tavattoman hiljaa, ja kovemmin ponnisti hän voimiaan. Vene töyttäisi
kiveen, mutta hän pakotti sen menemään ylitse; palanen heltisi veneen
pohjasta ja vene rupesi vuotamaan. Vähätpä tuosta, vuotakoon! Vasta
kun vene oli vettä täynnä, huomasi hän vaaran. Annanko veneeni mennä
pohjaan ja menen itse perässä? ajatteli hän. Kenties olisi tuo parasta?
Mutta ei, sitä surua en tahdo tehdä vanhemmilleni; tahdon uhallakin
elää, olkoon elämäni kummoinen tahansa! Hän souti vielä hetkisen, vene
täyttyi vedellä ja upposi, mutta hän ui rannalle. Väsyneenä ankarista
ponnistuksista vaipui Kalle rannalle päästyään hermotonna maahan. Tuuli
keinutteli venettä järven selällä.
Toinnuttuaan tunsi Kalle itsensä kylmäksi, läpimäräksi ja jäsenensä
hermottomiksi. Illalliset tapahtumat palasivat hänen muistiinsa
ja saivat hänen sydämmensä rajummin tykkimään. Muisti hän vielä
toisenkin kevät-aamun, ihanan, niinkuin tämäkin; multa silloin oli hän
onnellinen, onnellisin ihminen kuolevaisista!
Ei hän tuntenut enää väsymystä jäsenissään, kiivaasti hypähti hän
ylös. "Mitä teen," huudahti hän, "lähdenkö avaraan mailinaan, hakemaan
lievitystä sydämmelleni? Mutta turha vaiva on tuokin. Enhän voi omaa
itseäni paeta! Tänne jään, täällä on sentään niin paljo lohdutusta,
niin paljo rakkautta ja lempeä! Työhön käyn, ahkeraan työhön: siitä
olen ennenkin löytänyt lohdutusta!"
Huomaamattansa meni Miina liian pitkälle ajattelemattomassa leikissään;
sen havaitsi hän vasta istuissansa pihalla Erkin sylissä ja kuullessaan
hiljaisen äänen kuiskaavan korvaansa: "Miina, rakastatko todella
minua?" Silloin kavahti hän äkkiä ylös ja huudahti hiljaisesti. Hänen
silmänsä kääntyivät järvelle: hän näki miten nuorukainen siellä
kiivaasti souti; syynkin siihen tiesi hän, ja mailma musteni hänen
silmissään. Hän juoksi rannalle, huuteli Kallea takaisin, huuteli,
kunnes joku pilkallisesti muistutti: "Mitä tuossa turhia huutelet,
johan Kalle nyt on kotonaankin, näethän hänen siellä, ja jos tahdot,
kyllä minäkin sinut järven poikki soudan!" Silloin havaitsi Miina tässä
olevan liikoja kuultelijoita ja kiireesti juoksi hän polulle, joka
pitkin rantaa kierteli kotia kohden.
Tieto siitä, että Kalle häntä rakasti, oli aina ollut Miinan suurin
ilo. Hän itse rakasti tulisesti, tulisemmin kuin luulikaan. Hän piti
Kallea erinomaisena, jalona ja viisaana miehenä ja kunnioitti häntä;
mutta sittenkin olisi hän tahtonut Kallea yhtä iloiseksi veitikaksi
kuin hänkin, tai oikeammin, hän ei tiennyt mitä oikeastaan tahtoi. Hän
tahtoi vaan toisinaan tehdä Kallelle pientä kiusaa, ilveillä hänen
kanssaan, hiukan huviksensa, se viehätti tytön mieltä. Mutta nyt oli
hän ohjannut koko onnellisuutensa väärälle tolalle, tehnyt rakkautensa
leikin asiaksi. Hän tiesi mitä hänen käytöksensä Kalleen vaikutti.
Pitihän heidän yhdessä kotia palata, vaan nyt souti Kalle yksin ja
hän tiesi minkätähden! Hän istui järven rannalle sammaltaneelle
kivelle ja itki siinä iloisen yön jälkeen, itki toivottomuuden itkua!
