Kaksi onnen tavoittelijaa.
Anton oli Riben ainoa sukulainen, naimaton veljenpoika maalta. Hän oli
muutamia kuukausia sitte ollut vieraana setänsä luona.
Pieni, punapartainen ja muutenkin punakka herra hän oli, villatuppu
kummassakin korvassa ja pieni, valkoharmaa korvatupsu korvanlehdissä
kuin pikku lampaan saparot. Suun ympärillä neuvottomuus, melkeinpä
vavistus värehti, kuin hän seisoi kenen hyvänsä edessä, ja katse oli
arka, melkein kuin koiralla, joka on varastanut.
Muuten hän oli rehellinen ja hyvä, ja hänen omatuntonsa oli niin
valpas, että hän tuon tuostakin joutui varsin epätietoiseksi, mitä
hänen tuli tai mitä hän uskaltaisi sanoa tai tehdä. Hiljainen ja
harvasanainen ollen tämäkin Ribe harvoin puhui muuta kuin
kiitollisuuttansa sallimusta tai ihmiskuntaa kohtaan, vaikka useimpain
mielestä hänellä hyvin vähä oli kiittämisen aihetta.
Saatuaan kupin kylmää kahvia tai vähän jäännöksiä Riben ja Anen
niukasta päivällisestä tahi kuin häneltä kysyttiin terveyttä, niin aina
kuului yhtä kiitollinen ja vaatimaton vastaus:
"Se on oikein suurenmoista; niin se on ... täytyy sanoa, että se on
vähän..."
Samaan tapaan puheli hän aina, milloin kuka hyvänsä sai hänet jotakin
lausumaan.
Että Anton oli rohjennut tulla kaupunkiin ja uskaltanut mitättömään
olentoonsa kiinnittää setänsä huomiota eikä ollut pysynyt koko ikäänsä
syrjäisessä nurkassaan, se tapahtui siitä syystä, että ajat olivat niin
huonot ja isältä peritty talo niin velkainen, että hänen täytyi luopua
siitä ja arvella Amerikkaan lähtöä.
Kauan vavistuaan häpeästä jo ajatellessaankin sellaista rohkeutta ja
moneen kertaan arasti katsottuaan kiviaitoja, suota ja kangasta, ikään
kuin peljäten jonkun niistä älyävän hänen ajatuksensa, oli hänen
täytynyt viimein lähteä puutetta pakoon kaupunkiin pyytämään sedältä
apua Amerikan matkalle.
Lastenkodin Anen suosion hän saavutti varsin pian, luultavasti siitä
syystä, että hän, vaikka olikin niin neuvoton ja harvapuheinen,
kuitenkin toi edes hiukan nuoruutta ja miehuutta yksinäiseen ja ikävään
Riben taloon. Ja Anella kyllä oli vielä syttyväinen sydän, joshan tuli
vain osui oikein lähelle häntä, vaikka hän viimeiset viisi tai kymmenen
vuotta oli ollut ihan välinpitämätön nuoruuden iloista ja sen sijaan
koonnut kaiken huomionsa ja mieltymyksensä Ribeen tai oikeastaan hänen
peruihinsa.
Hän siis suostui Antonin tahtoon ja lausui sen sellaisella tavalla,
kuin hänellä olisi todella ollut jotakin ja hän nyt olisi tehnyt suuren
uhrauksen.
Ja Anton neuvottomuudessaan sanoi kiitollisesti:
"Se on oikein suurenmoista..."
"Lorua!"
"Niin se on ... täytyy sanoa, että se on vähän..."
Mutta vaikka Ane itseään kuvailikin oikeaksi hyvyyden enkeliksi, niin
osasi hän sen sijaan kertoa Antonille sedän inhottavasta oman voiton
pyynnöstä ja itaruudesta. Hänellä oli tarkka silmä huomaamaan tätä
hänen heikkouttaan.
Kohtapa kuitenkin näkyi Ribestä, että veri ei sentään ole koskaan niin
ohutta, ett'ei se olisi vettä sakeampi.
Kuin setä ja veljenpoika olivat kahdeksan päivää istuneet ääneti
nurkkakammarissa, tuli asia viimein kerrankin puheeksi. Ribe istui
sohvassa poltellen ja katsoa tuijotellen suoraan eteensä ja Anton
tuolilla oven suussa, silmät arasti maahan katselevina ja peukalot
lakkaamatta keskenään leikittelevinä, paitsi milloin setä sattumalta
lausui hänelle jonkun sanan, jolloin hän neuvottomasti nosti oikean
kätensä suupieleen ikään kuin tukemaan vapisevia huuli parkojansa.
