Karkaus.
Kohta majuurimme virkaeron jälkeen tapahtui vankilassamme
perinpohjaisia muutoksia. Entisen vankilan sijaan perustettiin tänne
sotilasvankien-ruotu Venäjällä olevien samanlaisten laitosten mallin
mukaan. Seurauksena oli, ettei toisen luokan pakkotyöläisiä enää
lähetetty vankilaamme. Tänne lähetettiin ainoastaan sotilasvankeja,
s.o. semmoisia, joilta ei riistetty vapautta kokonaan, vaan joita oli
rangaistu ainoastaan lyhytaikaisella (korkeintaan kuusivuotisella)
vankeudella; sen kärsittyään saivat he palata jälleen sotamiehiksi
rykmentteihinsä. Mutta niitä, jotka tekivät itsensä syypäiksi uusiin
rikoksiin, rangaistiin, kuten ennenkin, kaksikymmenvuotisella
vankeudella. Vankilassamme oli tosin jo ennenkin sotilasvankeja, mutta
heitä pidettiin täällä ainoastaan siitä syystä, ettei heitä varten
muuta sopivaa säilytyspaikkaa ollut. Nyt sen sijaan muuttui koko
vankila tällaiseksi sotilasluokaksi. Itsestään on selvää, että entiset
siviilivangit, jotka olivat kadottaneet kaikki kansalaisoikeutensa ja
joiden kasvot olivat varustetut poltinmerkillä, jäivät vankilaan
määräaikansa loppuun asti; mutta uusia poislähteneiden sijaan ei
tullut, joten noin kymmenen vuoden kuluttua vankilassamme ei saattanut
olla enää yhtään siviilivankia. Erityinen osasto jäi vankilaan
niinikään jäljelle, ja siihen lähetettiin vast'edeskin suurimpia
pahantekijöitä soturisäädystä, "kunnes vaikein pakkotyö Siperjassa
alkaisi." Sillä tavoin pysyi elämämme entisellään: samanlainen oli
ruoka, samanlainen oli myöskin työ ja muukin järjestys, sillä
eroituksella vaan, että esimiehistö muuttui ja tuli mutkallisemmaksi.
Tänne asetettiin esiupseeri, ruodunpäällikkö ja sitä paitsi neljä
ylempää upseeria, jotka vuorotellen pitivät silmällä vartioimista.
Invaliidit poistettiin; heidän sijaansa asetettiin kaksitoista
aliupseeria ja asemestaria. Jaot kymmenkuntiin pantiin toimeen, ja
vankien joukosta valittiin korpraaleja, nimellisesti tietysti. Että
Akim Akimitshista tuli oitis korpraali, on selvää. Koko tämä uusi
laitos arvoasteineen ja vankeineen jäi, kuten ennenkin, komendantin
ylipäällikkyyden alaiseksi. Siinä kaikki, mitä tapahtui. Tietysti
olivat vangit alussa hyvin levottomia, juttelivat keskenään ja
arvostelivat uusia päälliköitään; vaan kun huomasivat, että kaikki
jäikin entiselleen, rauhoittuivat he ja elämä rupesi kulkemaan entistä
rataansa. Pääasia oli kuitenkin se, että vangit pääsivät entisestä
majuuristaan; he saivat nyt ikäänkuin levähtää, hengittää vapaammin.
Pelonalaisuus katosi ja jokainen tiesi nyt, että tarpeen tullessa
voisi päällikölle antaa selityksiä ja että syytön saisi ainoastaan
erehdyksestä kärsiä syyllisen asemesta. Viinan myöntiäkin pitkitettiin
täällä entisillä perusteilla, huolimatta siitä, että invaliidien
sijaan oli tullut aliupseereja. Nämä aliupseerit näyttivät olevan
suurimmaksi osaksi kelvollisia ja ymmärtäväisiä miehiä, jotka
oivalsivat asemansa. Muutamat heistä osoittivat tosin alussa
taipumusta ylpeyteen luullen voivansa kohdella vankeja samoin kuin
sotamiehiä. Mutta kohta huomasivat hekin, mitenkä asianlaita
oikeastaan oli. Niitä taas, jotka liian kauvan pysyivät
ymmärtämättöminä, johdattivat vangit itse asian perille. Olipa
koviakin kohtauksia; niinpä esim. juottivat vangit aliupseereja ja
ilmoittivat heille sitten, tietysti omalla tavallaan, että koska
yhdessä oli juotu, niin... Asia päättyi siten, että aliupseerit eivät
välittäneet viinan tuonnista ja myynnistä tai oikeammin, kokivat olla
mitään semmoista huomaamatta. Sen ohessa kävivät he, kuten entiset
invaliiditkin, torilla ja toivat sieltä vangeille kalatsia, lihaa ynnä
muuta, s.o. tekivät kaikkea, mistä vaan ei seurannut heille suurempaa
häpeätä. Minkä vuoksi entinen järjestys oli poistettu ja uusi sen
sijaan pantu, sitä minä en tiedä. Se tapahtui vankeuteni viime
aikoina. Kaksi vuotta sain minä kokea uutta järjestystä...
