kovaa luontoa vastaan. Nyt oli tämä taistelu kuitenkin jo voiton
taistelua ja palkinto saatavissa. — Alpertti palasi taas kartanoon,
elämään, seurustelemaan hienommissa piireissä; mutta yhäti muistuivat
hänelle mieleen köyhät torpparit Ruuhkajärven takana, nuot lempeät,
ystävälliset ihmiset, jotka taistellessaan nurjaa, kovaa luontoa
vastaan, kuitenkin olivat niin iloiset ja tyytyväiset, ja joissa kaiken
yksinkertaisuuden keskellä oli niin paljo rehellisyyttä ja hyviä avuja.
Mutta ennen kaikkia muisti hän nuorta Kallea, jolla oli niin hyvä
ymmärrys ja ääretön tiedonhalu, ja hän päätti hoitaa tuota lahjakasta
poikaa, lähettämällä hänelle kirjallisuutta minkä voi.
Suuremman vaikutuksen teki Alpertin kalastusretki Kalle poikaan,
se herätti hänessä tunteita, jotka sitten vaikuttivat koko hänen
tulevaiseen elämäänsä.
* * * * *
Ummelleen kuusi vuotta on kulunut ajasta, jolloin kertomuksemme alkaa.
Nyt on juhannuksen päivä, niinkuin silloinkin; luonto on nytkin
viehättävän kaunis ja vene kiitää nytkin pitkin Ruuhkajärven pintaa.
Veneessä soutajat ovat muuttuneet: Kalle, joka silloin tuskin jaksoi
airoa häilyttää, soutaa nyt vankasti, voimakkaasti. Hän on oikein
jättiläinen ikäisekseen, pitkä, solakka, likimain kolme kyynärää. Koko
hänen olennossaan ja kaikissa liikkeissä näkyy vakavuus, jommoista
harvoin tavataan sillä ijällä; ja kuitenkin todistaa hänen katseensa
ja kasvonsa juonteet, että tulinen sydän asuu tuon vakavan ulkokuoren
alla. Joskus luo Kalle lempeän silmäyksen vastapäätä istuvaan tyttöön,
joka häntä muistuttelee kaikenmoisilla pilapuheilla. Tyttö on suloinen
hempukka, vaikka ei mikään erinomainen kaunotar; lyhyenläntä, suora
ja notkea kuin nuori vesa; kasvot täyteläiset, terveyttä osoittavat;
iloiset sinisilmät säihkyvät; vilkkaasti siirtyy katse esineestä
toiseen.
"Annappas, Kalle, minulle kirjasi, sinä sen kastelet pilalle,
soutaissasi tuolla tavoin", sanoo tyttö hymyssä huulin.
"Etpäs ottanut rannalla, kun olisin antanut!"
"Mitäs tuosta, olin silloin vähän suutuksissa, kun en saanutkaan
kirjaa; mutta kun nyt oikein ajattelun asiaa, niin huomaan, ett'en minä
sitä ansaitsekaan! Ihme kun pääsin yhdellä vuodella, minä kun olen niin
vähän lukenut; mutta ompa äiti minua niin paljon lukemisesta torunut,
että jo paljaastaan silläkin oppi jotain."
"Hulluja puhut, pääsithän kiitoksella ja olitkin parhaimpia lukijoita!"
"Kissa kiitoksella elää! mutta eipä sekään ansiosta tullut! Vaan
annathan kirjasi minulle, että taidat vapaammin soutaa. Niin ne nyt
taas loppui, nuot hauskat päivät, jolloin saimme olla pitäjällä
ihmisten seurassa ja nähdä vähän muutakin, kuin vaan kiviä ja kantoja,
metsätölliläisen ainaisia ja ainoita tuttavia!"