Mutta kuten sanottu, kuin oli kahdeksan päivää ollut mietintäaikaa ja
sisällistä taistelua keltaisessa sohvassa, ukko Riben siinä istuessa
vastapäätä tätä arvottominta kaikista arvottomista kerjäläisistä, ja
kuin ukko oli moneen kertaan ehtinyt ajatella ja päättää, että tämä oli
oleva ainoa kerta, kuin kukaan sukulainen tuli hänen vastuksikseen,
teki Ribe ripeän päätöksen ja lupasi hänelle: sata taaleria!
Anton tunsi niin perin hämmästyvänsä, että olisi tahtonut vaipua
kerrassaan maan alle. Ja sedän mielestä kului melkein liian paljo aikaa
ennen, kuin hän, käsi sohvan pielessä, neuvottomalla tavallaan uskalsi
änkyttää:
"Se on suurenmoista; niin, on se... Se totisesti on vähän..."
Tuskin ehti Anton ulos ovesta, kuin tohtori tunsi olevansa hyvin
nälissään, luultavasti tuon katkeran sanan tähden sadasta taalerista,
niin että hän arasti katsellen ympärilleen kiiruhti ikkunan luo ja
pyysi sattumalta ohi ajavaa katupoikaa juoksemaan leipuriin ostamaan
kymmenen killingin siirappileipää. Leipä tuli ja Ribe tarttui siihen
niin arasti, kuin olisi se ollut varastettu, ja ahmi sitä, tuskaisesti
katsellen aina välistä oveen päin. Saattoihan sieltä tulla Ane tai
Anton ja tällainen tapaus voisi kiihoittaa heitäkin samanlaiseen
tuhlaavaisuuteen.
Kuitenkaan ei Anton ruvennut saamaan ollenkaan toimeen lähtöä Riben
talosta, vielä vähemmin matkaa pois koko maasta. Hän oli niitä miehiä,
joiden ei ole helppo päättää nousemista tuolilta, jolle on kerran
joutunut istumaan, eikä lähtemistä pois huoneesta, jossa kerran on.
Sitä paitsi nyt olikin vielä kyökissä eräs, joka piti häntä kiinni.
Ja eräänä päivänä, jolloin kevätaurinko levitti elämäniloa kaikkialle
ja kaikkeen, jolloin yksin Ribekin nousi ylös sohvasta ja astua
hiiviskeli pitkin lattiamattoa, hän silloin sattui ikkunasta näkemään,
miten hänen punakka, kaino veljenpoikasensa syleili hänen
pyöreävartaloista, pienenlaista Aneansa ja toisella kädellään sipui
suustansa pois suutelon jälkiä.
Ribe vihastui niin, että ajattelemattomuudessaan pisti kätensä suoraan
läpi ikkunanruudun ja oli vähällä päästää kaksi hämmästyksestä suuriksi
auennutta, ruskeaa silmää sekä kenkäharja-huulipartansa ja tekotukan
menemään samaa vaarallista tietä.
Rakastavaiset pakenivat mehiläispesien taa eivätkä peljästyksessään
oikein saaneet selville, mitä tuo rymäkkä oli.
Lastenkodin Ane läksi kohta kaupungille jollekin asialle.
Ja Ribe itse rauhoittihe tuota pikaa. Hänen tuli malttaa mielensä,
kunnes Ane meni pois.
Se oli hyvin viisaasti mietitty, sillä Antonin, sen vaivaisen syntisen,
sai kyllä pian kukistetuksi. Anton hiipi perin masentuneena tuolille
uunin viereen ja uskalsi vähemmin kuin koskaan katsoa ylös. Ääneti ja
huokaellen taipui hän kohtaloonsa ja tunsi täydellisesti tajuavansa,
että oli palkinnut hyvää pahalla.
Hän ei vähintäkään vastustanut setänsä väitettä, että ainoastaan
hänellä, sedällä nimittäin, oli oikeutta Aneen. Hän, heikko ja vanha,
tarvitsi Anea eikä Ane saanut jättää häntä ennen hänen kuolemaansa.
Ymmärsikö Anton sen?
Kyllä.
Muistiko hän, että kaikki Ribet olivat eläneet hyvin vanhoiksi? Olihan
Antonin isälläkin ikää kolmeyhdeksättä vuotta, kuin hän kuoli viime
vuonna.
Kyllä.
Tahtoiko hän unhottaa Anen ja lähteä yksin Amerikkaan?
Kyllä.
Ja nyt heti!
Kyllä.
"No hyvä sitte!" päätti tohtori tämän tavattoman pitkän puhelunsa ja
jatkoi: "Nyt saat sadan hopeataalerin sijaan viisisataa." Samalla hänen
suuttumuksensa muuttui kummastelemiseksi.
Anton ei kyennyt lausumaan edes tavallista vastaustansakaan: "Se on
suurenmoista..."
Mutta Ribe jatkoi vielä hyvin itsetuntoisesti: "Ja sitte, saattaapa
olla hyvä, että on toivoa saada jotakin perinnöksi hyvältä sedältä."
