II.

Lastenkodissa,

Lastenkodin oli perustanut vanha varakas maallikko, joka hyvää

tarkoittaen tahtoi pitää huolta lasten sekä ruumiillisesta että

hengellisestä ravinnosta. Sen tähden oli hän säätänyt, että lasten tuli

joka sunnuntai saada kuulla sekä pappia että maallikkosaarnaajaa.

Jos papit tulisivat silmänpalvelijoiksi eivätkä saarnaisi Jumalan sanan

mukaan, niin vapaatahtoinen maallikkosaarnaaja heille toki tarjoaisi

elävää vettä ja leipää.

Muuten lastenkodin lapsia ei juuri paljon näkynyt paitsi kahdesti

sunnuntaina, aamupäivällä, kuin he marssivat kirkkoon, ja iltapäivällä,

kun menivät "saliin".

Silloin kulki koko joukko parittain, pienimmät etupäässä ja molemmat

opettajattaret vierekkäin jälkimmäisinä.

Ehdottomasti sai heistä sen ajatuksen, että siinä oli jotain

nunnamaisen puhdasta, he kun elivät niin erillään maailmasta ja heitä

kasvatettiin niin hurskaasti, jota ajatusta vielä sekin vahvisti, että

aina, kuin heitä nähtiin, he olivat joko menossa Herran huoneesen tai

tulossa sieltä.

Lasten siisti ulkoasu lienee sekin osaksi vaikuttanut, että ihmiset

uskoivat heidän olevan mieleltäänkin puhtaita ja viattomia.

Siinä ne astuivat pitkin jalkakatua ja askeleet kopisivat kiviin ikään

kuin vanhan luostarin käytävässä. Sileäksi kammattu, palmikoitu tukka

oli joka lapsella kääritty ihan samalla tavalla kiekuraksi vastoin ajan

tapaa.

Kaulassa heillä oli siisti, punaruutuinen huivi, josta pieni nurkka

riippui hartioilla. Ja jokaisella samanlainen harmaanruskea,

tappuralangoista kudottu hame, yksinkertainen, mutta vahva ja siisti.

Käsikkäin, vierekkäin, yksinkertaisina kuten maalaiset tai kuten

enkelit, miten vastaantulijat kukin käsittivät.

Tunnin tai kahden päästä he yhtä ääneti ja yhtä kainoina palasivat,

virsikirja kullakin irtonaisessa kädessä, ja parittain katosivat

lastenkodin leveästä portista sisään.

Johtajatar, pitkä, laiha ja vähän miesmäinen neiti Sivertsen, jonka

puku nähtävästi oli aiottu vastalauseeksi kaikkea muodin turhuutta ja

levottomuutta vastaan, työnsi portin kiinni ihan kävelijäin nenän

edestä.

Sillä kaikki ehdottomasti katselivat osanottavasti noita näkyvistä

katoavia. Ne, jotka olivat jo tuhannesti ennen nähneet heidän tuolla

samalla lailla katoavan, käänsivät vain vähän päätänsä; mutta ne, jotka

heitä näkivät ensi kerran, oikein pysähtyivät ja miettivästi katsoa

tähystelivät suljettua porttia, kuten ainakin, milloin jotain on sitä

peittämässä, joka juuri on puoleensa vetänyt huomiotamme.

Mutta siellä takana oli eri pikku maailma itsekseen melkein samoin kuin

vanhoissa kunnon luostareissa.

Sieltä ei puuttunut mitään muuta kuin puutarha. Lapset sen sijaan

saivat tyytyä, suureen pihamaahan. Se oli etelän puolella, valoisa ja

päivänpaisteinen, yksinkertaisen puukartanon edustalla ja pitkin

ulkohuoneriviä. Ja siellä he oleksivat lomahetkinä, kuin aurinko oikein

paahtoi, joka tytöllä sukanneule kädessä; siellä he istuivat penkeillä

ja palleilla sein'vieressä, katsella tirkistellen kuin joukko liiaksi

hyviteltyjä kissanpoikia.

Näköala tosin ei ollut avara; tuskin näkyi lauta-aitaankaan asti, sillä

pihassa oli usein vaatteita kuivamassa ja samoin myöskin seinällä

heidän päänsä päällä riippui kuivavaa kalaa lastenkodin tarpeiksi.

Se johtui siitä, että kaikki naapurit, joilla ei itsellään ollut

kuivauspaikkaa, pyysivät saada kuivata pesunsa lastenkodin pihassa,

sinne suljettujen lasten iloksi.