Tyyneenä lepäsi järven pinta hänen edessään. Kuinka se saattoi olla
niin rauhallinen? Rauhallinen saattaisi hänkin olla, jos ei niin
kevytmielisellä tavalla olisi hänen tunteitaan loukannut! Muisti hän
toisenkin kevätaamun, silloin oli hän onnellisin kuolevaisista; samoin
saattaisi hän nytkin olla, mutta onnestaan teki hän pilkkaa.
Aurinko kultasi jo säteillään järven pintaa, luonto alkoi herätä
toimintaansa, mutta Miina vaan yhä istui kivellä. "Oi minua onnetonta!
huokaili hän. Kallen, lempeän, jalon ystäväni olen ijäksi menettänyt.
Miten nyt voin häntä lähestyä, hänelle puhua? Oi, Kalle, kehno oli
tyttösi, kehno raukka!"
Miinan kotia tullessa oli Pekka vaimoineen jo valveilla. Pekka
askaroitsi pihassa auraansa parannellen! Puoleksi leikillä,
puoleksi todenteolla alkoi hän torua tytärtään, tämän riivatusta
yöreijuimisesta, sivumennen kysäisten: "vastako Kallekin tuli!"
Vaan tyttö vaaleni ja rupesi itkemään
"No mitä nyt", huudahti Pekka, "mikä sinulle nyt tuli? Onko
onnettomuuksia tapahtunut? Helkkarin tuutissa, onko ketään järveen
pudonnut?"
"Ei, ei mitään vahinkoa, isä," vastasi tyttö, "minun on muuten vaan
paha olla, muuten vaan!"
"No mutta mikä riivattu sinun sitte on? Semmoista niistä tanssista!
Kyllä sinne mennään ilolla ja riemulla, mutta tullaan itku silmissä
takaisin. Mitä pitää minun tästä ajatteleman?"
Tulipa nyt äitikin ulos ja torat alkoi uudestaan, mutta ne loppui pian,
sillä tyttö oli nyt ääneti, surullisesti vaan maata silmäillen.
Miina kävi taas entisiin askareihinsa, läksi lehmiä lypsämään kiulu
kädessä; mutta entinen vilkkaus oli kadonnut, valjenneet iloiset
laulut, surullisena, levottomana käyskeli ennen niin iloinen laulaja.
"Oi joska kerrankin voisin Kallea tavata!" huokasi hän, "vaan ei, niin
huonosti olen itseni käyttänyt!"
Pekka, kun näki tyttärensä noin kummallisena, tuli levottomaksi:
"mitähän nyt sentäänkin lie tapahtunut?" ajatteli hän. "Kenties saan
naapurin Kallelta tarkempia tietoja."
Näissä mietteissä lähti hän kävelemään naapuria kohti ja näki Kallen
raivaamassa uutta peltoa kiviseen mäkeen. Likemmäksi päästyään näki
hän, miten Kalle vimman kiivaudella nosteli kiviä ja kantoja. Taas
oli hän juuri nostamaisillaan suuria kiveä. Silloin astui Pekkakin
lähemmäksi: "No, no Kalle", hän sanoi, "ei saa nostaa noin vimmatusti;
anna kun minäkin vähän autan, hyvää tekee hyttysenkin voima!"
Vastauksen sijaan lensi kivi ylös kuopasta. "Tuo nyt on karhu
mieheksi!" mumisi Pekka. "Isä on kyllä vahva mies, mutta poika, sehän
on oikea jättiläinen!"
Pekka tuossa jutteli yhtä ja toista, kyseli kaikenlaista, mutta sai
aivan lyhyitä vastauksia. Pian väsyi hän tuommoisiin "on, ei, ja, ei
mitään erinomaista", ja läksi kotiansa, mumisten mennessään: "pahuksen
poika, väkevä kuin karhu, mutta enpä häntä tuommoisena ole ennen
nähnyt, mikä nyt mahtaa nuoria vaivata?"