Silloin nousi Anton, ojensi kätensä ja astui suoraan poikki lattian
Riben luo, otti häntä kädestä, katsoi vasemmalla silmällään syrjään ja
sanoi arasti:
"Ei, ei, se ei käy päinsä! Kiitoksia, setä, mutta ei minun tähteni pidä
tehdä sellaisia kulutuksia."
Ribe nosti virkattua liinaa piirongin päältä ja otti keltaisen kammarin
avaimen.
Hän katosi hetkiseksi ja vähän ajan päästä toi viisi uutta, puhdasta
sadan taalerin seteliä.
"Kas tässä!"
Hän ei kuitenkaan vielä voinut hillitä suuttumustansa sellaisesta
rynnäköstä hänen vanhuutensa onnea ja rauhaa kohtaan.
Riistää Ane häneltä? Oliko se soveliasta? Ei ikinä! Kuinka voitiin
keksiäkään sellaista mielettömyyttä?
Mutta Anton, päästyään viimein pois sedän huoneesta, sai uutta surua.
Ane! Mitä hän oli sanova? Antonin sydän oli kyllä taipunut olemaan
tunnustamatta häntä sedän edessä, mutta eipä ollut läheskään yhtä
helppo unhottaa häntä, kuin joutui hänen luoksensa.
Sillä Ane se aina alkoi. Kuin hän laski pyöreän käsivartensa Antonin
kaulaan ja katsoi suloisesti häneen, silloin Anton tunsi itsensä
heikoksi.
Ja vaikkapa Anton olisi häntä näkemättä voinutkin jättää hänet, niin
Ane sitä vastoin ei voinut eikä tahtonut jättää Antonia. Hän ei ollut
ainoastaan "hänen" Antoninsa, vaan sitä paitsi Riben ainoa sukulainen
ja perillinen.
Lähteä Amerikkaan! Hänkö? Ei mistään hinnasta! Kukapa voi tietää, ken
siellä omistaisi niin kauniin pojan häneltä?... Ei siitä mitään tullut!
Kyllä Ane oli selvittelevä kaikki Riben kanssa.
Mutta Antonilla oli omatunto, jonka voimaa lastenkodin Ane ei ollut
koskaan osannut edes aavistaakaan. Se oli kuin toraava hevonen, sitä ei
voinut saada liikahtamaan paikasta ei hyvällä eikä pahalla.
Anen täytyi käyttää kaikki viisautensa ja kekseliäisyytensä, saadakseen
tahtonsa toteutumaan. Hän sai Antonin vakuutetuksi, että sedän tahtohan
oikeastaan olikin, että Anen ei pitänyt jättää häntä ennen hänen
kuolemaansa. Ja jos sitä ei tapahtunut, niin samahan sedästä oli, missä
Anton oleksi. Eihän se setä ollut keksinyt tuota Amerikan matkaa.
Ei Ane olisi saanut Antonia tunnustamaan tätäkään muulla keinoin kuin
että samalla saattoi hänen pehmeän mielensä pelkäämään tuota omin
neuvoin lähtemistä ulos avaraan maailmaan.
Viimein Ane voitti. Antonin tuli lähteä takaisin maatilallensa, käyttää
ne viisisataa taaleria siihen ja olla kärsivällinen vuoden tai kaksi,
kunnes vanhus ehti kuolla, ja mitä he sitte saavat periä, sen kyllä Ane
tiesi, se ei ollut mitään vähäpätöisiä ropoja.
Antonin piti vain tehdä niin, kuin Ane neuvoi.
Ja Anton parka sanoi, omantunnon soimauksia kärsien, jäähyväset
sedälleen ja läksi ääneti ja suruisena takaisin maatilalle.
Taskussa hänellä oli ne viisisataa taaleria ja sormessa kultasormus.
Muuten hän ei ollut yhtään onnellisempi kuin sieltä lähtiessään.
Nyt hän kuitenkin oli kahlittu ja kulki aisoissa niin tyynesti kuin
vanha hepo maitokärrien edessä. Mutta monesti hänen hiiviskellessään
pitkin tietä mutisivat hänen vapisevat huulensa, mitä omatunto hänelle
lakkaamatta muistutteli: Pahuus tulee kostetuksi.
Ane muuten ei myöskään ollut tänä aikana ruusuilla tanssimassa.
Hän käsitti tuota pikaa, että hänen oli mahdoton pitää salassa Antonin
olopaikkaa. Tohtori näet odotteli häneltä kirjettä Amerikasta.
Mutta mikä oikeastaan saattoi häntä neuvottomaksi, oli se, pitikö hänen
syyttää kaikesta Antonia vaiko ottaa syy omakseen. Kumpi oli parempi
tehdä, että perintö ei menisi hukkaan?
