V.

Perintö.

Se oli tuleva ilmi paljon ennen, kuin kukaan osasi aavistaakaan.

Vaikka päivät Ribeltä kuluivat hyvin yksitoikkoisesti hänen istuessaan

sohvassa poltellen ja katsoa tuijotellen, niin oli hänelläkin sentään

pyhäpäivänsä, joka aina tuotti edes jotakin vaihetusta.

Ensinnäkin hän sai silloin iltapäivällä kahvia ynnä kaksi pitkää,

kapeaa korppua. Arkipäivinä hänellä ei ollut varaa toimittaa itselleen

sellaista ylellisyyttä.

Kahvin jälkeen hän meni keltaiseen kammariin lukemaan setelejänsä ja

huolellisesti silittelemään niiden nurkkia.

Tämä hänen iltatoimituksensa päättyi aina naukkuun pullosta ja

tahmeasta, pesemättömästä lasista, joka sitä varten seisoi samassa

kellonurkassa.

Seuraavana sunnuntaina hän viipyi kammarissa tavallista kauemmin.

Viikon ahdistukset antoivat hänelle kylliksi ajattelemista.

Huone oli pohjoisen puolella. Kylmä pohjatuuli puhalteli suoraan

kolmesta harvasta ikkunasta sisään, täyttäen huoneen jäädyttävillä

henkäyksillään, ja raekuurot rummuttivat rikkinäisiä ruutuja.

Ribe ei muistanut, että hänellä ei ollutkaan viittaa hartioillaan kuten

tavallisesti. Hänen ahdistajansa olivat tehneet hänet näinä aikoina

ihan hajamieliseksi.

Hän kävi istumaan vanhaan, korkeaselkäiseen nojatuoliin, jossa oli

rikkinäinen päällys ja kaarevat jalat. Se samoin kuin kellokin sen

vieressä ja muut tuolit oli isän perintöä. Ribe luki lukemistaan ja

silitteli setelejä polveaan vasten ja asetteli ne nippuihin.

Että häntä siinä työssään usein häiritsi Antonin ja Anen muisteleminen,

näkyi selvään, sillä tuon tuostakin täytyi hänen ottaa niput uudestaan

luettavaksi. Ja monta kertaa hän samalla itsekseen mutisi ja

kummastelevilla silmillään katsoi kellon tauluun.

"Se kelvoton petturi!... Sen palkan nyt sain hyvästä työstäni!... Ja

Ane sitte!... Ei hän elä muuta varten kuin saadakseen minun rahani!...

Niitä ne hänen silmänsä ovat etsineet aina siitä asti, kuin hän tuli

minun luokseni. Mutta hän on viekas ... hän osaa odottaa... Hyi

sellaista halpamaisuutta!... Mutta tällä kertaa hän on ihan kokonaan

erehtynyt!"

Jos nämä asiat eivät olisi häirinneet hänen ajatuksiansa, niin hän

olisi piankin saanut rahanlukemisen loppuun; mutta nyt hän yhä luki ja

katsoa tuijotti kelloon ja ajatteli ja luki, kunnes hänen vanhassa

seljässään alkoi tuntua kylmiä väreitä, ja viimein oli hänen oikein

vaikea päästä seisoalleen.

Ryyppy maistoi oivalliselta, ja sitte se niin lämmittävästi hiiviskeli

pitkin hänen vapisevia jäseniänsä, mutta eipä se kuitenkaan auttanut.

Yöllä tuli pistokset toisen olkapään alle, täytyi soittaa Anea ja

lähettää noutamaan nuorta tohtori Svöbestadia.

Aikaisin seuraavana aamuna tuli lääkäri jo toistamiseen.

"Vähäinen keuhkotulehdus, eikö niin?" kysyi Ribe, silmät kiiltävinä ja

posket hehkuvina.

"Niin, keuhkotulehdusta se on, paha kyllä", vastasi Svöbestad.

"Se riippuu kai siitä, että minulla on niin vahva ruumiinrakennus",

sanoi Ribe.

Itsensä ylläpitämisen vaisto pani nyt liikkeelle hänen muuten niin

hitaan kielensä.

"Me Ribet siedämme enemmän kuin muut ... vanhoillamme... Minun

isälläni oli vaikeakin keuhkotulehdus ... sekä kahdeksankymmenen ...

että viidenyhdeksättä ijässä ... mutta kuitenkin hän eli

yhdeksäänkymmeneen."

