuntui vähäksyvän tapauksen
vakavuutta. Mutta vaikka hän ei siis oikein hyväksynytkään chevalierin
närkästymistä, hän päätti silti parhaansa mukaan kannattaa asiaa,
jonka esitaistelijaksi oli arvaamattaan joutunut, niin vajavasti
perustellulta kuin se hänestä näyttikin. Ja peräytyminen olisi
muuten jo myöhäistäkin. Oli ehditty Maillot-portille, ja eräs nuori
ratsastaja, joka näkyi odottelevan ja oli jo kaukaa huomannut paronin
ja kapteenin, kannusti hevosensa laukkaan ja lähestyi nopeasti. Se oli
chevalier d'Harmental.
— Rakas chevalier, lausui paroni de Valef puristaessaan hänen
kättänsä, — salli minun esitellä sinulle vanhan ystävän puutteessa
uusi. Ei Surgis eikä Gacé ollut kotona. Tapasin tämän herran
Pont-Neufillä, selitin hänelle pulamme, ja hän tarjoutui ystävällisesti
päästämään meidät siitä.
— Niinpä olen sinulle kaksinkertaisessa kiitollisuuden velassa, rakas
Valef, vastasi chevalier luoden kapteeniin katseen, jossa ilmeni hieman
oudostelua. — Ja teiltä, monsieur, minun on pyydettävä anteeksi,
kun aloitan tuttavuutemme syöksemällä teidät suoraa päätä tällaiseen
ilkeään juttuun. Mutta toivottavasti suotte minulle jonakin päivänä
tilaisuuden vastapalvelukseen. Pyydän teitä tarpeen tullen käyttämään
vapaasti minua niin kuin minä nyt teitä.
— Hyvin puhuttu, chevalier, vastasi kapteeni hypäten maahan, —
ja teidän esiintymistapanne saisi minut samoamaan maailman ääriin.
Sananlasku on oikeassa: ainoastaan vuoret eivät tapaa toisiaan.
— Mikä tämä omalaatuinen olento on miehiään? kysyi d'Harmental hiljaa
Valefilta, kapteenin verrytellessä jalkojaan ja käsiään tantereen
tömistelyllä.
— En tosiaankaan osaa sanoa, vastasi Valef, — mutta sen tiedän,
että me ilman häntä olisimme kiusallisessa asemassa. Varmaankin joku
pennitön seikkailijasoturi, jonka on rauha työntänyt syrjään niin kuin
monelle muullekin on sattunut. Saammehan sitä paitsi kohta arvostella
häntä toiminnassa.
- Kas niin, virkkoi kapteeni elpyen liikuntaharjoituksestaan, — missä
ovat keikarimme, chevalier? Tunnen olevani vireessä tänä aamuna.
— Tullessani teitä vastaan, huomautti d'Harmental, — he eivät olleet
vielä saapuneet, mutta huomasin puistokadun päässä jonkinlaiset
vuokravaunut, joita he voivat syyttää, jos viivästyvät. Ja oikeastaan,
— he eivät olekaan vielä myöhässä, sillä kello on vasta juuri puoli
kymmenen.
— Ehättäkäämme siis heidän edelleen, esitti Valef laskeutuen
vuorostaan ratsailta ja heittäen ohjakset d'Harmentalin
kamaripalvelijalle. — Sillä jos he saapuisivat kohtauspaikalle meidän
lörpötellessämme täällä, näyttäisi siltä kuin me antaisimme odottaa
itseämme.
— Olet oikeassa, myönsi d'Harmental.
Hänkin hyppäsi nyt maahan ja läksi astelemaan portin ulkopuolelta
alkavaa puistoa kohti kahden kumppaninsa saattamana.
— Eivätkö herrat tilaa mitään? kysyi portin äärellä olevan ravintolan
omistaja, joka oli kurkkimassa itselleen vieraita.
— Kyllä väinkin, isäntä Durand, vastasi d'Harmental, joka ei
välttääkseen häiritsemistä tahtonut herättää epäilyä, että hän liikkui
muilla asioilla kuin tavallisella kävelyllä. — Aamiainen kolmelle!
Teemme kierroksen lehtokujalla ja palaamme kohdakkoin.
Hän pudotti kolme louisdoria ravintoloitsijan kouraan. Kapteeni
näki kultarahojen peräkkäisen välkähtelyn ja arvioi perinpohjaisena
alan tuntijana nopsasti, mitä Boulogne-metsän laidalla saattoi
vaatia seitsemänkymmenenkahden livren laskuun. Hän tunsi isännän ja
katsoi pikku evästyksen hyödylliseksi, joten hän vuorostaan lähestyi
ravintoloitsijaa ja huomautti tälle:
— Kuuleppas, krouvari ystäväiseni, tiedäthän, että minä ymmärrän
antimien arvon ja että minun parissani ei pääse summaa suotta
paisuttamaan? Viinin pitää olla hienoa ja ruokaa runsaasti! Ymmärrätkö?
— Olkaa huoletta, kapteeni, takasi isäntä Durand. — En minä pyrkisi
pettämään teidänlaistanne kokenutta miestä.
— Hyvä on. Minä en ole haukannut mitään kahteentoista tuntiin.
