TAKAMAAN TORPPARIT
Kirj.
N. Niemelä
Porvoossa,
Werner Söderström,
1889.
Oli ihana kesäinen päivä. Ruuhkajärven tyyntä pintaa kulki vene aimo
vauhtia; koskena kohisten sulkeutui vesi sen jäljessä, asettuen taas
entiseen rauhalliseen asemaansa. Tuossa kiiti vene pienen saaren
ohitse, parvi sorsia ryöpähti lentoon rannan kaislikosta, suuttuneena
rääkkyen, kun heidän rauhallisia pulikoimistansa niin häirittiin;
pian he kuitenkin palasivat vanhoille paikoilleen; häiritsijät olivat
ehtineet ohitse.
Soutajina veneessä oli kaksi puoli-ikäistä miestä. Toinen oli pitkä,
vahvaraajainen; muuten sorea ja muhkea vartalo oli, ehkäpä raskaan työn
vaikutuksesta, painunut hieman köyryksi; kasvot olivat ahvettuneet,
mutta sittenkin oli hän kaunis, vankka mies. Voimaa, kestävyyttä
todisti hänen soutamisessa, jokaisella aironvedolla hypähti vene
melkein ylös vedestä. Hän istui äänetönnä, silmät luotuina veneen
pohjaan; selvästi näkyi, että hän oli mietteissään.
Toinen oli lyhyenläntä, heikonnäköinen mies; kasvot, jotka olivat
vielä enemmän ahvettuneet kuin kumppanin, näyttivät iloisilta ja
tyytyväisiltä; hän katseli elämää sen valoisalta puolelta.
Veneen pohjalla, pienellä laudalla istui rinnakkain kaksi iloista,
punaposkista lasta, vilkkaasti keskustellen keskenänsä; ijältään olivat
he noin kymmenen paikoilla, mutta siksensä hyvin varttuneet.
Nämät olivat kaksi torpparia Ruuhkajärven takaa, Hamaan Mikko ja
Mäen Pekka; lapset heidän ainoat lapsensa. He palasivat kirkosta,
sillä nyt oli Juhannuksen päivä. Lapset olivat käyneet ensimmäisellä
kirkkomatkallansa ja paljon erinomaista nähneet tällä retkellään:
niin paljon ihmisiä, niin komeaa huonetta he tuskin ennen uskoivat
löytyneenkään. Tosin olivat vanhempansa niistä heille joskus kertoneet,
mutta nyt he olivat kaiken tuon nähneet omin silmin. Ja pappi sitten
tuolla muhkeassa tönössään: hän puhui niin kauniisti Jumalasta ja
Vapahtajasta. Tosin ei tämä heille outoa ollut, vanhempansa olivat
heitä pienestä pitäin opettaneet Jumalaa rakastamaan; mutta pappi puhui
niin mahtavasti, niin... ja Pekkakin, Miinan isä, istui siellä kirkossa
niin vakavana, eikä ollenkaan puhunut.
Pekka antoi aironsa levähtää ja alkoi jutella: "Souda sinä, Mikko,
vaan, niinkuin soudatkin, en minä enää jaksa, jää sinulle vielä
sittenkin enemmän voimia kuin minulle huomiseksi, kun kartanoon
menemme. Mutta enempi sinä tarvitsetkin voimia: sinä teet aina työtä
semmoisella vauhdilla, jotta luulisi sinun itsellesi tuota kartanoa
rakentavan. Mutta minun ei auta, jos tekisin päivänkään työtä sinun
tavallasi, niin saisin viikon maata sängyn pohjilla; senpätähden minä
vaan juttelen, lavertelen, teen työtä niin ja näin, mutta miehen
päivästä se aina kuitenkin menee, vai mitä luulet, Mikko?"
"Minä luulen, että sinun työsi hyvin ansaitsee käydä täydestä!"
"Mitäs hullua tämmöinen miehen krapa... Multa katsoppas Kallea, johan
se aikoo ruveta soutamaan! No soudappas nyt isän kanssa, mutta älä
kastele vaatteitasi! Kas noin se vetää kuin aika mies; siitä pojasta
tulee pian aika karhu!"
Kesäkuun aurinko ja raskas työ nostivat pian hikihelmet rotevan pojan
poskille, mutta vähät siitä; lakkaamaan hän ei myöntynyt, ennenkuin
oltiin kotorannassa.
Nyt vedettiin vene maalle, pyyhittiin hikikarpalot otsilta ja
lähdettiin astumaan pientä polkua kotia kohden.
"Tänä vuonna", alkoi Pekka käveltäessä, "meidänkin kylästä ajetaan
nälkä sen pituinen pitkä tie. Menköön nyt tuonne uljaisiin
herraskartanoihin, niissä ei juuri muuta puhutakaan!... Mutta mitähän
sanoisivat, jos saisivat tuommoisen odottamattoman vieraan?"
"Millä nyt luulet nälälle ja puutteelle semmoisen kyydin antavasi?"
sanoi Mikko.
"Milläkö minä nälälle kyydin? Katsoppas vaan tuota lainehtivaa
ruisvainiota, miten se kauniissa ilmassa tuoksuu ja suitsee kuin palava
kytö! Totta kai siitä kerran jyvääkin hellii, vai kuinka? Ja nuo
lehtevät suvilaihon omat sitten! Ei semmoisia nähdä joka vuosi, vai
kuinka luulet?"
"Kyllähän sitä toivoa on", vastasi Mikko, "mutta olemmehan tottuneet
näkemään, että toiveet voivat pettää. Yksi yö voi muuttaa kaikki."
"Hiiteen kaikki hallayöt, pysykööt nyt yhden vuoden poissakin! Mutta
olisit kuullut, mitä Suonpään Vilppu sanoi, kun kysyin: tuleekos nyt
halloja? Olisit nähnyt, miten hänen kasvonsa kävivät ilkkuvaisiksi, kun
hän sanoi: etkö sitten tuon vertaa tiedä? — En minä tiedä, vastasin
minä! — Hallaa ei tule ennen Mikkoa; vielä olis aikaa, vaikka ohria
kylvää, niin hän sanoi. — Semmoinen minusta oli kelpo miehen puhetta,
ja senpätähden olenkin nyt niin varma, että meillä tulevana vuonna on
kaikkea muuta kuin köyhyyttä."
Näin kulkivat he läpi vihertävän niitun, jossa kasvoi pitkää, uhkeaa
heinää; joku tulen korventama kanto, joku risuläjä pilkistä sieltä
täältä heinän seasta, osoittain, että niittu oli äsken raivattua.
Sieltä saapuivat ruispellolle, jossa hiljainen tuuli liikutteli
kukkivia kasveja. Lapset juoksivat sinne tänne, hakien yhä kauniimpia
kukkia, ja pian oli niitä heillä koottuna melkoiset kimput. Miehet
kulkivat hiljakseen, äänetöinnä katsellen kaunista viljapeltoaan,
jonka suurella vaivalla olivat raivanneet epätasaiseen, kylmään
maahan. Hauskahan oli heidän tuota katsella, mutta samassa ei voinut
olla mieleen tunkeumatta ajatus: kaikki tämä voi vielä mennä pois
käsistämme. Tuota ajatusta ei voinut itsestään kokonaan poistaa
ilomielinen Pekkakaan, liian usein olivat he saaneet tuntea luonnon
kovuutta.
Näin saapuivat he Mikon torpalle, joka oli rakennettu metsäisen vuoren
ja järvenrannan väliseen alankomaahan; siitäpä nimikin Alamaa.
Maa oli luonnon puolesta epätasaista, toisin paikoin kivistä mäkeä,
toisin paikoin vetelää noromaata, niinkuin tuommoiset järvien lähellä
olevat kallioiset maat ainakin. Paikoittain oli täytynyt kaivaa
suuria, sylen syvyisiä ojia, ennenkuin voi maata saada jotenkin
kuivaksi; siellä täällä ojien vierissä näkyi suuria, tulen korventamia
tervasjuurikoita, todisteena, etteivät nuot pellontilkut suinkaan
olleet vaivatta syntyneet.