"Niin, sen kyllä uskon", vastasi Svöbestad kohteliaasti.

"Ja minun isäni isä oli seisemänyhdeksättä ... ja minun setäni

yhdeksänkymmentä ja kuusi... _Yhdeksänkymmentä ja kuusi_", sanoi Ribe

jyrkemmästi vielä uudestaan ja ojensihe sängyssä yhtä uhoittelevasti ja

yhtä voitollisen näköisenä, kuin ennen lyödessään valttia pöytään.

"Onhan teillä sitte hyvää toivoa..."

"Sitä minäkin", kuului väsynyt vastaus.

Seuraavana päivänä iltapuolella tuli vanha kylänvouti Vold, Riben lähin

ystävä ja pelikumppani, häntä tervehtimään.

"Pitää valmistautua kaikkeen, Ribe", sanoi hän juhlallisesti.

"Niin, täytyyhän meidän kaikkein kerran kuolla, veli Vold."

"Oletko tehnyt testamentin?"

Lastenkodin Ane seisoi kyökissä, luuta kädessä, mutta piti

korvaansa avaimen reiässä ja joutui hyvin levottomaksi, kuin kuuli

testamentti-sanan. Ilman testamentitta olisi tietysti paras, sillä

silloin Anton olisi kaiken luonnollinen perijä, ja Anton oli hänen.

Anea niin halutti syöksyä sisään ja ajaa kylänvouti luudalla ulos

ovesta, että vouti kuuli luudan rutinaa ja tuli ovelle.

Hän ehti saada sen auki niin ajoissa, että näki Anen hameen vilahtavan

toisen oven raossa, ja siitä seurasi, että hän lukitsi molemmat ovet.

Anen täytyi siis tyytyä olemaan ulkona ikkunan alla, josta hän ei

voinut kuulla keskustelua, vaikka kuinka olisi koettanut.

"Testamenttia!" huudahti Ribe hämmästyen. "Sillä kai ei ole mitään

kiirettä, veli Vold. Minä sanon sinulle, että meillä Ribeillä on kyllä

ajatusaikaa. Minun isäni" -- hän käänsi päätään -- "missä hän nyt

onkaan?"

"Hän on tuolla toisessa huoneessa seinällä sohvan päällä."

"Niin, niin ... minun isäni eli yhdeksänkymmenen ikään..."

"Niin, mutta pitää kuitenkin..."

"Ja minun setäni..." jatkoi Ribe pontevasti.

"Niin, niin, se on kyllä hyvä, Ribe..."

"Minun setäni oli yhdeksänkymmentä ja kuusi..."

"Niin, niin, mutta kuitenkin on aina hyvä laittaa testamenttinsa

kuntoon, jos sinusta ei ole ihan sama, kuka sinut perii, sillä siinä

tapauksessa se on ihan toista."

Se vaikutti. Riben kiiltävät silmät muuttuivat ajatteleviksi, hän laski

kätensä kylänvoudin käsivarrelle ja sanoi mietiskellen:

"Olet ehkä oikeassa, veli Vold... Totisesti oletkin oikeassa!... Mutta

älä luulekaan, että minä siltä kuolen vielä kymmeneen vuoteen! Me

Ribet ... sanon minä..."

"Niin, kyllä minä tiedän tuon kaiken, Ribe. Kirjoittakaamme testamentti

nyt samalla, niin on se tehty."

Ja he ryhtyivät nyt laskemaan, mitä Ribellä saattoi olla. Ensin

Riben talo, kaksituhatta hopeataaleria, ja kaksi kahden tuhannen

valtionvelka-paperia sekä muutamia pikku tavaroita, jotka huonekaluston

kanssa saattoivat yhteensä olla tuhannen arvoiset.

Yhteensä seitsemän tuhatta hopeataaleria.

Mutta keltaisesta kammarista hän ei virkkanut mitään eikä

nelikulmaisesta pikku arkusta, joka siellä oli alhaalla kellokaapissa.

Sen hän jätti mainitsematta taksoituksen tähden, sillä hän ei vielä

ollenkaan ajatellut kuolemaa.

"Eikö sinulla tosiaankaan ollut enempää, Ribe?"

"Eikö sitte siinä ole kylliksi, veli Vold? Minusta siinä on liiaksikin

antaa noin vain pois."

"Onko sinulla sukulaisia elossa? Se meidän pitää ensin saada selville."