Kertoisinko vankeuteni kaikista vuosista erältänsä? Sitä en aio tehdä.
Jos kertoisin järjestyksessä kaikki, mitä minä sillä ajalla sain nähdä
ja kokea, niin voisipa lukujen määrä karttua kolmen, jopa neljänkin
kertaiseksi. Mutta semmoinen kertomus tulisi kovin yksipuoliseksi.
Kaikki tapaukset tulisivat olemaan samanlaatuisia, etenkin jos lukija
on kerinnyt edellä olevista luvuista muodostaa itselleen jotakuinkin
tyydyttävän käsityksen toisen luokan vankeuselämästä. Olen tahtonut
kuvata vankilamme ja kaikki, mitä minä siellä ollessani sain kokea,
havainnollisesti, selvästi. Olenko saavuttanut tämän tarkoitukseni,
sitä en tiedä. Mutta sehän ei olekkaan minun arvosteltavanani.
Luulenpa, että tähän voinkin lopettaa. Sen ohessa tuntuu välistä
itsestänikin surulliselta näiden asiain muisteleminen. Ja tuskinpa
voisin kaikkia muistaakaan. Muutamat vuodet ovat joten kuten
haihtuneet mielestäni. Jotkut seikat, siitä olen vakuutettu, ovat
kokonaan unohtuneet. Minä muistan esim., että kaikki nämä vuodet,
jotka olivat toinen toisensa kalttaiset, kuluivat hitaasti, ikävästi.
Muistan, että nämä pitkät, ikävät päivät olivat aivan yhtäläiset,
ikäänkuin vesi olisi sateen jälkeen pisara pisaralta tipahdellut
katolta. Muistan, että ainoastaan vapauden, uuden elämän toivo antoi
minulle voimia odottamaan, luottamaan. Minä maltoin mieleni ja odotin,
minä luin joka päivän ja huolimatta siitä, että niitä oli jäljellä
tuhannen, luin niitä yksitellen, hautasin yhden päivän ja iloitsin
seuraavana päivänä, että jäljellä ei enää ollutkaan tuhannen, vaan
yhdeksänsataa yhdeksänkymmentäyhdeksän päivää. Muistan, että koko sinä
aikana, sadoista tovereista huolimatta, minä olin yksinäisyydessä ja
vihdoin miellyinkin tähän yksinäisyyteeni. Ollen henkisesti muista
eroitettuna tarkastelin minä entistä elämääni, tutkistelin sen
vähäpätöisimpiäkin seikkoja, ajattelin entisyyttäni, tuomitsin itseäni
armottomasti ja toisinaan siunailinkin kohtaloa siitä, että se oli
suonut minulle tällaisen yksinäisyyden, jota paitsi en olisi tullut
elämääni ankarammin arvostelleeksikaan. Ja mitkä mietteet heräsivät
silloin sydämessäni! Minä lupasin pyhästi, etten vastaisuudessa tekisi
enää semmoisia erhetyksiä kuin ennen. Minä tein itselleni
tulevaisuuden ohjelman ja päätin lujasti seurata sitä. Minä uskoin
sokeasti voivani täyttää nämä aikomukseni... Mutta minusta tuntuu
katkeralta silloisen mielentilani muisteleminen. Tietysti koskee tämä
yksinomaan minua itseäni... Mutta minä olenkin sen kirjoittanut siinä
luulossa, että lukija on ymmärtävä ajatukseni, sillä jokaiselle on
tapahtuva samalla tavoin, jos hän joutuu elämänsä kukoistuksessa
määräajaksi vankeuteen.
Mutta mitäpäs siitä!... Sanon tässä vielä jotain, etten lopettaisi
liian jyrkästi.
Minun pisti päähäni, että joku saattaisi kysyä: eikös vankilasta
kukaan saattanut karata ja eikö koko vankeusaikanani tapahtunut täällä
yhtään karkausta? Olen jo sanonut, että vanki, oltuaan pari kolme
vuotta vankeudessa, rupee pitämään arvossa näitä vuosia ja väkisinkin
tulee siihen päätökseen, että parempi on olla loppuaikakin ilman
huolia, ilman vaaroja ja päästä laillisella tavalla siirtolaiseksi.
Mutta sellaiseen päätökseen tulee ainoastaan lyhyeksi ajaksi tuomittu
vanki... Pitemmäksi ajaksi tuomittu voisi ehkä antautua vaaroille
alttiiksi... Mutta täällä ei semmoisia sattumuksia juuri tapahtunut.
