täytynyt jättää kapakka, koska krouvari ei enää antanut ryyppyäkään
velaksi. Kiukkuisena läksi mies kotiansa, katsomaan, löytyisikö siellä
vielä jotakin, millä saisi ryypyn heltiämään; mutta turha toivo, siellä
ei ollut mitään, ei leivän palaakaan. Silloin joutui hän raivoon, ja
hädintuskin voivat vaimo ja lapset henkensä pelastaa, pakenemalla.
Vaimo päätti nyt lähteä ihmisiltä apua etsimään itsellensä ja nälkää
näkeville lapsilleen, ja jättää torpan, vaikka ijäksi päiväksi.
Mutta pirtissä kiroili mies, kiroili ja sadatteli kauheasti, kunnes
viina ja väsymys painoivat hänen raskaasen uneen. Päivä oli jo
puolessa, kun hän viimein heräsi unestaan: kovasti kivisteli päätä, kun
hän synkän näköisenä istui kurjan olkivuoteensa laidalla. Edessään näki
hän rikotun jakkaran ja kumotun pöydän, ainoat huonekalut torpassa,
ja hän tiesi, miksi ne niin olivat. Mutta vaimostaan ja lapsistaan ei
hän nähnyt jälkeäkään; himmeästi muisti hän yöllistä menoansa ja tuska
hirveä hänen käsitti.
Ei milloinkaan ollut omatuntonsa niin kauheasti kannellut. Koko hänen
ruumiinsa vapisi, tuskissaan hosui hän tyhjää ilmaa käsillään ja
huuteli surkeasti. "Kurjuutta", lausuili hän, "suurinta kurjuutta!
omaa tekoani! Tänä päivänä on nimipäiväni, luulen ma. Näin vietän
minä nimipäivääni! Tyhjyyttä joka paikassa, vaimo ja lapset tiellä
tietämättömällä."
"Äkkiä kävivät hänen kasvonsa tuhan harmaiksi. Kiireesti rupesi hän
etsimään jotakin ja löysi nurkasta lyhyen pätkän huonoa nuoraa. Tuo ei
miestä pidätä, eipä suinkaan, haa, ha, ha, haa", nauroi hän kamalasti.
"Mutta järvi on syvä, sinne nyt oitis — haa."
Näin mumisten ryntäsi hän ovesta ulos, mutta jäi hämmästyneenä
seisomaan: silmänsä kohtasivat koristeen! Hän katseli sitä ja luki
sanat; sitten horjui hän sen viereen istumaan. Tuo koristus toi hänen
mieleensä muistoja nuoruuden iloisilta päiviltä; silloinkin olivat
nuoret naiset hänelle usein koristuksia sitoneet. Niin, mutta hän ei
silloin ollut kurja, viheliäinen juoppo!
Kauan istui Taavetti koristeen vieressä ja ehtimiseen muuttui hänen
kasvoinsa väri; viimein saivat ne päättävän muodon; hän nousi ylös,
otti koristeen ja kantoi sen viheliäiseen asuntoonsa; vakaasti nosti
hän pystyyn kumotun pöydän, ja asetti koristeen sille.
Taavetti läksi kylään ja haki vaimonsa ja lapsensa, hän kehoitti heitä
kerta vielä tulemaan kurjuuden kotiin, koettamaan, voisiko vielä elämä
parantua. Tästä lähtein ei hän pannut suuhunsa viinan tippaakaan; ja
samassa rupesi elämä torpassa muuttumaan parempaan päin.
* * * * *
Syksyn tuuli humisee puitten latvoissa, metsän synkästä helmasta kuuluu
raskas huokailu, lehtiä sataa taajaan alas, peittäen maata surullisen
keltaisella vaipallansa. Ei kuulu enää metsän siivekkäitten laulajain
iloista viserrystä, pois ovat he muuttaneet; ainoastaan teeren
julittava kukerrus ja tikan äkeä tirskunta sekoo metsän huminaan.