"Minä en välitä pitäjästä enkä näkemisistä", sanoi Kalle innostuneena,
"minulla ei ole mitään rakkaampaa kuin kotiseutuni metsät ja sen armaat
asukkaat; siellä tahtoisin ikäni elää ja työskennellä vanhempaini ja
naapurieni seurassa ja sitte iltasella istua jonkun tuttavan kiven
luona, lukien kirjaa ja kuunnella lintuin laulun, lehdon huminaa ja
puron lirinää. Siinä on minulle kylliksi!"
"Mikä hulluus! istua yökaudet metsässä kirjain kanssa, olisipa sekin
huvia! Minä tahtoisin olla kylissä ja kartanoissa, lauleskella tyttöin
kanssa ja tanssia iltasilla! Se olisi jotakin toista!"
Kallen posket hehkuivat, rinta aaltoili rajusti, hän puhui melkein
värähtelevällä äänellä: "Kylissä ja kartanoissa! minä en tuota tahdo!
Ja kuitenkin tunkeutuu joskus rinnastani ääni: pois avaraan maailmaan!
toimimaan, työskentelemään kansasi eduksi! En tiedä mitä tekisin, mitä
toimittaisin? mutta rakkauteni kotiseutuuni ja vanhempiini sitoo minua.
En voi täältä lähteä; enkä sitä tahdokkaan!"
Tänäpänä ovat ystävämme ensi kerran nauttineet Herran pyhää
ehtoollista. Kallis, muistorikas on heille tämä päivä. Tänäpänä
ovat he eronneet ystävistä, jotka suven kululla ovat tulleet heille
rakkaiksi, mutta joita tästälähin harvoin kohtaavat. Kirja, joka nyt
on Miinan polvella, on lahja Kallelle, hyvästä taidosta ja hiljaisesta
käytöksestä.
Ja tuskinpa lieneekään kukaan ollut niin halukas kuuntelemaan vanhan
kirkkoherran neuvoja ja opetuksia kuin Kalle; sillä kaikki, mikä oli
opettavaista, miellytti häntä. Alpert herran toimesta oli Kallella
kirjoja jommoinenkin joukko; niitä hän luki yhä uudestaan, siksi
kuin osasi ne melkein ulkoa, ja tämä lukeminen kehitti hänen hyviä
luonnonlahjojaan ja herätti mietteitä hänen tunnokkaassa mielessään.
Toisia luonnetta oli Miina, hänkin teräväpäinen, mutta vallaton
letukka; aina oli hänellä joku sukkeluus mielessä ja opetuksesta hän
piti vähän väliä. Rippikoulua piti hän huviretkenä; siellä kului
häneltä päivä hupaisesti nuorten kumppanien seurassa. Hyvä lukija
hän oli, mutta se oli melkein yksinomaan vanhempain ansio; hän luki
pakosta eikä omasta halusta. Hänen luonteessaan oli joku määrä
kevytmielisyyttä, jota ei kasvatuksellakaan osattu poistaa; hän oli
hyväsydämminen ja hellä, mutta samassa leikillinen ja vallaton.
Tällaisiksi olivat ystävämme varttuneet; nuorena olivat heidän
ruumiinsa ja henkensä voimat kehittyneet, että nyt olivat täydessä
nuoruuden kukoistuksessa.
Takamaan torpparit olivat tänäpänä päättäneet pitää pienet pidot
omassa piirissään, muistoksi lapsillensa tästä heille merkillisestä
päivästä. Edellisenä iltana oli Mikon asunnolle laitettu suuri, kukilla
ja tuoreilla ruohoilla koristettu lehtimaja, sinne oli tuotu pöytä
ja pöydälle laitettu herkkuja, jommoisia torpissa ei ollut ennen
nähty. Nyt oli uusi, kirkas kahvipannukin ensi kerran saanut kylkeänsä
lämmittää Ruuhkajärven takana.
Majan penkeillä istuivat molempain torppain asukkaat, vartoen nuoria
kirkkomatkalta tulevaksi. Varsin vähän ovat tuttavamme muuttuneet
kuuden vuoden kululla, ainoastaan Kerttu näyttää entistä vaaleammalla.
