"kuinka saatoinkaan sinusta niin väärin päättää, pitihän minun tuntea
leikillinen Miina!" sanoi hän ihastuneena.
Hiljaa keinuili vene järven pinnalla, onnellista paria kantoi se.
Sydän oli taasen tavannut sydämmen; ne olivat olleet eroitettuna, ja
tuskalliselta tuntui se ero, luonto kun oli ne yhteen kasvattanut.
Ilta oli kulunut jo myöhäksi, kun uusi vene saapui rantaan ja maalle
nousivat onnelliset soutelijat; käsikädessä astuivat he, he olisivat
tahtoneet vaikka koko maailmalle sanoa, että rakastivat toisiaan ja
olivat onnelliset.
"Tänään on käynyt tytölle hyvin!" nauroi Pekka, nähdessään tyttärensä
iloisena ja vilkkaana.
"Oikein arvattu, niin onkin!" vastasi Miina.
Eräänä kauniina elokuun iltapäivänä soutaa Ruuhkajärvellä moniaita
veneitä. Etummaisessa niistä näemme entiset nuoret tuttavamme. He
palaavat pappilasta, jossa ovat vannoneet ikuista uskollisuutta
toisillensa ja saaneet papillisen siunauksen; nyt ovat Kalle ja Miina
laillinen aviopari. Morsiamen kasvot loistavat onnellisuudesta, hänen
kantaissaan helähtelevää morsiuskruunua; ihastuttavan katseen loi hän
onnelliseen ylkäänsä, joka vakavana rinnalla istuu.
Samassa veneessä vastapäätä morsiusparia istuu nuori iloisen näköinen
herrasmies, sehän on ennen tuntemamme Alpert herra, joka nyt seuraa
pientä hääjoukkoa takamaille.
"Onpa hauskaa kun tanssitaankin illalla", puhuu Alpert, "mutta enpä
vielä kysynytkään, kukas tulee soittamaan?"
"Hm, Puumalan Antti!"
"Hyvä, Antti soittaa kauniisti, sen olen kuullut?" Kaksi muuta venettä
seurasi jo mainittua. Niissä oli morsiusparin sukulaisia ja tuttavia,
paraastaan nuorta väkeä ja hilpeällä mielellä kulki seurue rantaa
kohden.
Rannalla oli tuttavia vastassa ja siitä yksissä lähdettiin torpille,
jotka olivat koristetut lehtipuilla ja muilla viheriöillä kasveilla
mitä ihanimmaksi.
"Ohoo, täällähän ollaan kuin esivanhempaimme paratiisissa", huudahti
Alpert herra, astuissaan Alamaan pihaan.
"Niin sitä nyt ollaan! mutta harvoin onkin häisiä päiviä", sanoi Pekka,
joka oli pihalla vastassa.
"Harvoin kyllä, mutta hyvä kun joskuskin!"
"Jaa, hyvä kyllä, ja vielä parempi että tekin tulitte niihin osaa
ottamaan, vaikka ei täällä ole paljoa tarjona!"
"Toivon sentään ettei hauskuudesta ole puutetta!"
"Eipä pitäisi", jatkoi Pekka vilkkaasti, "tämä on tanssitalo, johon
tullaan iltaa viettämään, käymme nyt ensiksi tuonne minun mökilleni,
siellä se on pelimannikin, vetää marssia, että korpi raikuu!"
Pihalla oli Mikkokin vieraita vastassa, sanoen heitä tervetulleiksi,
kävi hänkin joukkoon, ja niin lähdettiin morsiustaloon. Siellä oli
oivallinen hääpöytä laitettu, olikin nyt oikein varsinainen kokki
ruokien teossa, joita nuoret pojat pöydälle kantoivat.
Hääpöydässä toivotti Alpert herra onnea nuorelle pariskunnalle ja
lupasi häälahjaksi Kallelle Alamaan torpan nautinnon samoilla ehdoilla
kuin tähänkin asti.
"Onpas siinä lahjaa, pila vieköön", sanoi Pekka, "eipä Mikolla olekaan
enää juuri mökin maat!"