Vaan palatkaamme tuttaviemme luo! Mikko jo avaa pihaveräjää, kehoittani
Pekkaakin poikkeamaan hetkiseksi levähtämään.
"En minä sentään vielä ole niin tyyni väsynyt, ett'en jaksaisi tuota
sataa askelta käydä", vastaa Pekka, "mutta eihän tuosta sen vuoksi
mitään erinomaista kiirettäkään ole, eivät lapset kotona itke eikä
taida akkakaan vielä pahoin ikävöidä."
Pihassa kasvaa kaksi suurta riippakoivua. Ne ovat jäännöksiä metsästä,
joka tällä paikalla ennen niin mahtavana seisoi. Vienosti suhisee
hiljainen kesätuuli koivuin lehtevissä oksissa. Tavan mukaan on nyt
Juhannuksena pystytetty pihaan nuoria koivunvesoja, joten koko pieni
piha on yhtenä lehtimajana.
Ison koivun alla istui kaksi naisia keskustellen. Heti pihaan tultuaan
juoksivat lapset suoraan heidän syliinsä, ja olipa heillä kertomista!
Toinen naisista oli pitkä, hoikkavartaloinen, vaaleaverinen; nuoruuden
sulous oli jo hänen kasvoistaan lakastunut, mutta se tyyneys, joka
näkyi niiden joka piirteestä, todisti sisällistä rauhaa ja antoi niille
niin kauniin miellyttävän muodon. Hänen sinisistä silmistään näkyi
viehkeä lempeys ja luottamus Jumalaan; siitä koko hänen olentonsa sai
iloisen vakavuuden. Lempeästi katseli hän polvellaan istuvaa nuorta
poikaansa, joka lapsellisella tavallaan kertoili, mitä erinomaista oli
nähnyt ja kuullut tällä merkillisellä retkellä.
Toinen oli tuommoinen tavallinen, lyhyenläntä, vahvantykevä nainen.
Häneen ei aika ollut tehnyt suurta vaikutusta; nuoruuden lystimäiset
hymyt eivät vielä olleet kokonaan hänen kasvoiltansa kadonneet. Hän
näytti olevan ikäänkuin luotu kestämään raskasta työtä, ja työn jälkiä
näkyikin hänen ahvettuneissa, tukevissa käsissään. Hän ei ollut
kaunis, niinkuin kumppaninsa, mutta kuitenkin näki mielellään noita
leikillisiä, hymyileviä kasvoja, jotka suuttuneenakin hymyilivät.
"Kas, täälläpä meidän akkakin on, kelpo akka, kun on tullut tänne jo
minua vastaan", laverteli Pekka pihaan päästyään.
"Sinuako vastaan? Kyllä, kun mokomaa miestä! Mutta mitäs uutisia
kirkkoon kuuluu?"
"Yhtä ja toista, kaikellaista", vastaili Pekka. "Sanottiin vanhan
Jumalan vielä elävän; ukot puhuivat sonnan vedosta, kertauskynnöstä ja
muista arvollisista asioista: akat, sen mitä minä kuulin, arvostelivat
ihmisten käyt..."
"Piisaa! lopeta nyt jo hullut laverruksesi", keskeytti häntä vaimonsa.
"Mitäs kyselit, totta kai kerroin, mitä näin ja kuulin; mutta
kyseleppäs Miinalta, kyllä se tietää paremmin!"
Hetkisen keskusteltua läksi Pekka vaimoineen ja tyttärineen kotiansa,
joka oli noin sadan askeleen päässä Mikon asunnolta ylempänä mäellä;
Mikko perheineen kävi huoneesen puoliselle. Tupaa ei koristanut mitkään
komeat huonekalut: pari seinäkaappia, arkku, sänky ja pöytä sekä
muutamia tuoleja, siinä kaikki. Mutta sittenkin näytti se kylläkin
sievältä: lattia oli pesty valkeaksi ja siihen tiputettu tuoreita
kuusen havuja, jotka huoneesen levittivät miellyttävän lemun; seinät
olivat koristetut haavan ja pihlajan oksilla, akkunoille oli kukkia
aseteltu vesipulloihin.
Luettuaan rukouksen kävivät kirkonkävijät halvalle, mutta hyvin
laitetulle päivälliselle; tyytyväisyys loisti kaikkien kasvoista.
"Laitappas nyt, Maija, oikein kelpo päivällinen minulle ja tyttärelle",
haasteli Pekka. "Me kyllä tarvitsemme, kun olemme pitkän matkan
kulkeneet."
"No, vartoo nyt nälkäinen, jos jotakin löytäisin", vastasi Maija ja
toimi nopeasti askareissaan.
Pekka oli tyytyväinen, nauroi ja laski leikkiä. Hän ei ikänä
toivoisikaan itselleen parempaa kotia eikä parempaa vaimoa, sen on hän
monesti vakuuttanut.
Jo lähestyi ilta kertomastamme Juhannuksen päivästä.
Pekka ja Mikko palasivat järveltä kalanpyydyksiään katsomasta. Mukana
olivat Kaarlo ja Miinakin, he kävivät miesten edellä käsikädessä ja
kauniit kukkakiehkurat koristivat heidän viattomia otsiansa. Niin,
tässä oli kaksi ihmiskasvia, kaksi erämaan vienoa kukkaa. Niihin ei
koskaan vielä ollut päässyt myrkylliset tuulet puhaltamaan, niiltä he
olivat suojattuna. Tällaisia olennolla saat melkein turhaan hakea kylän
suuresta lapsilaumasta, ainahan heissä näkyy riehuvan mailman huonoja
vaikutuksia.
Iltasella istuu Mikko vaimonsa Kertun kanssa huoneensa edustalla,
Kalle loikoilee pihassa koivun juurella, katsellen vanhempiaan. Pekan
iloinen vihellys kuuluu peltotieltä, kun hän tyttönsä kanssa kävelee
kotiaan kohden, laskeva aurinko kuvastaa viimeisillä säteillään puitten
latvoja, käen ihana kukunta ja rastaan moniääninen viserrys kuuluu
metsästä, luonnossa on suloinen rauha ja hiljaisuus.
Tarttuen vaimonsa käteen, sanoi Mikko hiljaa kuiskaten:
"Kerttu, oletko nyt onnellinen?"
Kerttu nojasi päätään vanhan miehensä jaloa rintaa vastaan, sanoen:
"kun sinä olet minulla, olen onnellinen, vaikka ei minulla olisikaan
mitänä muuta!"
Käki metsässä kukkui entistäkin kauneemmin. "Onnellinen!" kuului
sen yksiääninen laulu. Ja rastas läheisen aidan seipäässä lauloi:
"Onnellinen!"
* * * * *
Ennenkuin rupeemme pitemmältä kertomaan näiden metsätorpparien
elämänvaiheita, on meidän luotava lyhyt silmäys heidän entisiin
elämänvaiheisiinsa.
Nuoruutensa ajan olivat Mikko ja Pekka palvelleet isonlaisessa
herraskartanossa, siinä samassa kartanossa, jonka maalla heidän
torppansa nyt olivat. Ollessaan kartanossa renkipoikana, sai Mikko
nuoruudessaan lukea vähän kirjallisuutta, johon hänellä oli taipumus.
Ahkera työmies kun oli, sekä sen lisäksi vakava ja järkevä, saavutti
hän pian luottamusta, ja muutaman vuoden palveltuaan sai hän voudin
viran. Näin oli hänellä hyvä asema, hyvä palkka ja häntä kohdeltiin
vakavan, rehellisen luonteensa vuoksi kunnioituksella.
