Yhteen sopivia.
Kaikki tiesivät, että vanha tohtori Ribe oli varakas mies. Mutta kuinka
paljo hänellä oli, ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse ja ehkäpä hänen
emännöitsijänsä, joka oli hänellä muutenkin kaikki kaikessa. Hän oli
kuitenkin ollut jo niin kauan tohtorin palveluksessa, että oli ihan
yksimielinen herransa kanssa ainakin yhdestä asiasta, siitä nimittäin,
että oli parasta, että "heidän" omaisuuttansa taksoitettiin niin
vähästä kuin mahdollista.
Viisitoista vuotta oli Ane hoitanut tohtorin kotia palvelijana ja
emännöitsijänä. Hän olisi mielellään tahtonut, että häntä olisi sanottu
"neitsyt Olseniksi", mutta hänellä nyt oli vanhastaan toinen nimi,
"lastenkodin Ane", ja sitä kaikki käyttivät, milloin hänestä puhelivat,
kuin hän ei ollut läsnä.
Ribe oli vanha poika ja jo pitkät ajat yksinään asunut pitkässä,
valkoisessa, yksinkertaisessa kartanossa, jota vanhat ihmiset vieläkin
sanoivat Nymanin taloksi, koska sen entisenä omistajana oli ollut
Nyman, mutta nuorempi sukupolvi sanoi sitä Riben taloksi.
Melkein puoli kartanoa oli kuitenkin ihan käyttämättä. Lastenkodin Ane
ei käyttänyt sitä osaa edes suurina puhdistusjuhlinaankaan. Pöly sai
omin päin levitellä pehmoisia peitteitään vanhanaikaisille
huonekaluille, mitä siellä oli.
Ainoastaan keltaisessa kammarissa tuolilla nurkassa vanhan ja korkean
seinäkellon luona olisi tarkkaava silmä voinut nähdä monta jälkeä ja
merkkiä pölyssä, jos siihen huoneesen koskaan olisi päässyt kukaan
vieras katsomaan.
Mutta keltaisen kammarin avain oli aina Riben piirongin laatikossa. Ja
molempien ikkunain edessä olivat keltaiset rullakartiinit vaalenneine
kukkakoristuksineen olleet alas laskettuina niin kauan, kuin saatettiin
muistaa, niin että ohi astujat olivat nähneet ainoastaan hämähäkin
verkkoja kuolleine kärpäsineen niiden ja ikkunanruutujen välissä. Meren
puoliset kolme ikkunaa sitä vastoin olivat ihan ilman kartiineja, mutta
sieltä päin ei soveltunutkaan uteliasten silmäin tirkistellä.
Tohtori tavallisesti oleksi nurkkahuoneessa kartanon toisessa päässä,
jossa suuret lehmukset olivat varjostamassa, mutta kuitenkin pitivät
oksiaan niin korkealla, että ikkunan edessä seisoen saattoi vapaasti
katsella pitkin Rantakatua.
Se huone oli tohtorilla sekä työhuoneena että tavallisena
asuinhuoneena, ja siitä oli aina ovi avoinna hänen pieneen
makuuhuoneesensa, johon vanha sänky paraiksi sopi seinäin väliin,
ympäröitynä vihreillä verhoilla vaaleain, sinikukkaisten tapettien
keskellä.
Puhtaaksi pestyllä lattialla, johon oli ripoteltu katajan lehviä, kävi
sohvasta oveen ikään kuin maantienä matto, kudottu lastenkodissa
sinertävistä ja mustista tilkuista. Siinä välioven luona erosi tie
kahteen haaraan. Toinen, Riben päätie, vei sängyn luo; hän näet oli
hyvin vanha ja jalat useinkin tekivät palveluksessaan kinastuksen.
Toinen mattotie vei kyökin ovelle, ja se oli lastenkodin Anen päätie.
Muuten oli nurkkahuoneessa liiaksikin mattoja ja liinoja, hajallisia
kaikki tyyni. Piirongilla, kiikkutuoleilla, pyöreillä pikku pöydillä
ikkunain edessä ja kaikkialla, mihin vain soveltuu, riippui valkoisia
verkkoja todistuksina lastenkodin Anen hyvästä aistista.
Ainoastaan keltainen koivusohva, päällystetty vahavaatteella, ja pöytä
sen edessä olivat vapaat. Mutta työpöytä nurkassa kaikkine kirjoineen,
koneineen ja lamppuineen, jota Riben vastustus ja jokapäiväinen
käyttäminen olivat kauan suojelleet Anen kietovilta verkoilta, sekin
oli nyt peitetty valkoisella virkatulla liinalla. Ribe ei näet enää
jaksanut tehdä työtä. Elämän ilta oli tullut ja hän istui nyt sohvassa
lepäämässä, kunnes tuli makuuaika.
