Pahantekijä.
Koko hävitystyö oli tehty muutamassa silmänräpäyksessä, ja nyt Anton
parka seisoi keskellä sitte seuraavaa syvää hiljaisuutta
kauhistuksissaan teoistansa. Hiki vieri karpaloina alas hänen otsaltaan
ja joka tuulenhenkäys ratiseviin lehtiin pani hänet ahdistuksesta
vapisemaan.
Hän juoksi ylämäkeen pihlajain välitse, kiviaidan ylitse ja ulos
kenttää pitkin. Mutta omatunto seurasi mukana ja sen ääni kuului yhä
selvemmin.
Ja tyytymättömyys hänen suunsa ympärillä oli joka hetki muuttua
itkuksi.
Hän astuskeli edes takasin, seisoi hiljaa ja mietiskeli, istui aidoilla
ja kivillä, mutta ei saanut rauhaa. Hän tunsi, että hän nyt ei
uskaltaisi edes katsoa Aneakaan silmiin.
Tällä välin yö pimeni yhä enemmän. Hän vaistomaisesti astui takaisin
hautuumaata kohti, jonka poikki oli suorin tie kaupunkiin.
Päästyään aidan luo rykäsi hän, saadakseen enemmän rohkeutta, mutta
samalla hänen silmänsä itsestään kääntyivät Riben hautaan päin.
Silloin tunkeutui hänen ahdistetusta rinnastaan heikko huudahdus ja
tukka nousi kauhusta pystyyn.
Valkoinen haamu tuli hautapatsaan takaa näkyviin ja läksi juuri sinne
päin, jossa Anton seisoi.
Nyt hän juoksemaan pakoon, minkä kerkisi. Mutta ensimmäisen aidan luo
hän pysähtyi ja katsoi taaksensa. Hautuumaan aidan luona näkyi sedän
haamu korkeana ja valkoisena, mutta eipä se yrittänytkään ajamaan häntä
takaa eikä poistumaan kuolleiden leposijasta.
Ylhäällä tunturilla, josta kautta Antonin nyt täytyi pimeässä
kompuroiden kulkea, laskeutui hän polvilleen ja itki ja rukoili
Jumalalta armoa ja anteeksi antamusta suuresta synnistään sekä lupasi
tunnustaa sen ihmisille ja kärsiä rangaistuksen, jonka oli ansainnut.
Viimein hän väsyneenä ja masentuneena tuli Anen luo, joka heti huomasi,
että ei kaikki ollut oikein.
Hän oikein sydämmestänsä sääli Antonia, sillä olipa ihan häpeä saada
sellaista kohtelua kuin hän sekä Jumalalta että ihmisiltä. Mutta mitä
hyötyä oli tuollaisesta käytöksestä? Ennemmin olisi hänen pitänyt
totella sitä neuvoa, kuin Ane kerran antoi hänelle. Nyt hän
narrimaisuudestaan joutui paljon pahempaan pulaan.
"Vaan nyt sinun pitää lähteä pois koko kaupungista huomisaamuna ennen
auringon nousua."
Ei, sitä Anton ei suinkaan aikonut tehdä. Huomeisaamuna hän päätti itse
mennä kylänvoudin luo ja tunnustaa kaikki ja sitte kärsiä
rangaistuksensa. "Nyt setä kyllä toimittaa minulle vapaan elannon
joksikin ajaksi", sanoi hän katkerasti.
Ane taisteli vastaan, mutta Antonin päätös oli horjumaton. Ja kuin hän
viimein kertoi hautuumaalla näkemänsä haamun, joka vaikutti hyvin
kammottavasti taikauskoiseen Aneen, sekä Jumalalle tekemänsä lupauksen,
silloin lastenkodin Ane tuli niin liikutetuksi tästä ihmisen
rehellisyydestä, vaikka kaikki oli liittoutunut häntä vastaan, että
pani pehmoiset kätensä Antonille kaulaan kuten ennen muinoin ja
suudellen sanoi:
"No, sen minä sanon, että sinä olet paljon parempi minua, niin hyvä ja
jumalinen, Anton."
Ja Anton tunsi, miten hyväätekevältä yhdenkin sydämmen luottamus ja
rakkaus tuntuu hädän hetkenä, ja hän nojautui Anea vasten, tätä ainoaa
ystävää, kuin hänellä oli tässä katkerassa maailmassa.
* * * * *
Seuraavana aamuna vallitsi yleinen hämmästys koko kaupungissa.
Hautuumaa oli tuota pikaa yhtä täynnä väkeä kuin eilispäivänä.
Konnantyö on kaiketi yhtä houkutteleva kuin urhotyökin.