Lienevätkö vangit aristelleet, liekö tarkastus ollut kovin ankara, vai
ympäristökö (autio, erämaantapainen) lie ollut epäedullinen, sitä en
voi sanoa. Minä luulen, että kaikki nämä seikat vaikuttivat
yhteisesti. Karata täältä ei ollutkaan helppo. Siitä huolimatta
tapahtui minun aikanani yksi semmoinen yritys: kaksi tärkeätä vankia
lähti täältä karkuun.
Majuurin virkaeron jälkeen jäi A--w (se aatelismies, joka oli hänen
vakoojansa) aivan yksiksensä, ilman suojelusta. Hän oli vielä sangen
nuori mies, mutta hänen luonteensa vahvistui ja tasaantui vuosien
kuluessa. Yleensä oli hän röyhkeä ja päättäväinen, jopa älykäskin.
Vapauteen pääsneenä olisi hän pitkittänyt vakoilemistaan, mutta ei
olisi kuitenkaan joutunut enää vankeuteen yhtä helposti ja tyhmästi
kuin ennen. Hän harjoitti täällä osaksi myöskin väärien passien
kauppaa. Varmaan en sitä kuitenkaan tiedä. Minä kuulin siitä täällä
olevilta vangeilta. Käydessään majuurin kyökissä sanottiin hänen
harjoittaneen sitä tointa ja saaneen sillä tavoin melkoisia
rahatuloja. Sanalla sanoen, hän näytti uskaltavan vaikka mitä
kohtalonsa muuttamiseksi. Minä olin osaksi tilaisuudessa tutustumaan
hänen sisälliseen ihmiseensä: hänen ruokottomuutensa oli
hämmästyttävän suuri ja herätti vastustamatonta kamoksumista. Minusta
näytti, että jos hän olisi kovin halunnut juoda korttelin viinaa ja
jos hän ei olisi voinut tyydyttää haluansa muuten kuin murhatyön
tekemällä, olisi hän aivan varmaan ryhtynyt siihenkin, kunhan olisi
vaan voinut tehdä työnsä salakähmää. Vankilassa oppi hän ajattelemaan.
Hänenpä puoleensa kääntyikin erityisen osaston vanki Kulikow.
Minä olen jo puhunut Kulikowista. Hän ei ollut enää nuori ijältään,
vaan kuitenkin kiihkoisa, lujaluontoinen ja sangen kekseliäs. Hänellä
oli voimaa ja hän halusi elää; sellaisilla ihmisillä on elämän halua
ikänsä loppuun asti. Ja jos minä olisin ruvennut ihmettelemään, minkä
vuoksi vangit eivät karanneet, niin olisin ihmetellyt etupäässä
Kulikowia. Mutta Kulikow päättikin karata. Kumpiko heistä vaikutti
toiseensa enemmän, A--w Kulikowiin, vai Kulikow A--wiin, sitä en
tiedä; molemmat olivat he toistensa vertaisia ja sopivat luonteensa
puolesta yhteen. Heistä tuli ystävykset. Minusta näyttää, että Kulikow
toivoi saavansa A--win avulla passit. A--w oli aatelismies, oli
oleskellut ennen ylhäisissä piireissä, ja se seikka lupasi
jonkunlaista vaihtelevaisuutta tulevissa seikkailuissa, kunhan vaan
pääsisivät Venäjälle. Kenpä tietää, mimmoiset sopimukset, mimmoiset
toiveet heillä olivat; luultavaa on kuitenkin, etteivät heidän
toiveensa olleet aivan samanlaiset kuin tavallisten siperjalaisten
maankulkijain. Kulikowilla oli näyttelijän luonne; hän saattoi valita
itselleen monenlaisia rooleja elämässä; hänellä oli paljon toiveita,
ainakin toivoi hän vaihtelevaisuutta. Sellaisia ihmisiä tavataan
vankilassa. He päättivät karata yhdessä.
