Vanhemmat.
"Ei, nyt menee tämä jo liian pitkälle", sanoi pastori Omeyer ja
napsautti molemmin käsin sormiaan ilmassa. "Nyt heidät totisesti pitää
toimittaa ojennuslaitokseen sekä mies että vaimo, sekä Vene-Riitta että
Nilkku-Ola. Heidän ainoa tyttärensä pitää koettaa saada lastenkotiin."
Mistä syystä Vene-Riitta oli saanut tuon nimensä, eivät hänen
aikalaisensa muistaneet, mutta kaikki, jotka hänet tunsivat, olivat
vakuutetut, että hän ei ollut ansainnut sitä rehellisellä tavalla.
Luultavasti hän oli joskus luvatta kiivennyt johonkin jaalaan ja saanut
siitä rangaistuksen taikka oli hänet sieltä muuten häpeällä pois
ajettu.
Hän oli vantteraruumiinen, kesk'ikäinen vaimo. Huomattavin kohta hänen
kasvoissaan oli paksut huulet, jotka näyttivät siltä, kuin niitä olisi
taputeltu pesukartulla.
Tuulen ja säiden ruskettamissa, likaisissa kasvoissa kiiluivat
vilpilliset, harmaat silmät melkein kuin kaksi mantelia piparkakussa.
Pörhöinen hiustupsu tuli välistä näkyviin niiden päältä. Useimmiten se
kuitenkin oli hänen omituisen päähineensä peitossa, joka ulottui alas
aina kulmakarvoille asti.
Se oli suuri gummilakki, jossa oli riippuva lippu ja jonka laidat
ulottuivat alas olkapäille; varmaan jonkun matkustavaisen herrasmiehen
hylkäämä sadelakki, jotenkin sovelias yhdessä gummitakin kanssa
jollekin herrasmiehelle, mutta hyvin naurettava kirjavan mekon ja
likaisenharmaan hameen seurassa, joka viimemainittu oli karkea kuin
hevosloimi.
Lapset tietysti uskoivat häntä satujen noidaksi, kuin hän joskus astua
linkutti heille vastaan. Hänen polvensa lienevät olleet kankeat tai
lonkkanivelet pois paikoiltaan tahi jotain muuta sellaista, koskapa hän
kompuroitsi eteen päin, kuin olisi ollut puujaloilla astumassa tai kuin
hänen jalkansa olisivat olleet hervottomat pitkästä polvillaan
olemisesta.
Polvillaan oloa hän tavallaan olikin aina harjoittanut, vaikka hän,
viimein päästyään naimisiin, oli erittäin taitavasti osannut totuttaa
miehensä siihen toimeen, saadakseen itse oleksia kotona vartioimassa
kerjuun saalista.
Nilkku-Ola oli erittäin halukas juomaan ja vielä etevämpi tuossa
huomiota herättävällä tavalla pukeutumisen taidossa, joka halu näkyy
olevan yhteistä sekä rikkailla että köyhillä.
Ola piti kesät talvet sinikirjaisia pumpulivaatteita, saman näköisiä
kuin pikku tyttöjen kesäpuvut. Luultavasti hänellä oli alla
lämpöisetkin vaatteet, mutta tuo ohut puku ei ollut koskaan
vaikuttamatta. Talvella se hänen uusista uhreistaan tuntui ihan
samalta, kuin olisivat nähneet hänen tallustelevan paljain jaloin
lumessa.
Pukunsa vastakohtana piti hän kesät talvet vanhaa, paljaaksi kulunutta
koirannahka-lakkia, jonka alta hiki jo aikaisin keväästä kuohui kuten
kaikki muutkin kevätpurot ulkona luonnon helmassa.
Muuten oli Nilkku-Ola hyvin valkoverinen, pyöreäleukainen, joka aina
oli huonosti ajeltu, ja tietysti ontuva, lieneekö se sitte ollut syystä
vai syyttä. Sen tähden hän käyttikin keppiä, ja se oli aina uusi ja
kotitekoa.
Alussa oli uusi pappi ottanut hyväntahtoisesti Olan vastaan, kuin hän
tahtoi päästä sisälle asti ja puhella kahden kesken Omeyerin kanssa.
Saattoihan mies parka olla noita hiljaisia Herran työmiehiä, joiden
ulkomuoto useinkin on hyvin yksinkertainen.
Mutta sittemmin hänelle ei enää oltu läheskään yhtä kohteliaita.
