Hautakirjoitus.
Puhutaan toista ja tehdään toista.
Pastori Omeyer, joka oli haudalla puhunut niin kauniisti ja
tarkoittanut niin hyvää niillä sanoillaan, että köyhäin sydämmiin
piirretty hautakirjoitus oli paljon parempi kuin muhkeinkaan kirjoitus
marmoripatsaassa, hän kuitenkin ensinnä ehdotti muistopatsaan
pystyttämistä Riben haudalle.
Ja hän oli jo edeltä päin näkevinään, miten paljo kiitosta oli
kultakirjaimilla luettavana siinä patsaassa.
Eräänä aamuna syksymmällä levisi huhu talosta taloon, että höyrylaiva
tuli laituriin.
Mitä ihmettä se nyt merkitsi?
Sehän muuten asettui ankkuriin ulos seljälle, jossa välistä lainehti
niin kovin, että ei kukaan soutaja uskaltanut lähteä sinne.
Ja yöllä, kuin laivaväki saattoi nähdä jonkun kaikin voimin soutaa
ponnistelevan laivalle päin, silloin saivat veneessä olevat
matkustavaiset panna kätensä torveksi suunsa eteen ja huutaa kaikin
voimin: Vulkan! Vulkan!
Ja naiset ja lapset, jotka makasivat sängyissään ja kuulivat aaltojen
pauhinaa rannasta, luulivat huudon merkitsevän, että oli tulipalo.
Mutta minkähän tähden Vulkan niin komeasti tuli ihan laituriin asti.
Kohta sen jälkeen levisi uusi huhu mahtavasta patsaasta, joka muka oli
tuotu höyrylaivalla, ja se oli oikea ihme.
Kirves sai levätä tynnyrin pohjalla ja kahvipannu pesutiinun vieressä.
Ihmiset alkoivat juosta alas laiturille. Ja kuin sittemmin kaupungin
kolme polisia kävi käskemässä kaikkia kahdeksaa kuorma-ajuria saapumaan
kello 10 paikoilla hevosineen ja ajokaluineen laiturin luo, niin
silloin syntyi melkein yhtä vilkas liike rannassa kuin markkina-aikaan.
Sen sijaan oli tavattoman tyhjää koulussa sinä päivänä.
Mutta opettajilla ei oikeastaan ollut mitään halua tehdä siitä
muistutuksia, vaikka viran puolesta olisi ollut pakkokin. Sillä siinä
kaupungissa harvoin nähtiin kenenkään ajavan kahdella hevosella, vielä
vähemmin kahdeksalla. Eikä siitä suinkaan voinut tulla mitään oikeata
lumireen vetoakaan, kun ei vielä ollut kylliksi lunta siihen
tarkoitukseen. Yhdet ainoat umpivaunut oli koko kaupungissa, ja milloin
niiden onnellinen omistaja ja omistajatar olivat ajelemassa,
kokoutuivat lapset vaunujen ympärille näkemään näiden onnen suosikkien
tulevan sieltä ulos ja sitte katselemaan vaunuja, kunnes ne katosivat
liiteriin ja ovi sulkeutui.
Mutta ajattelehan: kahdeksan hevosta yht'aikaa, Ja patsas niin korkea
kuin kartano, sanoivat muutamat! Sellaista ei oltu ennen nähty eikä
edes kuultu puhuttavankaan.
Sen tähden pysyivät opettajatkin, joilla oli ikkunoita kadulle päin,
hyvin uskollisesti lähellä niitä, kävipä heidän luonansa myöskin
pihahuoneessa asuvia, vähempiosaisia virkaveljiä.
"Tänään meillä olisi pitänyt olla kuukauslupa", sanoi eräs heistä.
"Niin, tänään meillä tietysti pitäisi olla lupa", vastasi toinen.
Mutta alhaalla laivarannassa oltiin täydessä toimessa. Ei ollut mikään
helppo asia saada kyllin vahvoja kaluja eikä siirtää pitkää raskasta
kiveä kärreille.
Siihen aikaan ei ollut mitään sellaista hyödyllistä "kaikki kaikissa"
kuin kaupungin-insinöörejä tai palomestareja. Kylänvouti seisoi siinä
ihan neuvottomana ja katseli viran puolesta. Lähellä asuvaiset
merimiehet ihmettelivät ja neuvottelivat, ja mitä kauemmin tuota kesti,
sitä suurempi syy oli perämiehillä Paulsenilla ja Monsenilla antaa
hyviä neuvoja ja sitä kauemmin saivat naiset ja lapset ihailla tätä
näytelmää, joka näytti olevan huviksi myöskin monelle täys'kasvuiselle
kansalaiselle.
Yksin pastori Omeyerkin seisoi eräillä rappusilla parin
merimiehen-vaimon keskellä, vilkkaasti viittoen käsillään ja unhottaen
hetkiseksi kaikki sairaat.