Mutta karkaaminen ilman vartijaa oli mahdotonta. Täytyi saada vartija
suostumaan tuumaan. Eräässä linnapataljoonassa palveli muudan
puolalainen, lujaluontoinen mies, joka olisi ehkä ansainnut
paremmankin kohtalon; hän oli jo ijähtänyt mies, mutta mieleltään
rohkea ja vakava. Nuoruudessaan oli hän ikävissään karannut
Siperjasta, jossa hän palveli sotamiehenä. Hänet saatiin kiinni,
rangaistiin ja pidettiin pari vuotta vankiruoduissa. Kun hän pääsi
jälleen sotamieheksi, malttoi hän mielensä ja antautui palvelukseensa
hartaasti, voimiensa mukaan. Kelvollisuudellaan pääsi hän
korpraaliksi. Hän oli kunnianhimoinen, itseensä luottava ja oman
ansionsa tunteva mies. Se näkyi hänen katseestaan ja puheestaan. Minä
näin häntä usein muiden vartijain joukossa. Kuulin hänestä myöskin
hiukan täkäläisiltä puolalaisilta. Minusta näytti, että entinen ikävä
oli muuttunut hänessä vihaksi, salaiseksi ja alituiseksi. Tämä mies
voi ryhtyä vaikka mihin ja Kulikow ei erehtynyt valitessaan hänet
toverikseen. Hänen sukunimensä oli Koller. He tekivät sopimuksen ja
määräsivät päivän. Oli käsissä helteinen kesäkuu. Ilmanala
kaupungissamme oli jokseenkin tasainen; kesällä oli ilma sangen
lämmin; sepä olikin maankulkijoille mieluista. Tietysti he eivät
voineet lähteä pakomatkalleen suorastaan linnasta; sillä kaupunki oli
avonaisella paikalla. Lähitienoolla pitkän matkan päässä ei ollut
mitään metsää. Piti pukeutua toisiin vaatteihin, mutta sitä varten oli
ensin päästävä etukaupunkiin, missä Kulikowilla ennestään oli
lymypaikka. Oliko etukaupungissa olevilla apulaisilla täysi tieto
heidän aikeestaan, sitä en voi varmaan sanoa. Luultavasti tiesivät he
siitä, vaikka asia sittemmin ei tullutkaan täysin selville. Sinä
vuonna alkoi jossain etukaupungin nurkassa vaikutuksensa eräs nuori ja
jokseenkin sievän näköinen nainen, liikanimeltä Wanjka-Tanjka, joka
antoi hyviä toiveita ja osaksi toteuttikin niitä. Minä luulen, että
hänelläkin oli asiassa osansa. Kulikow oli tuhlannut hänelle rahoja jo
koko vuoden kuluessa. Aamulla tulivat veitikat ulos ja osasivat
laittaa niin, että heidät lähetettiin vanki Shilkinin seurassa
muuraustyöhön pataljoonan tyhjiin kasarmeihin, joista sotamiehet jo
aikoja sitten olivat lähteneet leiriin. A--win ja Kulikowin piti
auttaa Shilkiniä muuraustyössä. Koller toimitti itsensä vartijaksi,
mutta kun kolmen vangin seurassa piti olla kaksi vartijaa, annettiin
Kollerille, koska hän oli vanha ja kokenut korpraali, toveriksi nuori
rekryytti, joka siten saisi muka kelvollista harjaantumista
vartijatoimessa. Karkurimme osasivat niin muodoin vaikuttaa
älykkääseen ja luotettavaan Kolleriin, joka pitkällisen ja viime
vuosina onnellisen palveluksen jälkeen päätti seurata heitä
pakoretkelle.
He tulivat kasarmeihin. Kello oli noin kuuden paikoilla aamua. Paitsi
heitä ei siellä ollut ketään muita. Tehtyänsä työtä tunnin verran,
sanoivat Kulikow ja A--w Shilkinille, että he menevät verstaaseen,
ensiksikin tapaamaan jotain henkilöä ja toiseksi hakemaan erästä
tarvittavaa työasetta. Shilkiniä piti kohdella varovasti, s.o. niin
luonnollisesti kuin mahdollista. Hän oli entinen moskovalainen
porvari, ammatiltaan muurari, älykäs, viekas ja harvapuheinen mies.
Hänenlaisen miehen olisi luullut koko ikänsä vaeltavan liiviin ja
viittaan puettuna, kuten moskovalaiset ainakin, mutta kohtalo määräsi
toisin ja hän joutui vihdoin ijäkseen erityiseen osastoon, siis
suurimpien pahantekijäin joukkoon. Mistä syystä hän oli ansainnut
semmoisen rangaistuksen, sitä en tiedä; erityistä tyytymättömyyttä ei
hänessä ollut koskaan huomattavana; hän käyttäytyi aina siivosti ja
tasaisesti; joskus joi hän itsensä humalaan kuin käki, mutta
käyttäytyi sittenkin moitteettomasti. Salaisuuden perillä ei hän
tietysti ollut, mutta silmät olivat hänellä tarkat. Kulikow antoi
hänelle merkin, että he menevät noutamaan viinaa, joka oli tuotuna jo
eilispäivänä verstaaseen. Sepä vaikuttikin Shilkiniin; hän päästi
heidät menemään ilman mitään epäluuloa ja jäi kahden kesken rekryytin
kanssa; Kulikow, A--w ja Koller lähtivät sen sijaan etukaupunkiin.
Kului puoli tuntia, mutta poistuneita ei kuulunut. Nyt rupesi Shilkin
asiata miettimään, ja hän muistikin, että Kulikow oli näyttänyt hiukan
omituiselta, ja että A--w oli kuiskutellut hänelle jotain; ainakin oli
Kulikow iskenyt hänelle pari kertaa silmää, sen oli hän nähnyt.