"Tietysti ne ovat olleet raakoja, juopuneita merimiehiä", sanoi joku
tulliherra. "Tässä kaupungissa nyt ei maksa vaivaa koettaakaan laittaa
eikä istuttaa mitään yhteiseksi kaunistukseksi. Se on ihan mahdotonta."
"Siinä olette ihan oikeassa", vastasi hänen ystävänsä, koulun opettaja.
"Ei edes senkään vertaa kuin kivi tien varrella saa täällä olla
rauhassa. Kaikki tuon roskajoukon pitää vetää alas lokaan. Kurittakaa
te sitä väkeä aika lailla koulussa! Siinä täytyy alkaa ihan alusta."
"Kyllä minä sitä teenkin, mutta eihän ole ihmisten mahdollinen saada
perin kelvottomasta mitään kalua."
"Viekää koululapset ulos kedolle ja opettakaa heitä istuttelemaan puita
ja pensaita, niin saattepa nähdä, että he pian oppivat rakastamaan ja
suojelemaan sitä, josta itse ovat nähneet vaivaa", neuvoi pastori
Omeyer, joka sattumalta seisoi heidän takanaan.
Anton oli tällä välin mennyt kylänvoudin luo ja tehnyt tunnustuksensa.
Kylänvouti Vold muisti varsin hyvin vanhan Riben suvaitsemattomuuden
etäistä sukulaistansa kohtaan. Ja hänhän oli, vaikka ei tuntenutkaan
Antonia, innokkaasti puolustanut häntä, hänellä kun itsellään oli
katkeraa kokemusta tällä alalla. Vold oli ylioppilas-aikanaan kärsinyt
suurinta köyhyyttä sen tähden, että hänen rikas, lapseton tätinsä oli
testamentannut koko omaisuutensa eräälle sisarensa tyttärelle, joka oli
hänen suosikkinsa ja jonka sen tähden piti saada kaikki tyyni ja elää
ylellisyydessä sill'aikaa, kuin hänen köyhät serkkunsa lueskellessaan
laihtuivat niin, että luut pyrkivät ulos nahasta.
Ensi jouluna oli tämä serkku tosin ilosta lahjoittanut kummallekin
miesserkulleen kultavitjat, mutta vuoden päästä hän sitte oli jo
naimisissa ja hän tai oikeammin hänen miehensä tarvitsi rahaa muuhun.
Vold siis nyt tunsi suurta sääliä Antonia kohtaan, ja jos ei olisi
ollut lakia eikä oikeutta, niin hän olisi heti paikalla antanut
Antonille anteeksi, vaikka hänellä olikin oikeuden kultanauha lakkia
kaunistamassa. Sydän loistaa usein kauniimmin kuin virkapuku yksin
kylän voudillakin.
Mutta vaikka nyt täytyikin tulla tutkinto ja tuomio, niin kyllä se oli
tuleva korvatuksi, siitä sai Anton olla vakuutettu. Hän lupasi
toimittaa, että kaupunki korjuutti hautapatsaan ja panetti siihen vähän
varovamman kirjoituksen.
"Sillä näettekös, hyvä Ribe, kuka hyvänsä olisi teidän sijassanne
voinut suuttua. Minä oikein sydämmestäni säälin teitä ... ja teen
teidän hyväksenne, mitä suinkin voin."
"Se on oikein suurenmoista", änkytti Anton, jonka entinen nöyryys pääsi
kokonaan voitolle tästä myötätuntoisuudesta.
"Suurenmoistako?" kysyi Vold kummastellen.
"Niin sitä se on ... se totisesti on vähän... Ei, täytyy sanoa, että se
on suurenmoista", puheli hän vielä etehisessä mennessään.
Iltapäivällä meni myöskin lastenkodin Ane kylänvoudin luo puhumaan sekä
tohtorin ahneudesta että Antonin rehellisyydestä ja hurskaudesta.
"Eipä siltä, että minulla olisi mitään tekemistä hänen kanssansa, mutta
totuuden pitää tulla ilmi, ja Herra tietää, että se mies on saanut
kärsiä tavattoman kovaa kohtelua. Muuten minulla ei ole mitään
tekemistä hänen kanssansa."
Ane olisi varsin hyvin saanut jättää sanomatta tuon valeen, sillä
kylänvouti ilmankin puolusti Antonia niin lämpimästi kuin mahdollista.
Seuraavana päivänä tutkittiin häntä.