Harvoin häntä laskettiin etemmäksi kuin rappusille. Ja nyt arveli pappi
syystä kyllä petoksen jo menevän liian pitkälle. Nyt totisesti piti
toimittaa heidät ojennuslaitokseen, sekä mies että vaimo. Heidän ainoa
tyttärensä piti viedä lastenkotiin.
Puoli vuotta sitte oli näet Nilkku-Ola eräänä lauantaina tullut
pappilan ovelle kerjäämään. Viinan löyhkä tuli mukana hämmentämään
kevään huumaavaa sulotuoksua.
"Rahaa et mitenkään voi saada tuollaisessa tilassa", sanoi pappi.
"Entä ruokaa?" kysyi Ola vähän nuhtelevasti ja huokasi hartaasti.
"Olisiko sekin mielestänne vahingollista?"
"Ei, ruokaa kyllä saat", vastasi Omeyer ja riensi toimittamaan.
Palvelustyttö toi vähän maitoa ja leipää ja pani puutarhapöydälle.
Ola istahti penkille, siirsi koirannahka-lakkinsa päästään pöydälle ja
pyyhki hien pois otsastaan. Sitte pani hän kätensä ristiin ja
huokaillen katsoi milloin ylös taivaasen, milloin alas maahan. Nähtyään
viimein pastorin katsovan avonaisesta ikkunasta kartiinin takaa, piti
hän pitkän ja juhlallisen ruokarukouksen, jossa oli minkä mitäkin
Jeesuksesta, että hänkin oli kärsinyt ja elänyt kurjuudessa tässä
maailmassa ja että häntä vielä nytkin halveksittiin hänen totisissa
köyhissä seuraajissansa maan päällä.
Syötyä vielä sydämmellinen kiitos, joka päättyi syvään huokaukseen: "Ah
Herra Jeesus, sinä tiedät, sinä tiedät, ett'ei ole helppo olla köyhä
tässä maailmassa."
Pastori Omeyer tunsi mielensä tulevan levottomaksi. Eihän hän vielä
tuntenut silloin miestä niin tarkoin, ehkäpä hän olikin erehtynyt, mitä
viinan hajuun tuli.
Hän meni ulos ja siniruutuinen Nilkku-Ola katsahti häneen arvokkaasti,
syyttävästi.
"Niin, nyt minä omasta puolestani voin tulla toimeen koko päivän, mutta
vaimoni ja lapseni, herra pastori... Eiköhän laupiaan Jumalan tahto
liene, että heidänkin tulee saada ruokaa pyhäksensä?"
"Minä en sinua oikein tunne", sanoi pastori. "Sinä ehkä joisit viinaan,
mitä saisit."
"Niinhän nuo sanovat kaikki, jotka eivät raaski antaa mitään", sanoi
Ola puoli ääneen ja otti raskaasti huoaten lakkinsa.
Nyt täytyi pastorin tehdä jotakin ja hän sanoi:
"Saat kaksitoista killinkiä nyt ja joka lauantai leipään, jos joka
kerran tulet näyttämään sen minulle. Ja nyt heti teemme ensi
koetuksen."
Nilkku-Ola läksi tiehensä huokaellen ihmisten epäluuloisuutta.
Kohta hän sitte astua nilkutti takaisin ja hyvin vakavana näytti pitkää
kahdentoista killingin leipäänsä, ja samalla tavalla hän teki joka
lauantai puolen vuotta. Se tapahtui yhtä täsmälleen kuin sunnuntain
seuraaminen lauantaita. Nilkku-Olan juonnista oli pappi kyllä saanut
todistuksia, mutta hänen rahansa toki aina menivät leipään juomarin
köyhälle perheelle.
Nyt äskettäin astui leipuri Svend pastorin virkahuoneesen. Hänellä oli
jotakin puhuttavaa Nilkku-Olasta, joka varmaan vieläkin sai rahaa
pastorilta.
Niin, kyllä se oli totta.
Ola oli kuusi kuukautta sitte tullut Svendin luo ja tahtonut leipää
lainaksi ainoastaan neljännestunniksi, näyttääkseen sitä vain pastori
Omeyerille, oli hän sanonut, rumasti irvistäen. "Ja kahta killinkiä
tarjosi hän hyyrystä. Minä tietysti ajoin hänet pois, mutta nyt
mielestäni pitää asian tulla ilmi kaikkein tähden, vaikka ei olekaan
hyvä puhua kilpaveljestään pahaa. Minä olen nyt siitä asti nähnyt hänen
joka lauantai tulevan Frantzenilta, leipä käsivarrella, ja vähän ajan
päästä tuovan sen takaisin. Hänelle on siis teidän rahastanne jäänyt
kymmenen killinkiä viinaan."