Ravintoloitsija ilmaisi kumarruksella, että hän ymmärsi ohjeen, ja
peräytyi keittiöpuolelleen saatuaan sellaisen käsityksen, että hän ei
ollutkaan tehnyt niin hyvää kauppaa kuin oli ensin toivonut. Kapteeni
viittasi hänelle vielä puolittain ystävällisesti, puolittain uhkaavasti
ja sitten jouduttaen askeleitaan liittyi chevalierin ja paronin
seuraan; nämä olivat jo seisahtuneet odottamaan häntä.
Chevalier ei ollut erehtynyt vuokravaunujen tarkoituksesta. Ensimmäisen
lehtokujan mutkassa hän näki kolmen vastustajansa astuvan niistä
maahan. He olivat markiisi de Lafare, kreivi de Fargy ja chevalier de
Ravanne.
* * * * *
Lafare on heistä parhaiten tunnettu jälkeenjääneiden runojensa
perusteella ja sotilasuransa ansiosta. Hän oli iältään
kolmenkymmenenkuuden ja -kahdeksan vaiheilla, avomielisen ja
suoraluontoisen näköinen, ehtymättömän hilpeä ja hyväntuulinen, aina
valmis pitämään puoliaan ketä hyvänsä vastaan, pöydässä, pelissä
ja aseleikissä, ilman kaunaa ja katkeruutta, ja kauniin sukupuolen
yleisessä suosiossa. Regentti oli suuresti kiintynyt häneen,
nimittänyt hänet kaartinkapteeniksi ja kymmenvuotisen likeisen
ystävyssuhteen aikana toisinaan huomannut hänet kilpailijakseen, mutta
aina uskolliseksi palvelijakseen. Prinssi, jolla oli tapana antaa
liikanimiä kaikille kumppaneilleen ja kaikille rakastajattarilleen,
nimittelikin häntä _hyväksi lapsukaiseksi_. Jonkin aikaa oli Lafaren
puoleensavetävyys kuitenkin tuntuvasti heikentynyt hovinaisten ja
oopperan tyttöjen keskuudessa hänen oivan entisyytensä laskemasta
vankasta perustasta huolimatta. Oli alettu huhuilla, että hän
oli antautumassa naurunalaiseksi, kesyttymällä säännöllisiin
elämäntapoihin. Toisin jotkut hänen maineensa pelastamiseksi
kuiskailivat, että siihen näennäiseen kääntymykseen ei ollut muuta
syytä kun mademoiselle de Contin[6] mustasukkaisuus. Väitettiin, että
tämä _madame la duchessen_[7] tytär ja suuren Condén jälkeläinen
suvaitsi tuntea erikoista kiintymystä regentin kaartinkapteeniin. Tätä
käsitystä muuten vahvisti kapteenin lyöttäytyminen tuttavallisiin
väleihin herttua de Richelieun kanssa, jota taasen pidettiin
mademoiselle de Charolaisin rakastajana.
Kreivi de Fargya mainittiin tavallisessa puheessa "komeana Fargyna",
käyttäen isiltä periytyneen arvonimen sijalla luonnon antamaa
määritelmää. Häntä arvosteltiin todellakin sukupolvensa miehisen
kauneuden huomattavimmaksi edustajaksi. Tänä lemmenleikin aikakautena
se asema tuotti velvoituksia, joista hän ei ollut milloinkaan
peräytynyt, vaan aina suoriutunut kunniakseen. Olisi ollut suorastaan
mahdotonta tavata komeampaa ulkomuotoa. Samalla hän oli tuollainen
sirouden ja voimakkuuden, joustavuuden ja vilkkauden perikuva,
jollaisessa yhtyivät senaikuisen romaanikirjallisuuden sankarien
vastakkaisimmatkin puoleensa vetävät piirteet. Sievämuotoinen pääkin
oli saanut sitä kauneuden ristiriitaisuutta, nimittäin mustat hiukset
ja siniset silmät, ja kasvonpiirteiden terävyyttä tehosti naisellinen
hipiä. Maailmanmiehen sujuvaan käytökseen liittyi henkevyyttä,
alttiutta ja uljuutta, ja kaikesta tästä ymmärtää, kuinka suureen
arvoon Fargyn täytyi päästä seurapiireissä tänä huimaluontoisuuden
aikakautena.
Chevalier de Ravanne taasen — joka on jälkimaailmalle jättänyt niin
kummallisia nuoruudenmuistelmia, että niitä oikeaperäisyydestään
huolimatta aina tekisi mieli pitää hänen nimiinsä tekaistuina — oli
vasta hovipojan asemasta päässyt nuorukainen, mutta rikas ja suvultaan
suuri, elämään sen kultaportista astunut ja kaikella nuoruuden
tulisuudella, harkitsemattomuudella ja halukkuudella sen lupaamiin
nautintoihin siekailemattomasti syöksyvä. Kahdeksantoistavuotiaan
tavoin hänestä tulikin yltiöpäinen kaikissa aikakautensa paheissa kuten
puollettavissakin ominaisuuksissa. Saattaa siis helposti ymmärtää,
millaista ylpeyttä hänessä nostatti esiintyminen Lafaren ja Fargyn
kaltaisten miesten asetoverina kohtauksessa, jonka täytyi herättää
huomiota vuodekomeroiden supattelussa ja seuraelämän illanvietoissa.