Pekka palveli tallirenkinä, ahkera hän oli ja tarkka toimissaan, mutta
muuten aika hulivili; leikit, laulut ja tanssit, nepäs hänen oikeita
mielitemppujaan. Koko elämäkin näytti hänestä olevan vaan pelkkää
tanssia ja laulua.
Vaikka Mikko ja Pekka olivat näin eriluontoiset, olivat he kuitenkin
mitä paraimmassa ystävyydessä, joka tuli kai siitä, että kumpikin tunsi
toverinsa rehelliseksi ja luotettavaksi.
Vaikka Mikolla kartanossa oli verrattain hyvät päivät, ei hän
kuitenkaan ollut täydesti tyytyväinen: hän halusi omaa vaikutusalaa,
omaa kotia, jossa voisi vapaasti elää ja toimia oman mielensä mukaan.
Hän oli mieltynyt kartanon vanhan muonamiehen tyttäreen, kauniisen,
lempeään Kerttuun, joka useasti kävi kartanossa työssä.
Pian tuli heille selväksi, että rakastivat toisiansa, ja samassa tuli
myöskin oman kodin tarve tuntuvammaksi, muuttuipa se kohta vakavaksi
päätökseksikin. Mikko meni nyt kartanon herralta pyytämään jotakin
metsänkulmaa, jonne voisi perustaa itsellensä asunnon.
Tuotakos herra kummastelemaan: mikä hätä Mikolla nyt muka täällä oli,
kun teki mieli metsiin korpeen, karhuin sekaan?
Vaan Mikko selitti asiansa niin järjellisesti ja perinjuurin, että
herrakin lopulla myöntyi ja kysyi, minne Mikko aikoisi asuntonsa
perustaa?
"Jos saan olla määrääjänä", sanoi Mikko, "valitsen minä Ruuhkajärven
takamaan!"
"Mitäs hulluja?" sanoi herra. "Onhan toki maata likempänäkin!"
"On, mutta jos saan valita, niin valitsen sen."
Päätettiin sitten asia niin, että Mikko perustaisi Ruuhkajärven
takamaalle torpan ja saisi siellä vapaasti isännöidä; viiden vuoden
päästä piti hänen tehdä kartanoon työtä kaksi päivää viikossa.
Iloisena meni Mikko tuota asiaa kertomaan ystävällensä Pekallekin, joka
ei näistä tuumista ennen mitään tiennyt; vaan Pekkapa ei nyt tapansa
mukaan nauranut eikä leikkiä laskenut, virkkoi vaan hiljakseen: "Niin
sinä sait paikan, mutta minnekkä minä joutunen?" Pekka kertoili, että
hänelläkin oli morsian ja hänkin tarvitsisi kodin, missä eleleisi. "Ja
kun vielä sinustakin täytyy erota", sanoi Pekka, "ei minulla ole yhtään
uskollista ystävää!"
"Jos niin on", sanoi Mikko, "niin onhan siellä tilaa meille
molemmillekin. Jos haluttaa, niin käydään yhdessä kartanon herran
puheille!"
Hetkisen kuluttua palasivat he, ja Pekka hyppeli ilosta — "nyt
hänestäkin jo pian tulee isäntä, ja oivallinen!" niin Pekka tuumi.
Muutaman vuoden kuluttua piti Ruuhkajärven takana oleman kaksi
kartanoa, joissa sopi elää ja herrastella kelpo tavalla! Mikko
selitteli, ett'ei tämä askel suinkaan ollut mikään keveä, vaan että he
näin tavoin olivat antauneet hyvinkin kovaan taisteluun. Mutta Pekka ei
sitä ollut ymmärtävittään, rakenteli vaan omia loistavia tuulentupiaan;
hänestä kävi kaikki niin ihan itsestään.
Seuraavana sunnuntaina kuulutettiin Mikko ja Pekka avioliittoon; Mikko
muonamiehen tyttären Kertun ja Pekka kartanon karjapiian Maijan kanssa,
ja kun keväällä lumet alkoivat sulaa, viettivät he häitänsä.
Kymmenisen vuotta takaperin siitä ajasta, josta kertomuksemme alkoi,
kajahteli ensi kerran uutisasukkaan kirves Ruuhkajärven takamailla,
joka silloin oli vahvaa metsää, jossa metsän elävät viihtyivät.
Mikko oli tavallista vakaammalla mielellä, mutta entistä raskaammin
putoili hänen kirveensä ja metsä kaikuili tuimista iskuista. Hänellä
oli nyt työpaikka ja tarkoitusperä, jota kohden tuli pyrkiä täysin
voimin; hän näki edessään monta vastusta, joita oli vaikea voittaa,
mutta vastuksien takana haamoitti itsenäisen miehen vapaa asema ja hyvä
toimeentulo. Ja rymisten kaatui naavapartainen kuusi ja soleva honka
sammaleiseen maahan ja oudoksuen tuota pakeni metsän peto ikuisilta
asuinsijoiltaan, ihmetellen uusia tulokkaita, jotka toimivat niin
kopeasti ja lupaa kysymättä.
Pekka oli iloinen ja laski leikkiä, kaikki kävi hänestä niin ihmeen
hyvästi ja keveästi; hän huusi ja lauloi, kolisteli kirveellään hongan
kylkeen, jutellen: "Nyt saat sinäkin, vanhus vähän kallistaa päätäsi;
siinä olet jo varmaankin Aatamin ajoista asti seisonut; sepäs on
oikia jättiläinen! Kuules, Mikko! tästä saamme vähällä vaivaa hyviä
sahtitynnyreitä, pohjat päihin vaan, niin on tynnyri valmis, tämä näet
on sisästä onttoa hotteloa!"
Ajan kuluessa ilmestyi peltotilkkukin pienelle avonaiselle paikalle;
risuläjäin ja tervaskantoin palaneille sijoille kylvettiin nauriin
siemeniä. Sekös Pekasta hauskaa: täällä ei pellosta suuria vaivaa:
valkea kantoon vaan ja taas oli valmisna oivallinen pelto. Yönsä
lepäsivät he havumajassa, jota Pekka nimitteli milloin hoviksi, milloin
karhun pesäksi.
Syksypuoleen nousi kallioiselle aholle rakennus ja toinenkin;
vähitellen ilmaantui savupiippu katolle ja Syyskuun aurinko
loisti ikkunaruutuja vastaan. Silloinkos Pekka oli iloinen kuin
uutisrakennuksen savutornista ensi kerran savu tuprusi taivasta kohden:
nythän hänellä oli talo, johon saattoi noutaa vaimonsa ja sitten
asuskella kuin herrat vaan.
Syyskuun lopulla uutisasukkaat vasta varsinaisesti kaluineen
kampsuineen muuttivat Ruuhkajärven taa, ja se päivä oli heille
oikea juhlapäivä. Ensi talven saattoivat he huoletta elää vanhoista
säästöistään, vieläpä hankkia lehmänkin hätävaraksi kyhättyihin
navettoihin.
Toipa Pekka hevosenkin Hämeenlinnan markkinoilta. Se oli tosin niin
huonossa kunnossa, että tuskin jaksoi kävellä, mutta Pekka vaan
nauroi ja ihmetteli, kun sai hevosen niin halvalla. Ja kun vaimonsa
kysyi, mihinkä oli tamman liha joutunut, vakuutti Pekka kyllä lihaa
hankkivansa, hän, vanha tallirenki. Kyllähän oli tamma nyt vähän laiha
mutta luut oli vielä hyvät ja kaikki oikealla paikallaan, vaikka
jäsenet olivat huonossa rasvassa eivätkä sen tähden voineet liikkua
oikein sukkelaan. Näin tuumaili Pekka, vaan toisin kävi; sillä eräänä
aamuna, hänen mennessään tammaansa ruokkimaan, makasi se hengetöinnä.