Kutsuttujen todistajain joukossa oli ensi sija haudankaivajalla, joka
aikaisin aamulla oli nähnyt hävityksen ja käynyt sen ilmoittamassa. Hän
kertoi nyt asian uudestaan hitaasti ja juhlallisesti:
"Oli aikaisin eilisaamuna kello kuuden tai puoli seitsemän paikoilla,
en tiedä niin tarkkaan... Minä olin juuri juonut kahvia ja menin
katsomaan ikkunasta. Näytti sumuiselta ja minä sen tähden käskin
Rasmesta tuomaan vinniltä alas sadenuttuni..."
"Niin, niin," sanoi Vold, "tuota sinun ei tarvitse kertoa, ei se kuulu
asiaan. Sinä siis menit hautuumaalle."
"Ei, ei, kyllä minun pitää kertoa oikein, miten se oli. Jos minulla ei
olisi ollut sadetakkia, niin minä en olisikaan mennyt sitä tietä, sillä
minä aioin toiselle puolelle kaivamaan Berndinen hautaa. Kerronko nyt
siitä lähtein, kuin menin aidan ylitse, vaiko siitä, kuin tulin
hautapatsaan luo? Minusta se on ihan sama."
"Ala sitte aidasta, ei siitä ole pitkältä hautapatsaalle", sanoi Vold.
"Minulla oli lapio olkapäällä, ja astuessani ajattelin: onhan nyt
oikein lämmin eikä ole märkäkään, paras on jättää sadetakki tuonne
katoksen alle. Ja niin minä teinkin. Mutta astuessani siinä nurmikkoa
pitkin lipesin ja kaaduin ja olipa oikea onni, että en loukkautunut
pahemmin, kun otetaan huomioon, mitä minulla oli kannettavana ja että
rautakanki oli maassa selkäni alla. Siitähän jalkani juuri lipesikin.
Ja siten minä tulin katsahtaneeksi hautapatsaasen, mutta silloin en
ollut uskoa silmiäni; sillä tiesinhän, minkä näköinen se oli edellisenä
päivänä, ja nyt se oli ihan turmeltuna."
Sitte Anton ihan menehtyneenä teki tunnustuksensa.
Haudankaivaja kuunteli ja nyykytti päätään ja mutisi koko ajan.
Kylänvouti kehoitti häntä olemaan salaamatta mitään, ja kuin Anton sen
tähden lopulla kertomustansa puhui valkeasta haamusta, joka astui
rinnettä ylös, virkkoi haudankaivaja:
"Se oli varmaankin se valkea hevonen!"
Kirjuri katsahti ylös ja nauroi, kuulijat tekivät samoin. Ja kylänvouti
koetti saada haudankaivajaa pysymään vaiti.
"Niin, se on tottunut pääsemään sieltä pois sitä tietä, yläveräjästä,
ja siksi yöksi unhottui se ulos", sanoi haudankaivaja.
"Olehan vaiti, sinun vuorosi tulee sitte", keskeytti kylänvouti
hymyillen.
"Hyh, sellaista tyhmeliiniä!" sanoi Ane suutuksissaan puoliääneen.
Tuo tietysti tarkoitti Antonia.
Mutta Anton sanoi hiljaisesti ja vakavasti:
"Se oli sittekin Jumalan lähettämä! Pietarin tykö lähetti hän kukon,
minun luokseni hevosen... Se totisesti on suurenmoista..."
Tutkinto päättyi, tuomio tehtiin ja Anton sai vähäksi aikaa vankeutta.
"Sitä ei paha kyllä käynyt välttää", sanoi kylänvouti. "Mutta minä
lupaan teille, Ribe, että ne päivät tulevat hyvästi maksetuksi, ne
toimittavat teille takaisin jotakin perinnöstä."
Lastenkodin Ane aavisti sitä. Sen tähden hän menetteli hyvin
varovaisesti. Ei kenenkään pitänyt saaman huomata hänen ja Antonin
välillä mitään erikoista.
Ainoastaan kerran kävi hän hänen luonansa tuona vankeusaikana. Ja se
käynti vaikutti syvästi Aneen. Olihan toista ajatella jotakin asiaa
kuin nähdä se elävänä edessänsä.
Ane oli kyllä ajatellut Antonia ja miten raskaalta hänestä vankeus
tuntuikaan. Eikö hän paljon enemmin itse olisi ansainnut rangaistusta
kuin Anton!
Mutta hyvin liikutetuksi Ane sittenkin tuli astuessaan pitkää käytävää,
jonka seinässä oli monta numeroitua ovea, kuullessaan vanginvartian
avainkimpun helinää ja nähdessään oven aukeavan sekä Antonin istuvan
kovalla puupenkillä ja katsahtavan ylös vielä enemmän masentuneena ja
sortuneena kuin ennen.
Suru ja yksinäisyys olivat tehneet syviä merkkejä hänen kasvoihinsa.