Ribe käytti tummanruskeaa tekotukkaa ja paksua, valkoista poskipartaa,
joka yhtyi suun yläpuolella kummaltakin puolen, ei enää nuorekkaiksi
tuuheiksi viiksiksi, vaan suureksi, leveäksi, poikki leikatuksi
töyhdöksi, joka peitti suuta kuin uusi kenkäharja.
Omituisinta hänessä oli hänen suuret ruskeat silmänsä, jotka aina
välistä laajenivat ihastuksesta siihen, mitä hän itse sanoi.
Pienimmästäkin ja vähäpätöisestäkin asiasta nämä hänen ihmettelevät
silmänsä olivat hänen puhuessaan ikään kuin niellä kuulijan.
Eipä hän muuten usein puhunutkaan. Tavallisestihan hän nykyaikoina
olikin yksinään. Ja silloin hän aina istui keltaisella sohvalla
vanhempiensa kunnianarvoisten syrjäkuvien alla, joissa isällä oli
hiuspalmikko niskassa ja äidillä ruusu rintakuopassa.
Tohtori istui piippu kädessä ja silmät katsoa tuijottavina vastaiseen
seinään.
Harvasanainen oli Ribe sentään seurassakin, jopa tuttujenkin parissa.
Hänen ystävänsä kylänvouti ja kassööri leikillisesti kertoivat
muistavansa hänen ainoastaan kerran puhuneen vähän pitemmän lauseen.
Se tapahtui, kuin he olivat Riben luona ryhtymäisillään vistin
peluusen.
Kuin pelipöytä oli avattuna, kynttilät sytytettyinä, korttipakka esiin
otettuna ja totilasit kunnossa, siiloin tapahtui, että Ribe otti
muutamia aika kulauksia, nieleksi kylänvouti Voldia ja kassööriä
silmillään ja lausui hitaasti, vedellen aimo savuja piipustaan ja
maiskuttaen suutaan joka toisen sanan perästä:
"Mitä sanotte ... maistuuko paremmin ... aamupiippu ... vaiko
iltapiippu?... Minun mielestäni ... maistuu paremmin ... iltapiippu ...
vai olisikohan ... aamupiippu parempi?"
Mutta tuo oli vain ystäväin liioittelua. Ei hän sentään niin
harvasanainen ollut.
Hänen luonteensa pääpiirre oli ahneus. Kokoamista, ainoastaan
kokoamista oli hän tehnyt koko ikänsä. Ensin hän oli koonnut
nuoruutensa velkain maksamiseen, sitte päästäkseen omiin varoihin ja
viimein rikastuakseen. Mutta sitä ei pitänyt kenenkään saada aavistaa.
Mitäpä siitä muuten olisi ollut hyötyä säästämisestä ja kokoamisesta
vanhoillaan, jos piti jälleen antaa säästöt pois maksuina ja veroina.
Tämä rahanhimo oli jo hänen miehuutensa aikana niin päässyt voitolle,
että se oli tukeuttanut hänestä kaiken kunniantunnon.
Todistukseksi siitä kertoivat hänen tuttavansa erään veneretken.
Kaupunki oli jo saanut pienen höyrylaivan, jossa oli pitkä savutorvi ja
pieni kansi ja vielä pienempi kajuutta, mutta kaksi leveää,
purjekankaalla aidattua ratashuonetta, melkein kuin kaksi suurta
kaviota tällä pienellä, hilpeällä ja voimakkaalla vesihevolla. Ja
näistä kavioista tavallisesti pilkistivät enimmät elävän lastin päät
näkyviin.
Huvimatkat tällä hevosella pitkin vuonoa tulivat nyt hyvin suosituiksi
kaupungissa.
Ja olikinhan varsin houkuttelevaa kestä hyvänsä tuo lasketteleminen
pitkin veden pintaa auringon paisteessa ja kesätuulen vienosti
vilvastuttaessa kasvoja. Kaksi vaahtoisiksi pieksäytynyttä aaltoriviä
näytti, mistä tällainen uljas kulku oli käynyt, ja keulasta levisi
kaksi valkoista kuohuraitaa peninkulman pituisen lumireen kaltaisena
lahden likeisten rantojen välitse ulos aukealle merelle asti.
Vuonon talonpojat jättivät kirveensä oksan haaraan ja laskeutuivat alas
koivuista ja haavoista, joita olivat juuri karsimassa, sekä juoksivat
rantaan vetämään ylös keveitä veneitänsä ja varsinkin paremmin näkemään
huvimatkailua. Suuret ja pienet, kaikki seisoivat siinä, punaiset
paidan hihat hehkuvina vihreää taustaa vasten, kaikki ihmeissään siitä
havainnosta, että "jotakin suurenmoista tuossa nyt meni ohi".
Huvimatkalaiset tiesivät sen ja tunsivat olevansa aika mahtavia sekä
menomatkalla että maalle noustessa varsinkin sellaisiin paikkoihin,
joissa höyryvene muuten ei tavallisesti käynyt.