Pekka nyt Mikolle valittamaan, että tarvitsis ajoon lähteä, mutta ei
saa hevoistansa ylös. "Sitten se lienee kuollut", sanoi Mikko. "Ei
maar', ei suinkaan se kuollut ole, mitä vielä!" jutteli Pekka.
Yhdessä lähtivät he katsomaan, mikä nyt oli tamman vikana, ja Pekka
kirkaisi korvaan, tömisti jaloillaan, mutta ei se mitään auttanut. "Ei
sen lurjuksen kanssa mikään auta", sanoi Pekka, "pitää mennä hakemaan
Ojanteen Jussia maalaamaan se toisen väriseksi ja viedä metsän petojen
uhriksi koko klona."
Talvikauden valmistelivat torpparit kaikenlaisia kaluja, ja koska taas
kevät tuli ja jäät sulivat, alkoi ankara maan myllääminen; silloin taas
sai moni juurakko siirtyä sijoiltaan ja joutua tulen uhriksi.
Suven kululla lisääntyi molempain torppain perhe kolmilukuiseksi, Mikon
pojalla ja Pekan tyttärellä. Lapset olivat terveet ja täyteläiset, ja
vanhemmat iloitsivat heistä, vaikka tunsivatkin nyt itsellään olevan
uusia velvollisuuksia.
Ja oli uutisasukkailla vähän viljaa uusissa kytömaissaan ja syksyn
tultua korjasivat he pienistä tilkuistaan verrattain runsaan sadon.
Kaikki näytti heille hyvin käyvän.
Nyt kylvivät he ruistakin jo jommoisenkin joukon ja kevääksi oli
suvilaiho-maata kunnossa.
Tuli taasen kesä, uutisasukkaitten vähäiset viljat menestyivät
erinomaisen hyvin. Ilolla katselivat he peltojaan ja työtä tehtiin
enenevällä innolla.
Rupesi silloin, eräänä heinäkuun päivänä, kylmä tuuli puhaltamaan
pohjasesta, taivas selkeni ja kävi vaalean väriseksi. Levottomaksi kävi
uudisasukkaan sydän: mitäs jos nyt halla hävittäisi kaikki? Pokka kävi
iltapäivällä Mikon luo: "Näyttää vähän siltä, kuin tulisi halla", sanoi
hän.
Mikko yskähti tukehuttavasti. "Se näyttää melkein varmalta", sanoi hän.
"Luuletko", kysäsi Pekka "meidän maiden olevan hallan arkoja."
"Melkeinpä kyllä, sillä tässä on veteliä noroja" vastasi Mikko.
Torpissa ei yöllä nukuttu, rauhatonna kävelivät miehet ulos ja
sisälle, he virittelivät suuria valkeita lähelle sarkojaan; mutta
suoraan nousi savu taivasta kohden, ei pienintäkään tuulen henkäystä
tuntunut ilmassa. Joskus heräsi Pekassa entinen leikillisyytensä; hän
otti suuren seipään olallensa ja kävi pellon pientareelle seisomaan,
sillä muka ajaakseen hallan pois. Mutta hallapa olikin jo tullut
hiljaa, näkymättömänä, ankarana. Pekka heitti seipäänsä pois ja kouri
jäätyneitä tähkiä, joista hieno jäähilse hellisi.
Auringon jo korkealta paistaessa rupesi jää tähistä sulamaan ja muuttui
vesipisaroiksi, jotka välkkyen loistivat kirkkaassa valossa; ne olivat
ikäänkuin kyyneleitä, jotka itkivät uutisasukkaitten huonoa palkkiota.
Kastehelmien kansa putosi tähistä elinmehu maahan ja auringon ylettyä
korkeimmilleen töröttivät tähät, tyhjinä, jyvättöminä, vaaleina,
suoraan taivasta kohden.
Halla oli vähin muuallakin tehnyt tuhojaan, mutta ei niin suuria
kuin Ruuhkajärven takana, sillä märät norot nostivat hallan kahta
ankarammaksi. Uutisasukkailla oli pula edessä, sillä edellisinä
vuosina olivat he kuluttaneet vanhat säästönsä, ja nyt, kun toivoivat
viljaa omistavansa, se toivo petti; rukiit olivat aivan jyvättömät ja
suvilaihon oraat tyyni turmeltuneet.
Vähän apealla mielellä ryhtyivät miehet taas työhönsä. Mikko rupesi
kaivamaan suuria ojia saadakseen maata kuivaksi, Pekka sitä vastoin
hakkaamaan metsää pois ja uutta peltoa raivaamaan, sillä, sanoi hän:
"ojista ei minun ole hyötyä, koska peltoni on mäkirinteessä, taitaa
olla paras, jos laitan vanhatkin tukkoon!"
Kovat ajat alkoivat nyt uutisasukkaille; piti laittaa ruokaa ja
siementä huonona aikana, ja sen ohessa miten mahdollista raivata peltoa
ja niittua kylmään, kovaan maahan, jos koskaan mieli toimeen tulla. Sen
lisäksi raatelivat pedot pientä karjaa, eikä kannattanut pitää paimenta
kaitsemassa.
Toisenakin vuonna tuli viljakato, ei ainoastaan näille
uutistorppareille, vaan yleisesti koko maahan. Silloin nousi viljan
hinta kalliiksi ja työpalkat alenivat; usein ei ollutkaan mitään työn
ansiota saatavissa. Silloin ponnistivat miehet parhaita voimiansa,
ansaitakseen jotakin; mutta raskas työ ja huono ravinto koskivat
kovasti Pekan muutenkin heikkoon ruumiisen, niin että hän vaipui
tautivuoteelle.
Tähän asti oli Pekka tehnyt työtä voimalla, jota ei olisi uskonut
löytyvän tuossa heikossa ruumiissa, mutta häntä elähytti oma leikkisä,
surematon luonteensa, sillä vaikka heidän leipänsä oli tuskin puoliksi
viljasta, söi Pekka aina hyvällä ruokahalulla ja laskien leikkiä.
"Ei niin kauan hätää, kuin kuorta puussa piisaa", oli Pekalla tapana
sanoa. Multa nyt makasi hän taudin omana, tuskin voiden kättänsä
liikuttaa. Kova koetus oli käsissä.
Mutta vielä käveli Mikko terveenä ja voimakkaana, vaikka vähän kalpein
kasvoin. Ei mikään näyttänyt voivan koskea hänen väkevään ruumiisensa
ja lujaan mieleensä, ei hänen huulillaan koskaan kuulunut yhtään
valituksen sanaa, hänen mielensä terästyi elämän vaivoissa.
Nyt oli Mikolla kahdenkertaiset huolet; hänen ystävänsä makasi
sairaana, tälle piti hänen hankkia jotakin parempaa ravintoa, mikäli
tämä sitä kulutti; pitipä hän huolta vielä Pekan vaimostakin ja
pienestä Miinasta, sillä vaimoihminen näillä syrjäisillä seuduilla ei
voinut mitään hankkia, varsinkaan kuin oli sairas mies hoidettavana.
Rakkauden voima piti Mikkoa pystyssä, rakkaus omaisiinsa ja ystäviinsä.
Hän tiesi olevansa näille ihmisille kaikki kaikessa, ja kuin hän
myöhään yöllä palasi vaivaloisilta retkiltään, oli aina häntä vastassa,
häntä palvelemassa kaunis hymyilevä olento, joka näytti olevan niin
iloinen ja tyytyväinen. Ja hyvin oli aina laitettu hänen halpa karu
illallisensa ja hän nautti sen hyvällä ruokahalulla.
Talvi oli kylinä ja lunta paljo, työn ansiota ei mistään saatavissa.
Mikolla oli kesällä luistamiansa parkkia, ne päätti hän nyt viedä
kaupunkiin, toivoen niistä saavansa jotakin. Kylästä vuokrasi hän
hevosen ja ajoi kaupunkiin, mutta semmoinen tavara ei silloin juuri
paljon mitään maksanut. Kun hevosen vuokra oli pois luettu ja hän vielä
hankki rohtoja sairaalle ystävällensä, ei paljon jäänyt jauhoin ostoon.