Itse huoneissa oli kaikki, lattiat, seinät, pöydät, penkit ja

kangaspuut, aivan puhdasta, vaikka eivät olleetkaan tutustuneet

maalarin sutiin. Ainoastaan keskimmäinen huone, johtajattaren, oli

poikkeuksena. Siellä oli myöskin kartiinit, piironki ja pesukaappi sekä

seinällä suuri öljymaalaus, lastenkodin perustajan kuva.

Yksi asia oli yhteinen koko talossa, sekä ylhäällä että alhaalla,

olivatpa huoneet äsken pestyt tai ei, ja se oli tympeä, ummehtunut

pesun haju, tuliko se sitte likaisista pesurievuista, vanhasta

pesuhiekasta tai ehkä siitä hiekasta, jota joka päivä siivoamisen

jälkeen ripoteltiin kaikille lattioille, hyödyksikö vai koristukseksi,

on vaikea tietää.

Kartanossa muuten oli kolme suurta, muhkeaa huonetta; kouluhuone,

kutomahuone, jossa lapset itse kehräsivät, käämisivät ja kutoivat joka

tilkun, kuin heillä oli yllään, paidoista kaulaliinaan saakka, sekä

makuuhuone, jossa sängyt, kolmekymmentä luvultaan, seisoivat peräkkäin

järjestyksessä pienimmästä suurimpaan. Sinne saattoi neiti huoneestaan

katsella pienestä, oveen sovitetusta lasiruudusta, jonka edessä riippui

punainen vaate.

Alakerta se vasta oikein näytti luostarin kaltaiselta. Siellä oli

keittiö, pesuhuone, kylpyhuone ja ruokahuone. Seinämuurit olivat niin

paksut, että eivät edes vanhimmatkaan tytöt ulottuneet ikkunan

hakoihin, kiipeämättä ensin ikkunakomeroon. Muuten ei mitään muuta kuin

penkkejä ja pöytiä sein'vierillä ja yksinkertaisuutta osoittava rivi

tinalusikoita pöydillä.

Mutta opettajattaret omiksi tarpeikseen levittivät pienen laskupöydän

ja sille ruokaliinan sekä vähän muutakin elämän hienostusta uunin ja

oven lähinurkkaan.

Ylhäällä vinnillä istui kaksi tuhkimusta vanhoissa hylkyvaatteissa

karttaamassa villoja. Se oli tuollaista roskaista työtä, ja vinni oli

täynnä villasäkkejä, mattotilkkuja ja kaikenlaista muuta rujua.

Etelänpuolisiin nurkkiin oli laudoista tehty kaksi säilyhuonetta,

toinen johtajatarta ja toinen lapsia varten. Viimemainitussa oli pitkin

seinää pitkä piironki ja siinä kolmekymmentä laatikkoa, yksi kullekin

lapselle, ja niissä he saivat säilyttää omia pikku tavaroitaan,

kalleuksiaan ja makeisiaan, joita yksin nämäkin vangitut pikku linnut

joskus sentään sattuivat saamaan kotiin tuotavaksi.

Tänne se nyt Ane, Olan ja Riitan ainoa lapsi, tuotiin kymmenen vuoden

ijässä.

Äidillä ei ollut mitään vastaväitteitä itse "laitoksesta". Mutta

saatuaan kuulla, että hänen piti erota lapsestaan, itki hän niin, kuin

olisi itsekin ollut lapsi, ja uhkasi vaivaishoidon esimiestä sillä,

että oli tuleva koko ijäkseen onnettomaksi, jos lasta ei pidetty kuin

pikku prinsessaa.

Ja yön makasi hän lapsi sylissä, kuin se olisi ollut vasta vuoden

ijässä, ja hoiteli sitä kuin sairasta.

"Onpa sentään aina edes pieni sulka enkeliä jäljellä paatuneimmassakin

ihmissydämmessä", sanoi Omeyer, joka mielellään huomautti hyvää ja

valoisaa puolta kaikesta ja kaikista. "Jos me emme sitä saa näkyviin,

niin saavat lapset."

Lapsella oli se onni, että hän joutui lastenkotiin yhtä aikaa kolmen

muun laiminlyödyn olennon kanssa. Tyttönen ei tullut liiaksi vetämään

puoleensa kuuden kolmatta muun lapsen eikä myöskään valppaan neiti

Sivertsenin huomiota. Aluksi jakautui kaikki tasan neljän uuden

tulokkaan kesken.