Jos hän syytti Antonia, niin veljenpoika jäisi perinnöttömäksi, luuli
Ane. Ainakaan hän ei saisi paljoa. Mutta jos Ane otti syyn omakseen,
niin Anton ehkä ... taikka jos Anton olisi syyllisenä, saisikohan
Ane...
Hän ei mitenkään päässyt selville näistä päätelmistänsä. Mutta eivät ne
olleet mitään jaloja, kauneita aikeita, kuin hänen aivoissansa
kehittyi. Ne olivat välistä niinkin kammottavia, että lastenkodin Anen
täytyi peljätä omaa itseänsä. Eräänä yönä piti hänen oikein nousta
sängyssään istumaan ja rukoilla ensi kerran moneen vuoteen: "Hyvä
Jumala, opeta minua pelkäämään perkelettä!"
Mutta perkeleen takaa nousi hänen ajatuksissaan toinen olento, Jeesus
valkoisena ja suurena, kuin kirkossa. Tämä olento katsoi häneen
surumielisesti ja ojensi käsiään hänelle. Silloin Ane hyrskähti
itkemään.
Kuin hänellä sitte kerran oli asiaa nurkkakammariin, pysäytti hänet
keskelle mattotietä tohtorin kysymys kirjettä Amerikasta. Olihan siitä
nyt jo kulunut yhdeksän kuukautta, kuin Anton läksi, ja olisi toki
silloisellakin postinkuljetustavalla kirjeen jo pitänyt ehtiä tulla.
Tämä kysymys tuli niin äkkiarvaamatta, että Ane edesvastuun pelosta
työnsi syyn kokonaan Antonin niskoille.
Hän ei ollutkaan lähtenyt, se veitikka! Mitä tohtori nyt ajatteli
siitä? Eiväthän rahat olleet annetut tänne jääntiä varten!... Tuota ei
Ane olisi koskaan luullut Antonista, j.n.e.
Tohtori vain ahmi Anea silmillään, poltteli ja siirtyi sohvassa toiseen
paikkaan. Hän ei voinut puhua ennen, kuin ehti vähän tointua.
Tohtorin ei nyt vain pitänyt luulla, että Anella oli mitään tekemistä
sen asian kanssa; ei, ei vähintäkään.
"Eikö teidän välillänne sitte enää olekaan mitään?" tiuskasi Ribe.
"Ei, jo se on kaikki lopussa aikaa sitte", vastasi Ane kiireesti, mutta
hänen silmänsä harhailivat levottomasti, etsien jostakin suojaa.
"Niin, sillä sinä kuulut tänne, Ane, sen kyllä tiedät. Sinä pysyt
täällä minun kuolemaani asti, kuuletko?"
"Kuinka en olisi! Eihän minulla ole ketään muuta maailmassa, jota
varten elää", nyyhkytti Ane katkerasti.
"Eikä myöskään ketään elättäjää", sanoi tohtori pontevasti. "Heitä pois
mielestäsi kaikki ne tyhmyydet, kuuletko?"
"Älkäähän nyt tohtori..."
"Sillä et sinä voi toivoa minun kuolemaani niin tuota pikaa. Me Ribet
elämme ikivanhoiksi..."
"Niin, tiedättehän tohtori..."
"Minun isäni oli yhdeksänkymmentä vuotta ... ja minun isäni isä
seitsemänyhdeksättä ... ja minun setäni..." selitti Ribe yhä kovemmalla
ja ihmettelevämmällä äänellä "... minun setäni eli yhdeksänkymmenen ja
kuuden vuoden ikään... Älä luotakaan siihen, että jalat huononevat, se
ei mitään merkitse."
"Ei, se ei mitään merkitse", vastasi Ane kimakalla äänellään ja katosi
makuuhuoneen kautta kyökkiin.
Ribe katsoi miettivästi hänen jälkeensä. Yhtä varmaan kuin hän luotti
omaan kuolemattomuuteensa, yhtä varmaan hän uskoi Anea petolliseksi.
Mutta nyt hän toki oli parantanut hänet.
Huh, millaisia ponnistuksia nuo ihmiset tuottivat hänelle, vanhalle,
rauhalliselle, ystävälliselle miehelle. Hän tunsi olevansa niin
väsyksissä, että hänen täytyi mennä ikkunan luo, huutaa katupoika ja
saada vahvistukseksi killingin vehnäpulla. Mutta nyt söi hän sen
levollisesti eikä katsonut vähääkään aristellen oveen. Tänään hän ei
aikonut keltään pyydellä anteeksi, että söi leipäänsä yksikseen.
Viisaampaa olisi Anen ollut omistaa syy itselleen, silloin olisi Anton
saanut jotakin, mutta nyt hän oli kokonaan syrjään sysätty ja Anella
itsellään oli ainoastaan hyvin vähänen toivo jäljellä.