Elettiinpä siitä eteenkin päin Ruuhkajärven takana, mutta eipä aivan
niinkuin ennen. Vielä olivat naapurukset hyviä ystäviä, vielä kävivät
he useasti toistensa luona iltaa viettämässä, mutta sittenkin olivat
olot muuttuneet. Ei enää kaikunut metsä Miinan iloisista lauluista,
eikä hänen heleä naurunsa kedoilla kajahdellut. Huvitusten halu oli
Miinalta kadonnut, hän oli muuttunut hiljaiseksi, surevaksi tytöksi.
Useasti tahtoi hän tavata Kallea, puhua hänen kanssansa, mutta silloin
muisti hän tapauksen Mäkirannassa. Ei, ajatteli hän, minä en ikänä voi
Kallen kanssa puhua, ja hän itki entistä katkerammin.
"Mikä sinua tyttöni vaivaa?" kysyi Pekka tyttäreltään, melkein jokainen
päivä; toisinaan puhui hän leikkiä, toisinaan torui, tuommoista
itkusilmäistä hutilusta, mutta ei hän sillä muuta voittanut, kuin
että Miina rupesi itkemään. Pekka raappasi korvansa taustaa ja meni
naapuriin ihmettelemään, mikä hänen tytärtään vaivasi.
Kalle teki työtä niinkuin ennenkin, mutta vieläkin suuremmalla
kiivaudella, hän luki niinkuin ennenkin, mutta entistä enemmin.
Usein ei häntä kotona nähty päiväkausiin; silloin oleskeli hän
metsässä, valitsi sieltä jonkun jylhän paikan, istui mättäälle, luki
ja mietiskeli. Päivä päivältä tuli Kallen mieli synkkää synkemmäksi;
kolkko mitättömyyden tunne vallitsi hänen sydämmessään, kaikki elämän
toiveet olivat häneltä kadonneet. Synkkämielisyys olikin Kallen
luonteen vika, se vaivasi häntä jo aikaisimmasta nuoruudesta asti;
mutta olipa yksi ilon ja toivon säde, joka aina ylläpiti hänen iloista
puoltansa. Lapsuuden ystävä, kasvikumppani oli se, jonka edestä hän
tahtoi toimia ja työskennellä, jota hän rakasti niin tulisesti. Hänen
rakkautensa ei ollut mikään hetken houraus, vaan vuosikausien kululla
kehittynyt taipumus; hän näki rakastetussaan vikoja, mutta ei hän sillä
toivonut häntä toisenlaiseksi, vaan rakasti häntä sellaisenaan.
Mutta tuolla Mäkirannassa menivät kaikki hänen toiveensa yhdellä
iskulla; siellä näki hän rakastettunsa, sen, jonka hän itseänsä
uskoi rakastavan, toisen sylissä! Siinä kaikki, Kalle ei tahtonut
koettaakkaan tuota rakastettua toiselta ryöstää. Sen sijaan hän koetti
unhottaa, mutta ei voinut; yhä uudestaan palasi mieleen rakastetun
kuva ja hän tunsi itsensä niin onnettomaksi, elämänsä niin turhaksi,
mitättömäksi.
* * * * *
Kesä kaunoinen kului ilman mitään erinomaisia tapauksia. Runsaan
sadon korjasivat takamaan torpparit tänäkin suvena ja huoletonna
toimeentulostaan saattoivat he katsoa tulevaisuuteen. Kuitenkin
peittivät huolenpilvet näitä seutuja ja erittäinkin Mikon asuntoa.
Kerttu, rakastettu emäntä oli sairas, melkeinpä vuoteen omana, ja se
tuotti surua koko tälle seudulle, sillä olipa Kerttu koko paikkakunnan
hyvä hengetär. Surulla näkivät ystävät miten hän vaalenemistaan vaaleni
ja tuli heikommaksi, vallankin oli Mikko surullinen, hän tunsi Kertussa
kadottavansa ikäänkuin osan omasta sydämmestään.