Ane ei paljoakaan surrut joutumistansa uusiin oloihin. Hän rohkeasti

käveli kaikkialla uljaine pystynenineen, pienine suineen ja hienoine

hiuspalmikoineen ja vapaasti katseli kaikkea harmailla, vilkkailla

silmillään.

Hiuspalmikko jo ennen päivällistä soviteltiin kiekuraksi niskaan, mutta

muut ulkoasun omituisuudet saivat pysyä entisellään.

Jo päivällisellä sattui hän vetämään puoleensa neiti Sivertsenin

huomion, vieläpä sellaisella tavalla, että se ei ollut hänelle onneksi.

Ruokarukouksen aikana harhailivat Anen silmät levottomina kuin kärpäset

ympäri huonetta ja viimein kiintyivät neiti Sivertseniin, jolla oli

tapana rukousta lukiessaan pitää silmänsä ummessa ja päänsä kallellaan.

Hän tuskin ehti päästä loppuun, kuin Ane synnynnäisellä

suoravaisuudellaan kysyi:

"Minkä tähden sinä makasit?"

"Mitä sinä sanot?" tiuskasi neiti tylysti sekä jatkoi puoliääneen ja

vähän pilkallisesti: "Sinä et ehkä ymmärrä, mitä nenäkkäisyys on, kun

raukka olet niin laiminlyöty."

Mutta vaikka neiti lakkaamatta pitikin Anea silmällä, lentelivät tytön

silmäykset kuitenkin lakkaamatta kaikkialle, sivellen joka esinettä

päältä, sivulta, takaa ja välistä; ne lipuivat edes takaisin kuin

muurahaiset vedessä uivalla oksalla. Hän oikein vaistomaisesti väijyi

ja etsi -- niin mitä? Itsenäisyytensä säilyttämiskeinoja.

Vaikka olikin neljä tulokasta, joiden kesken vaarin pito oli jaettava,

niin neiti kyllä tiesi, kutka tämän lapsen vanhemmat olivat, ja sitä

paitsi hänellä myöskin oli monta syytä ottaa lukuun, millaiset ne

vanhemmat olivat. Sillä Ane puolivilline tiikerin luontoineen oli yhtä

saaliinhimoinen kuin kalalokit kootessaan saalista pikku kalain

parvesta. Olihan se varsinaisesti kuulunut kotikasvatukseen, jopa ollut

keinokin millä saavuttaa vanhempain suosiota ja ystävyyttä.

Vaikka neiti syöttikin hänet kuinka kylläiseksi hyvänsä, niin Ane

kuitenkin käytti hyväkseen jokaista tarjoutuvaa silmänvälttymää, kuin

oli pihalla leikkimässä tai päivänpaistetta nauttimassa, ja pujahti

ulos portista naapuritaloihin, yhteen kerrassaan, kerjäämään ruokaa,

koska hänellä oli niin nälkä.

Tottapa hänellä olikin, koska sitä valitti, arvelivat vaimot ihmetellen

ja antoivat hänelle, mitä pyysi. Ja sitte he puhelivat kokouksissa

lastenkodista ja sen johtokunnasta ja neidistä ja nälkäisistä lapsista,

kunnes nämä puheet, kierreltyään kolme viikkoa kaikki nurkat ja

sopukat, viimein saapuivat lastenkotiin.

Silloin neiti Sivertsenin muoto muuttui vielä pitemmäksi ja liikkeet

vielä miehekkäämmiksi.

Ensin hän riensi vinnille tutkimaan Anen laatikkoa. Sieltä löytyi

ainoastaan pikku kerä, palanen kattoruunun lasia, muutamia

nuppineuloja, mustetolpon kansi, tyhjä tärkkelysrasia ja -- neidin

kauhuksi -- kaksi hopeaista teelusikkaa. Pitemmälle ei Ane vielä ollut

ehtinyt kalleuksien kokoamisessaan.

Mutta mitään syötävää ei sieltä löytynyt. Tytöllä täytyi siis olla

ruokavarastonsa jossakin muualla, ajatteli neiti, kiihkeästi viittoen

itsekseen.

Vinniltä hän suuntasi kulkunsa Anen sängyn luo, ja ihan oikein:

olkimatrassin alla oli tämän lokin kätköpaikka.