Kädet riippuivat velttoina, sillä ei kukaan ollut ajatellut minkään
työn toimittamista hänelle.
Ane olisi heti syöksynyt hänelle kaulaan, jos ei tuo; kiusoittava
vanginvartia olisi koko aikaa pysynyt oven sisäpuolella.
Mutta kyyneleet hänelle tuli silmiin, ja sekin oli kylliksi Antonille.
Anen käynti ja se, että hän muisti häntä ja ajatteli häntä tänä
masentavan surun aikanakin, se jo teki Antonin kiitollisemmaksi häntä
kohtaan kuin mikään muu.
Ane tunsi sen samassa silmänräpäyksessä. Se oli jotakin niin lämpöistä
ja suloista; ihmeellinen ilon ja onnen tunne täytti heidät molemmat.
Anton nosti kätensä suupieleen ja sanoi vilpittömämmin kuin milloinkaan
ennen:
"Se on oikein suurenmoista..."
Eikä Ane nyt sitä vastustanut. Mutta hän sanoi nopeasti jäähyväset,
sillä ei kenenkään pitänyt saada huomata heidän välillänsä olevan
mitään erikoista. Siihen oli Anella omat syynsä.
Mutta päästyään ovelle ei hän voinut olla kääntymättä eikä sanomatta
Antonille:
"Sinä olet paljon parempi minua, Anton, vaikka istutkin täällä. Sinä
olet paljon parempi kuin kaikki muut vapaat ja irralliset, se on
varma."
Vanginvartian mielestä se ei ollutkaan liiaksi sanottu, sillä koko
kaupunki tiesi kertomuksen Anton Riben surullisista vaiheista. Ja jos
jury-oikeus olisi ollut häntä tuomitsemassa, niin hän ihan varmaan
olisi tullut sekä vapautetuksi että kunnioitetuksikin.
Mutta Ane ei tahtonut saattaa ketään, kaikkein vähimmin kylänvoutia
aavistamaan heidän välistä suhdettansa. Sillä siitä asti, kuin Ane oli
jättänyt raha-arkun hänelle, luuli Ane huomanneensa, että hänkin oli
voudinkin mielestä saanut osakseen liian vähän. Eihän viidensadan
taalerin summa antanut kovinkaan paljoa korkoa vuodessa.
Antonin istuessa vangittuna olisi ensimmäisen puolen vuoden korot ollut
pois maksettava. Ja ne, jotka niitä nyt saisivat, tulisivat saamaan
koko vuosikoron, voisivatpa vielä olla melkein varmat, että se tulisi
heille koko ikänsä.
Kaksituhatta taaleria nyt yhteensä karttui, ja oli päätetty jakaa ne
kymmeneen osaan.
Koko kaupunki sai hyvissä ajoin tietää, mikä juhlapäivä nyt koitti,
sillä kello viidestä kuuteen aamulla pyhitettiin se soittamalla kirkon
kelloa.
Kaupunginvaltuusmiehille ehdotti kylänvouti, että testamenttaajan
sukulainen Anton Ribe, saisi ensimmäisen osan, kaksisataa taaleria
vuodessa koko ijäkseen. Tätä ehdotustaan puolusti hän lämpimästi
kuvailemalla Antonin puutteenalaista tilaa ja hänen likeistä
sukulaisuuttaan testamenttaajan kanssa.
Ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti.
Toiseksi ehdotti hän, että toinen osa samoin elinajaksi annettaisiin
testamenttaajan uskolliselle palvelijalle Ane Olsenille, jonka verraton
rehellisyyshän se oli vaikuttanut, että suurin osa rahoista edes
tulikaan kaupungin hyväksi.
Tämäkin ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti.
Kuin Anton pääsi vapaaksi, ei kukaan katsellut häntä halveksivasti
siitä syystä, että hän oli ollut vangittuna; sen hän huomasi varsin
hyvin. Hän pikemmin oli päivän sankari eikä suinkaan vähimmin
lastenkodin Anen mielestä.
Ane katsoi kuitenkin viisaimmaksi antaa ensin vuosikauden kulua, ennen
kuin rupesi Antonin yhtiökumppaniksi. Mutta sitte tekikin hän sen perin
pohjin. Ja kyltissä pienen valkoisen talon seinällä, jossa he alottivat
siirtomaan tavarain kauppansa, oli sinipohjalla kultakirjaimilla "Ribe
ja Kumppani"; eikä kumppani ollut kukaan muu kuin lastenkodin Ane.
Hautuumaalla oli nyt myöskin kirjoitus patsaassa yhtä loistavana ja
kauniina kuin ennen, mutta se oli kylänvoudin pyynnöstä muutettu toisin
kuuluvaksi.