Jätettyään hevosen kylään ja maksettuaan vuokran, lähti hän kotia päin
astumaan, vähäinen jauhopussi selässä. Hiljainen huokaus kuului hänen
rinnastaan. Kuu kumoitti talvisella taivaalla, tähdet tuikkivat ja lumi
kiilsi tuhansista kirkkaista hilseistä. Pakkanen yltyi ja lumi narisi
astuessa, pohjasen palo soihtuili keskitaivaalle.
Tuolloin tällöin kuului suden kammottava ulvonta, mutta Mikko ei tuota
peljännyt. Hän oli teroittanut seipään kävelykepikseen; sillä ja
vankoilla käsivarsillaan tiesi hän torjuvansa pedot päältään. Kotia
omaistensa luokse paloi hänen mielensä. Hän tiesi siellä löytyvän kipua
ja köyhyyttä, vaikka tosin ei hänelläkään ollut suuria tuomisia; mutta
siellä löytyi sentään niin paljo lempeä ja lämpöä, niin paljo hyvää ja
rakasta.
Jo pian ehti Mikko köyhiin kotinsa lämpöiseen suojaan, siellä kohtasi
hän rakkaan vaimonsa ahkerassa työssä ja pienen poikansa terveenä ja
iloisena. Se häntä vähiin suretti, ett'ei hänellä ollut tuomisiksi sen
enempää; mutta nähdessään, miten iloinen ja tyytyväinen vaimonsa oli,
haihtui surut kokonaan.
Heti läksi Mikko Pekan asunnolle. Surullinen näkö kohtasi häntä siellä:
Pekka oli hänen poissa ollessaan tullut yhä huonommaksi ja makasi
melkein tunnotonna, ja vaimo istui vuoteen vieressä täynnä tuskaa
ja toivottomuutta; ilo ja leikillisyys oli Pekan hauskasta kodista
kadonnut ja sijaan astunut synkkä murhe.
Ystävällisesti ojensi Mikko heille pakkasessa kylmettyneen kätensä.
Sairas koetti sitä tavoitella: "ei minulla enää taidakkaan olla monta
päivää elettävänä; mitenkä sitten vaimoni ja lapseni käynee?" sanoi hän.
"Älkäämme toivottomuuteen vaipuko!" sanoi Mikko. "Kaupungeissa
käydessäni kävin erään hyväksi tunnetun lääkärin luona; hänelle kun
juttelin tautisi laadun, antoi hän minulle lääkkeitä ja sanoi: 'mies
ehkä paranee, jahka vaan käytetään nämät lääkkeet neuvoni mukaan!'"
"Tässä on myös vähän parempaa ravintoa sairaalle", sanoi Mikko ojentain
Maijalle pienen mytyn. "Käyttäkää sitä säästävästi, sillä enpä nyt
tiedä, mistä toista saada."
Mikon lähdettyä puhkesi Maija itkemään; häntä kovin liikutti tuollainen
ansaitsematon ystävyys, eikä hän nyt osannut muuta kuin rukoilla
Jumalaa palkitsemaan Mikolle vaivojaan.
Jättäen naapurinsa hyvään toivoon, lähti Mikko kotiansa.
Kun hän ehti porstuaan, kuului sisältä pojan ääni sanovan: "Eipä isä
tuonutkaan makeeta kakkoo."
"Ei ollut tehtynä", kuului toinen ääni.
"Miks'ei isä tuo hyvää leipää, en minä saa tätä syödyksi", kuului taas
lapsen itkevä soperrus.
"Isä ei saa", kuului silloin toinenkin itkevä ääni.
Mikon käsi jähmettyi oven ripaan. Ensi kerran kävi hänen mielensä
synkäksi, toivottomaksi: hän ei parhaalla tahdollaankaan voinut hankkia
edes kunnollista leipää rakkaille omaisillensa, tämä koski kovasti
hänen lempeään, vaikka lujaan mieleensä.
Hän avasi oven ja istui tuskan valtaamana rahille lakan viereen. Kaikki
toivo oli häneltä kadonnut, ajatuksensa seisahtunut. Hän näki edessään
vaan kurjuutta ja kyyneleitä, eikä tuon kurjuuden takaa haamoittanut
yhtäkään valon pilkkua.
Kiireesti pyyhki Kerttu kyyneleet silmistänsä, mutta kovinpa hän
hämmästyi nähdessään miehensä epätoivoisin katsein tuijottavan
laattiaan. Köyhyyttä, huonoa ravintoa ja raskasta työtä voi Mikko kyllä
kestää; mutta kuullessaan itkevän sen, jota enin maailmassa rakasti, ja
luullessaan häntä onnettomaksi, tunsi hän sydämmensä murtuvan.
Mutta löytyi yksi olento, joka voi Mikkoa epätoivossaan lohduttaa:
rakastavan naisen lumoovalla voimalla tarttui Kerttu miehensä
vapiseviin käsiin, puhuen lempeällä äänellä:
"Ah, Mikko, sinä et saa suruun vaipua, olethan meille kaikki kaikessa,
vielä taistelkaamme, vielä toivokaamme, kenties saamme vielä parempia
päiviä."
Vähitellen palasi Mikon kasvoille entinen vakavuus, hän silmäili taas
rohkeasti ympärillensä. "Kerttuseni", hän sanoi "minä kuulin sinun
itkevän, luulin sinua kokonaan onnettomaksi, ja se oli viedä järkeni."
"Onneton en ole niin kauvan, kuin sinä olet minulla", sanoi Kerttu,
"mutta sitä itkin, kun sinulla on niin paljo huolta, ett'ei yön lepoa!"
Kahden on raskaampikin taakka keveä kantaa, toisin sitä vastoin käy
siinä, missä toinen yhä lisää painoa kuormaan, siinä on vahvimmankin
sortuminen.
Mikko oli saanut entisen rohkeutensa; hän lepäsi yönsä rauhallisna.
Aamulla varhain oli hän taas liikkeellä, otti pyssyn olallensa, sukset
seinältä jalkainsa alle ja läksi metsälle hiihtämään.
Metso istui kuusen oksalla aamuisen kuun valossa rauhallisna,
pelotonna. Ympärillä vallitsi tyyni talven kolkkous. Ainoastaan
pakkasen vaikutuksesta tuontuostakin syntyvä räiske puitten oksissa
häiritsi kuoleman kaltaista hiljaisuutta. Se oli niin tavallista,
siihen oli metso tottunut. Mutta mikä lienee tuo kummallinen, suhiseva
ääni? Metso kurottaa kaulaansa ja ääntää "ko, ko, koko!" Outo ääni
lakkaa kuulumasta, multa metso on rauhaton ja katselee ympärillensä.
Viimein keksii hän läheisen puun juurella jotakin outoa mustaa, hän
levittää siipensä lentoon. Samassa kuuluu kimeä paukaus, ja metsän
poika makaa kuolleena maassa. Tyytyväisenä pistää metsämies saaliinsa
laukkuun ja rientää edelleen.
Näin osoitteli Mikko metsän läpi kohti kartanoa, metsästys onnistui
tänä aamuna harvinaisen hyvin. Linnut, jotka koko syystalven olivat
kadoksissa, näyttivät palanneen takaisin. Mikko tiesi herra patruunalta
saavansa linnuistaan hyvät hinnat; senpä tähden liukuivatkin sukset
niin liukkaasti, sentähden silmät olivat niin tarkat ja käsi vakava.
Kartanossa kertoili Mikko heidän tukalista oloistaan ja Pekan
sairaudesta. Siitä alkaen sai hän aina apua työtä vastaan ja muutenkin.
Uusi kevät toi mukanaan parempia päiviä.