"Iloistapa ja hauskaa on meillä!" sanoi Pekka, "täällähän elämme kuin
ruhtinaat hovissaan ja pidämme pitoja kuin parhaat pohatat! No, ei
moittia sovi, vasta nämät nyt ovat ensimmäiset pitomme, eikä nytkään
ole koossa suuri väen paljous! Mutta kukas olisi vuosia kymmenen
takaperin uskonut, että täällä joskus näinkään elettäisiin?"
"Herra on siunannut työmme", vastasi Mikko.
"Niinpä niin, kyllä se niin on. Mutta totta se, vaikka minulle
tarjottaisiin talo töllipahastani, niin tuskinpa vaihtaisin!"
"Oma käsiala on rakasta", sanoi Mikko.
"Niinpä se on", jatkoi Pekka, "ja mikäs meidän eläissä? Ei mistään
puutetta, eikä kenenkään käskettävänä; kukas olisi tallirenki nahjun
luullut pääsevän tuommoiseen asemaan!"
"Vaan", lisäsi hän, "tuskin se olisikaan ollut mahdollista; mutta oli
minulla ystävä, joka neuvoi ja auttoi minua! Ilman ystävätäni ei olisi
minulla torppaa, eikä sen tuonusta, vaan kenties olisin aikaa maannut
maan mullassa!"
Pekan näin jutellessa astuivat Kalle ja Miina lehtimajaan, Kalle
edellä, kirja kainalossa, ja Miina perässä, iloisesti hyppien.
Nähtyään, miten täällä oli laitettu, jäivät nuoret sanattomina
seisomaan.
"Tulkaa tänne lapset", sanoi Mikko, "olemme tahtoneet teitä ilahuttaa,
laittamalla yhtä ja toista, tänä teille niin merkillisenä päivänä.
Pysykää rehellisinä kaikissa elämän kohdissa, turvatkaa Jumalaan,
kovimpanakin surun hetkenä, niin ette ikänä häpeään joudu! Tämän olen
oppinut elämiini koulussa!"
Kalle laski pöydälle lahjaksi saadun raamattunsa ja sitten rupesivat
he tyytyväisinä ja iloisina nauttimaan juhla-ateriaansa. Päivällisen
pääteltyä avasi Kalle uuden raamattunsa ja luki siitä monioita
lukuja. Sitten otti Mikko virsikirjan, ja nyt kaikui kuusi-ääninen
veisuu, raikkaassa kesä-ilmassa. Näin vietettiin Ruuhkajärven takana
Juhannuksen iltapuolta.
Ilta läheni, veisuu taukosi ja naapurit erosivat iltatoimituksillensa.
Varjot pitenivät, auringon valo oli kadottanut kuumuutensa, suloinen
lemu kukkivasta ruisvainiosta täytti ympäristön ilman.
Kalle otti kirjan käteensä ja meni lempipaikalleen järven rannalle;
siellä vietti hän monta hetkeä lukien ja mietiskellen. Ihastellen loi
nuorukainen katseensa yli järven peilikirkkaan pinnan, jossa kalat
hyppelivät ja mulauttelivat vettä pieniin laineisin.
Suloinen kukkien tuoksu täytti ilman, linnut lauloivat iltalaulujaan;
tuonnempana kuului kotia kulkevan karjan kelloin kalkkina ja Miinan
miellyttävä laulu. Nuorukainen unhotti kirjansa, hän katseli luonnon
ihanuutta, ja jota kauemmin hän sitä katseli, sitä enemmin hän
innostui, innostus puhkesi sanoiksi, sanat lauluksi, joka raikkaasti
kaikui illan tyyneessä ja jota kaiku kertoili monet kerrat.
On maani Suomi suloisin,
Sen kansa mulle rakkakin;
Oi ihanainen isänmaa,
Sä saatat mielen innostaa,
Armahin synnyinmaa!
Sieill’ järvet tyynen sineät
Ja metsät jylhät, pimeät;
Sen laaksot, niityt koreat,
Ketoimme kukat soreat —
Ja sulo tuoksut sen!