Kollerissa oli ollut myöskin jotain omituista: niinpä oli hän
lähtiessään neuvonut rekryytiä, kuinka hänen olisi sillä aikaa
käyttäyminen, ja se ei ollut luonnollista menettelyä, ei ainakaan
Kollerin kalttaiselta mieheltä. Sanalla sanoen, mitä enemmin Shilkin
asiaa mietti, sitä suuremmaksi kasvoi hänen epäluulonsa. Mutta aika
kului sillä välin, ja hän tuli yhä levottomammaksi. Hän ymmärsi aivan
hyvin, mikä vaara häntä uhkaili; sillä hän tiesi, että esimiesten
epäluulo voisi kohdata häntäkin. Olisihan voitu luulla, että hän
päästi toverinsa menemään yhteisen sopimuksen mukaan, ja mitä kauemmin
hän oli ilmoittamatta Kulikowin ja A--win poistumisesta, sitä enemmin
tällainen epäluulo saisi vahviketta. Aikaa ei siis ollut hukkaaminen.
Nyt hän muisti myöskin, kuinka Kulikow ja A--w olivat viime aikoina
kuiskailleet keskenään ja oleskelleet usein kasarmien takana, kaukana
muiden silmäyksiltä. Hän muisti jo silloinkin miettineensä jotain sen
johdosta... Uteliaana katsahti hän vartijaansa; tämä seisoi suu auki
pyssyänsä vasten nojautuneena ja kaiveli mitä viattomimman näköisenä
nenäänsä. Shilkin ei huolinut edes ilmoittaakaan hänelle ajatuksiaan,
vaan käski hänen tulemaan mukanaan insinööriverstaaseen. Verstaassa
kysyttiin, olivatko he käyneet siellä? Mutta siellä ei heitä kukaan
ollut nähnyt. Nyt haihtuivat Shilkinin epäilykset: "Mahdotonta on",
arveli hän, "että he olisivat menneet juomaretkelle esikaupunkiin,
kuten Kulikowin tapana oli joskus tehdä. Sen olisivat he sanoneet
hänelle; sillä sitä ei olisi maksanut salata häneltä."
Kello oli jo melkein yhdeksän, kun hän tuli vääpelin luo ja ilmoitti
hänelle asian. Vääpeli pelästyi eikä tahtonut alussa uskoakaan koko
juttua. Tietysti ilmoitti Shilkin asian ainoastaan arveluna,
epäluulona. Vääpeli kiiruhti oitis majuurin luo. Majuuri vuorostaan
vei sanan komendantille. Neljännestunnin kuluttua oli jo ryhdytty
kaikkiin asianomaisiin toimiin. Tapauksesta ilmoitettiin myöskin
kenraalikuvernöörille. Vangit olivat tärkeät ja Pietarista saattoi
niiden karkaamisen johdosta tulla ankaria nuhteita. A--wia pidettiin,
oikein tai väärin, valtiollisena vankina ja Kulikow taas oli kuulunut
"erityiseen osastoon", joten hän oli suurimpia pahantekijöitä. Tähän
saakka erityisestä osastosta ei ollut kukaan karannut. Nyt muistettiin
myöskin, että tämän osaston vankien piti olla kahden sotamiehen
vartioimina tai ainakin piti kullakin heistä olla yksi vartija. Tätä
määräystä vastaan oli rikottu. Ja siitä saattoi seurata ikävyyksiä.
Lähetettiin sanansaattajia kaikkiin volosteihin ja läheisiin
paikkakuntiin ilmoittamaan karkulaisten tuntomerkit. Lähetettiin
myöskin kasakoita ajamaan heitä takaa; kirjoitettiin myöskin
naapurilääneihin ja piirikuntiin... Sanalla sanoen, pelästys oli
sangen suuri.
Sillä välin oli vankilassa huomattavana omituinen liike. Sen mukaan
kuin vangit palasivat työstä, saivat he kuulla, mitä oli tapahtunut.
Sanoma levisi miehestä mieheen. Kaikki ottivat he sen vastaan
jonkunlaisella salaisella ilolla. Kaikilla sydän ikäänkuin sätkähti...
Paitsi sitä, että tämä tapaus oli poistanut yksitoikkoisuuden
vankilasta ja pannut muurahaispesän kihisemään, oli se omiansa
virittämään unholaan joutuneita kieliä vankien sydämissä; kohtalon
muuttamisen toiveet saivat uutta yllykettä. "Ovathan muutkin
karanneet: miks'ei...?" Ja jokainen rohkaisi mielensä tätä
ajatellessaan. Äkkiä olivat kaikki tulleet ylpeiksi ja katselivat
halveksivaisesti aliupseereihin. Tietysti tulivat esimiehet oitis
vankilaan. Tulipa itse komendanttikin. Vangit olivat reippaan näköisiä
ja heidän silmistään loisti ylpeyttä ja jonkunlaista itsetuntoa;
"kyllä meiltä syntyy jos jotakin", arvelivat he itsekseen. Että
esimiehet tulisivat heti vankilaan, siitä olivat vangit jo ennakolta
vakuutetut. Arvattiin myöskin, että tarkastuksia pantaisiin toimeen ja
siltä varalta kaikki luvaton tavara kätkettiin. Tiedettiin, että
esimiehet ovat tällaisissa tapauksissa hyvin tarkkoja. Ja niinpä
syntyikin nyt aika mylläkkä; kaikki paikat pengailtiin, tarkastettiin,
mutta mitään ei voitu löytää. Jälkeen puolenpäivän lähetettiin vankeja
työhön lukuisien sotamiesten saattamina. Iltapäivällä pistäysivät
vartijat tuon tuostakin vankilaan; vankeja luettiin useammin kuin
tavallisesti; pari kertaa tehtiin virhe ja siitä syystä ajettiin
kaikki pihalle, jossa uudestaan luettiin. Sitten luettiin vielä kerta
kasarmeissa... Sanalla sanoen, puuhaa oli paljon.