"Yksi ainoa etäinen sukulainen, nuori mies, joka ei ansaitse minun

apuani", vastasi tohtori, vihaisesti katsahtaen ja nousten istumaan.

"Ehkä kuitenkin vähän."

"Ei puolta killinkiäkään", tiuskasi Ribe ja nosti kätensä.

"Onko hän rikas?"

"Ei, mutta hän on..."

"Maltahan vähän, Ribe, ja kuule! Suku on aina meitä lähinnä,

sukulaisuussiteet ovat vahvimmat. Ja perintölaki on nerokkaammin

kirjoitettu kuin useimmat sattuman hetkenä tehdyt testamentit.

Jos vainaja nousisi haudastaan muutamien viikkojen päästä ja

näkisi seuraukset, niin hän katuisi katkaisseensa ainoatakaan

sukulaisuussidettä ja tehneensä perinnöttömäksi arvottomintakaan suvun

jäsentä. Sukusiteet, Ribe..."

"Ystävyyssiteet, veli Vold...! Jos sinä elät kauemmin minua, niin ota

kaikki tyyni", mutisi Ribe niin kuin pakoon pyrkijä, joka pujahtaa

sivupolulle, vaikka ei sekään vähääkään miellytä.

"Minäkö! En killinkiäkään ota, Ribe. Luuletko sinä minun haluavan

joutua koko ijäkseni kärsimään sukulaisesi karsaita katseita siitä,

että minä muka olisin anastanut, mikä oikeastaan kuuluu hänelle.

Kuulehan, Ribe, minusta on ihan hirveätä olla ajattelematta omaisiaan,

kaikkia omaisiaan."

"Ei, ei, ei!" huusi Ribe niin itsepäisesti, että Voldin täytyi taipua,

jos ei muusta syystä, niin tohtorin taudin tähden.

"Sitte emännöitsijä?"

"Tarvitseeko hän mitään?" sanoi Ribe äkeissään.

"No, tietysti hän tarvitsee."

Ribe repi vihoissaan yömyssyään.

"Sinun pitäisi antaa hänelle ainakin ... noin viisisataa taaleria",

sanoi Vold. "Vähempää tuskin voit antaa."

"Niin, niin, saakoon hän sitte viisisataa taaleria", vastasi Ribe,

mutta ei se myöntymys kuulunut ollenkaan siltä, kuin hän olisi antanut

sen hyvästä ja kiitollisesta sydämmestä.

"Sitte kai saat tehdä jäännöksillä jotain hyvää kaupungille."

"Ehkäpä niin, veli Vold! Auta sinä minua; minä en tosiaankaan itse osaa

keksiä mitään."

Hän painui väsyksissä takaisin tyynyn varaan. Typistellä tuolla lailla

epäjumalaansa, jo se ajatuskin oli hänelle liian raskas kantaa.

"Testamenttaa vain muu omaisuutesi kaupungille ja määrää korot

vuosittain maksettavaksi neljälle tai kymmenelle köyhälle

kaupunkilaiselle. Eikö se kävisi päinsä?"

"Kyllä, kyllä, veli Vold; käypihän se", kuiskasi Ribe veltosti. "Siinä

on paljo rahaa, veli Vold!"

Kylänvoudilla oli paperia kanssansa ja levoton lastenkodin Ane sai

käydä noutamassa lähimmän naapurin, leipuri Nilsenin, paraasta työstään

sill'aikaa, kuin testamentti kirjoitettiin ja Ribe piirsi sen alle

nimensä.

Kylänvouti ja Nilsen todistivat, että testamentti oli Riben itsensä

tekemä ja että hän sitä tehdessään oli täydessä järjessä.

Sitte leipuri pyyhki kynän valkoisen hihansa alapuoleen ja hiipi pois

varpaisillaan, ja kylänvouti pani testamentin piirongin laatikkoon ja

pisti avaimen taskuunsa, johon suostumukseksi Ribe vähän nyykäytti

päätään. Mutta oli toinenkin pieni avain ja se riippui seinällä Riben

sängyn kohdalla. Se oli kaikkein pyhimmän avain ja siihen Ribe viimeksi

mielihyvällä katsahti. Sitte hän väsyneesti ummisti silmänsä.

Jo ennen kylänvoudin lähtöä alkoi Ribe houraella.

Anen sulkiessa ovea kylänvouti Voldin lähtiessä huomasi tämä, kuinka

utelias Ane oli ja saattoi hänet suurimpaan jännitykseen sanomalla:

"Nyt voitte kiittää minua, neiti Olsen, että testamentti on tehty. Te

olette ainoa, kuin tästä pesästä saa mitään."