Oi jalo kansa Suomen maan
Kun poikasesi...
"Aih! mikä se oli?" — pienoinen käsi laskeutui laulajan olkapäälle ja
hellä ääni sanoi: "jopa löysin sinun, ilman lauluttasi olisin tuskin
sinua löytänytkään täältä rämeen sisältä."
"Miks'et antanut minun olla rauhassa, Miina?" sanoi nuorukainen.
"Ei, nyt en sinua jätä rauhaan; sinun täytyy nyt jättää uneilemisesi ja
tehdä minulle seuraa! Huomenna on sunnuntai ja Taavetin päivä! Äitisi
kehoitti minua viemään nimipäivä-koristetta Mäkirannan Taavetille,
sille isolle juopolle, ja käski etsiä sinua kumppanikseni. Olisinpa
mielelläni lähtenyt sille huviretkelle, mutta...
"Tulenhan minä mielelläni", kiiruhti Kalle sanomaan, "käykäämme heti
toimeen!"
"Meidän täytyy palata takaisin", sanoi Miina, "Valmistamaan koristusta
äitisi kanssa."
Kalle toi metsästä vihannan pihlajan vesan, johon naiset sitoivat
kukkaseppeleitä; keskelle koristetta asetettiin suuri kukka ja sen
ympärille paperiin piirusti Kalle suurilla kirjaimilla sanat: "Taavetti
Mäkirannalle. Onnea nimipäivällesi! Synti väijyy ovesi edessä, vaan älä
anna sille ylitsesi valtaa, vaan hallitse sinä häntä!"
Koristus oli valmis. Kalle ja Miina lähtivät sitä viemään; kantaen
koristetta lauleli Miina:
"Käki, Suomen lempilintu kuusessa se kukkuu;
Kultastani vartoellen, etten saata nukkuu."
"Hih! nopeampaan, Kalle, että ehdimme ennen kuin Taavetti ylös nousee!"
"Ei siitä pelkoa, minä pelkään, ett'ei vaan olisi jossakin kapakassa!"
"Mitähän äitisi siinä tarkoitti, kun pani meidät viemään koristusta
tuommoiselle juopolle?" kysyi Miina hetken päästä.
"Äiti toivoo vaikuttavansa jotakin hyvää Taavetissa, joka on
tunteellinen mies!"
"Tunteellinen? ja ajaa vaimonsa ja lapsensa metsään susien seuraan,
karhun syötiksi, semmoinen mies! Vaan mitäpä minä ymmärrän!" ja
käydessä järven rannalla lauloi tyttö:
"Istun järven rannalla ja ajatukset juoksi,
Yli soitten, kukkuloitten oman kullan luoksi.
Järven sinipinnassa kun taivas siinä siinti;
Kaunis on mun kultani, on muita kaunihimpi!"
"Mistä olet oppinut tuommoisia lauluja?" sanoi Kalle.
"Kyllä niitä maailmassa paljonkin oppii! Näitä opin rippikoulua
käydessäni, Toivolan tytöiltä!"
"Semmoistako sinä opit rippikoulua köydessäsi?"
"Semmoista ja vielä paljon muuta lisäksi! Mutta heitä jo tuo tuumaileva
muoto! Eihän sinua enää ollenkaan näe iloisella mielellä; aina olet
vaan tuommoinen vakava tervaskanto. Ei puhetta, ei laulua sinulta
kuule, muuta kuin jonkun itkuntapaisen veisuun. Nuo riivatut kirjat,
joita Alpert herra sinulle lähettelee, ovat sinun tuommoiseksi saaneet!"
Kallen posket hehkuivat! "Olet ehkä oikeassa", sanoi hän, "kun sanot
kirjain minun tehneen tällaiseksi. Jos en olisi ikänä kirjaa käteeni
ottanut, olisin kai nyt toisenlainen: iloinen, kevytmielinen. Nyt olen
lukenut yhtä ja toista, kirjani olen lukenut repaleiksi — yhtä kaikki —
minä en voi toisia hankkia! Tahtoisin oppia paljon! turha tuuma, minä
en voi! Älä kuitenkaan puhu niin halveksivasti kir..