Hän huusi apuopettajatarta.

"Janna hyvä, tule katsomaan! Kyllä näkyy, että hän ei ole tarvinnut

ruokaa muualta. Hänessä on synnynnäistä tuo kokoileminen."

Ja yhdessä he säilystä vetivät esiin leipää, palasia ja viipaleita,

korppuja ja kuoria. Löytyi sieltä joukosta joku luukin ja lihapala ja

neiti sai suuren esiliinansa ihan täyteen.

Mennessään pihan poikki viemään saalista porsaille, tapasivat he Anen,

ja hänen pikku pystynenänsä kääntyi heihin päin ihan pelottomasti.

"Ane, mistähän luulet meidän löytäneen nämä tavarat?" kysyi neiti.

"Minun sängystäni", vastasi Ane niin iloisesti ja suoraan, kuin olisi

odottanut kiitosta kokoavasta ja säästävästä luonteestaan.

Sivertsen näytti ikään kuin vähän hymyilevältä, mutta silloin hän aina

oli todenperästä vihastunut. Ja Anelle siitä kyllä tuli muutakin kuin

hymyä, tuli runsaasti sekä nuhteita että vitsaa.

Ane oppi hyvin pian noudattamaan riittävää varovaisuutta ja

teeskenteleväisyyttä tyydyttäessänsä luontonsa taipumusta

näpistelemiseen.

Mutta Sivertsenin arvonsa ylläpito-aisti oli myöskin ryhtynyt

taisteluun ja taisteli kiivaasti sekä neidin itsensä ja koko

lapsijoukon että myöskin tämän puolivillin tyttösen puolesta. Olematta

mikään filosoofi tahi muuten mietiskelemiseen taipuva oli hän kuitenkin

saanut selville, että valpas omatunto on hyvän yhdyselämän pääehto.

Hänelle tuli kiire selitellä käskyjä uskontotunneilla ja varsinkin

seitsemättä, yhdeksättä ja kymmenettä, sillä pitihän hänen koettaa

herättää lapsen omaatuntoa.

Ja pienet näpistelyt, joita Ane yhä edelleen harjoitti, antoivat

aihetta käsin tuntuvaan ja havainnolliseen opetukseen ja todistukseen,

mikä on hyvää, mikä pahaa, mikä on minun, mikä sinun, mikä on synti ja

häpeä.

Sen tähden täytyi Sivertsenin antaa tälle yhdelle oppilaalle monta

yksityisopetusta ylhäällä vinnillä pitkän, monilaatikkoisen piirongin

edessä. Sillä sieltä, jossa kaikki säilyttivät makeisiansa tai

raharopojansa, joita olivat jonakin merkkipäivänä saaneet joltakin

sukulaiselta, sieltä hävisi milloin mitäkin.

Mutta kuin Ane kerran osasi mitä kavalimmalla tavalla kääntää

epäilykset toista viimeksi tullutta kohtaan, niin että se tyttö parka

oli koko päivän kantanut syytä ja häpeää ja rangaistusta, silloin läksi

Sivertsen Timianintorin laidassa asuvan nikkari Espedal vanhuksen luo,

joka oli sekä hänen että koko lastenkodin omanatuntona näkyväisessä

muodossa.

Jokapäiväinen hartauden harjoitus ja uskonnon opetus sekä myöskin

maallikkosaarnaajan puheet pyhäiltoina olivat jo riittävästi tehneet

Aneen soveliasta valmistavaa vaikutusta. Hänessä alkoi jo näkyä

heräävän omantunnon puhkeavaa orasta.

Kuin nikkari Espedal sateisena pyhäpäivänä iltahämärissä, palattuaan

hartaustilaisuudesta, jossa hän itse oli puhunut, ääneti kuin haamu ja

uhkaavana kuin ukkospilvi, hitaasti astui kouluhuoneesen, jossa ilo oli

korkeimmillaan elikkä niin korkealla, kuin lastenkodissa oli

luvallista, se on: lapset astuivat piirissä, veisaten virsiä, silloin

tunsi Ane samoin kuin kaikki muutkin vavistuttavaa aavistusta, että

olivat tehneet jotain pahaa.

Espedal oli saman hengen lapsia kuin lastenkodin perustaja. Arkipäivinä

hän harvoin poistui pitkästä, matalasta työhuoneesta, jonka kyltissä

Timianintorin laidassa oli suuri, musta ruumisarkku maalattuna. Vasta

myöhään illalla hän malttoi lähteä johonkin hartauskokoukseen. Mutta

sunnuntaina hänen kyllä nähtiin käyvän sekä kirkossa ja rukoushuoneessa

että sairasten ja turvattomain luona.