Kovemmin ehkä vielä koski Kertun sairaus hänen poikaansa Kalleen. Jos
vielä kadotan äitini, ajatteli Kalle, mitä minulle sitte enää jää,
jota rakastaisin! Niin, isäni tosin, multa hän on jäykkä, voimakas
mies, hän ei tarvitse tukea. Kalle oli ikäänkuin kadottanut osan
entisestä luonteestaan, hänen toimeliaisuutensa ja kiivas työhalunsa
oli kadonnut; suurimmaksi osaksi uinaili hän metsässä pyssyinensä,
Lukuintokin oli laimentunut; tosin luki hän vielä useasti, mutta ei
samalla innolla kuin ennen; metsässä kävellessään hän usein otti
kirjan esille, istui mättäälle lukemaan; mutta pian vaipui hän syviin
mietteisin, kirja luikui polvelta ja sai usein jäädä siihen paikkaan
moneksi päiväksi.
Toisinaan istui Kalle kotona, katsellen rakasta äitiään ja silloin
useasti ilmestyi kyynelpisara nuorukaisen silmään. Surulla katseli
äitikin miehevää poikaansa, katseli noita surullisia, kelmenneitä
kasvoja: "Oi, Kalle, oletko tehnyt jotakin pahaa, joka painaa
sydäntäsi, vai miksi olet noin surullinen? kysyi hän.
"Mikään pahe ei tuntoani paina", sanoi Kalle, "on vaan joukko turhaksi
käyneitä toiveita, muuten lienee synkkämielisyyteni jonkinlaista
sairautta. Mutta kyllä se menee ohitse!" vakuutteli Kalle, koettain
iloisesti puhua.
Kerran syksypuoleen oli Kalle taas tapansa mukaisella
metsästysretkellä, istui miettiväisenä maassa makaavan hongan tyvelle,
jonka ylitse kulki pienoinen jalkapolku. Tuossa noin istuessaan näki
Kalle Metsämaan Erikin tulevan polkua myöten takamaan torpilta päin.
Kalle oli useasti ennenkin nähnyt Erkin näillä seuduin kävelevän ja
kyllä hän tiesi mitä varten. Tunsipa Kalle veren suonissaan virtaavan
tavallista tuimemmin; hän oli kyllä jo tottunut siihen ajatukseen, että
Miina häneltä oli mennyt; mutta kuitenkin muistutti Erkin näkeminen
häntä entisistä toiveistaan.
Tuolla Mäkirannassa oli Metsämaan Erkki rakastunut hilpeäluontoiseen
Miinaan, ja Miinan käytöksestä hän päätti, että Miinakin häntä rakasti.
Ihastuneena ilmoitti hän kohta tytölle tunteensa, mutta nähtyään, minkä
vaikutuksen se ilmoitus teki, jäi hän kuin kivettyneenä seisomaan.
Erkki aavisti kyllä toiveensa Miinan suhteen turhiksi, mutta sittenkään
ei voinut hän Miinan kuvaa mielestään irroittaa, eikä kokonaan kaikkea
toivoaan kadottaa. Usein suuntasi Erkki askeleitaan Ruuhkajärven taa,
saadakseen siellä joskus kohdata rakastettuansa, mutta turha oli tuo
toivo, Miina pakeni häntä kuin kummitusta. Äkäisellä mielellä palasi
Erkki noilta retkiltään, mutta yhä kuitenkin toivoen.
Sattuipa Pekkakin huomaamaan, miten hänen tyttärensä karttoi Erkkiä.
Mitä tämä on? ajatteli hän; lieneekö tuo mies jollakin tavalla
syyllinen tyttäreni kummalliseen surumielisyyteen? Useasti näki Pekka
Erkin kiertelevän lähiseuduilla tulemata sisään: "Mitä tuo mies
oikeastaan meinaa", mumisi Pekka, "mutta tulkooskin kerta vielä, niin
minä hänen pois ajan!"
Ja äsken kerrottuna päivänä pani Pekka uhkauksensa toimeen, Erkki
kun taas tuossa likiseuduilla käveli. "Mitä sinä siellä peltokedolla
ehtimiseen loirailet, tule sisälle, niinkuin kunnon mies ainakin."