Lääkäri ei Mikolle ollut turhia jutellut, kun arveli Pekan paranevan,
sillä ruvettuaan lääkkeitä käyttämään, rupesi hän vähitellen
paranemaankin. Kevätpuolla oli Pekka jo niin voimistunut, että voi
jättää sängyn; hän oli nyt aivan terve, mutta vielä kovin voimaton.
Mikolla ja Maijalla oli täysi työ pitäessään häntä alallaan, kunnes
ehtisi voimistua; hän tahtoi uhallakin työhön ryhtyä.
"Onpa sitä jo kylläkin tullut maattua", tuumaili Pekka, "jos ei tuolla
makaamisella jaksa, niin sitten ei jaksa ollenkaan!" Kerran hän,
vaimonsa kielloista huolimatta, sieppasi kirveen olallensa ja lähti
metsälle. Hän oli nyt jo mielestään kyllin voimakas ja terve, mutta
tuokion matkan päässä loppuivatkin hänen voimansa niin, ett'ei hän
voinutkaan palata kotia.
Kosk'ei miestä kuulunut, tuli Maija pian levottomaksi ja läksi käymään
hänen jälkiänsä myöten metsään. Vähän matkaa käytyään näkikin hän Pekan
istumassa kuusen juurella, allensa oli hän karsinut vähäisen havuja;
siinä istui mies levollisena, veitsellään närhien jotakin lusikan
tapaista.
Hieno hymy ilmestyi Pekan kuulille nähtyään vaimonsa; "mitä muorilla
nyt metsään on asiaa?" sanoi hän.
"Ei mitään liikoja", vastasi Maija, aikoen kääntyä takaisin.
Pekka silloin huutamaan: "äläs jätä, autas minuakin täältä pois,
näethän, että on minulla raskas työ tämän lusikan kanssa, olen niin
kovin väsynyt!"
"Mitäs tänne tulit, kun kielsin", torui Maija, "ole täällä nyt susien
syöttönä!"
"Äläs nyt sentään niin kova ole, ettäs minun tänne susille jätät;
mistäs sitten luulet miehen saavas," jutteli Pekka.
Taluttaen miestään kädestä käveli Maija, ehtimiseen toruen: "kyllä ne
nyt hukkaan meni koko paranemisen toiveet; kyllä siitä taas saat maata
vuoteen omana!"
"Olehan nyt", vastaa Pekka, "kun kerran kotia pääsen, kyllä siellä
pysynkin!"
Suven tullen tointui Pekka entiselleen ja ryhtyi taas töihin ja toimiin.
Kovimmat ajat olivat nyt ohitse. Tosin kävi halla edeskinpäin vieraana,
mutta usiasti jätti hän torppareille jotakin korjattavaa; kovina
aikoina olivat he oppineet säästäväisiksi, ja niin tulivat he hyvin
toimeen.
Kertomuksemme aikoina ovat he jo päässeet jommoiseenkin varallisuuteen:
ankaralla työnteolla ovat he saaneet kokoon niin paljon, että ovat
hankkineet hevosen, jolla voivat maansa muokata ja muut tarpeelliset
ajotyöt toimittaa. Hevonen on oikeastaan Mikon, vaikka sitä molemmat
yhtäläisesti käyttävät; tamma on nyt toisellaisessa kunnossa kuin Pekan
ennen aikoin.
Rauhallinen mieli ja tyytyväisyys vähään ovat ne ominaisuudet, jotka
torppareilla on perintönä kuluneista kovista ajoista. He ovat oppineet
luottamaan Jumalaan ja omain kättensä voimaan, ja se luja ystävyys,
joka vallitsee heidän välillään, on vahvistunut niinä aikoina, jolloin
elämän raskaat huolet liittivät heidän tavallista lujemmin toisiinsa.
* * * * *
Siirrymme tämän poikkeuksen jälkeen taas kertomukseemme.
Aamulla varhain Juhannuksen jälkeisenä päivänä, olivat miehet
jalkeilla; yksissä lähtivät he kartanoon työhön. Aurinko ei ollut vielä
noussut, kun he lykkäsivät veneen vesille; aikaisin piti uutis-asukkaan
olla liikkeellä, jos mieli ehtiä oikeaan aikaan kartanoon. Auringon
ensi säteet tervehtivät takamaan miehiä heidän järvellä soutaissaan;
he paljastivat päänsä ja pian kaikui vahvat aamuvirren säveleet
Ruuhkajärven tyyneellä pinnalla.
"Muistui taas mieleeni", sanoi sen jälkeen Pekka, "minne lienee
joutunut tuo kartanon nuori herra! Sepäs oli hauska poika, se! Monesti
hän minulle sanoi: älkääpäs nyt, Pekka, noin huoliko työtä hosua;
istutaan tähän ja jutellaan vähän, tehkööt isot miehet työtä!" Niin se
poika sanoi, ja sitten iltasella oli hänellä aina meille antamista.
"Pekka tarvitsee, hän puhui enemmän kuin muut."
"Ja Mikko tarvitsee, hän teki työtä enemmän kuin muut! Nyt on hän ollut
kaksi vuotta poissa; sanotaan hänen käyvän koulua, mutta mitä varten?
Olisipa hän jo herra muutenkin?"
"Ainahan niiden herrain pitää koulua käydä", sanoi Mikko, "multa nytpä
lieneekin Alpert herra kotona, nyt on kesälupa. Mennä vuonna oleskeli
hän kesän jossakin enonsa luona, mutta eilen puhui Vuorelan Matti, että
hän nyt on kotona."
"Souda sitten veikkonen", sanoi Pekka iloissaan, "minä niin mielelläni
tahtoisin nähdä sitä hauskaa poikaa, millaiseksi lie muuttunut,
mahtaneeko jo olla ylpeä niinkuin muutkin herrat?"
"Mielelläni minäkin häntä näkisin", sanoi Mikko; "viime suvena kun
hänen pikimmältään näin, antoi hän minulle tuon hauskan kirjan,
'Kultalan kylän', jonka Kalle nyt ulkoa osaa, ja kun hän näki, että
mieleni oli hyvä, kysyi hän: 'pidättekö kirjallisuudesta?' Kun minä
sanoin pitäväni kirjoista ja sanoin, että poikanikin on halukas
lukemaan, lupasi hän toisella kertaa tuoda enemmän."
"Ja varmaankin hän tuo", tokaisi Pekka, ja rupesi rallittamaan
jonkummoista tahtia, käyttäen airojaan sen mukaan. Tässä tohussaan
hän joskus ryöpäytti vettä Mikon silmille, ja kun tämä häntä siitä
muistutti, nauroi hän vaan. "Ei tee haittaa, vaikka hiukan virutankin
poskias. Tosin et enää ole nuori mies, mutta täytyyhän kuitenkin
näyttää vähän pulskilta, ettei luultaisi metsän poikain nälkää näkevän!"
Samassa tölmäsi vene rantaan ja miehet läksivät astumaan.
Toisen päivän illalla istuivat Kerttu ja Maija Mikon torpalla, pihassa
koivun alla. He olivat toimittaneet päivän askareet ja istuivat nyt
vartoen miehiä kotia tulemaan.
Jopa kuuluikin Pekan iloinen vihellys peltotieltä ja kohta astuivat
miehet pihaan.
"Vielähän täälläkin eletään", sanoi Pekka, "ja vielä näin myöhään
valveella. Ja sinäkin, pikku Miinaseni", sanoi hän tytölle, joka
kiipesi hänen kaulaansa; "eikö sinun jo, lapseni, unikaan ole?"
"Tässä on sinulle, Kalle, jotakin, jota voitte yhdessä Miinan kanssa
käyttää", sanoi Mikko, vetäen povestaan vähäisen mytyn.
"Kirjoja, äiti, kirjoja", huudahti Kalle, hypäten kohoksi ilosta,
"mistä olet, isä, saanut kirjoja?"