Mutta vangit eivät olleet millänsäkään. Kaikki näyttivät he sangen
itsenäisiltä ja käyttäytyivät moitteettomasti koko illan kuluessa.
Esimiehet arvelivat: "eiköhän vankilaan ole jäänyt karkulaisten
liittolaisia?" ja senpä tähden vankeja pidettiinkin silmällä sekä
kuunneltiin heidän keskustelujansa. Mutta vangit vaan nauroivat.
"Eihän semmoisissa asioissa liittolaiset jää vankilaan!" "Asia
toimitetaan hiljaan, eikä mitenkään muuten." "Ja sellainenko mies oli
Kulikow, sellainenko A--w, etteivät olisi osanneet pitää asiaa
salassa? Sukkelasti he tekivät tekonsa. Semmoiset miehet luiskahtavat
lukittujenkin ovien takaa!" Sanalla sanoen, Kulikowin ja A--win maine
oli suuressa määrässä kasvanut; kaikki ylpeilivät heistä. Arveltiin,
että heidän urostyönsä tulee jälkimaailmankin tietoon ja pysyy kauan
aikaa yleisenä puheen aineena.
-- Olivatpahan mestareja! sanoi joku.
-- Kyllä meilläkin karata osataan, vai kuinka? lisäsi siihen toinen.
-- Mitäpä siitä! tokasi kolmas katsellen pöyhkeästi ympärilleen. --
Karkaa, kuka karkaa!... Vai pyritkö sinäkin heidän verrallensa?
Jonkun toisen kerran ei puhuteltu olisi jättänyt kunniaansa
puolustamatta, mutta nyt hän oli siivosti vaiti, sillä myönnettävähän
oli, etteivät kaikki olleet Kulikowin ja A--win kalttaisia...
-- Ja miksipä me todellakin pysymme täällä? sanoi eräs kyökin
akkunassa istuva vanki heikolla, laulavalla äänellä. -- Eläessämme
emme ole oikeita ihmisiä, emmekä kuollessamme oikeita vainaita. Oi,
oi!
-- Mitä oihkat? Minkäs täytymykselle osaat?
-- Osasipahan Kulikow... alkoi joku innokkaimmista.
-- Niin, Kulikow! keskeytti häntä toinen halveksivasti.
Se on: hän tahtoi sanoa, ettei Kulikowin kalttaisia ole monta.
-- Olipa se A--wikin koko viekas mies!
-- Mutta lienevätköhän jo kauaksi ennättäneet, olisi hauska tietää...
Ja nyt ruvettiin keskustelemaan siitä, kuinka kauas karkulaiset olivat
ennättäneet. Otettiin puheeksi, mihin suuntaan he ovat menneet, missä
oli paras piileskellä ja mikä volosti oli lähinnä? Vankien joukossa
oli semmoisia, jotka tunsivat paikkakunnan. Heitä kuunneltiin
uteliaasti. Puhuttiin naapurikylien asukkaista, joiden sanottiin
olevan älykästä väkeä; karkulaisilla ei heiltä olisi odotettavana
mitään suvaitsevaisuutta.
-- Talonpoika se täällä on koko kova mies.
-- Aivan silmitön!
-- Siperjalainen kollo! Varokoon itseänsä!
-- Kyllä meikäläiset...
-- Tietäähän sen, kuka voitolle pääsee. Eihän meikäläiset ole
sellaista väkeäkään.
-- Perästäpähän kuuluu.
-- Luuletkos sinä sitten, että heidät saadaan kiinni?
-- Minä luulen, ettei heitä saada kiinni sinä ilmoisna ikänä,
huomautti joku kiivaimmista lyöden nyrkillään pöytää vasten.
-- Hm! Kyllähän asia voi kiekahtaa niin taikka näin.
-- Mutta minäpä luulen, hyvät veljet, huomautti Skuratow -- että jos
minä olisin maankulkija, niin minua ei saataisi koskaan kiinni!
-- Niin, sinuako?