Oli enempi järkevää yhteyttä ja kokonaisuutta hänen yksityisessä

sielunhoidossaan kuin hänen puheissaan, sen tunsi hän itse, jopa

sanoikin sen suoraan pastorille. Mutta missä oli hätä ja puute ja häntä

tarvis, sinne hänen piti mennä.

Yllä ainainen ruskea verkanuttu, päässä yhtä kunnianarvoinen,

ruskea, karhea huopahattu ja käsissä mustat hansikkaat, se on: ne

olivat aikoinaan olleet mustat ja varmaan kyllin suuretkin, mutta ne

olivat muuttuneet kankeiksi ja harmaiksi, ehkäpä mustaamisesta

ruumisarkku-voiteella eikä nappi ollut enää moneen vuoteen ylettynyt

tavoittamaan reikäänsä kalvosinnivelen kohdalla. Oikea käsi puristi

paksua, punaista kävelykeppiä ja sen nojassa teki juhlallisesti ja

tarkassa tahdissa joka askeleella puoliympyrän näköisen kaarroksen,

jossa tempussa käsivarsi ojentui säteenä ulos avaruutta kohti niin

pitkälle, kuin suinkin ylsi.

Hän oli ijältään viiden- ja kuudenkymmenen välillä ja Anen huomioon

kiintyi hänestä enimmin se, että hän painoi leukaansa rintaa vasten ja

nosti yläluomensa ylös niin että näki silmälasiensa ylitse, ja puhui

kumeasti, kuin olisi ääni tullut hänen sisälmyksistään, ja veti

suupieliänsä alas juuri siten, kuin hänellä olisi ollut suitsiraudat

suussa ja niitä kovasti vedetty.

Varsinkin tämä viime havainto pysyi Anen mielessä aina ensi hetkestä

asti, ja aikaa myöten tuo tunne kasvoi vielä vahvemmaksi.

Hän liikkui itse suitsista talutettuna ja Anesta tuntui kuin olisi ukko

ojentanut suitsia hänenkin suuhunsa.

Sen tähden hän äkisti painoi päänsä alas, kuin Espedal tuli luo ja

ojensi kätensä märkine, pahalta haisevine hansikkaineen häneen päin.

Mutta Espedal vain painoi leukaansa syvemmälle rintaa vasten ja veti

suitsista ja vanha hansikas laskeutui raskaasti Anen pään päälle ja

hansikkaan pitäjä sanoi kumeimmalla äänellään:

"Meidän pitää mennä Jumalan kasvoin eteen puhelemaan keskenämme, meidän

kahden!"

Ja Ane astui alla päin pitkin käytävää kuin varsa, jota suitsista

talutetaan ulkoa talliin.

Limainen hansikas piti tytön kättä ja puristi sitä yhä kovemmin, ja

Espedal antoi lastenkodin perustajan kuvan edessä lain valon kirkkaasti

paistaa pimittyneesen lapsen sydämmeen. Hän ei säästänyt tuomiopäivän

hirmua eikä helvetin kauhua, hän kertoi pari vavistuttavaa esimerkkiä

varastelevista lapsista, jotka olivat saaneet kauhistavan lopun.

Ane, vielä illalla maatessaan sängyssä, silmät ummessa, näki hänet ilmi

elävänä edessään. Espedalin kasvot olivat häneen päin ja niissä suuri

käsnä oikealla puolen nenää.

Ja lastenkodin perustajan kuva yhtä vakavana kuin kaikki tietävän

Jumalan. Ja Espedal hänen ylin profeettansa.

Silloin Ane rukoili yhdeksän kertaa peräkkäin, kuten hänen oli täytynyt

Espedalille juhlallisesti luvata tekevänsä joka ilta: "Hyvä Jumala,

opeta minua pelkäämään perkelettä!"

Lausuessaan sitä viidettä kertaa itki hän, mutta pääsyään yhdeksänteen

kertaan vapisi hän pelosta.

* * * * *

Ei siinä kyllä, että Espedal tämän yhden kerran määräsi hänelle tuota

lääkettä, joka reviskeli kuin lasin siruset kipeätä kaulaa.

