Äiti.
Lastenkodin Ane ei juuri näyttänyt ulkonaisessa elämässään mitään
erikoisia merkkejä siitä, että hän oli Nilkku-Olan ja Vene-Riitan
tytär, mutta hänen sisällänsä pysyivät nuo sukumerkit yhä jäljellä.
Eikä hän koettanutkaan niitä sukumerkkejä itsestään karsia;
toisenlaisissa oloissa olisivat ne saattaneet kehittyä hyvinkin
pahoiksi. Hän oli sellaisenansa ainoastaan siirtynyt ylemmäksi vähän
arvokkaampaan säätyluokkaan.
Mutta vuosikauden kuluttua avioliitossa syntyi hänelle poika, ja siitä
alkoi uusi kausi hänen elämässään. Sillä ei mitään siitä kaikesta, kuin
hänelle oli tähän asti tapahtunut, käynyt verrata tähän.
Äidin ilo orasti niin kuin verholehdet uudessa hitaasti kasvavassa
taimessa. Äidin ilo, tämä vaimon puhtain ja autuaallisin tunne, täytti
hänen sydämmensä kiitollisuudella Jumalaa kohtaan. Ja kiitollisuus
herätti hänessä halun tulla hyväksi.
Kuin rakkauden aurinko kerran paistaa johonkin huoneesen, leviävät sen
säteet silloin sekä lapsiin että vanhaan, nojatuolissa lepäävään
äidinisään.
Äidin isä oli nyt etsittävä. Olipa hän ennen ollut millainen hyvänsä,
niin nyt hän oli sekä isä että äidinisä.
Ane läksi itse maalle tuomaan tylsistynyttä vanhusta kaupunkiin
ristiäisiin.
Ja Nilkku-Olassa heräsi uusi lämpöisempi tunne eloon, ilo siitä, että
hänellä halveksitulla, pilkatulla vaivaisella, oli niin varakas tytär,
ja vielä enemmin ilo siitä, että hänellä nyt oli lapsenlapsi, joka oli
ristittävä hänen kaimaksensa.
Siinä oli luottamusta, joka levisi sovittavana hänen olemukseensa ja
teki hänet vielä jonkin arvoiseksi, vaikka se arvo olikin vähäinen.
Se teki hänet pikku Olan kärsivälliseksi hoitajaksi. Sillä ukko jäikin
ristiäismatkaltansa kaupunkiin. Ane ei hennonnut lähettää häntä enää
maalle, vaikka hänestä tosin ei ollutkaan mieluista luopua
vaivaisavusta, ukon vapaasta elatuksesta.
Vuosikausi hänellä enää olikin elettävänä eli paraiksi sen verta, että
sai nähdä elämänsä pimeällä taivaalla iltaruskon kajastuksen.
Espedal oli sairas, mutta ei kuitenkaan voinut pysyä kotosalla, kuin
kuuli Nilkku-Olan olevan kuolemaisillaan.
Oli hänellä myöskin vielä sanomatta viimeinen sana Anelle, joka aina
lapsuudestaan asti oli tuottanut hänelle murhetta ja levottomuutta.
Ja se sana tuli niin lyhyesti ja syvämietteisesti ja hämärästi, että se
sitte seurasi Anea kuin jokin ennustus läpi koko elämän.
"Hän on tuleva sinulle kurittajaksi Kristuksen tykö", sanoi hän
viitaten poikaan.
Sitte hän palasi Timianintorin laitaan, vetäen sekä jalkojaan että
keppiään. Hänestä oli vaikea luopua tästä heikosta, hauraasta
elämänlaivasta ennen sen pääsemistä satamaan.
"Mutta Herra, sinä viivyt", huokasi hän väsyksissä nojatessaan
ruumis-arkku-kyltin alla olevaan pihtipieleen ja levätessään yhden
ainoankin rapun tähden.
Hänen tyttärensä tuli vastaan ja auttoi hänet sisään.
"Ai, ai, oli hyvin pahasti, että läksit ulos, isä."
"Oikein se oli, että läksin, lapseni."
"Mutta sinä ihan varmaan tulet tosi sairaaksi."
"Kyllä kaikki käy hyvin, kunhan saan vähän maata."
Ja muutamain päivien päästä hän makasikin, nukkuneena vähäksi tai
kauaksi aikaa sen mukaan, miten pian kukin uskoo ylösnousemisen aamun
koittavan.
Mutta tytär muisteli hänen sanojaan: kyllä kaikki käy hyvin, kunhan
saan vähän maata.
"Se oli ennustus niin kuin moni muukin Espedalin lause", sanoi Omeyer
haudalla ja syystä kyllä.