Oli ihan luonnollista, että laivanveistäjät laiturin toisessa päässä,
jotka olivat korjaamassa vanhaa laivaa, unhottivat sekä tervapyttynsä
että sutinsa ja jättivät tulen ja tervan palamaan ja siirtyivät
lauttansa äärimpään päähän näkemään oikein tarkkaan tuota ihmettä.
Siinä heitä seisoi niin monta yhdessä paikassa, että lautta painui
syvälle veteen ja tappuratukut purjehtivat maihin matkoihinsa.
Viimein huusivat merimiehet ja kaupungin pojat yhteen ääneen "all
right" "go on!" He tahtoivat näyttää osaavansa Englannin kieltä. Ja
sitte lähdettiin meluten ja pauhaten pitkin laituria, pojat huudellen,
tytöt nauraen, merimiehet laulaen tahtia ja perämiehet komentaen.
Kahdeksan yhteen valjastettua hevoskaakkia oli vetämässä, kahdeksan
miestä niitä ajamassa, kullakin läjähtelevä ruoska kädessä, ja
enempikin kuin kahdeksan töllistelevää poikaa joka hevosta kohti tuon
ryhmän ympärillä.
Millä tavalla se kulkue pääsi Rantakadun alapäästä lävitse, jossa
tavallisten maitokärrienkin oli vaikea pujotella kadulle pistävien
talon nurkkain ja rappusien välitse, se on jälkimaailmalle selviämätön
arvoitus. Mutta niin se oikeastaan tapahtui, että merimiehet paikka
paikoin auttelivat nostamalla pyöriä esteiden ylitse.
Että Riben muistopatsas nyt oli saapunut, se, jonka kaupunki oli
tilannut, tiesivät tuota pikaa sekä suuret että pienet. Eikä se
totisesti ollutkaan liiaksi, sanoivat ihmiset.
Jospa heille vain korvaukseksi kaikista sysimisistä, kuin saivat
pitää hyvänään, olisi edes vähänkään annettu selkoa puulaatikon
sisällyksestä, mutta siellä ei näkynyt muuta kuin että patsas oli
punertavaa, sileäksi tahottua graniittia.
Ylämäessä alkoivat pienet hevoset köyristää selkäänsä kuin kissat ja
melkoisesti hiljentää vauhtia. Silloin täytyi merimiesten käydä käsiksi
ja auttaa nyrkkivoimalla. Ja siten mentiin laulaen ja hurraten niin,
että ylempänä oleva koulukartano vavahteli.
Sekä niiden opettajain, joiden luokkahuoneet olivat kadun puolella,
että heidän oppilastensa täytyi juosta ikkunoista katsomaan. Opettajat
totuttuun tapaansa kieltelivät poikia, mutta eivät muistaneet katsoa
heihin päin taikka eivät raaskineet sitä tehdä.
Ja ulkona olevat pikku veitikat juoksivat kiertotietä mäen ympäri.
Viimein päästiin hautuumaalle. Se onneksi ei siihen aikaan ollutkaan
etäällä kaupungista. Kuoppa oli jo kaivettu ja merimiehet ryhtyivät
työhön nuorineen ja rautakankineen.
Ja pojat kiipeilivät ylös puihin punaisten pihlajanmarja-terttujen
väliin tahi haudankaivajan pikku liiterin katon harjalle, joka näkyi
kirkkomäen puiden välistä.
Työ vei paljon aikaa. Kello viisi seisoi patsas viimeinkin kuin kiinni
naulattuna kaikessa komeudessaan.
Perämiehet ja muut merimiehet katselivat riemuitsevasti ympärilleen,
kädet housuntaskuissa. Sepä se olikin ainoa palkka, kuin saivat
vaivoistaan. Ja kuin he sitte tyytyväisesti nykähyttivät päätään
tuttaville, näytti tuo siltä, kuin he olisivat armosta päästäneet heitä
katsomaan tätä heidän mahtityötänsä.
Ja suuret kultakirjaimet loistivat niin, että ne voi erottaa aina
alhaalta hautuumaan portilta asti.
Ne tutkittiin myöskin alusta loppuun, sekä nimi ja vuosiluku että
kaikkein mielestä hyvin ansaitut raamatunlauseet:
"Iloista antajaa Jumala rakastaa.
"Älkää rakastako sanalla eikä kielellä, vaan työllä ja totuudella."
Vanha, saita tohtori Ribe oli tulemaisillaan oikein
kansallispyhimykseksi tässä pikku kaupungissa.
"Niin, hän ei rakastanut sanalla eikä kielellä", sanoi vanha mummo
joukosta.