Tämä epäselvä ilmoitus vaikutti Aneen varsin lumoavasti. Hän istui nyt

kuin tytär hourailevan Riben sairasvuoteen vieressä itkien ja

siunaellen häntä. Välistä unhottaessaan siitä tulevan palkan ihmetteli

hän itsekin lapsellista hellyyttä, jota hän osoitti vanhusta kohtaan.

Sillä hän oli todella samanlainen koko ajan, olipa siellä muita läsnä

tai ei.

Sitte tuli joku laupeudensisar joka toiseksi yöksi auttamaan. Mutta

sekä hän että Svöbestad olivat yhtä liikutetut tämän palvelijan

rakkaudesta. Oli näet ihan mahdoton saada häntä lepäämään yhtäkään

yötä. Ja maine siitä levisi yli koko kaupungin.

Itse hän kirjoitti onnestaan Antonille ja pyysi häntä tulemaan

kaupunkiin auttamaan, sillä tohtorin sairaus oli varmaankin päättyvä

kuolemaan.

Sitte hän meni noutamaan pastori Omeyeria, joka hänen kertomuksistaan

alkoi jo saada oikein hyvää ajatusta Ribestä. Pastori luki rukouksen

sairasvuoteen vieressä ja läksi, kerrottuaan Anelle etehisessä, miten

paljo hänellä oli tekemistä.

Kun Omeyer sitte kaikkialla, missä kävi, ja varsinkin yksinkertaisissa

kodeissa kertoi käyntiään Riben luona, saapui siitä maine viimein

myöskin Espedal vanhuksen kuuluviin Timianintorin laidalle.

Hän oli nyt noin seitsemänkymmenen ijässä ja hyvin kutistunut. Pää

riippui vielä syvemmällä rintaa vasten ja nutun kaulus seisoa törrötti

niin korkealla niskassa, että tuskin näkyi päätä takaa päin. Mutta

silmissä ja sydämmessä paloi sama pyhä tuli ja suitsia piti sama vahva

käsi, joka oli ohjaava hänen sydäntään ja kulkuaan ihan viimeiseen

asti.

Hitaasti ja varovasti kävi kulku pitkin Rantakatua, sateenvarjo

vasemmassa kainalossa ja keppi oikeassa kädessä. Jalkakatu oli niin

kapea, että sateenvarjo raapi huoneiden seiniä ja keppi sai sen

ulkopuolelta pyöreiden katukivien koloista tukea, tehdäkseen

säännöllisiä puoliympyröitänsä kankean hansikkaan komennosta. Silmät

enimmäkseen katselivat alas päin autellen vanhoja jalkoja. Ainoastaan

joskus katsahtivat ne ylös, milloin joku kuului tulevan vastaan.

Riben talon asuttu kulma ulottui kauas kadulle, kuten tavallista oli

sinä katujärjestyksen kukoistusaikana.

Riben kulman ja leipurin välisessä nurkassa astuskeli naapuritalojen

pikku tyttöjä piirinsä leikkien ja laulaen lehmusten lehdettömäin

oksien alla. Siinä paikassa ei ollut katukivitystä; hämärä par'aikaa

levitti pehmoista peittoansa hietikolle. Nenät sinisinä, käsivarret

paljaina, jollakulla villamekko, enimmillä ei mitään päällysvaatetta,

ja kuitenkin he, huomaamatta kärrien räminää, ohi astujain katseita ja

hymyilyjä tai ilman kylmyyttäkään, olivat ihan kiintyneinä leikkiinsä

tässä paikassa, joka aina oli heille vapaana.

Ja kettu hiipi pitkin jäätä;

Me silloin saamme, saammehan

Laulua naisien laulaa.

Ja he keikailivat yhtä teeskentelevästi kuin pikku kaupungin neitoset,

kuin nyt lauloivat edelleen:

Katsoppas naisia marssivia,

Istuvia sekä seisovia,

Vauhtia valssin katso!

Oli siinä ivakuva, jota olisi monen täys'kasvuisenkin ollut hyvin

terveellinen nähdä.

"Katsohan vain", kuului Espedalin kumea ääni piiriin, kaksi

hansikaskättä laskeutui kahden nuoren pään päälle ja keppi ja

sateenvarjo sojottivat näiden molempain niskassa. "Niin, niin, vanha

Adam alkaa aikaisin. Lapset, lapset, älkää rakastako maailmaa eikä

mitään, kuin maailmasta on! Varokaa silmäin pyyntiä ja lihan himoa ja

elämän koreutta!"