"No äläs nyt sillä tavoin souda!" keskeytti Miina, "Sillä tavalla emme
ikänä pääse Taavetin töllille!"
Kalle oli innostuksissaan soutanut veneen ihan väärään suuntaan. Vasta
Miinan siitä huomautettua havaitsi hän erehdyksensä.
Tuttavamme ehtivät pian sille rannalle, missä Taavetin tölli oli;
se oli yksinäinen pirtti-tönö mäen syrjässä. Päretikuilla ja
tuohiliuskoiila tukitut akkunat, katon tasalle hajonnut savupiippu,
ja tuulen rikki repimä pääty eivät suinkaan osoittaneet asukkaitten
toimeliaisuutta ja hyvää toimeentuloa. Olipa vielä alempana pieni
navetta ja Kuvuista huonosti kyhätty keittiö. Lähellä oli muutamia
pellon tilkkuja, joissa kasvoi harvaa, kitukasvuista, ohdakkeiden
yllättämää viljaa. Ainoastaan näköala oli kaunis, varsinkin näin
kesä-aikana. Alempana lepäsi tyynessä kauneudessaan ihana Ruuhkajärvi
monine vihantine saarinensa; etempänä näkyi lehteviä kukkuloita ja
tummia havumetsiä, niin kauas kuin silmä kantoi. Näytti siltä kuin
olisi tämä ihmispesä rakennettu tähän irvikuvaksi kauniisen luontoon.
Taavetti oli ennen ollut kunnon renki, uljas ja kaunis mies;
suurimmaksi osaksi palveli hän samassa kartanossa kuin tuttavamme
Mikko ja Pekkakin; samasta kartanosta sai hänkin torpan maat kartanon
puoleiselta Ruuhkajärven rannalla. Ensinnä alkoi hän miehen lailla
työskennellä uudella asunnollansa. Hänellä oli vähäinen summa vaimonsa
perintörahoja, joilla saattoi elää ja työskennellä vapaasti; ja
ihmeteltävällä tavalla edistyi torpan työt.
Taavetilla oli sentään yksi paha tapa, hän tahtoi aina toisinaan vähän
ryypiskellä, ja päihtyneenä oli hän hurjapäinen. Tämä sattui kumminkin
harvoin, eikä tehnyt suurta haittaa torpan edistymiselle. "Taavetti
on miesten parhaita, kyllä hän pian tekee itsellensä aika kartanon",
sanottiin kylässä.
Sattui silloin tulemaan hyinen halla, joka yhtenä yönä turmeli koko
viljavan laihon, jättäen jälkeensä lakastuneet oljet. Hiljaa, sanaa
virkkamatta katseli Taavetti aamulla viljasarkojaan; surullisena seisoi
vaimo vieressä, huokaillen.
Silloin joutui Taavetti ankaraan raivoon, kirosi Jumalaa ja ihmisiä,
kiristellen hampaitaan vihasta. Vaimo jätti kauhistuen miehensä
kiroomaan ja meni huoneesen. Mutta kylää kohden kulki Taavetti, ja pian
nähtiin hänen synkeä muotonsa kapakan akkunassa.
Askel oli astuttu, pitkä, kauhea askel, pois oikealta tieltä, hän ei
ollut kylläksi vahva kantamaan murheen raskasta taakkaa; viimein haki
hän lohdutusta väärältä taholta. Rukouksilla ja kyynelillä koitti vaimo
saada miestänsä kapakasta, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä.
Taavetti ei sieltä lähtenyt, ennen kuin oli viimeisen penninsä
kuluttanut; silloin palasi hän kyllä kotia, mutta ei ihmisenä, vaan
raivoisana hulluna, niin että vaimo-paran täytyi metsän turviin paeta.