"Ei, se on totta", vastasi joku pilkallisesti. Lastenkodin Ane se siinä
ei malttanut hillitä mieltänsä,
"Mutta hyvillä töillä ja totuudella", jatkoi mummo vakavasti.
"Mitäpä hän olisi muutakaan tehnyt?" vastasi taas Ane halveksivasti.
"Eihän hän voinut ottaa rahoja kanssansa hautaan."
Lastenkodin Anen ei ollut helppo olla vaiti, kuin kerran pääsi
vauhtiin. Mutta mummot ojentautuivat niin varmasti ja katsoivat häneen
niin terävästi, että Ane huomasi olevan viisainta väistyä pois ennen,
kuin he ehtivät julistaa voi-huutonsa maailman pahuudesta ja
kiittämättömyydestä.
Paremmin osasi Anton hillitä kieltänsä, vaikka suuttumus kuohuikin
hänen sydämmessänsä hänen siinä seisoessaan haudan ympärille
pystytettyä rauta-aitaa vasten.
Tosin hän vielä sanoi: "se on suurenmoista", mutta sydämmessään hän
ajatteli, että sitä oli kerrassaan liian vähä.
Hän ei nyt enää voinut maksaa ei veroja eikä korkoja. Ja nyt olikin jo
talo kaikkine huonoine kaluineen myyty nimismiehen toimesta
huutokaupalla ja hän itse oli siinä kahden tyhjän käden varassa, ja
yhtä laihana kuin hänen viimeinen, melkein nälkään nääntyvä lehmänsä,
jonka lisäksi häntä paha kyllä suuttumus ahdisti joka kerran, kuin hän
johtui ajattelemaan sedän rahoja.
Eivätkä nämä pahat ajatukset suinkaan olleet vähimmin vallalla
nyt, kuin setää kunnioitettiin kaupungin hyvänä enkelinä ja
suojeluspyhimyksenä.
Jospa hän nytkin saisi sata taaleria, päästäkseen Amerikkaan.
Hän oli taas käynyt lastenkodin Anen luona. Niin kauan, kuin Riben talo
oli myymättä, sai Ane asua siellä. Ja hän otti Antonin vastaan hyvin
ystävällisesti. Mutta eipä hän mitenkään voinut auttaa Antonia
pääsemään noista kiusaavista ajatuksista.
Anton kammoi itseään ja ajatuksiaan, palatessansa kotiin hautuumaalta.
Ja Anea hän vielä vähemmin uskalsi ajatella, sillä hän varmaan oli
tänään vielä kymmentä vertaa pahempi kuin tavallisesti. Olihan Anton
hautuumaalla vähän etäämpää nähnyt hänen vihaiset silmäyksensä.
Anton kuitenkin kotiin tullessaan huomasi suureksi huojennuksekseen,
että Ane tänään oli toisella tuulella kuin hän oli odottanut. Hän ei
lausunut sanaakaan Antonista eikä hänen vioistaan, mutta, mutta, mutta
puhui sitä enemmän Riben ahneudesta ja liikuttavasta Jumalan sanan
väärinkäyttämisestä.
Se oli oikea perkeleen kirjoitus tuo siinä hautapatsaassa. Sitähän
Anton toki ei voinut eittää.
Ei, ei hän voinutkaan.
"Ja senkö pitää saada siinä paistaa vuosi vuodelta senkin jälkeen, kuin
sinä ja minä olemme kuolleet. Osaatko sinä sen selittää, Anton?"
Ei, Anton parka ei osannut sitä selittää.
Mutta tunnin päästä, kuin Ane oli mennyt jollekin asialle kaupungille,
astua tallusteli Anton takaisin hautuumaalle. Ja omituista kyllä, se
loistava kultakirjoitus veti puoleensa häntä samoin, kuin tuli vetää
kärpästä vielä senkin jälkeen, kuin se jo on polttanut siipensä.
Oli niin omituista seisoa siinä ihan hautapatsaan edessä. Hänhän oli
tähän asti katsellut sitä ainoastaan matkan päästä.
Hän voi vielä hämärissäkin erottaa kirjaimet ja tavasi vapisevin huulin
molemmat raamatunlauseet.
Yht'äkkiä hän tunsi jotakin luiskahtavan pois jalkansa alta. Hän
kumartui ja tarttui siihen. Se oli haudalle unhottunut rautakanki.
Ja silmänräpäyksellisestä mieleen johtumuksesta, kuin veri syöksähti
hänelle päähän hänen kumartuessaan alas, iski hän, huulet vihasta
vapisevina, rautakangen koko voimallaan tuohon kultakirjoitukseen.
Kauhistuen katsahti hän taaksensa, kuin kivisirpaleet lensivät ensi
iskusta, mutta oli kuitenkin kyllin rohkea tekemään työnsä päähän asti
ja löi vielä kerran koko voimallaan vähän alemmaksi.