Yksinäinen mies kulkee polulla, pyssy olalla, laukku kainalossa. Hän
näyttää olevan metsästäjä; mutta varmaankaan ei hän saalista toivo,
sillä vaipuneena syviin mietteisin astuu hän eteenpäin, silmät luotuina
maahan. Onhan se tuttavamme Kalle Ruuhkajärven rannalta. Kolme vuotta
on kulunut ajasta, jolloin hänen viimeksi näimme, ja sen ajan kuluessa
on hoikasta nuorukaisesta varttunut roteva mies, vaikka nuoruuden värit
vielä hehkuvatkin kasvoilla.
"Hulluhan olen, miksi en osaani tyydy?" puhuu hän käydessään. "Onhan
minulla kyllin kaikkea? Niin kyllä, kaikkea mitä kuuluu ruumiille.
Mutta henkinen puoli? sen täytyy surkastua! Miksi olen ollenkaan
lukenut? Olisihan kylläksi, jos olisin lukenut vaan aapiskirjani ja
katekismukseni. Kukin palvelkoon maatansa ja kansaansa, siinä virassa,
johon Luoja hänen asettanut on! Oivallinen lause! Kykenenhän minäkin
maata kuokkimaan ja ojia kaivamaan! Rehellistä työtä ja välttämättömän
tarpeellista! Mutta minä tahtoisin tehdä jotakin suurta, jotakin
ylevää, vaan... Taitaisipa kuitenkin kaikki kääntyä hyväksi, jos vaan —
niin, kuusillenhan haastelen, eiväthän ne sanojani kerro — jos vaan tuo
tyttö olisi sama kuin ennen, mutta hän on — on kevytmielinen! Muistan
vielä erään illan, Juhannusillan, kuluneesta ajasta; silloin oli hyvin,
mutta kuinka lieneekään nyt? Vaan hei! eihän tämä kelpaa: pitihän
katsoa ansoja, ampua oravia ja lintuja, mutta nyt olen kulkenut huikean
matkan ja olen jo Keilasuon partaalla. Paremmin pitää työnsä toimittaa!"
Kiireesti astuu metsästäjä, katsellen tarkasti ympärillensä: näkee hän
silloin etäällä puiden välissä ketun, joka maatunutta muurahaispesää
ahkerasti myllää. Askel askeleelta lähenee metsästäjä eläintä,
hiljaa, varovasti, sillä pieninkin riksahdus pilaisi koko onnen.
Havaitsipa kettukin viimein, että vaara on lähellä, ja alkoi katsella
ympärillensä, mutta silloinpa jo pamahtikin, ja eläin kiikahti nurin.
Mielihyvillään rientää metsästäjä saaliinsa luoksi heittää sen
olallensa ja jatkaa matkaansa.
Näin jo vuosisatoja sitten ovat esi-isämme samoilleet näitä korpia,
ajatteli Kalle käydessään; he ovat täällä taistelleet metsän petoin,
susien ja karhuin kanssa, he ovat taistelleet Pohjolan kylmän luonnon
kanssa, taistelleet pysyäkseen olemassa. Sitten ovat he taistelleet
sodan verisillä tanterilla, monesti olleet sortumaisillaan, mutta
sittenkin lopulta voittaneet! Vielä elää Suomen kansa vapaana,
miehekkäänä! Paljon on se tehnyt, paljon voittanut! Mutta paljo on
vielä tekemättä, paljo on vielä huonoa kuonaa pois luotava, ennenkuin
saadaan tämän kansan kaikki jalot puolet näkyviin! Vielä on sen kieli
kahlehdittuna, vielä on kansan ääni heikko, sen oikeudet sorrettuna!
Tuuli vinkui vinhasti puitten latvoissa. Ryskyen kaatui korven
lahosydämminen honka; ryske herätti nuorukaisen mietteistään, ja hän
havaitsi olevansa metsän syrjässä lähellä Pekan torppaa.