"Saatanhan siltä olla kunnon mies, vaikka ulkonakin kävelen; eihän
nämät kannokot luullakseni siitä pahene!"
"Ei, tietysti ei! Mutta kunnon miehen ei sovi, niinkuin minkä
kyöpelin, juoksennella ihmisien asunnoilla yöaikana; hi hi hi, kaiketi
yöjalkasissa? Turha vaiva tuokin, poikaseni; olen havainnut, ettei
sinusta täällä tykätä!"
Vihasta tulistuneena läksi Erkki kiireesti pois, Pekka oli osannut
arkaan kohtaan.
"Ahaa, joko sattui, sanoi Tuovilan Tuomo, kun ämmäänsä seipäällä löi.
Kyllä kai hän suuttui, mutta suuttukoon", nauroi Pekka palatessaan.
Metsässä kulki Erkki suuttuneena, purki vihaansa kiviä ja kantoja
vastaan, potkien niitä raivoissaan. "Olis nyt tuo Kalle jumpeli
tuossa, niin minä hänen nytistäisin niinkuin tuon lahon kannon, niin
väkevä kuin onkin, hän eikä kukaan muu on siihen syynä, kun niinä saan
tämmöisellä mielellä palata, saakeli soikoon!" ja vihastuneena löi Erkki
käsiään yhteen.
Tämänlaisessa mielentilassa kohtasi Erkki Kallen. Kahta tuimemmin
kuohahti hänen verensä, ja kiihkossaan tahtoi hän saada riidan alkuun.
"Mitäs siinä istua jökötät, kun Lassin Liisa Ulposen riihen portaalla?
Onko määrä puhua niinkuin Hyrkin Matin pukilla, koska jo leuka
vaappaa?" sanoi Erkki pilkallisesti.
"Saanenhan istua missä tahdon, ja tuollainen puhetapa ei mielestäni ole
ollenkaan kaunista", sanoi Kalle tyynenä.
"Ja kuka sanoo, että sen pitäisi olla kaunista, multa semmoiselle
miehelle uskallan puhua mitä tahdon! Vai luuletko että pelkään?"
Kallen posket tulistuivat. "Nähtävästi haet riitaa, ja aivan syyttä.
Varo kuitenkin ett'ei tuo päättyisi omaksi tappioksesi!" sanoi hän.
"Tuhannen tulimaista! minä olen tällä hetkellä vimmattu! En pelkää minä
tuommoista kirja-patruunaa! Tuossa saat", sanoi Erkki lyöden Kallea
korvalle.
Tässä oli Kallen mielestä jo liikaa: vakavasti, vaikka suuttuneena
tarttui hän Erkin olkapäihin ja painoi hänen maahan niinkuin kärpäsen.
"Varo ett'et toista kertaa kohtele minua tuolla tavalla!" sanoi Kalle,
ja heitti Erkin vähän matkan päähän polulle, otti pyssynsä ja läksi
päätään kääntämättä astuskelemaan kotiansa kohden.
Kallen vakava puhe ja maltillinen käytös sai Erkin ajattelemaan
sopimatonta tekoaan. "Hän olisi minun voinut rutistaa kuoliaaksi
niinkuin rotan, mutta sitä ei hän kumminkaan tehnyt. Hän on parempi
mies kuin minä! Mutta tälle seudulle en jää; täällä muistuttaa kaikki
hänestä, jonka kerran luulin minua rakastavan ja jota rakastan yhtä
tulisesti kuin kukaan muu! Miksi antausinkaan noihin suloisiin
houreisin? Miksi vasten tietoani säilytin toiveita sydämmessäni,
viimein tuli niistä kumminkin loppu?"
Tämän päivän perästä ei Erkkiä näillä seuduin näkynyt. "Menen
mailmalle", oli hän lähteissään sanonut.
Mitähän tuokin tietää, ajatteli Kalle kotia käydessään; millä tavalla
lienenkään Erkkiä loukannut, kun hän minua noin kohteli? Kummallista!