Monta kertaa hän seisoessaan kumarassa höyläpenkkinsä vieressä

mietiskeli yhä uutta voimakasta tapaa heilutella lain vasaraa. Sillä

vaikka hänen täytyikin paraastaan käyttää lakia, jota hän luontonsa ja

aikansa mukaan paraiten osasikin käyttää, niin kuitenkin hänen

sydämmeensä tuli edes vähä sen rakkauden hehkua, jota lain herra ja

luoja ilmoittaa sekä laissansa että evankeliumissaan; häneen salaa

hiipi tahtoa tehdä ihmisiä onnelliseksi puhtaudella ja hyvyydellä.

Hän ei katsonut sitä miksikään teoksi, jolla hän itse saavuttaisi

ylennystä, mutta hän rukoili ja uhrasi enemmän kuin kukaan syrjäinen

tiesikään. Eikä hänen kukkaronsa suinkaan ollut vähimmin avoin

täyttämään sitä, kuin häneltä voitiin vaatia jonkun sielun

pelastukseksi. Mutta kaiken piti tapahtua hiljaisuudessa ja salaa.

Silloin ei mitään nimiä koreillut sanomalehdissä, vaikka eipä silti ole

keltään koskaan puuttunut tilaisuutta kerskata hyvillä töillään, kellä

vain on ollut halua siihen.

Kerran oli Ane taas pahasti joutunut pahan taipumuksensa uhriksi.

Sivertsen meni Espedalin luo, mutta hän vastasi vain: "Minä rukoilen

hänen puolestansa."

Illan suussa tuli pieni tavarakäärö lastenkotiin. Se avattiin ja siinä

oli kirja: "Ane Olsenille lastenkodissa!"

Ane ei tiennyt, oliko valveilla vai näkikö unta. Kallis kirja

kultakoristeisissa kansissa, niin kaunis, että hän ei ollut koskaan

vielä pitänyt kädessään sen vertaista; ja se oli hänen omansa!

Ane avasi sen. Siinä oli monta kuvaa ja niillä valaistuina monta

jumalista kertomusta. Ensin oli kaunis kuva: Jeesus orjantappuraruunu

päässä, alla nämä sanat "Tämän kaiken olen minä tehnyt sinun edestäsi;

mitä teet sinä minun edestäni?"

"Kuka sen lähetti?" kysyi Ane ihmetellen.

Sivertsen oli yhtä tietämätön, sillä ei hänkään edes aavistanutkaan,

että Espedal oli ostanut ja lähettänyt sen sievän kirjan; mutta

yht'äkkiä hän näkyi ikään kuin valistuvan ja hän vastasi, kuitenkin

vähän epävarmasti:

"Se tuli Jeesukselta."

Ane otti kirjan ja riensi ulos, saadakseen valoisana, lauhkeana

kesäiltana olla yksin mehiläispesien takana. Hän ei epäillyt

silmänräpäystäkään, että kirja todella tuli Jeesukselta.

Sitte hän käänsi lehden ja näki toisen kuvan. Hän ei vielä malttanut

ruveta lukemaan. Siinä oli nuori tyttö hiipimässä aittaan varastamaan.

Mutta kuvan alle oli kirjoitettu musteella:

On väärin koottu rikkaus

Kuin tuli helvetistä.

Sun omantuntos kuiskaus

Vaatiipi valvomista.

"Tee tili!" kerran sanotaan.

Ja päätös tämä lausutaan:

"Tän' yönä sielus tahdon."

Ane luuli sen olevan Jeesuksen omaa käsialaa ja hänen lähettäneen

taivaasta pyhän varoituksen. Hän itki ääneensä ja vapisi, sillä kuin

hän kerran tuli liikutetuksi, tapahtui se aina hyvin kiivaasti.

Ja sitte hän makasi melkein koko yön kirja kädessä itkien, ja se yö jäi

ainiaaksi hänen muistiinsa.

Mutta kyllä paljo tarvittiinkin, sillä Nilkku-Olan ja Vene-Riitan tytär

oli perinyt taipumuksia, jotka olivat seuraavat häntä läpi koko elämän.

Hänen hyvät enkelinsä saivat taistella kauan ja hän itse sai kauan

opetella samaa kilvoittelua; paha henki oli kuitenkin aina mahtavampi,

vaikka se välistä tulikin karkoitetuksi joksikin silmänräpäykseksi.