Pekka seisoi pihassaan, jutellen tyttärensä kanssa, jolla, oltuaan
muutaman päivän kartanossa, oli paljo kertomista: "sielläkös vasta oli
hauskan hauskaa, siellä iltasin tanssittiin ja laulettiin; sielläkös
oli hupaisa!"
"Kylläpä semmoiset hauskuudet piankin karvaalta maistuu!" tuumaili
Pekka ja ylisteli elämää täällä metsissä monta vertaa hauskemmaksi.
"Saattaa se olla teille vanhalle", intti tyttö, "mutta nuorelle ei
täällä mitään huvitusta ole. Niinhän täällä on, kuin torkkuva torakka
muurin raossa. Toista on elää kylissä iloisten kumppanien seurassa."
"No, sinua harakkaa!" torui Pekka. "Näyttää, että tunnet vielä hyvin
vähän tätä matoista maailmaa. Mutta usko minua, minä olen jo kyllin
tullut tuntemaan, miltä maailma haisee!"
"Hyvältä se haisee ja hauskalta, mutta täällä metsässä kylmältä ja
ikävältä", sanoi tyttö, joka kyllä oli oppinut puoltaan pitämään.
"Ainakin on täällä nuori ihminen niinkuin vankina", lisäsi hän.
"Hävytöin, sun juttujasi Mistä luulisit löytäväs paremman kodin?...
Mutta tuollapa tulee Kalle", huudahti Pekka, "selässä aika vetkale,
eihän susi lie? Kas siinä mies, joka ei palaa tyhjin käsin metsästä!"
Pihaan astui Kalle, tuoden terveisiä metsältä ja laskien otuksensa
maahan. Pahuuksen poikaa, minkä otuksen on metsästä hankkinut!
huudahti Pekka. "Mikähän elävä tuo lienee, karhuko vai?"
"Minä olen pitänyt sitä kettuna", sanoi Kalle.
"Kettuna kai minunkin se sitten pitää antaa olla, koska sen kerran
siksi olet katsonut," sanoi Pekka, "mutta millä keinolla olet saanut
ammutuksi luon viisaan eläimen?"
Kallen piti nyt kertoa koko metsästyshistoria, jota Pekka kuulteli
huulet supussa.
"Nyt näyttää korven Mikon poika olleen mäkimaan Mikkoa viisaampi,"
sanoi Pekka Kallen lopeteltua puheensa, "mutta hyvä ampuja! se täytyy
tunnustaa," jatkoi hän, "ihan rintaan osattu!"
Pihan aidan takaa katseli tyttö veitikka, kuulteli miesten puhetta,
huulet hymyssä. Hän katsoi veitikkamaisesti Kallea ja sanoa tokaisi
"sokeakin joskus maaliin osaa, sanotaan!"
"Ahaa meidän tytärtä kuin on äreä," sanoi Pekka, "se ei enää olisi
muuta kuin kylissä ja kartanoissa! Mitä erinomaisia iloa sillä siellä
mahtanee olla?"
Vastaukseksi kuului iloisia rallitusta pihan perästä.
Vaan kotiansa astui metsästäjä taakkoinensa! Siellä äitinsä, vaalea
Kerttu, asteli häntä vastaan, luoden hellän silmäyksen kauniisen,
rotevaan poikaansa. Äidin tarkalla, hellällä silmällä oli Kerttu jo
aikaa huomannut, että raskas surumielisyys painoi pojan sydäntä. Hän
tiesi, kenties ainoastaan hän, että tuon kylmän ulkokuoren alla asui
riehuva, innokas sydän. Olipa äiti joskus löytänyt muutamia Kallen
kirjoittamia värsyjä, joissa kuvautui toivoton rakkaus; mutta syytä
tuohon ei hän voinut löytää; siksi oli hän liian vähän tutkinut nuorten
omituisia luonteita, että olisi voinut huomata sen ristiriitaisuuden,
joka niissä vallitsi; aivan hyvinhän Kerttu arvasi, ketä nuot värsyt
koskivat.