"Kartanon nuori herra nämät antoi, toivoen, että sinusta tulisi kunnon
mies, ja lupasi itsekin tulla sinua katsomaan tänä kesänä", sanoi Mikko.
Kalle tahtoi kohta ruveta lukemaan kirjojaan. Hän ei ymmärtänyt, miksi
hänen täytyisi maata, eipä hänen ollut unikaan! Mutta levolle hänen
täytyi kumminkin ruveta, vaan sittenkin näki hän unta uusista kauniista
kirjoista, hän puhui unissaan ja oli levoton.
Ennen auringon nousua oli Kalle valveilla lukemassa. Ei hän muistanut
suurusta eikä huomannut ajan kulua, yhäti hän vaan luki. Nuoressa
pojassa oli aikaisin herännyt opin halu, se oli hänen luonteensa; paha
vaan, että oli syntynyt asemaan, joka ei oikeastaan hänelle sopinut.
Pekka ei voinut kylliksi ylistellä tuota kartanon nuorta herraa; sehän
nyt vasta oli ystävällinen mies! "Heti aamulla tuli hän pellolle",
kertoili Pekka, "ystävällisesti puristi hän työmiesten savisia käsiä;
huomasipa hän viimein minunkin vähä-arvoisen ja niin hän puristi
kättäni, että olin nurin kaatua. 'Mitenkäs nyt metsän pojat jaksavat?'
hän kysyi, ja minä vastasin: 'hyvin! siellä saadaan nyt jo viljaakin,
ettei tarvitse muuta kuin syödä vaan.' Mikon kanssa juttelivat he
kauan, ja kun Mikko ilmoitti ilonsa siitä, että herrasmieskin pitää
köyhää torpparia ihmisenä ja kansalaisena, erosi hän meistä nähtävästi
liikutettuna. Hän lupasi joskus tulla katsomaan meidän asunnoltamme,
saa nähdä tuleeko?"
Näin puhui Pekka myöhään yöhön, siksi kuin uni viimeinkin lopetti
keskustelun.
Eräänä kauniina Elokuun päivänä soutelee kolme miestä ja vähäinen
poika isonlaisella veneellä Ruuhkajärven pintaa. Veneessä on raippoja,
nuoria ja koukkuja, näyttävät olevan kalastamassa, ongella. Tässä on
vanhat tuttavamme Mikko ja Pekka, sekä Kalle poika; yksi nähtävästi
on herrasmies, nuoruuden kukoistuksessa. Hän on kohtalaisen pitkä,
vaaleanverevä, kaunis nuorukainen, katsanto vilkas ja tulinen, mutta
samalla iloinen ja lempeä. Hyvin hän näyttää viihtyvän tässä seurassa;
hän nauraa ja juttelee miesten kanssa, ja opettaa värsyjä Kalle pojalle.
"Tuhat tulimmainen! eipä minun onkeeni tule mitään", sanoo herra
toisinaan, ja nykäisee maltittomasti onkeansa.
"Ei, ei sillä tavalla", sanoo Pekka, "onkija ei saa olla maltiton,
antakaas korjaan vähän syöttiä! no, eiköhän nyt tule?"
Tulipa jo herrankin onkeen kelpo kala, mutta tottumaton kun hän oli, ja
maltiton, lentikin kala yli veneen.
"Oh! ei niin rajusti," sanoi Pekka, "mutta näin", lisää hän ja samassa
lompsahti kala veneesen.
Pekka oli nyt oikein omassa elementissään; onkiminen oli hänen oikiata
mielityötään, vaikka hän harvoin joutui sitä tekemään. Nyt oli kartanon
nuori herra tullut veneitten kanssa kalastelemaan, käskenyt hänen ja
Mikon kanssaan ja sanonut sillä tulevan tämänviikkoiset veropäivät
tehdyksi. Kas, sepä vasta hauskaa, saada istua päiväkauden ongella ja
kuitenkin tuli päivätyö tehtyä!
"Jos vielä tässä tällä tavoin nostelemme kaloja jonkun aikaa, niin pian
rupee käymään kuin kaimamiehen Kristuksen aikaan; mutta näkyyhän tuolla
Suonpään Wilppukin ruuhinensa, kyllä se auttaa", jutteli Pekka.
"Mikä Suonpään Wilppu", kysyi Alpert herra. "Olen ennenkin kuullut
kerrottavan jostakin Wilpusta."
"Se Suonpään vaari, meidän aikakautemme suurin profeetta, se, joka
ennen nuorempana, kun häntä lukemaan tahdottiin, tuumi: 'järjellisen
ihmisen ei tarvitse tehdä tuommoisia herrojen temppuja, paljon parempi
on mennä järvelle ja vetää muutama ahven syödäkseen!'"
"Eikö siis mies ole koskaan lukenut?" kysyi Alpert herra.
"Eipä sanottavasti. Nuoruutensa aikana ei hän millään ehdolla
ottanut kirjaa käteensä; 'ei vaikka joka perjantai aidanseipääsen
hirtettäisiin', sanoi hän. Mutta tutustuipa hän aikaa voittain
erään vanhan piian kanssa ja silloin rupesi hänen mielensä tekemään
naimiseen, mutta eipä se ollut mahdollista, piti ensin olla ripillä
käypä mies. Silloin tapahtui kummia: Wilppu rupesi käymään lukukoulua
morsiamensa luona ja niin pitkälle kävi, että pääsi ripille ja sai
vaimon. Mutta pian kuoli vaimo ja Wilppu heitti lukemiset, lukukinkerit
ja ripillä käymiset sikseen, ja sitten tuli hänestä profeetta."
"Olisipa hauska nähdä tuota omituista miestä," sanoi Alpert.
"Kyllä kai," sanoi Pekka, "mutta ei se ole niin vallan helppoa, sillä
teidän laatuisia miehiä hän ei kärsi; kuitenkin jos teillä on tupakkaa,
niin taitaa tuo olla mahdollista!"
"Olisihan mulla sikaria, jos se auttaisi?"
Sillä välin oli synkkiä pilviä kokoontunut taivaalle, ilma kävi
tukahuttavan kuumaksi, hyönteiset surisivat ja salama leikitteli pilven
partaalla.
"Ukkosenilma lähenee", sanoi Mikko, "koettakaamme päästä aikanaan
suojaan!"
"Ja niinkö jää meidän tuttavuutemme Wilpun kanssa?" sanoi Alpert.
"Koettakaamme saada ukkoa mukaan!"
"Sehän olisikin paras!" He käänsivät veneensä kotirantaan päin ja
soutivat kiirettä vauhtia; ilma kävi hämäräksi ja ukkonen jyrisi
pilvissä.
Alpertherra kertoili Kallelle maista, kansoista ja kaupungeista ja
Kalle kuulteli tuskin hengittäin; hän piti herraa jonakin korkeampana
olentona ja jokainen sana painui hänen muistiinsa niinkuin lukittu.
Ukko Wilppu istui ruuhessaan synkän näköisenä ja mutisi: "tuhannen
pirua! olis tässä ollut jommoinenkin kalan saalis, mutta siihen
hän nyt taas tuli kolistelemaan." Samassa kiiti vene lähelle ja
laineet häiläyttivät ukon ruuhta. "Riivatun mustatakit", ärjäsi hän,
"kaadattehan ruuhenikin tuolla mokomalla laivallanne, olisihan teillä
ollut vettä soutaa edempääkin!"
"Mutta asia onkin semmoinen", alkoi Pekka, "että aikomuksemme oli teitä
pyytää kanssamme juttelemaan, ja tupakoimaan, koska nyt on tulossa raju
ilmakin!"
"Raju-ilmako? tuskinpa", mumisi Wilppu, "no eihän tuo olisi niinkään
hullua, tunti sinne tai tänne!"
"Tulkaa mukaan kaikin mokomin," huusi Mikko veneen kulkiessa rantaa
kohden.