* * * * *
Kukapa isä tai äiti ei mielellään tahdo viedä lastansa kasteelle, yksin
silloinkin, kuin heidän sydämmensä ovat niin täynnä ajallisten etujen
himoja kuin Anen.
Vaikka joku ei siitä pidäkään lukua itsensä tähden, tahdotaan sitä
kuitenkin lapselleen.
Moni merimies, joka ei enää tahdo eikä uskalla rukoilla itsensä
puolesta, huokailee kuitenkin kajuutassaan kyynelsilmin lapsensa
puolesta.
Moni ajattelija, joka on itse tullut epäilijäksi, iloitsee kuitenkin,
kuin kuulee vaimonsa opettavan lapselle turvallisia lastenrukouksia.
Ja eikö se todella ole kuin sulostuttava ja kaunistava auringon
välähdys kylmänä talven kaltaisena elämän päivänä.
Ane ajatteli ainoastaan pikku Olaa ja eli ainoastaan häntä varten.
Anton parka sai nyt aina olla unhotuksissa, milloin tuli puodista
sisälle.
Ja joka kerran, kuin Ane ajatteli mahdolliseksi, että jokin vaara
saattoi uhata pikku Olan ruumista tai sielua, jokaisessa kaikkein
vähimmässäkin vilustuksen tapauksessa tai huonon taipumuksen
vilahduksessa oli Ane näkevinänsä Espedalin läpitunkevan katseen ja
kuulevinansa hänen kumean vakavan äänensä lausuvan:
"Hän on tuleva sinulle kurittajaksi Kristuksen tykö."
Paras oli puhella Omeyerin kanssa näistä sanoista, jotka lakkaamatta
palasivat hänen ajatuksiinsa.
Omeyer hypähti ylös, kuin kuuli Espedalin sanat. Hänen olisi tehnyt
mieli sanoa näitä ymmärtämättömiksi ja ikävystyttäviksi, mutta hän kävi
jälleen istumaan, katsoa tuijotti vastaiseen seinään ja sanoi:
"Niin, niin ... niin, niin ... kyllä siinä on jotakin merkitystä."
"Niin, ihan varmaan siinä on", vastasi Ane peloissaan.
"On", sanoi Omeyer, ehdittyään nyt muodostella sen ajatuksen oman
luontonsa ja käsitystapansa mukaan, "Espedal tarkoitti, että Jumala voi
lastemme kautta helpoimmin tehdä meidät itsemmekin hyviksi lapsiksi ja
valmiiksi menemään hänen valtakuntaansa. Minä olen usein elämässäni
nähnyt Jumalan lähestyvän lapsien kautta yksin sellaisiakin, jotka ovat
kauimpana hänestä. Lasten kautta totuttaa hän meitä luopumaan monesta
pahasta tavasta, joita meidän täytyy juuri lasten tähden karttaa; ei
papit eikä maallikot voi paremmin kuin lapsemme opettaa meitä olemaan
kärsivälliset ja unhottamaan oman mukavuutemme."
"Niin, se on totta", vastasi äiti huolissaan.
"Sinä saat kokea paljon enemmänkin", jatkoi pappi. "Saat nähdä, että
Jumala lapsen kautta opettaa sinulle sekä katkismuksen että selitykset
uudestaan, ja kuin täysikasvuisena niitä opimme, niin ei se enää
tapahdukaan yksistään kirjainten mukaan, vaan me usein vaivumme niin
syviin ajatuksiin, että lapsemme ihmeissään herättävät meitä niistä."
"Ei mikään olisi minulle mieluisempaa", sanoi Ane halukkaasti.
"Sen kyllä uskon", sanoi pappi. "Rakkaus lapsiimme, ilo, jota he
tuottavat meille, ja myöskin monet murheet heistä ja surut heidän
tähtensä, kaikki ne ovat keinoja, joilla Jumala meitä vetää puoleensa."
"Sen minä tiedän", vastasi Ane iloisesti. "Minulla ei ole koskaan ennen
ollut sellaista ikävöimistä Jumalan puoleen kuin siitä lähtein, kuin
pojan sain."
"Ja sinä olet vast'edes vielä yhä enemmän ikävöivä häntä, mitä kauemmin
poika sinulla on. Sitä se Espedal juuri tarkoitti, ja hän oli oikeassa.
Lapsista alkaa meille uusi elämä. Ne täyttävät ympärillämme ilman
kevätauringolla ja kukkaistuoksulla. Me saamme kokea puhtaampaa ja
jalompaa kevättä ja kesää meidän lapsissamme, vaikkapa vuosien myrskyt
olkootkin jo puhallelleet pois lehdet meidän omista oksistamme, eikä
kukaan meistä voi toivoa elämänsä taivaalle kauniimpaa iltaruskoa, kuin
lastemme onni on."
"Miten kaunista se oli!" sanoi Ane kotiin mennessään.