Vähän ajan kuluttua käveli Kalle suitset olalla niittua kohden,
noutamaan hevosia yöksi kotia; poikkesi hän kuitenkin korven mättäistä
noukkimaan makeoita puolukoita suuhunsa. Tuuli humisi ryskyen puitten
latvoissa, pilven hattarat kulkivat kiireesti lännen ilmoja kohden;
kenties kiiruhtivat ne peittämään laskevaa aurinkoa, joka pilven
raosta pilkistellen valoi kummallisen surumielistä valoa puitten
kellastuneille lehdille.
Mättäälle istahti Kalle. Alakuloisuuden tunne täytti hänen mielensä
hänen katsellessaan tuota syksyistä luonnon taulua. Hän ajatteli
kevättä, jolloin kaikki alkaa elää ja kasvaa sulomuodoissaan, ajatteli
kesää, jolloin koko luonto on niin täydellistä, niin ihanaa, syksyä
sateineen, tuulineen ja kuolettavine hallaöineen, ja talvea valkeassa
kuolonvaipassaan; ja näitä vertaili hän ihmiselämään.
Iloinen laulu herätti Kallen mietteistään; reippaasti asteli Miina
niittua kohden noutamaan karjaa kotia, ja lauloi:
"Kaunis nuorukainen, jos sä oman olisit
Elon ihanainen olis aina sit'!
Sit' ei sydäntäni murhe rasittaisi,
Kunhan sinun vaan ikiomaks saisi!
"Kenelle tämä laulu", kysäsi Kalle tiepuolesta.
Tyttö säpsähti; hieno punastus nousi kasvoille hänen nähdessään Kallen
vakaana kysyvänä edessään. Mitä piti hänen vastata? Jos hän vastaisi
sydämmensä ja tunteittensa mukaan, tuli tuo vastaus kuulumaan: sinulle!
Mutta — ajatteli hän — eihän tuo ole niin vaarallista toisinkaan
vastata, ja entinen veitikkamaisuus näkyi hehkuvilla kasvoilla hänen
sanoessaan: "tarvitsiko sen kenellekään kuulua, olipa se vain laulu, ja
kuulihan sen kuka vaan sattui lähellä olemaan!"
Synkkä väre kuvaantui Kallen otsalle: "olen siis erehtynyt", sanoi hän
pois kääntyen.
"Kenties et olekkaan", sanoi tyttö ja rupesi raikkaalla äänellä
huutelemaan: Kytyri, Musiikki, Haluna lehmä see! "se kuului lehmille",
jatkoi hän.
Tyttö oli iloinen, hän oli taas saanut tietää juuri sitä, mitä
sydämmessään toivoi, ja se tieto ilahutti häntä. Mutta yhtä asiaa
ei hän tiennyt; ei tiennyt, miten vaarallista on leikkiä tunteitten
kanssa. Vähitellen rupesi hän katumaan vastaustaan, jonka antoi Kallen
kysymykseen. Olisihan hän voinut vastata suorasti ja ystävällisesti;
nyt hän varmaankin oli suututtanut Kallea, ja itkuun päättyivät ne
mietteet.
Synkkä alakuloisuus laskeusi Kallen mieleen: mitä jos tyttö ei häntä
rakastanutkaan — siinä oli hänen toiveittensa ja unelmainsa loppu!
Miina olin tosin tuommoinen kevytmielinen lepakko, mutta hän oli
kuitenkin hänen lapsuutensa ystävä, joka oli ikäänkuin kiinni kasvanut
hänen sydämeensä. Ilman häntä, mitä olisi elämä!
Näitä mietteitä riehui Kallen sydämmessä, hänen astellessaan hevosten
kanssa kotoa kohden.
Syksy kului, syksyn perästä tuli talvi lumineen, pakkasinensa.
Rauhallisesti elivät torpparit Ruuhkajärven takana, entinen hädän, ja
puutteen aika oli ohitse. Verotyön kartanoon tekivät palkatut miehet;
itse saivat he vapaasti työskennellä omilla tiluksillaan.