Kuului naurua; toiset eivät olleet Skuratowia kuulevinaankaan, vaan
hän jatkoi:
-- Ei koskaan saataisi kiinni! minä, hyvät veljet, usein ajattelen ja
ihmettelen sitä seikkaa, että minua vaan ei saataisi kiinni.
-- Älähän huoli, kun nälkää saat kärsiä: tulet kuin tuletkin
talonpojalta leipää pyytämään. Muut nauroivat.
-- Leipääkö pyytämään! Se on vale!
-- Mitäpäs sinä kieltäsi pieksät? Olethan joutunut tänne siitä, että
tapoit setä Wasjan kanssa karjan ruton. [Se on: miehen tai naisen,
joiden epäiltiin päästävän ilmaan karjanruttoa. Täällä oli yksi
sellaisen murhan tekijä.]
Nauru syntyi entistä kovempi. Totiset olivat kuitenkin yhä vielä
tyytymättömän näköisiä.
-- Se on valetta! huusi Skuratow; -- sellaisia huhuja on minusta
Mikitka levitellyt, eikä oikeastaan minusta, vaan Wasjkasta, vaikka
minäkin yksin tein sain selkääni. Moskovalaisena olen minä jo
lapsuudesta asti tottunut maata kulkemaan. Muistanpa, kuinka
virrenlukija opettaessaan veti minua korvasta ja sanoi: lue sinä
"armahda, Herra, minua sinun suuren laupeutesi tähden" ja niin
edespäin... Mutta minäpä luinkin hänen jälkeensä: "annahan, herra, kun
minä putkaan lähden" ja niin edespäin... Semmoinen olin minä jo
hamasta lapsuudestani asti.
Taas nauroivat kaikki. Mutta Skuratow ei muuta tarvinnutkaan. Hän ei
voinut olla hulluttelematta. Kohta hänet unohdettiin ja ryhdyttiin
johonkin vakavampaan keskusteluun. Siihen ottivat osaa enimmiten
vanhemmat, kokeneemmat miehet. Nuoret kuuntelivat uteliaina; miehiä
oli keräytynyt kyökkiin kosolta; aliupseereja tietysti ei ollut läsnä.
Heidän kuullensa ei olisi kaikkia asioita puhuttukaan. Uteliaista
kuuntelijoista pisti silmiini eräs korkeakasvuinen, leveänaamainen
tataarilainen, nimeltä Mametka. Hän ei osannut venäjänkieltä juuri
ollenkaan, mutta yhtähyvin kuunteli kovin uteliaan näköisenä muiden
keskustelua.
-- Mitä, eikö niin, Mametka? kysyi häneltä joutessaan muiden hylkäämä
Skuratow.
-- Niin, niin! äännähteli Mametka ja ilosta nyykytteli hullunkurisesti
päätään.
-- Eihän heitä saada kiinni, eihän?
-- Ei, ei! Ja Mametka rupesi oikein käsillään viittailemaan.
-- Mutta jos erehdyt?
-- Niin, niin! vastasi Mametka päätänsä nyykytellen.
-- Olkoonpa vaikka niinkin!
Ja Skuratow painoi Mametkan lakin syvään hänen päähänsä, jonka jälkeen
hän mitä iloisimmalla tuulella lähti pois kyökistä.
Kokonaisen viikon kestivät ankarat toimenpiteet vankilassa, samalla
kun lähitienoilla jatkettiin karkulaisten etsimistä. Minä kummastelin
sitä, että vangit saivat tarkat tiedot esimiesten toimenpiteistä
vankilan ulkopuolella. Ensi päivinä olivat nämä tiedot edullisia
karkulaisille, joista ei kuulunut niin mitään! kadoksissa vaan olivat,
siinä kaikki. Vangit hymyilivät toisilleen, ja levottomuus
karkulaisten kohtalon johdosta rupesi haihtumaan. "Eivätpähän vaan
löydä!" sanoivat vangit tyytyväisen näköisinä toisilleen.
-- Katosivat kuin pyssyn kuula!
-- Katosivat ja kielsivät ikävöimästä, kun kohta muka palaavat.
Täällä tiedettiin, että ympäristön asukkaat oli pantu liikkeelle, että
kaikki epäiltävät paikat, metsät ja polut olivat vartioittuina.
-- Turhaa vaivaa, sanoivat vangit naurusuin; -- kyllähän
karkulaisillakin on suojelijansa, jonka luona he nyt oleilevat.
-- Tietysti heillä on! arvelivat toiset; -- kyllähän semmoiset miehet
eteensä osaavat katsoa.
Sitten puhuttiin vielä enemmänkin; arveltiin, että karkulaiset
oleskelisivatkin muka etukaupungissa, jossain kellarissa, kunnes
levottomuus haihtuisi ja tukka kasvaisi. Puolen vuoden tai vuoden
perästä lähtisivätkin sitten etemmäksi...
Sanalla sanoen, kaikki olivat taipuvia romantillisiin arveluihin.