Sitte hän siirsi lempeästi kätensä päästä päähän pienokaisten piirissä,

neuvoen ja kehoittaen: "Muistakaa pientä Jeesus lasta! Älkää unhottako

Jumalaa, rakkaat lapset!"

Kumea ääni, vakavat sanat ja Espedalin kasvot hymyilevine ja kuitenkin

ankaralta näyttävine, leveine suineen vaikuttivat, että lapset heti

muuttuivat vakaviksi.

Espedalin lähdettyä ryhtyivät lapset heti toiseen vähemmin turhamaiseen

leikkiin.

Etehisessä kohtasi Espedal kylänvouti Voldin, joka katsahti häneen

samalla tavalla kuin fariseus publikaniin. Ei hänellä kuitenkaan ollut

rohkeutta pysäyttää Espedalia, koska hän sydämmessään oli vakuutettu

vanhuksen liikkuvan vakavilla asioilla.

Vielä kadulta katsahti hän kerran häneen päin ovea kohti, mutta kääntyi

sitte iloisesti lasten puoleen ja sanoi:

"Se on oikein, pikku lapset, tanssikaa te vain ja huvitelkaa!"

Lapset taas ihmetellen lakkasivat leikistään.

Mutta Vold astuttuaan muutamia askeleita kuuli heidän laulavan:

Kun käyskentelin illalla

Ja kuljin rantatiellä,

Niin totta löysin ystävän,

Mi käteen' tarttui siellä,

Oi siellä.

Hyvästi kukkaseni,

Hyvästi ruususeni,

Hyvästi la, la, la, la, la

Hyvästi armaani,

Armaani!

Ja Vold sitte kävellessään kertoi tuttavilleen, että mormooni -- hän

oli keksinyt tuon sukkeluuden ja ruvennut sanomaan kaikkia heränneitä

mormooneiksi -- että mormooni Espedal, viisas ja ajoissa vaarin ottava

kuin kaikki pyhät, oli hiipinyt Riben luo saamaan arkun tilausta jo

kauan ennen, kuin tohtori oli kuollutkaan.

Maallikkosaarnaaja-vanhus tällä välin rukoili Jumalaa antamaan

viisautta ja astua köpytteli nurkkahuoneesen.

Lastenkodin Ane otti hänet vastaan juhlamielellä. Hän kun nyt oli ollut

niin hyvä ja uhraavainen yöt päivät, luuli hän nyt voivansa näyttäytyä

sekä Jumalalle että ihmisille. Hän ei ollut koskaan luullut voivansa

niin iloisesti ja suoraan katsoa Espedalia silmiin.

Mutta maallikkosaarnaaja-vanhus tuli hyvin murheelliseksi, kuin kuuli

Riben olevan jo tajuttomana.

"Sinä olisit voinut käydä ilmoittamassa minulle, että täällä oli hätä

tarjona, niin minä olisin tullut aikaisemmin."

"Hän ei huolinut maallikkosaarnaajista", sanoi Ane puolustuksekseen.

"Nälän hädässä", vastasi Espedal kumeimmalla äänellään, "sinun pitää

kiiruhtaa antamaan leipää, etkä sinä saa katsoa, tarjotaanko sitä

karkeasta työnyrkistä vaiko hienotekoisella tarjottimella. Leipä, leipä

se siinä on silloin pääasia."

Ane oli vaiti.

Mutta Espedal rukoili kauan ja hartaasti, ei ainoastaan Riben, vaan

myöskin Anen puolesta, joka viimein alkoi itkeä sekä katumuksen

kyyneliä, että oli niin kaukana Jumalasta, että myöskin mielipahasta,

että häntä katsottiin kadotetuksi olennoksi, vaikka hän juuri näinä

aikoina oli ollut niin liikuttavan hyvä ja niin yli kaupungin

ylistelty.

Kolme päivää kului, Riben tulematta tuntoihinsa. Kiiltävät,

tajuttomat silmät katsoa tuijottivat vain tuleen samalla tavalla kuin

viisikahdeksatta vuotta sitte, jolloin hän ne ensi kerran avasi. Vasta

neljäntenä aamuna, 5 päivänä huhtikuuta, sulkeutuivat ne ainiaaksi

kahdeksan vuotta aikaisemmin, kuin kukaan Ribe tähän asti oli kuollut.