Tarkemmin tiedustellessa huomattiin asian olevankin ihan sillä tolalla.
Ja sitte ei Nilkku-Olan tarvinnut enää kertaakaan astua pastorin
pihaan.
Mutta pastori ei ennestään tiennyt Riitan olevan hänen vaimonsa ja
kumppaninsa tuossa asioimisessa. Nyt tuli hänen vuoronsa kompuroida
pappilaan ryöstöretkelle.
Eilen aamupäivällä saapui hän sinne. Häntä oli kohdannut suuri suru.
Gummipäähine näytti melkein suruliinalta. Hänen miehensä oli maannut
sairaana koko vuoden ja nyt kuollut. Siinä oli lakkaamatta rukoiltu ja
veisattu virsiä niin kauan, kuin hän oli osannut puhua. Ja eukko itki
katkerasti.
No eihän se ollut toivoton suru, arveli pappi, koska vainaja kuoli
sillä tavalla.
"Tunsitteko häntä?" kysyi Riitta. "Se oli Per Breivik."
"En", vastasi pastori, koettaen turhaan muistella.
"Sepä merkillistä, kyllä hän oli tuttu kaikille Jumalan lapsille niillä
seuduin. Hän piti nuorempana ollessaan niin kauniita hartauspuheita."
Pastoria melkein hävetti, että ei ollut tuntenut sellaista Jumalan
miestä seurakunnassa. Mutta hänen täytyi vieläkin lausua, että olihan
nyt kyllin syytä iloita ja kiittää.
Riitta vavisten nosti paksua ylähuultansa.
"Ehkä ei ole oikein, mutta minusta tuntuisi hyvin raskaalta, jos hän ei
saisi kunniallista hautausta; minä voin melkein sanoa, että se suru
minua pahimmin vaivaa."
"No, no." Pastori lupasi haudata ja puhua haudalla ilman mitään maksua.
Mutta tarvittiin myöskin kääreliinoja ja rahaa Espedalille kirstusta ja
-- Riitalta pääsi itku -- vähän kukkia pitäisi hänen myöskin saada
arkulleen, kun oli ollut niin kelpo mies.
Pastori antoi hänelle puoli taaleria ja huusi Tiinaa, joka heti
kiiruhti liinakaapin luo ja toi sieltä suuren valkoisen nyytin.
"Odotahan", sanoi rouva, meni ikkunan luo ja leikkasi viimeisen
ruusunsa ynnä muutamia myrtin oksia. "Tästä saat vähän millä koristaa
arkkua, vaimo parka."
Pastori kuitenkin kysyi, missä Riitta asui, ja eukon suureksi
hämmästykseksi sanoi päivällä kävellessään pistäytyvänsä katsomassa
häntä.
Vene-Riitta tapasi vähän matkan päässä miehensä, Tehtyään yhdessä vielä
viimeisen kepposensa, jonka kerromme tuonnempana, nilkuttivat he
molemmat niin pian, kuin suinkin ehtivät, takaisin Svartemyriin, jossa
he asuskelivat.
Kotiinsa päästyään Riitta ja Ola molemmat pitivät tarkkaa vaaria
maantiestä, kunnes polvekkeessa mäen päällä näkivät pastorin hoikan
vartalon kuvan taivasta vasten.
Silloin Ola paneutui vuoteelle ja Riitta asetteli valkoisen lakanan
hänen päällensä, levitteli liinat muuannekin sinne tänne pöydälle ja
penkeille ja asetti huonekalut huiskin haiskin lattialle.
Nyt pastori jo katsahti ovesta.
"Teidän pitää antaa anteeksi, että minä en ole saanut miestäni puetuksi
enkä ehtinyt tehdä siivoa pitkän taudin jälkeen. Mutta ei se olekaan
niin helppoa yksinäiselle, jonka vielä pitää kerjäämällä saada ensin
kaikki kokoon."
"Ettehän tahtone nähdä häntä, kun hän ei vielä ole puettu?" kysyi
Riitta.
"En en en", sanoi Omeyer kiireesti ja ojensi torjuen molemmat kätensä.
Hän tunsi samalla jotain vastenmielisyyttä katsomaan ruumista ja myös
häpeätä epäluulosta, jota hänessä oli eukon lähdettyä herännyt tätä
köyhää, kovasti koeteltua vaimoa kohtaan.
"Herra sinua vahvistakoon!" sanoi hän ja poistui samassa.