Kurjuuden päivät alkoivat nyt Mäkirannassa. Taavetti tosin teki useasti
hyviä päätöksiä; mutta kaikki nämät rikkoi hän ja kaikki hänen ansionsa
kulki kapakan kautta ulos maailmaan. Kärsivä vaimo koetti ensi aikoina
ahkeralla työllä ansaita jotakin, mutta kun mies rupesi kuluttamaan
hänenkin vähiä ansioitansa, raukesivat hänen voimansa kokonaan, ja hän
vaipui tylsään saamattomuuteen.
Kurjuutta, sanoilla selittämätöntä, tuotti tällainen elämä torppaan.
Kylästä lakkasi kuulumasta lause: "Taavetti on miesten parhaita"; oli
jo kylliksi saatu tuntea Taavetin huonoja puolia.
Tällaiselle miehelle nyt vietiin nimipäivä-koristusta kauniina kesäyönä.
"Jää sinä tähän kiven luokse koristuksinesi!" sanoi Kalle Miinalle,
astuessaan järven rantaa. "Minä käyn tuonne likemmäksi kuuntelemaan,
nukutaanko torpassa, sillä saattaahan Taavetti olla juovuksissa ja
pelätä koko tuumaamme!"
Kalle lähti kävelemään pirttiä kohden, mutta kovin hän hämmästyi,
sillä hänen päästyään lähelle paiskattiin ovi auki aika vauhdilla,
raivostunut miehen naama ilmestyi ovelle ja huusi korkealla äänellä:
"Helvetin haaskat, mihinkä menette? Laittakaa itsenne kotia, taikka
nakkaan teidät rammoiksi!" Samassa vedettiin ovi taas kiireesti kiinni.
Kalle kyyristyi kannon taa ja lähti taas rantaan takaisin.
"Taavetti on jo viettänyt nimipäiväänsä tavallaan. Hän on kai ajanut
vaimonsa ja lapsensa metsään, ja raivoaa nyt yksin huoneessa!" sanoi
Kalle palattuaan.
"Ja minä en astu askeltakaan lähemmäksi tuota kölsää", sanoi Miina.
"Onhan varsin hullua viedä koristetta tuommoiselle roistolle!"
"Hullulta kyllä se näyttää", sanoi Kalle, "mutta minä en kuitenkaan
palaa takaisin ennen valkoista päivää, mutta tottapahan ennen nukkunee!"
"Kukas tietää, ja jos tuo rosvo saisi tietoa meidän täällä olostamme,
niin meidän hukka perisi!"
"Ei hätää", sanoi Kalle, "on minulla jo luullakseni käsivarsissani
siksi voimaa, että voin hallita juopunutta miestä, jos siksi tulisi!"
Vähän ajan päästä lähti Kalle taas tiedustelemaan, mitä nyt torpasta
kuuluisi, ja päästyään seinukselle, kuuli hän ainoastaan raskasta
kuorsaamista.
"Kyllä se jo nukkuu", sanoi hän palattuaan, "lähetään nyt vaan jo!"
"Saat viedä", sanoi Miina, "mutta minä en astu askeltakaan sinne käsin!"
"Missä lienee vaimo parka ja lapset?" sanoi Miina Kallen palattua.
"Varmaankin jossakin kiven juurella kykkimässä, vartoen, kunnes hirviö
nukkuisi!"
Kalle ei puhunut mitään, kipeästi koski hänenkin hellään sydämmeensä
näitten ihmisten kurja elämä.
He lykkäsivät taas veneen vesille, istuivat rinnakkain soutolaudalle ja
hiljakseen liukui vene järven tyynellä pinnalla; sydänyön aika oli jo
ohitse.
Tietäähän jokainen Suomalainen, miten kaunis on valoisa kesä-yö
Suomen ihanilla järvillä! Souda silloin ystäväsi kanssa kukkivien
saarien ohitse ja tunnetpa mielessäsi, että on tässä maailmassa, tässä
murhetten laaksossa jotain mieltä lumoavaa!