"Se on teidän työnne ja ansionne", sanoi Alpert, "ilman teitä ei
kukaties näillä takamailla olisi yhtä peltosarkaa, eikä niittulappua,
ilman teitä olisi tämä mitätön räme, sutten ja karhuin pesäpaikka.
Mutta rehellinen, uupumaton työ palkitsee tekijänsä, samalla hyödyttäin
koko kansaa ja isänmaata. Senpätähden lupaan mielelläni nämät maat
näille nuorille; ei se oikeastaan tulekkaan heille miksikään lahjaksi,
vaan oikeutettuna perintönä" ja, jatkoi hän morsianta silmiin katsoen,
"toinen torppa tulee Miinan myötäjäisinä, tietysti vasta sitte, kun ei
Pekka sitä enää tarvitse."
"Te olette jalo mies", sanoi Mikko, "nyt vasta voimmekin viettää oikein
iloisia häitä, koska tiedämme, että näitten toimeentulo on turvattu
vielä sittenkin, kun me vanhat olemme päivämme päättäneet, ja kyllä kai
niin kauan sovimme."
"Aivan hyvin", sanoi Pekka, "ystävyys on täällä ollut paras tukemme
kovinakin aikoina, kestäneehän sitä eteenkinpäin!"
"Minä", sanoi Kalle Alpertille, "saan teitä kiittää sekä aineellisista
että henkisistä eduista. Jos ette nuoruudessani olisi ravintoa
hankkinut kaipaavalle hengelleni, kuka tietää mitä olisi minusta
tullut!"
"Vaan tuossa tuodaan paistia", sanoi Alpert, "isketäänpäs siihen ja
morsiusparin kunniaksi, hyvällä ruokahalulla!"
"Oikein hyvällä", sanoi Pekka, "ja iloisella mielellä, vaikka ollaankin
täällä metsän sydämmessä!"
Iloisella mielellä näytti jokainen olevan ja vilkkaasti haastellessa
kului ilta. Silloin rupesivat nuoret muistuttelemaan, että olisi
tanssin aika ja pelimanni etunenässä kulki hääjoukko Mikon laveaan
tupaan, viihdyttämään tanssi-intoaan.
Iloisina tanssivat nuoret, mutta kaikista iloisin oli Alpert herra,
hän tanssi, laski leikkiä ujosteleville tytöille, häntä huvitti nähdä
kansansa lapsia heidän teeskentelemättömässä yksinkertaisuudessaan.
Toisen päivän ikäpuolella läksivät vieraat kukin kotiaan vieden
hauskoja muistoja muassaan näistä kaikinpuolin niin iloisista häistä.
Syksypuoleen eräänä sunnuntai-iltana istui nuori pariskunta
Ruuhkajärven rannalla, katsellen, miten laineet loiskuivat rantaa
vasten. Äänetönnä istuivat he käsikädessä, näkyipä pari kirkasta
kyyneltä nuoren naisen silmissä, mutta ne eivät olleet surun, ei —
entisajan muistot saivat ne uhkumaan.
"Oi sinä tuttava järvi", huudahti Kalle, "kuinka monta kertaa olenkaan
pinnallasi soudellut, myrskyssä ja tyyneellä. Tuolla", sanoi hän,
"olen soudellut monta kertaa onnellisena, mutta myöskin onnettomana,
sydän särkymäisillään! Mutta onnettomuuteni olikin vaan luultua, ei
todellista; olen löytänyt rauhaa sydämmelleni ja saanut omakseni sen,
jota rakastin, jota rakastan enemmin kuin omaa itseäni."
Miina painoi päänsä Kallen rinnoille, kuiskaten: "Oi Kalle, minä en
ansaitse niin suurta rakkautta, luontoni on paha, mutta minä koetan
tulla paremmaksi!"
"Ole sinä vaan semmoinen kuin olet, semmoisena olen sinua rakastanut ja
rakastan, semmoisena olet sinä elämäni ihana päivänpaiste ja sydämeni
paras ilo!" sanoi Kalle hymyillen.
_Loppu_.