Lauantai- ja sunnuntai-iltasin kokoontuivat molempain torppain
asukkaat yhteen iltaa viettämään, tavallisesti Mikon asunnolle.
Iloisen takkavalkean ääressä luki ja jutteli Kalle kansallisista
ja yhteiskunnallisista asioista tälle pienelle joukolle, joka
tarkkaavaisesti kuultelee jokaista sanaa. Vasta nyt oli torppareilla
aikaa ja tilaisuutta kehittää henkisiäkin tietojaan, ennen siitä
estivät raskas työ ja murhe toimeentulosta. Tänä vuonna lentelivät
sanomalehdetkin ensikerran Ruuhkajärven taa, kertoellen asioita lavean
mailman keskuudesta.
Ulkona paukkui pakkanen ja tuuli vinkui vinhasti vasten seiniä, mutta
iloisen takkavalkean valossa kului hupaisesti metsätorpparien ilta;
valkea hiiltyi pesässä, otettiin orrelta kuivia päreitä ja niiden
loimottavassa valossa jatkettiin alotettua kappaletta.
Ollessa yön jo puolille tulossa nousi Pekka ylös, kiskotteli ja
jutteli: "kyllä sitä oli siinä, ja kyllä sitä kuulla kelpasi;
mielelläni minä kuultelen tuommoisia asioita ja tänä talvena olenkin
tullut puolta viisaammaksi! Mutta olleehan jo aika lähteä makaamaan,
johan siinä kielikin kangistuu, koko ehtoon lukiessa. Annappas Kalle
minulle yksi sanomalehti, että saan kotona lukea tankata; ihmeellistä,
kun minullekkin on tullut lukuhalu, vaikka ei suinkaan minusta kunnon
lukumiestä tule ikinä, mutta sittenkin!"
Useasti oli Pekan kanssa hänen iloinen tyttärensäkin, ja silloin sai
lukija hellän silmäyksen palkkioksi, ja sepä riittikin.
Tuli taasen kevät, hanget sulivat metsistä ja jäät järvistä. Jo
kuului metsästä rastaan laulu ja kyyhkysen kujerrus. Pianpa käkikin
huuhutteli mäkirinteessä. Keväinen aurinko lämmitti ja kuivasi pellot,
pientareille alkoi nousta nuorta ruohoa. Kylvön aika oli tullut, nyt ei
mitään siekailemista, ja vaaleana pilvenä nousi tomu pellosta taivasta
kohden.
Niimpä Ruuhkajärven takanakin. Siinä, missä likimain parikymmentä
vuotta takaperin oli vetelä korpi ja jylhä kuusikko, jossa orava
hyppeli tirskuen ja sudet ilman vaaratta poikia laittelivat, siinä
nyt vankat hevoset vetävät äestä perässään ja mies vakaana heittelee
siementä laveaan peltoon. Työ, ahkera, uupumaton työ, on tämän aikaan
saanut; niin on aina käynyt ja yhäti vieläkin käy rakkaassa Suomessamme.
Mäen Pekan torpan luona pannaan perunoita. Sinne on kokoontunut
molempain torppain väki; Mikko siinä vakavana astelee auran perässä,
toiset ripottelevat siementä avonaiseen vakoon. Kukaan ei näytä
kerkeävän pitkiin puheisiin.
Pekka sentään aina yhtä ja toista juttelee. "Kas tuossa", sanoo hän,
"perunan puolisko, leveä kuin pahkavati; asetetaanpas se tuohon
kauniisti, itu ylöspäin, niin kasvaa siitä perunoita, joita syksyllä
tuskin kangella väännellen ylös saadaan! Mutta mitä sinä, tyttö
riivattu, teet? Asettelet siemenet kuin hutilus; kas tuossa kyynärä
väliä ja taas aika kasa! mitäs tuommoisesta tulee?"
"Kasvaa oikein ankaria pulmuja siihen paikkaan, missä on siementä
runsaasti", ilkkui tyttö, heittäen kiharat pois hehkuvilta kasvoiltansa.