Samana iltana tulivat kylänvouti Vold ja kassööri ja lukitsivat

sineteillä piirongin ynnä kaikki, mitä muuta oli arvokasta, "vaikka

neiti Olsen olikin kuin tytär talossa".

Sitte vouti kertoi hänelle noista viidestäsadasta taalerista ja

mainitsi kaiken muun jäävän kaupungille, johon Ane nyyhkyttäen vastasi

ihmettelevänsä, voiko kukaan luulla hänen pitävän lukua sellaisen

itaroitsijan hyvyyksistä.

Vold ei ymmärtänyt, että Ane oli toiveissaan pettynyt; sen tähden hän

mielessään yhtyi palvelijan sanoihin. Riben rahat olivat saastaiset.

Mutta Anen katseet lentelivät ympäri seiniä ja kattoa kuin kissan,

jolla on koira kinterillään.

He olivat pysähtyneet keltaisen kammarin ovelle. Ja heti, kuin Vold

katosi ulos, otti Ane haltuunsa pikku avaimen seinältä Riben sängyn

päältä.

Mutta pahastunut hän oli ja oikein suutuksissaan, sen huomasi Antonkin,

kuin saapui samana iltana.

"Viisisataa taaleria!" nyyhkytti Ane, kädet puuskassa.

"Se on suurenmoista..." aikoi Anton tapansa mukaan vastata, sillä hän

luuli tuota summaa omaksi perinnökseen.

Mutta Ane keskeytti ja tiuskasi:

"Älä nyt siinä matele, Anton, ikään kuin olisit koira ja ansaitsisit

vain ruoskaa etkä yhtään rahaa. Etkö sinä ehkä ole hänen ainoa

sukulaisensa? Etkö ole samaa verta ja lihaa kuin hän? Ole mies

puolestasi ja pidä kiinni oikeuksistasi!"

"Niin, niin, mutta mitä olen minä ansainnutkaan saada?" yritti Anton

taas puhumaan, käsi suupielessä.

"Tiedätkö, mitä minä tahtoisin?" sanoi Ane vielä jyrkemmästi. "Sitä,

että olisin mies! Silloin minä totisesti toimisin, suolaisin silliä,

rakentaisin, taistelisin ... sotisin oikeuksieni puolesta... Minä

tulisin rikkaaksi ... ja sitte ... sitte" -- lisäsi hän halveksivasti

-- "saisit sinä minun naispukuni."

Tämä teki niin syvän vaikutuksen, että yksin Antoninkin mielessä vähän

välähti miehisen arvonsa tuntoa.

Ja Ane jatkoi:

"Viisisataa taaleria vain sille, joka on ollut kuin tyttärenä

rikkaalla, vanhalla miehellä! Hyi sellaista häpeää! Niin, eikö ole ihan

niin, kuin aina olen sanonutkin, että ahne pysyy ahneena ihan

viimeiseen hengenvetoonsa asti?"

"Entä minä sitte?" kysyi Anton himokkaammin kuin kukaan olisi voinut

luullakaan hänestä.

"Sinäkö? Etkö sitä jo käsittänyt? Et saa äyriäkään! Se on varkautta ja

petosta, sitä se on! Hyi!"

"Enkö mitään?" jatkoi Anton tyhmistyen ja nostaen kätensä suupieleen.

Mutta hetkisen päästä sanoi hän vakavasti: "Pahuus tulee rangaistuksi!"

Ane ei ollut kuulevinaan.

"Se on juuri hänen kaltaistansa", jatkoi hän, "olla ihan tuntematta

omaa lihaansa ja vertansa, ja myöskin sitä, joka on uhrannut elämänsä

onnen hänen tähtensä. Minä olisin ainakin seitsemän kertaa voinut jo

päästä hyviin naimisiin ja tulla onnelliseksi, jos en olisi hyljännyt

niitä ajatuksia hänen tähtensä. Se on suoraan sanoen varkautta ja

petosta!"

"Mutta maitahan!" Ja harmaista pikku silmistä välkkyi kavaluutta.

"Tottele sinä minua, Anton, niin kyllä me keinon keksimme. Ei meiltä

sentään saada niinkään varastaa kaikkea."

Anton katsoa tuijotti vain häneen.

Mutta lastenkodin Ane pani sormensa suullensa ja sanoi:

"Odotahan, kunnes tulee iltamyöhä!"