"Tulenko mukaan, kyllä kai, eihän tuon ole niin kiirettä", mumisi
Wilppu. "Tupakoimaan, sanoi Pekka; niin kyllä, eihän olisi hullumpaa.
Mistä lienevät veneesensä saaneet tuommoisen herra rentun? Kyllä
miesparat on huonoilla teillä!"
Rantaan kun ehtivät, tuntui jo muutamia voimakkaita tuulen puuskia,
kuului kovia jyräyksiä, tipahteli yksinäisiä vesipisaroitakin. Mikko
katsoi järvelle: "totta tosiaan, Wilppu kääntää ruuhtaan tänne käsin!"
"Mutta miten hänen käy?" sanoi Alpertti, "voihan myrsky viedä miehen
ruuhineen päivineen!"
"Ei hätää", sanoi Pekka, "kyllä Wilppu ruuhensa ohjaa, vaikka koskesta
alas."
Matkalla jutteli Alpertti Kallelle ukkosesta ja ukontulista, ja
Kalle kuulteli, niin ett'ei tällä kertaa muistanut ensinkään pelätä
ukkosen jyrinää. Kun ehdittiin Mikon asunnolle, puhkesi raju-ilma
täyteen vauhtiinsa: tuuli lennätteli kuivaa multaa ja lastuja ympäri
peltoa, ankarat jyräykset tärisyttivät maata ja sormenpään kokoisia
vesipisaroita alkoi tippua. Pian oli ilma yhtenä vesivirtana, hetkessä
syntyi pihalle isoja vesilammikoita ja pieniä puroja, jotka kuljettivat
myötäänsä kaikenlaisia rikkoja. Silloin näkyi pihassa läpi vesitulvan
mies vakavana käyskelevän huonetta kohden.
"Herran tähden", huudahti Kerttu, "kuka tuolla ulkona kävelee
tuollaisessa ilmassa?"
"Wilppuhan se on", sanoi Pekka, "mitähän nyt ukko sanonee tuosta
liotuksesta?"
Samassa astui ovesta sisälle kummallisen näköinen olento: Pitkät
vanuneet hiukset, jotka tuskin kymmeneen vuoteen olivat saksia tai
kampaa nähneet, riippuivat pitkinä suortuvina niskassa ja jokaisesta
suortuvasta juoksi vähäinen vesivirta. Pitkä, likainen mekko
kahisi ja rapisi kuin tuohi, ryppyiset kasvot olivat vääntyneet
entistäkin ankarampaan muotoon. Hän seisoi oven suussa, pitkä vartalo
köyristyneenä, puristellen sanaa sanomatta vettä pois ryysyistänsä.
"Mitäs Wilppu siellä niin oven suussa seisoo?", sanoi Mikko, "tulkaa
tänne peränpuoleen istumaan! Onhan siellä oikein ankara Jumalan ilma!"
"Mitä! Jumalan ilmako?", sanoi ukko suuttuneena ylellisestä
kastumisesta. "Siellähän on oikein peijakkaan ilma, järvellä se jo
minun saavutti ja heitteli ruuhtani niinkuin lastua, en parhaallakaan
soutamisella tahtonut päästä rantaan! Suutuinpa tuosta viimein,
lakkasin soutamasta ja tuumasin: vieköön nyt koko purtilon järven
pohjaan! Kun sitten hiukan manasin, hellitti ilma siksi, että pääsin
maalle. Ilmassa on häijyt henget valloillaan, ne siellä jyskii, hakkaa
ja kolistelee, että huono ihminen henkeänsä pelkää!"
"Puhuttehan nyt vähän jumalattomasti, Wilppu", muistutti Kerttu.
"Minäkö jumalattomasti? Olenhan minä jo siksi mies, etten rupea tässä
ristissä käsin siunailemaan! Mutta uskottekos", jatkoi Wilppu ja oikasi
vartalonsa suoraksi, "uskottekos, että minä, vaikka vaan tämmöinen
äijä, voin lakkauttaa tuon riivatun jytinän ja jyskeen!"
"Kyllähän tuo on uskottavaa," sanoi Pekka, "mutta huolisimmeko tuosta!
Olemmehan täällä sateen suojassa, annetaan pitää peliänsä niin kauan
kuin tahtoo!"
Mikko sillä välin haki tupakat ja tarjosi Wilpulle. Nyt rupesi ukko
koperoimaan housunsa taskuja ja löysi siellä mustan, varrettoman
nysän; sitte haki hän tulukset ja monen vaikean kokeen perästä sai hän
viimein palavan taulapalan piippunsa päälle. Vähitellen rupesi ankaruus
katoamaan ukon kasvoista, hän istui tyytyväisenä, poltellen nysäänsä,
ja unhottain raju-ilmat ja muut vastukset.
Ukkosen vähän lakattua, laittoi Kerttu puolisen, pulskimman, mitä tässä
torpassa ennen oli nautittu, ja miehet istuivat syömään. Kutsuttiinpa
nyt Wilppuakin, mutta siinäpä oli työ, ennenkuin hän saatiin tulemaan.
"Hän ei muka ollut mikään nälkäinen, eikä hän tarvinnut täällä syödä."
Mutta Mikko selitti, että muuten vaan heidän mieliksi, ja haki
kaapista pullon, joka siellä oli monta vuotta seisonut, mutta joka
sentään sisälti niin kirkasta ainetta. Hän kehoitti Wilppua siitä
ensin ottamaan kaulan kasteeksi ja sitte haukkaamaan palaa päälle. Ja
nyt loppui ukon vastustusvoima; hän kulautti pullosta kelpo lailla ja
sitten näytti, ettei hän ruokapöydän ääressä ollut mikään poika.
Pekka kiitteli Wilpun ennustustaitoa: "nythän oli jo rukiit leikattu ja
pian suvilaihotkin valmistuivat, eikä hallaa vielä ollut!" — Ja Wilppu
vakuutti tuhannen hiiden nimeen, ett'ei hallaa tule ennen Mikon päivää!
Ukko oli hyvillään, näin ystävällisiä kohtelua oli hänelle tuskin
koskaan osoitettu. Hän oli köyhä, hänen leipänsä oli melkein pelkkää
vehkaa ja petäjäistä, mutta mitään pahempaa oi hänelle voinut sanoa
kuin köyhä; siitä hän suuttui silmittömästi, ja sanoja sai varoa, ettei
joutunut hänen karhunkäpälöihinsä.
Miesten aterioidessa astui sisälle Pekan vaimo, nähtävästi pahalla
tuulella. "Sitä miestä," sanoi hän, "ei tule kotia, olemme peljänneet
itsemme hulluksi, tuota ankaraa ilmaa!"
"Mitäs huolitte peljätä," sanoi Pekka.
"Mitäs huolitte!" tiuskaisi Maiju ja pyörähti ovelle; siinä hän kääntyi
ja kysyi nauraen, "tulikos paljonkin kaloja tänäpänä?"
"Ei kaloja paljon, mutta sen runsaammin krapuja!" ilvehti Pekka.
Maiju ei tuosta enää pahastunut. Käsi oven rivassa jutteli hän vasta
asiansa ja pyysi kalastajia kaiken mokomin heille illalliselle, ja pian
hän taas mennä hyppeli pitkin märkää polkua.
Päivällisen jälkeen paistoi päivä taas kirkkaasti ja kalastajat olivat
valmiit järvelle lähtemään. Kuiva maa ahmasi halukkaasti pienet
vesilätäköt, ilma tuntui raittiilta ja virkistävältä, syöpäläisetkin
olivat kadonneet. Wilppu seurasi kalastajia ja oli oikein hyvillään
tuosta ystävällisestä kohtelusta, jota täällä oli saanut nauttia.
Toisen päivän iltapuolella hankki Alpertti pois lähtöä Ruuhkajärven
takamailta. Hän sanoi, että nämät päivät oli olleet hauskimpia hänen
elämässään.