Mutta tuskin hän ehti ylös mäelle, kuin jo mieleen nousi toisia
ajatuksia; hänestä Riitta oli ollut paljon haluttomampi näyttämään
vainajaa, kuin sen ihmisluokan naiset tavallisesti ovat. Niinpä hän
astui takaisin alas ja saapui juuri paraiksi kuulemaan pikku tytön
huutavan:
"Isä, anna minullekin vähä lihaa!"
Silloin hän tempasi oven auki ja näki vainajan istuvan pöydän ääressä,
kappale sian lihaa toisessa, viinapullo toisessa kädessä ja
ranskanleipä edessä pöydällä.
Nyt oli puheen aihetta, ja Omeyer sai voimisteluharjoitusta sekä
käsilleen ja jaloilleen että huulilleen.
Illaksi oli pastorin herrasväki kutsuttu uuden voudin luo vieraiksi.
Palattuaan kahdestikin noutamaan unhottuneita kapineita, ensin
kalosseja, sitte ulko-oven avainta, tavoitti pastori kuitenkin Tiinansa
voudin rappusilla.
He tuskin ehtivät päästä sisään ovesta, kun vouti tarttui Omeyerin
nutun nappiin ja alkoi suloisimmasti hymyillen puhella kauniilla,
rehellisellä Larvikin murteellaan; kauniilla, sillä hänen kauniista
suustansa kuului se kauniilta kuin Italian kieli. Paljohan riippuu
siitä, kuka kulloinkin puhaltaa torveen.
"Tietäkääs, herra pastori, tänään meitä on oikein vedetty nenästä.
Ajatelkaahan: minä istuin konttorissani ja sinne tuli ontuva mies
siniruudukkaissa vaatteissa ja kertoi nyt kerrassaan luotettavasti,
että hänen vaimonsa oli kuollut lapsivuoteesen, ja pyysi -- nyt ensi
kerran elämässään -- niin sydämmellisen kauniisti hautausapua."
"Minulla on apunani vanha konttoristi, niitä heränneitä, tiedättehän,
ja hän nousi ylös ja katsoi juhlallisesti miestä silmiin, melkein
samalla tavalla kuin tutkitaan hevosen hampaita, ja sanoi sitte
juhlallisesti:
"Minä näen sinusta, että sinä et valehtele Herran edessä. Enhän toki
saata pettyä Jumalan lapsesta."
"Ette, kyllä Jumalan lapset tuntevat toisensa." Mies oli huomannut
konttoristin heränneeksi veljeksi heti paikalla, kuin vain sai oven
auki.
"Niin, sitäpä luulinkin, että enhän minä pety", sanoi konttoristi
hyvillään.
"Minua melkein hävetti, niin liikaa tunsin olevani siinä seurassa, ja
annoin miehelle taalerin", sanoi vouti. "Mutta nyt saatte kuulla
edelleen", jatkoi hän ja sijoitti toisen kätensä pastorin toisiin
nappeihin, saadakseen kokonaan anastetuksi hänen papillisen huomionsa.
Ja se kyllä olikin tarpeen, sillä eipä suinkaan ollut helppo saada
Omeyeria pysymään niin kauan hiljaa.
"Voitteko uskoa," jatkoi vouti kertomustaan ja veti yhä lujemmin
napeista, "että joku eukko oli juuri samaan aikaan kyökissä pyytämässä
sekä vaatetta että rahaa, koska hänen miehensä oli kuollut. Ja
tietäkääs, vaimoni tarttui myöskin ansaan ja vielä paljon pahemmin kuin
minä."
"Ajatelkaas, ne olivatkin yhtä pariskuntaa", huusi vouti ihan Omeyerin
suuhun ja kiskasi napeista niin, että pastori pelkäsi niiden
kirpoilevan hänen käsiinsä. "Minä kävin kylän voudin luona ja sain
selon heistä molemmista."
Niin, Omeyer tiesi myöskin kertoa siitä asiasta, kuinhan pääsi irti
ehyin napein. Mutta hän puhuessaan siirtyi likemmäksi salin ovea, sillä
hän, äsken tullut ja suosittu kun oli, tahtoi mielellään, että kaikki
ja varsinkin naiset kuulisivat. Hän oli tottunut puhumaan suurelle
joukolle.
"Mutta nyt tämä menee jo liian pitkälle", sanoi hän puheensa lopuksi;
"nyt heidät totisesti pitää toimittaa ojennuslaitokseen sekä mies että
vaimo, sekä Nilkku-Ola että Vene-Riitta. Heidän ainoa tyttärensä pitää
viedä lastenkotiin."
"Tietysti", huusivat kilpaa kaikki naiset iloissaan, että saattoivat
olla samaa mieltä kuin nuori pastori.