Yksin rippikoulun aikanakin, ainoastaan kolme viikkoa ennen

kasteenliiton vahvistusta, kirjoitti hän johtajattaren nimessä väärän

kirjeen, koettaen sillä saada lainaksi rahaa kahdelta vanhalta

neideltä, jotka asuivat toisella puolen katua ihan vastapäätä. Mutta

kirje oli niin huonosti kirjoitettu, että herätti epäluuloa. Petos tuli

ilmi ja myöskin ilmoitetuksi pastori Omeyerille.

Niin tärkeän asian toimitti Espedal itse.

Hän ei ollut niitä maallikoita, jotka pelkäävät pappia tai katsovat

häntä tarpeettomaksi. Vaikka hän itse oli aina valmis moneenkin

tärkeään ja raskaasen papilliseen toimeen, paljon raskaampaankin

kuin saarnaamiseen, niin hän kuitenkin kunnioitti seurakunnan

sielunpaimenta, jolla oli niin suuret tiedot, ja sen hän Omeyerin

mielestä paraiten todisti siten, että itse oli juhlapäivinä uhraajain

esimerkkinä.

Hän ei koskaan tuonut tyhjää kirjekuorta eikä moneen paperiin käärittyä

vaskirahaa. Kertokaamme esimerkki:

Talvella sai Omeyer uuden mankelin hänen verstastansa.

"Jaa!" huokasi pastori, ja käsi nousi korvan taa; "tämä taas kai,

Tiina, tulee maksamaan jonkun kuusi hopeataaleria."

Mutta joulupäivänä oli alttarilla kirjekuoressa paperilappu ja siinä

kirjoitettuna: "Mankeli kuitataan. J. Espedal, nikkari."

Omeyer nauroi hyvillään ja arveli huvikseen näytellä sitä paperia

muillekin pyhäin aikana.

Maallikkosaarnaaja nyt kävi istumaan puutuolille ovensuuhun ja

kertoi Anen historian, joll' aikaa pastori poltellen kiikkui

rottinkituolissaan. Viimein Espedal tempasi kovasti suitsista ja

kertoi, minkä iltarukouksen hän oli opettanut tyttöselle. Se tapahtui

niin kumealla äänellä että sanat tulivat lausutuksi melkein

kuiskaamalla: "Hyvä Jumala, opeta minua pelkäämään perkelettä!"

Mutta silloin jo lempeä, hyväntahtoinen pastori keskeytti häntä, vaikka

hyvin vastahakoisestikin.

"Ei pelottaa, ei pelottaa, hyvä Espedal; pitää vain koettaa houkutella.

Pitää kertoa, miten hyvä Jumala on, miten suuresti hän rakastaa siivoja

lapsia ja miten murheelliseksi hän tulee, kun lapset ovat häijyjä. Minä

luotan enemmän rakkauteen kuin ankaruuteen ja pelotuksiin."

"Eikö se sitte rakkaus kuritakaan ja pelota, herra pastori?" sanoi

Espedal vapisevalla äänellä, sillä hänen omatuntonsa sanoi, että mitä

hän oli tehnyt, oli tapahtunut rakkaudesta. "Eivätkö Mooses ja laki ole

Jumalan todistuksia hänen rakkaudestaan hänen eksyviä lapsiansa

kohtaan?"

Pastori tunsi joutuvansa hämilleen ja turvautui vertaukseen.

"Oletteko kuullut satua auringosta ja tuulesta?" kysyi hän.

"En", sanoi Espedal epäillen ja arvaellen sellaisen kysymyksen

tarkoitusta ihan keskellä vakavaa puhetta.

"Ne löivät vetoa, kumpiko ennen saisi turkin kerjäläiseltä. Ja kuinka

kävi? Mitä enemmän tuuli puhalsi sitä paremmin kerjäläinen kääri

turkkiaan kiinni; mutta kuin aurinko rupesi paistamaan yhä lämpimämmin,

silloin joutui turkki pois. Aurinko on rakkaus ja myrskytuuli on

ankaruus."

"Ei", sanoi Espedal kumeasti. "Rakkaus on sekä suloinen että ankara."

Pastori kiikkui tuolissaan ja katsahti aina välistä ulos ikkunasta

niin kuin tuntien itsensä sekä levolliseksi että mahtavammaksi

vastustajaansa, mutta hänen sydämmensä sykki kiivaasti.