Hiljalleen liukui vene järven pinnalla, aina hiljempaa ja hiljempaa,
kunnes kokonaan seisahtui. Kauniin kesäisen yön hurmaava vaikutus, oli
ylenmäärin ihastuttanut nuorukaisen tuntehikkaan mielen. Hän tunsi
sydämmessään niin erinomaisen helliä tunteita, hän olisi tahtonut
syliinsä sulkea koko maailman kaikkine hyvine ja pahoine ihmisineen.
Vaienneet olivat Miinankin heleät laulut, vilkkaat silmät olivat
nyt alaspäin luotuina, kasvoille oli noussut heleät ruusut. Hiljaan
kallisti hän päänsä ystävänsä rajusti lykkivälle rinnalle ja kuiskasi:
"Oi Kalle! älä suutu minuun koskaan; minä olen niin vallaton ja paha;
luontoni on paha, semmoinen!"
Hiljainen vastaus kuului: "kuinka voisin sinuun suuttua, joka olet
minulle rakkain koko maailmassa!"
Varmaankaan ei Ruuhkajärvi ikänä ollut kantanut mitään onnellisempaa
soutelija-paria!
Päivän ruhtinas kultaa jo Santaselän vuorenhuippuja, saarten
nyppylöiltä kuuluu jo lintuin laulua ja kalat alkavat leikitellä järven
pinnalla.
Nuorukainen tarttui airoihin voimakkain käsin ja tuimaa vauhtia
kiitää taas vene eteenpäin. Soutajan vieressä istuu tyttö, ilon väre
leikittelee hymyilevillä huulilla, sinisilmissä näkyy entinen vilkkaus,
kuuluupa hiljainen laulukin:
"Kukkasista ruusun laitan kullan kämmenelle;
Ehk' on sekin joku ilo nuoren sydämmelle!
Linnut laulaa, käet kuk...
"Heih! kas sitä kuin peljästyin! tulipa se ranta äkkiä! Olisin vielä
mieluummin ollut tuolla järvellä, siellä oli niin ihanaa, hauskaa!"
"Ihanaa, hauskaa", kertoili Kalle, "ihanaa, suloista! Tätä yötä en
ikänä unhota!"
"Lähtekäämme jo kiireesti kotia", sanoi Miina, "että ehdimme vielä
vähäisen nukahtaa!"
"Lähde sinä! Minä jään vielä hetkiseksi tänne järven rantaan, täällä on
niin suloista!"
"Suloista", kertoili Miina astuessaan polkua pitkin. Pari kirkasta
kyyneltä ilmestyi onnellisen tytön silmiin. "Minkätähden itken", puhui
hän itselleen, "olenhan minä niin onnellinen, niin!"
Jo ehti Miina kotipihaan. Hetkiseksi jäi hän katsomaan, miten eläimet
rauhallisesti märehtivät. Sitten astui hän pieneen aittaansa, jossa
hänellä oli kesävuoteensa. Ovi narahti hieman; sen kuuli vuoteellensa
valpas äiti Maija: "Hulluja tuumia, eivät suo lapsille yön rauhaa",
mumisi hän kylkeään kääntäen.
Miina nukkui kauniisiin unelmiin ja heräsi vasta kun päivä jo paistoi
korkealla taivaalla.
Kalle istui järven rannalla, kukkivan pihlajan juurella. Hänen silmänsä
olivat luotuina yli järven, jonka pinnalla vielä yön hämäryys asui.