Talvi tuli. Suru lisääntyi Alamaan torpassa, Kerttu makasi sairaana ja
näytti pian muuttavan pois mailman taistelutantereelta. Useasti kävi
Pekka vaimoinensa sairasta katsomassa, kävipä toisinaan Miinakin, mutta
ujona kuten vieras.
Eräänä talvipäivänä läksivät miehet vähäksi aikaa yhtenä metsälle,
Kerttu kun sanoi kyllä yksin viihtyvänsä. Tulipa silloin oven suuhun
nuori kaunis tyttönen. Mäen Miina se oli, vaikka paljon muuttuneena.
Surumielisyys loisti noista ennen niin vilkkaista ilomielisistä
kasvoista; ne olivat saaneet vakavan, ajattelevan muodon.
Kauan katseli sairas ovensuussa seisovaa tyttöä, katseli hellin
silmäyksin. Hän näki noista kasvoista entisen hilpeyden kadonneen,
mutta miksi? sitä ei hän täydelleen voinut arvata.
"Tule tänne likemmäksi, tyttöseni", sanoi sairas lempeästi, "tule että
saamme jotakin puhua ennenkuin kuolen?"
Hiljaa kävi Miina istumaan sairaan vuoteen laidalle, kyyneleitä herui
hänelle silmiin ja hän kätki kasvonsa käsillään.
Sairas laski kuihtuneen kätensä tytön olalle. "Tyttöseni," sanoi hän,
"sano minulle, mikä sinua vaivaa; sinä olet niin surullinen ja kelmeä.
Jos se on salaisuus, usko se jo pian poismuuttavalle ystävällesi. Sano,
tyttöni, se huojentaa sydäntä."
"Olen pettänyt sen, jota rakastin, olen tehnyt lempeni leikin asiaksi",
sanoi tyttö itkien.
"Ja miten tämä on tapahtunut?"
Miina kertoeli miten hän oli menetellyt tuolla Mäkirannassa ja mitä
siitä seurasi, ja sairas kuulteli tuota hymyilevin huulin.
"Hyvä", sanoi hän, "pahasti tosin teit, tehdessäsi tunteesi leikin
asiaksi, mutta ole huoleta. Kalle rakastaa sinua vielä, tämä suru on
ehkä vaan ollut onneksesi."
"Kalleko rakastaa minua? sitä en uskalla toivoa!"
"Toivo vaan! Jos Jumala suo, voitte vielä olla onnelliset. Jumala sinua
siunatkoon! Oletpas vielä hyvä tyttö, ja minäkin olen onnellinen!"
Kalle rakastaa sinua vielä! ne sanat soivat Miinan korvissa yhtenään;
tuulen huminakin kuului kuiskaavan: Kalle rakastaa sinua vielä, ja hän
itki, hän nauroi.
On selkeä pakkas-päivä tammikuun keskipaikoilla. Aurinko tekee
nousuaan, lähettääksensä muutamia himmeitä säteitä talviseen kylmään.
Ruuhkajärven autiota jäätä kulkee kolme hevosta rekinensä, hiljaista
kulkua, vaikka vinkuukin kylmä vihuri. Etummaisessa reessä on musta
ruumiskirstu, peitetty lakanalla; hevosta ohjaa nuori, vakava mies. Ei
huomaa ajaja vihurin vinkumista eikä ilman kylmyyttä; näyttää hänellä
olevan muutakin miettimistä. Reen perässä astelee surullinen leski;
tässä saattaa hän hautaan sitä, jota enin on rakastanut; ihmekkö jos
kasvonsa värähtelevät, jos kyynelkin tahtoo silmiä kostuttaa.
Tässä saatetaan Kerttua, helläsydämmistä emäntää Ruuhkajärven takaa,
haudan pimeään lepoon, hiljaista vaatimatonta naista, joka kesken
ikäänsä pois temmattiin elämän taistelutantereelta. Pieni, alhainen
oli vainajan vaikutusala, lavealle ei hänen toimintansa ulottunut,
mutta omassa pienessä piirissään oli hän sulouden ja lemmen henkenä ja
ystävät tunsivat kadottaneensa paljon.