Espedal osasi vielä paremmin hillitä itseään ja jatkoi arvokkaasti kuin

piispa:

"Rakkaus on sekä suloinen että ankara. On kyllä mahdollista, että

minulla on runsaammin myrskytuulta ja teillä runsaammin aurinkoa, mutta

auttakaamme siltä toisiamme. Houkutelkaa te, niin minä pelottelen, että

Jumalan rakkaus siten vaikuttaisi täydellisemmin meidän molempain

kauttamme sen lapsi paran onneksi ja menestykseksi."

Pastori jo tunsi ikään kuin olevansa mahtavamman taidon edessä. Hän

myönsi Espedalin olevan oikeassa, puhui kauniisti siitä, kuinka hyvä on

ymmärtää toisiaan ja olla toisiaan pahoittamatta, ja sanoi ystävälliset

jäähyväset.

Ane tiesi tulevansa iltapäivällä hyljätyksi, sillä joka julkisesti

tekee niin törkeän rikoksen, eihän sellainen voinut heti sen jälkeen

päästä ripille. Hänen varmaankin täytyi käydä vielä kerta rippikoulua,

jota vastoin toiset voivat lentää pois pesästä ulos avaraan maailmaan.

Hän oli uhkamielinen käydessään sakastissa paikallansa ja hymyili aivan

iloisesti ystävilleen.

Mutta pastori ei koko aikana katsonut häneen, käveli vain edes takaisin

kysellen. Joka kerran, kuin olisi ollut Anen vuoro vastata, kysyi hän

joltakin toiselta. Ane katsoi alas päin ja tuli yhä vakavammaksi ja

murheellisemmaksi. Loppurukouksen ja virrenvärsyn jälkeen pastori

viimein käski häntä jäämään ja vei hänet alttarin eteen.

Kirkossa oli jo hämärä. Vapahtajan suuri, valkoinen olento, kädet

lempeästi ojennettuna, ikään kuin näytti olevan astumaisillaan

himmeästä komerosta esiin. Anesta tuntui, kuin hän olisi seisonut itse

Jumalan edessä. Ane jo itki ennen kuin pastori alkoi puhuakaan.

Ja kuin hän alkoi:

"Ane, Ane! Tuossa näet Jeesuksen katselevan sinua niin hellästi, että

kuoli sinun puolestasi. Näetkö, kuinka murheelliselta hän näyttää?"

Silloin Ane laskeutui maahan alttarin eteen ja itki katkerasti.

Pastori oli vaiti ja odotteli.

Ane viimein nostaen päätänsä näki pimeässä ainoastaan Jeesuksen kuvan,

alttarivaatteen ja papin kauluksen.

Pastori taputti häntä päälaelle ja sanoi:

"Ane, minä tiedän, että kadut syntiäsi. Ja Jeesus käskee minun sanomaan

sinulle, että syntisi on anteeksi annettu. Minä en kurita sinua tänään,

Ane. Jeesus ei sitä tahdo. Hän mielellään antaa anteeksi."

Ane itki ilosta.

"Mutta nyt sinunkin pitää rakastaa Jeesusta, eikö niin, Ane?"

"Niin!" vastasi Ane niin kovasti, että koko kirkko kajahti.

Ehtoollispäivänä ei kukaan rippilapsista ollut niin liikutettu kuin

Ane. Ilmi nähtävästi nyt kaksi vastaista voimaa taisteli vallasta hänen

ylitsensä, heikon lapsi paran.

Ensi aikoina rippikoulun jälkeen kävikin Ane säännöllisesti joka pyhänä

iltapuoleen, milloin vain pääsi, lastenkodissa elvyttämässä lapsuutensa

muistoja ummehtuneessa pesun hajussa ja yhtyi pienempien piiriin ja

virren veisuusen. Hänen äitinsä oli nyt kuollut, tosiaan kuollut, ja

isä oli toimitettu maalle elätettäväksi.

Pastori joka kerran, kuin tapasi häntä, nyykäytti ystävällisesti

päätään hänelle ja sanoi:

"Hyvää päivää, Ane."

Tämä pastorin luottamus vaikutti Aneen kuin apilaan tuoksu väsyneesen

hevoseen.

Espedal piti myöskin häntä mielessään eikä koskaan häntä tavatessaan

jättänyt nykäsemättä suitsista eikä antamatta voimakasta

herätyssivallusta matkaeväiksi. Sillä oli myöskin vaikutuksensa.

Espedal oli tavallaan myöskin oikeassa, sanoi Omeyer, Ane kai tarvitsi

sitäkin.