Mutta aamu auringon valossa loistivat Koiranummen ihanat lehdot ja
Santaselän honkaiset kupeet. Jopa ehtivät päivän säteet nuoreen
pihlajaankin, järven rannalle; sen kukat aukenivat, ja pian oli
koko puu yhtenä valkoisena kukkaryhmänä. Sattumuksesta lensi puuhun
vähäinen laulurastas, sijoitti itsensä kukkaryhmän väliin, ja kohta
kaikui pihlajasta iloinen liverrys. Kalle katseli ihastuneena kukkivaa
puuta ja pientä laulajaa sen oksalla, ja jota kauvemmin hän katseli,
sitä enemmän unohtui häneltä maailma; unohtuivat kirjat, raukesi
polttava opin halu, kaikki murheet, ilot ja lemmet sulivat yhdeksi
ihanaksi sopusoinnuksi. Viimein unhottui kaikki; hän ei nähnyt enää
pihlajaakaan, eikä laulajaa sen oksalla, hän vaipui suloiseen uneen.
Vielä lauloi laulaja pihlajassa univirttä väsyneelle nuorukaiselle,
vieno tuulen löyhäys pudotti kukista hienoa lunta hänen hymyileville
kasvoillensa; näytti kuin ihana luonto olisi lempinyt nuorukaista,
luonnon helmassa kasvanutta.
Aamulla herättyään katseli Alamaan Mikko kummastellen ympärillensä,
kun ei nähnytkään poikaansa kotona. "Olisihan jo pitänyt ehtiä", puhui
hän, "johan on päivääkin kappale kulunut!" Hieman levottomana kävi
hän järven rannalle katsomaan, vieläkö olisivat matkalla. Siellä näki
hän veneen maalle vedetyksi, mutta kummakseen ei nähnyt mitään muuta.
Katseltuaan ympärillensä, huomasi hän viimein Kallen nukkuvan pihlajan
juurella, iloinen hymy kauniilla kasvoilla. Kauan katseli Mikko
poikansa rotevia jäseniä ja kauniita kasvoja. Viimein kävivät hänen
silmänsä kosteiksi, hän pyyhki niitä hihasellaan ja kääntyi, pois,
jättäen nuorukaisen rauhassa nukkumaan.
Kallen herättyä paistoi jo aurinko kuumasti ja pusersi hikihelmiä
otsalle: "olen nukkunut kauan, mitähän vanhempani lienevät ajatelleet
tästä tavattomasta viipymisestä?" puhui hän itsekseen. Hän kulki
kiireesti läpi heinäisen niityn, jonka tuuheessa ruohossa vielä
kastehelmet kimaltelivat, siitä pitkin pellon pientaretta riihimäelle
ja pian seisoi hän kotipihassa.
Siellä istui Mikko naapurinsa Pekan kanssa, tuuhean koivun alla,
veräjällä seisoi Mäen Maiju pyhävaatteissaan, vartoen Kerttua kanssaan
kirkkoon.
"Kas, tuossahan se on Kalle poikakin", huudahti Pekka kesken
puheitaan, huomattuaan tulijan. "On maar' sillä nuorella miehellä
reisut ja reisut, paha vaan, kun on niin pitkät kylämatkat, että tulee
puolipäivä, ennenkuin ehtii kotiin. Muita pianpa poika perehtyikin
nuoren miehen elämään; eilen hän vasta siihen arvoon ylenikin. Mutta
taitaa pojasta tulla mies", jatkoi Pekka, "alku maksaa, hi hi hi!"
Kalle vaan myhähteli Pekan puheisin; hän oli kyllin hänen
ilveilemisiinsä tottunut.
Astuipa Kerttukin ulos kammaristaan, keveässä kesäpukimessa, virsikirja
kainalossa. "Missä olet näin kauvan viipynyt?" kysyi hän Kallelta.
"Katselin tuolla järven rannalla auringon ihanata nousua ja nukuin
niin, etten herännyt ennen kuin vasta äsken", vastasi Kalle vakavana.
Äiti loi poikaansa katseen, täynnä äidillistä lempeä. "Meneppäs nyt,
poikani, suurukselle!" sanoi hän ja läksi Maijan perään.
"Kyllä kai hän muka on järven rannalla maannut", ilveili Pekka, "sitä
kyllä! Mutta kylläpä tuo osaa vekallella!"