Kalle, vainajan ainoa lapsi, ohjaa hevosta ja katselee yhä vaan yhteen
kohtaan. Hän tuntee nyt elämänsä niin tyhjäksi, niin yksinäiseksi.
Kallen ystäväpiiri oli pieni, hän ei käynyt seuroissa, ja jos hän
joskus tulikin johonkin semmoiseen, ei hän niistä saanut mitään huvia;
kuului niin paljo siivottomia puheita ja muuta törkeyttä, että hän
niistä lähti pois synkkämielisenä. Tuosta seurasi, että Kalle oli kuin
yksin mailmassa ja eli melkein itsekseen.
Kuinka monta kertaa olikaan vainajan lempeä katse ja hellä sana
lohduttanut Kallen synkkää mieltä! Nyt oli hänkin poissa! Viimeisinä
päivinään oli hän, tuo vainaja, sanonut: "Miina rakastaa sinua, sinua
on hän aina rakastanut, eikä ketään toista. Hän vaan erehtyi leikissään
ja suree erehdystään!" Ja nämät sanat soivat Kallen sydämmessä
hiljaisin vienoin sävelin, ne herättivät siellä uutta eloa ja virkeyttä.
Saman päivän illalla oli jommoinenkin joukko lähiseudun väkeä
kokoontunut Alamaan torpalle, syömään illallista vainajan muistoksi.
Mikään herrakas pitoateria ei tämä ollut, mitään passareita, mitään
etevämpää kokkia ei täällä häärinyt; Mäen Maija oli aterian parhaansa
mukaan laittanut.
Pöydässä istuissa kohtasi Kallen silmät vastapäätä istuvan Miinan ujon
silmäyksen. Ja Kalle katseli noita kasvoja taas pitkän ajan perästä ja
hänen sydämmensä tykytti rajusti. Oliko tuo vaalea surullisen näköinen
tyttönen todellakin hänen lapsuutensa ystävä, veitikkamainen Miina? Hän
erehtyi ja suree erehdystään, soi taas Kallen korvissa. Lusikka putosi
hänen kädestään, hän otti sen ylös, mutta syömisestä ei enään mitään
tullut.
Miina ei syönyt, ei häntä maittanut. Eipä hän voinut pöydälle
katsoakkaan. Muuttuneita aikoja!
Veisattiin virsi, juotiin kahvia, jotkut väkevämpääkin. Sitte lähti
kukin kotiansa. Niin olivat hautajaiset päättyneet.
Kuolleet lepäävät, elävät käyvät askareihinsa, odottamaan vuoroansa;
joku vielä säilyttää muistoja pois muuttaneesta, vaan pian se
hänelläkin unhottuu. Se on ihmisen osa mailmassa.
On lauantai-ilta kesäkuun koskipaikoilla. Lumi on sulanut, jäät
järvistä lähteneet. Kevään lempeä tuuli puhaltaa Ruuhkajärven selältä,
nostellen vienoja laineita sen pinnalle; länteen laskeva aurinko kultaa
viimeisillä säteillään rannan kuusia ja lehteen puhkeavia koivuja.
Järven rannalla seisoo Kalle, vanha tuttavamme, katsellen Ruuhkajärven
hiljaisia laineita. Hän on tehnyt veneen ja sen juuri valmiiksi
saanut. Se olisi nyt vesille pantava, mutta eipä sen tekijä näytä
sitä muistavankaan. Haaveillen katselee hän vaan, miten laine ajaa
toista rantaa kohden ja aurinko vuoren taa laskee. Oli tuossa rannalla
toinenkin vene, vanha oli se jo, siihen pysähtyi hetkiseksi Kallen
katse. Tuon veneen pohjassa oli paikka, siinä oli läpi ollut ja Kalle
muisti, milloin se oli siihen tullut. Ja muistoja niin suloisia, niin
katkeria kietoutui tuon vanhan aluksen ympärille, ja ne muistot saivat
nuorukaisen rinnan tuimasti aaltoilemaan.