Ribe oli höyrylaiva-yhtiön lääkäri, joten hänellä oli oikeus maksutta
matkustella tällä höyryveneellä, ja sitä oikeuttaan hän käyttikin
käydessään sairasten luona, mutta eihän huvimatkoilla ollut mitään
sairastenhoito-asioita.
Panipa sitte köyhäin merimiesten vaatetus-yhdistys toimeen huvimatkan,
josta tulot oli käytettävä mainittuun tarkoitukseen. Höyryvene
vourattiin jotenkin kalliista maksusta, kilpailijoita kun näet ei
ollut. Matka näytti hyvin lupaavalta, ja lippu oli maksava
hopeataalerin.
"Minun vaimoni toimittaa evästä sekä sinulle että minulle, tule
mukaan!" sanoi Vold Ribelle.
"Toimittaako?" vastasi Ribe iloisesti ja lupasi lähteä.
Matkalla höyryveneen ystävällinen perämies kokosi maksuja, mutta kuin
hän tuli Riben luo, vastasi tämä:
"Minulla on vapaat matkat, kun olen yhtiön lääkäri."
Perämies tietysti luuli sitä leikiksi ja sanoi ystävällisesti:
"Ei tänään ole vapaata matkaa kellään, herra tohtori."
"On minulla aina", vastasi Ribe.
Eräs nuori herra ei enää voinut hillitä mieltänsä, vaan sanoi
vihoissaan:
"Tämä matka on hyvää tarkoitusta varten; yksin yhtiön johtajatkin nyt
maksavat."
Ribe ei siitäkään ollut millänsäkään. Hän matkusti maksutta, söi ja joi
maksutta, köyhäin merimiesten vaatetuksen hyväksi tietysti.
Kuin vanhuus tuli ja palkka ja toimitustulot lakkasivat, silloin hän
oli jo niin tottunut kokoamiseensa ja säästämiseensä, että hän ei
mitenkään voinut tuntea itseään onnelliseksi, jos pääoma ei yhä
edelleen kasvanut.
Jos joku tuli pyytämään rahaa siihen tai tähän tarkoitukseen, niin
hän aina surkeammalla äänellä vastasi: "Säästäkää minua! Ajatelkaahan
toki, että minulla ei enää ole mitään tuloja, paljaita menoja vain!"
Menipä tuo itaruus niinkin pitkälle, että, kuin kaupunkilaiset, hänen
otettuaan eronsa lääkärin toimesta, panivat hänelle toimeen
päivälliset, hän meni ystävänsä Voldin luo ja salaa kysyi häneltä, eikö
Vold voisi järjestää sitä puuhaa niin, että hän, Ribe nimittäin, saisi
tuon kunnioituksen rahassa.
* * * * *
Tänne nyt sallimus oli ohjannut lastenkodin Anen. Täällä vakoilivat ja
vartioivat nämä molemmat ahneet olennot toinen toistansa.
Täällä lastenkodin Anen silmät tähystelivät kaikkea ja kaikkialta,
yksin Riben ajatuksiakin ja aikeita, eikö niitäkin kävisi siepata
itselleen.
Täällä Ane ihmetteli itseään, että voi päivät päästään olla niin
säästäväinen ja omaa voittoa pyytämätön; mutta silloin häneltä jäi
huomaamatta, että tuon kaiken vaikuttimena olikin vain suuren suuri ja
hyyinkin omaa voittoa tavoitteleva tulevaisuuden toivo: toivo saada
kaikki Riben tavarat ja rahat.
Ja täällä istui Ribe vanhempiensa syrjäkuvia reunustavain kultakehysten
alla, nieleksien Anea silmillään joka kerran, kuin palvelija teki
itselleen asiaa nurkkakammariin.
Molemmat he olivat yhtä ahneet, molempain vika oli yhtä inhottava
toisen silmissä. Mutta ottivatko he oppia toinen toisestaan? Ribe oli
vanha eikä siis vähääkään taipuvainen muuttumaan. Entä Ane?
Pelottikohan häntä tämä peilikuvansa?
Seuraava luku näyttää sen.
Ane oli tähän aikaan pieni, pyöreävartaloinen, valkoverinen,
kolmekymmen-vuotinen nainen, silmät harmaat, levottomat ja usein
kavalasti välähtelevät, kulmakarvat niin vaaleat, että niitä tuskin
näkyikään, ja suu niin naurettavan pieni, että se näytti vain pieneltä
reiältä, jonka ympärille huulet olivat puristuneet kokoon kuin millähän
kurenauhalla. Puhuessa kuului ääni laulavalta, hiljaiselta,
sairashuoneen omaiselta.
Viisitoista vuotta oli hän jo ollut Riben luona. Ja kun Ribe oli
tottunut tuntemaan suurta kunnioitusta hänen tahtoansa ja valtaansa
kohtaan, niin olikin Ane tullut ukolle ihan välttämättömäksi.
Siitä asti, kuin Antonin juttu tapahtui, sanoi Ribe itsekin pitävänsä
ihan tunnon asiana, että Ane pysyi hänen luonansa niin kauan, kuin hän
eli.