"Kyllä sinun opetan; jos et kauniisti asettele perunoita, saat mennä
pois koko maalta!"
"Suurikin vahinko tuo olisi!"
Lähestyipä nyt perunan kylväjiä mies vakavilla askelilla. Siisti oli
hänen pukunsa, vaikka karkea niinkuin työmiehen tavallisesti, tuttavan
tavoin astui hän saralle ja sanoi: "hyvää päivää!"
"Jumal⁻ antakoon", vastattiin, "mitäs Taavetilla nyt on asiaa?"
"Onhan tuota tuommoista", virkkoi Taavetti, "vähäisen apua taas
pyytäisin, pitäisi meillä olla vähän niinkuin talkoon tapaiset; pitäisi
kuokkia maata. Ja senpä vuoksi tulin pyytämään, jos kunnon naapurit
tekisitte hyvin ja tulisitte tekin, vaikka kyllä nyt on kiire aika!"
"Ei tule kiireet kysymykseen, kun talkoosen mennään!" sanoi
Pekka. "Kiitoksia vain käskystä, kyllä täältä tullaan! Eikö niin Mikko?"
"Se on tietty", vastaa Mikko.
"Teidän nuorten kaikessa tapauksessa täytyy tulla," sanoi Taavetti,
"illalla pitäisi siellä myös vähän tanssittaman!"
"Tanssittaman!" huudahti tyttö ja oikasipa itsensä suoraksi,
"oivallista! oikeinko todella?"
"Todella, niin!"
"Sepäs hauskaa!" liehakoi tyttö, "saadaan tanssia!" Kun perunat olivat
istutetut ja päivällinen syöty, hankkivat miehet talkoosen Mäkirantaan.
Kuokat tahkottiin teräviksi ja rattoisalla mielellä läksivät miehet
kohti järven rantaa.
Mutta pellolla rallatteli ilomielinen Miina, hän vartosi vaan hetkeä,
jolloin olisi aika tanssiin lähteä. Koko elämäkin oli hänestä iloa
ja tanssia vaan. Hän tahtoi lentää, tahtoi leijailla niinkuin
kevätperhonen. Mutta tämä suunnaton ilo ei ollut täydelleen puhdas,
hänen sydämmeensä oli luikahtanut paljon huonoja oikkuja, paljon turhaa
kevytmielisyyttä. Se tarvitsi puhdistusta, uudistamista, ennenkuin
hänen luonteensa jalot puolet pääsivät näkymään.
Järvellä soutelivat miehet, jutellen tuonnoisesta
sanomalehti-kirjoituksesta.
"Minä en tosiaankaan siitä pidä", sanoi Pekka, "minun mielestäni
kuvataan siinä me köyhät kansalaiset liian raaoiksi, vallan ihan
tiedottomiksi eläimiksi!"
"Samaa mieltä olen minä", virkkoi Kalle, "tosin on onnen helmalapsen,
joka kylläisesti herkkuja nautittuaan nousee ylös päivällissijaltaan,
pehmeällä sohvalta, tosin on, sanon minä, tällaisen helppo kirjoittaa:
'tyydy osaasi ja pysyköön suutari lestissään!' Tällainen herra on
joskus matkoillaan nähnyt työmiehen asunnon, jossa ei kaikki ollut
juuri siistiä ja puhdasta, nähnyt työmiehen itsensä alakuloisena
istuvan, tietämättä mistä saisi leivän palan, ja hän on tuota miestä
vertaillut itseensä ja tullut siihen päätökseen, että hän ainakin sen
verran on tuota miestä parempi, kuin tuokin eläintä! Kotia tultuaan
puhuu ja kirjoittaa hän halveksivasti tuosta roska kansasta ja sen
raa'asta kielestä; mutta eipä hänellä ole neuvoa, eikä järkeä, ei
tahtoa eikä voimaa toimimaan rahtustakaan tuon kansan hyödyksi, jonka
niukkoja elinvoimia hän imee herrastellakseen?"