Kalle istui veneensä reunalle. Olen tehnyt tuon ajatteli hän katsellen
venettään, soudellakseni tuolla järven pinnalla — yksin! Ei ole
minulla, kuka kanssani iloitsisi töistäni, kuka kanssani vesille
lähtisi.
Nuorukainen tunsi itsensä niin yksinäiseksi ja se tunne saattoi hänen
surulliseksi. Poissa oli äidin hellä naisellinen katsanto ja lempeä
puhe, lakannut tyttösen livertelevä laulu ja leikkipuheet. Huoaten
tarttui hän veneen laitaan ja molisten luisui vankka alus vesille.
Siinä se loikoili, sievä vene, airoinensa kaikkinensa, soutajakin istui
veneessä, mutta eipä haluttanut häntä vesille lähteä, aluksessaan istui
hän miettiväisenä. Ikävä on yksin vesille lähtö.
Tuossa noin istuessaan näki Kalle nuoren naisen kävelevän järven
rannalla. Hänen sydämmensä sykähti; olihan tuo Miina, nuoruuden
rakastettu ystävä!
Kuinka usein olen hänen kanssaan soudellut tällä järvellä, miksi en
nytkin saattaisi? ajatteli Kalle. Ehk'ei hän tulisikkaan, ehkäpä tulee!
risteili hänen riehuvassa mielessään.
"Hyvää iltaa, Miina". tules nyt soutelemaan uudella veneellä!” sanoi
Kalle viimein. Tyttö jäi seisomaan kuin jähmettynyt Mitä tämä oli?
pyysikö Kalle häntä todellakin veneesen? menisikö hän, voisiko hän
mennä? Mutta kävipä Miina sentään rannalle, ja siinä seisoi hän
alaspäin katsellen, sydän tykytti ankarasti; ei hän voinut sanaa sanoa,
eikä astua jalkaansa veneesen.
Kalle asetteli istuinta veneesen, hän oli innostunut. Ei muistanut
hän enää, mitä ennen oli tapahtunut; hän tahtoi alkaa uutta elämää,
uudistaa entisen tuttavuuden, palata lapsuutensa ihaniin aikoihin.
"Istuppas tuohon, Miina, mennään koettamaan, miten se luisuu!" lausuili
Kalle ihastuneena.
Miina istui, tuskin tietäen missä hän istui; mutta iloisia hurmaavia
tunteita tunsi hän sydämmessään. Vene kulki hiljalleen järven pinnalla,
lempeät laineet sitä tuudittelivat, kevätlinnut lauloivat iltalaulujaan
rannalla. Suloinen ilta!
"Laula nyt, Miina, joku venelaulu, tämän laivani kunniaksi", sanoi
Kalle, "sinä laulelit ennen aina niin — mutta nyt..."
Tyttö ei voinut enää hillitä tunteitaan, hänen piti jotakin sanoa,
mutta sanat takertuivat itkuun.
"Miksi itket? Mikä sinua vaivaa, menisitkö rannalle?" hätäili Kalle.
"Ei, minä tahtoisin aina olla täällä, sinun seurassasi. Oi Kalle, älä
minusta päätä mitään ylön pahaa!"
Kallen mieleen palasi muistoja kuluneilta ajoilta; muisti hän tuon
tytön kerran sanoneen: "oi Kalle, älä suutu minuun, luontoni on paha,
semmoinen."
"Miina rakastaa sinua, eikä olekkaan koskaan toista
rakastanut", muisti hän äitivainaansa sanoneen.
"Miina mikä sinua vaivaa?" kysyi hän liikutettuna.
"Kerran tein leikkiä tunteitteni kanssa, uskottelin että rakastan
toista; sen teki kevytmielisyyteni, ja tulinen rakkauteni sinuun. Oi
Kalle! sinun rakkauttasi en ansaitse, mutta minä pyydän: pidä minua
lapsuuden ystävänä, sillä minä en voi elää kokonaan sinun seurattasi."