Mutta kahdeksan päivän kuluttua levisi vankien kesken äkkiä semmoinen
huhu, että karkurien jäljille oli päästy. Seuraavan päivän aamuna
kerrottiin kaupungilla, että karkulaiset olivat jo joutuneet kiinni.
Päivällisen jälkeen saatiin kuulla enemmänkin; sanottiin, että kiinni
ottaminen oli tapahtunut noin seitsemänkymmenen virstan päässä,
jossain kylässä. Vihdoin saatiin asiasta luotettava tieto. Palattuaan
majuurin luota ilmoitti vääpeli, että heidät tuodaan illalla suoraa
päätä vahtipaikalle. Nyt ei ollut epäilykselle enää mitään sijaa.
Vaikea on kuvailla sitä vaikutusta, jonka tämä ilmoitus teki
vankeihin. Aluksi kaikki ikäänkuin olisivat vihastuneet, mutta sitten
näyttivät nolostuneilta. Vihdoin ilmaantui jonkunlaista pilanteon
halua. Ruvettiin nauramaan, mutta ei enää kiinni ottajille vaan kiinni
otetuille; ensin nauroivat vaan muutamat, mutta sitten melkein kaikki,
paitsi jotkut totiset ja vakavaluontoiset vangit, joilla oli omat,
itsenäiset ajatuksensa ja joihin toisten nauru ei voinut vaikuttaa. He
halveksivat toisten kevytmielisyyttä ja vaikenivat.
Sanalla sanoen, aivan samoin kuin Kulikowia ja A--wia ennen oli
ylistetty, samoin ruvettiin heitä nyt halventamaan, ja sitä tehtiin
oikein mielihyvällä. Näytti siltä, kuin kaikki olisivat tunteneet
itsensä loukatuiksi. Kerrottiin halveksivasti, että karkulaiset olivat
tulleet kovin nälkäisiksi, että he olivat menneet kylään pyytämään
talonpojilta leipää. Mutta nämä jutut olivat perättömiä; sillä
karkulaisten jäljille oli päästy muuten. He olivat piiloutuneet
metsään; mutta heidät oli ympäröity joka taholta. Nähtyään, että
pelastus oli mahdoton, antautuivat he itse. Ja muutahan he eivät
voineet tehdäkään.
Mutta kun heidät iltapäivällä todellakin tuotiin vankilaan sidottuina,
käsistä ja jaloista, kiiruhtivat kaikki vangit paalujen luo katsomaan
mitä heille tehtäisiin. Mutta he eivät nähneet vahtipaikalla muuta
kuin majuurin ja komendantin ajopelit. Karkulaiset oli pistetty
salakomeroon odottamaan huomispäivänä tapahtuvaa oikeudentutkintoa.
Vankien pilapuheet lakkasivat itsestään. He saivat kuulla, etteivät
karkulaiset voineet antautumista mitenkään välttää; kaikki rupesivat
nyt uteliaasti seuraamaan asian käsittelemistä oikeudessa.
-- Tuhatta lyöntiä, sanoivat muutamat.
-- Mitä vielä, arvelivat toiset; -- eivät he sillä pääse. Ehkäpä A--w
sentään pääsee, vaan se toinen ei pääsekään, sillä hän on erityisestä
osastosta.
Vankien arvelu ei ollut kuitenkaan oikea. A--w sai ainoastaan
viisisataa. Sillä oikeus otti lukuun hänen tyydyttävän entisen
käytöksensä. Kulikowille tuomittiin luullakseni puolitoista tuhatta.
Rangaistus ei ollut laisinkaan ankara. Karkulaiset eivät sekoittaneet
rikokseensa ketään muita ja puhuivat selvään, tarkoilleen; he sanoivat
karanneensa linnasta suoraan, missään poikkeamatta. Enimmiten
surkuttelin minä Kolleria; sillä hän kadotti kaikki, viimeiset
toiveensakin; hänelle tuomittiin lyöntejä enemmän kuin muille,
muistaakseni kaksituhatta, jonka jälkeen hän lähetettiin johonkin
toiseen vankilaan. A--wia rangaistiin helposti, säälien; lääkärit
auttoivat häntä. Mutta hän vaan ylvästeli ja puhui sairashuoneessa
kovaäänisesti, että nyt vasta hän on valmis vaikka mihin, että nyt
vasta saa hän kummia aikaan. Kulikow käyttäytyi, kuten ennenkin, s.o.
vakavasti, arvokkaasti. Palattuansa rangaistuksensa jälkeen vankilaan
näytti hän siltä, kuin olisikin siellä ollut koko ajan. Mutta vankien
ajatus hänestä oli muuttunut. Katsomatta siihen, että hän osasi
säilyttää arvokkaisuuttaan, lakkasivat vangit häntä kunnioittamasta;
hänen arvonsa siitä lähtien laskeutui suuressa määrin. Niin paljon
vaikuttaa menestys ihmisten silmissä...