"Lausutpa liiaksi kovia sanoja herroista", muistutti Mikko.
"Niin kyllä, mutta minä en puhukkaan kaikista, minä tiedän, että on
eteviä oppineita miehiä, jotka eivät säästä varojansa ja voimiansa
toimiessaan kansan hyväksi, jotka eivät halveksi halpaa työmiestä eikä
sivistymätöntä metsätorpparia, vaan antavat hänellekin ihmisarvon.
Tällaiset miehet ansaitsevat kunnioitustamme ja kiitostamme! Mutta
paljon on äsken mainitun herran kaltaisia, jotka eivät tunne eikä tahdo
tuntea kansaansa tai sen tarpeita, mutta joita kuitenkin puhutellaan:
korkeasukuinen, armollinen herra!"
"Kalle puhuu ihan oikein", sanoi Pekka, "ja kylläpä se poika tietää;
hän on niin paljon oppinut!"
"Minäkö oppinut," sanoi Kalle, "enhän minä ole oppinut mitään!
Lukemalla olen tosin tullut tuntemaan yhtä ja toista, jota en muuten
voisi aavistaakkaan, hm! Jospa olisin edes päivänkään istunut
koulunpenkillä opetusta nauttimassa, saattaisi olla toista!"
Olipa siinä melua ja liikettä kantoisella aholla Mäkirannan torpan
lähellä; jäykät tervakannot saivat siirtyä ikuisilla olosijoiltaan,
kun kymmenet vahvat kädet tarttuivat juurivekaroihin. Olipa siinä
liikettä, ääntä ja puhetta; siinä kuokat vilkkaasti vilkkuivat, kirveet
paukkuivat, kanget kalisivat ja turpeet ilmassa lentelivät. Kaikki
olivat rattoisalla mielellä, mutta selvällä päällä, sillä viinaa, tuota
petollista ilolientä, ei Taavetti kärsinyt katsellakkaan.
Illan tullessa oli aika palasta käännetty turpeet nurin ja kannot
siirretty roukkioihin. Mutta jopa rupesi miestenkin into lauhtumaan,
sillä olipa työ jäseniin koskeva. Taavetti silloin muistutti, että on
aika lakata työstä ja alkaa toisenlaista huvia.
Käytiin nyt sisälle huoneesen, jossa puhtaaksi pestylle pöydälle oli
illallinen laitettu. Istuttiin syömään maittava ateria, aina välimmiten
maistellen vahtoovaa kaljaa haarikasta. Mutta olipa tuo kalja laitettu
niin voimakkaaksi, että se nosti punan poikain poskille, kenties vähän
keskusteluakin vilkastutti.
Aterian päätyttyä otti Puumalan Antti viulunsa esille, kierteli sen
tappeja ja rumputteli kieliä, mutta sormet kanaljat olivat kangistuneet
kuokan varressa, eivätkä tahtoneet ollenkaan viulun kieliin sopia.
Hetkisen hierottua norjenivat ne toki hieman ja pian heltisi sieltä
jotain valssitahdin tapaista. Ensinnä ei näyttänyt ketään tanssi
haluttavan; pelimanni, nuori poika, soitteli soittamistaan, huviksensa.
Viimein nousi Mäen Pekka ylös tuolillaan: "luulen", sanoi hän, "että
vartoovat isäntää alkamaan; mennäämpäs!" sanoi hän, tarttuen Taavetin
kaulukseen.
Pian tuli liikettä permannolle, ja parastansa alkoi pelimannikin
koettaa. Jopa kävi märäksi nuorten miesten otsa, ja ankara oli töminä
ja jyske. Ilmaantui jo tyttöjäkin pihalle, seisoen ahtaassa piirissä
seinän vieruksella. Rohkeimmat pojista kävivät heitä puhuttelemaan
ja sisälle vaatimaan. Vähitellen astui yksi ja toinen huoneesen, ja
kuului tuossa puhetta ja hiljaista nauruakin. Kuitenkin tyttöin ujous
ja teeskentely kohta katosivat ja ilo oli yleinen. Sitä myöten kuin yö
kului, kasvoi tanssin into ja leikkipuheet kävivät rohkeammaksi; kaikki
turhamainen kursailu katosi kokonaan.
Näin tanssittiin ja käytiin vilvottelemaan kauniisen kevätilmaan, jossa
metsästä kuului laulurastaan viserrys ja kevätlintujen vilkas soitto.
Tyttöjen poskilla heloittaa hieno puna, heidän keijaillessaan
reippaitten nuorukaisten sivulla. Saipa tässä sijaa myöskin joku
hellempi tunne ja salaperäinen sana. Vaan kaikista hilpeimpänä,
iloisimpana ja ihailtavimpana, tanssi Mäen Pekan ruusuposkinen Miina.
Koko elämä näytti häneltä jääneen unhotuksiin; posket hehkuivat, silmät
säikkyivät ilosta; hän oli entistä iloisempi, entistä vallattomampi,
ja ihastuksissaan katselivat häntä nuorukaiset, joka miellytti tyttöä
suuresti. Metsämaan Erkki, nuori, kaunis poika oli eritoten ihastunut
Mäen Pekan nuoreen tyttäreen ja monta lempeätä sanaa oli jo Miina
häneltä kuullut, monta tanssia jo hänen kanssaan tanssinut. Mutta sepä
yksin Miinaa harmitti, kun tuo Kalle, hänen paras ystävänsä, hänen
rakastettunsa, istui vaan hiljaisena, miettiväisen näköisenä loukossa.
Tosin oli hän sielläkin kauniimpi ja etevämpi kaikkia muita, mutta
miks'ei hän ilakoinut ja tanssinut hänen kanssaan, puhunut hänelle,
miten muutkin? ainoastaan joku silmäys, miksi oli hän semmoinen?
Mutta iskipä tytön mieleen kevytmielinen kuje: hän päätti oikein
suurimmalla hellyydellä seurustella Metsämaan nuoren Erkin kanssa.
Tottapa tuo vaikuttanee Kalleen jotakin, koska hän sentään minua
rakastaa. Erkki, joka muutenkin oli Miinaan ylenmäärin ihastunut,
hurmaantui kokonaan tytön käytöksestä ja pian rupesi tanssivien
joukosta kuulumaan kuiskeita ja naurun tirskumisia. Kuului noita
salaisia kuiskeita Kallenkin korviin ja ne koskivat hieman hänen
sydämmeensä. Hän rupesi tarkemmin silmillään seuraamaan rakastettuaan;
sen huomasi Miina, ja se huvitti häntä yhä enemmin.
Ei tiennyt Miina, miten vaarallista on leikkiä tunteitten kanssa,
varsinkin tällä ijällä, jolloin sydän on hellä ja tulinen. Hän päätti
Kallesta itsensä mukaan, vaan siinä erehtyi hän. Hän jatkoi vaan
ajattelematonta leikkiänsä, kunnes se leikki alkoi häntä todella
viehättää ja hän unhotti kaikki, oman itsensäkin, rakkautensa, kujeensa
ja käytöksensä.
Silloin Kalle kenenkään huomaamatta pujahti ulos. Siellä istui hän
mättäälle ja hänen sydämmensä tykki kovasti. Hän tunsi sydämmensä
saaneen ankaran loukkauksen ja koetti sitä rauhoittaa, mutta turha
vaiva! Ikäänkuin unessa näki hän, miten ovesta käsi-kädessä astui ulos
Erkki ja Miina, näki heidän istuvan hirren tyvelle, näkipä muutakin:
Miinan istuvan Erkin sylissä!
Siinä kylliksi: ikäänkuin vimmattu juoksi Kalle rantaan, lykkäsi
veneen vesille ja souti kuin hullu vimmattu, huolimatta minne. Hän
ei ajatellut mitään, ei tiennyt mitä tahtoi, tunsi vaan sydämmensä
loukatuksi juuria myöten ja sen ankarasti lykkivän ja riehuvan.