Toverit.
Luonnollista on, että aateliset vetivät minua, ainakin alussa enimmin
puoleensa. Mutta vaikka täällä oli kolme entistä venäläistä
aatelismiestä (Akim Akimitsh, vakooja A--w ja se, jota pidettiin
isänsä murhaajana), seurustelin minä ainoastaan Akim Akimitshin
kanssa. Tunnustan kuitenkin, että häntäkin lähestyin minä ainoastaan
silloin, kun mieleni oli kovin raskas ja kun ei ollut muita, joita
olisin voinut lähestyä. Edellisessä luvussa koettelin jakaa vankilan
asukkaat eri luokkiin, mutta nyt, kun muistin Akim Akimitshin, luulen,
että hän on asetettava aivan erityiseen, s.o. välinpitämättömien
vankien luokkaan. Kokonaan välinpitämättömiä vankeja, s.o. semmoisia,
joille vapaus ja vankeus olisivat olleet saman arvoisia, ei meillä
tietysti ollut, eikä voinut ollakaan; mutta Akim Akimitsh oli
poikkeuksena. Hän oli järjestänyt elantonsa vankilassa aivan kuin
olisi aikonut viettää siellä koko ikänsä: kaikki hänen ympärillään,
alkaen matrassista, tyynyistä ja muista tarvekaluista, näytti olevan
lujaa ja pysyväistä. Väliaikaisuudesta ei ollut merkkiäkään. Hänen
tuli olla vankilassa vielä monta vuotta, mutta tuskinpa mietti hän
koskaan vapaaksi pääsyänsä. Mutta vaikka hän olikin suostunut
kohtaloonsa, ei se tapahtunut sydämen taipumuksesta, vaan
kuuliaisuudesta esivaltaa kohtaan; mutta näitä kahta asiata ei hän
muuten voinutkaan eroittaa. Hän oli hyväntahtoinen ihminen, joka
auttoi minua alussa neuvoillaan ja palveluksillaan, mutta välistä,
etenkin ensi aikoina, teki hän tahtomattaan jo ennestäänkin raskaan
mieleni vielä raskaammaksi. Minä puhelin hänen kanssaan ikävissäni;
sillä minä halusin kuulla jonkun elähyttävän sanan, vaikkapa katkeran,
kärsimättömänkin, vaikkapa olisimme yhdessä vaikeroineet kovan onnemme
johdosta; mutta hän oli vaan vaiti ja liimaili paperilyhtyjänsä tai
kertoi, kuinka heillä sinä ja sinä vuonna oli ollut sotaväen
tarkastus, kuka oli ollut osaston päällikkönä, mikä oli hänen
ristimä-, mikä lisänimensä, oliko hän tyytyväinen tarkastuksessa,
kuinka ampujille vaihdettiin merkkiä y.m. Ja kaiken sen kertoi hän
peräti tasaisella, säädyllisellä äänellä, aivan kuin vesi olisi pisara
pisaralta tipahdellut. Eikä hän vilkastunut silloinkaan, kun kertoi
saaneensa jonkun Kaukaasiassa tehdyn sotatoimen johdosta "pyhän Annan"
ritarimerkin. Ainoastaan äänensä tuntui sillä kertaa hieman
juhlallisemmalta; mainitessaan sanat "pyhän Annan" alensi hän ääntänsä
hiukan ja vaikeni sitten pariksi, kolmeksi minuutiksi... Ensi
vuotenani tapahtui joskus, että minä rupesin melkein vihaamaan Akim
Akimitshia, tietämättä kuitenkaan syytä siihen; minä oikein sadattelin
kohtaloa, joka oli saattanut minut hänen läheisyyteensä lavereilla.
Tunnin kuluttua saatoin kuitenkin moittia itseäni siitä. Mutta niin
tapahtui ainoastaan ensimäisenä vuonna; sittemmin totuin minä
täydellisesti Akim Akimitshiin ja häpesin entistä tyhmyyttäni. Julki
riidassa en minä muistaakseni ollut hänen kanssaan koskaan.
Paitsi näitä kolmea venäläistä oli täällä vielä kahdeksan
aatelismiestä. Muutamien kanssa seurustelin minä mielellänikin.
Parhaat heidän joukossaan olivat muutamat sairasmieliset, sangen
kärsimättömät ihmiset. Parin kanssa lakkautin minä sittemmin
seurustelemisen kokonaan. Sivistyneitä heistä oli vaan kolme: B--sky,
M--sky ja vanhus Sh--sky, joka ennen oli ollut jossain matematiikin
professorina; hän oli hyväluontoinen ja leikkisä, mutta opistaan
huolimatta sangen yksipuolinen ihminen. Aivan toisenlaiset olivat M.
ja B. M:iin tutustuin minä heti alussa; hänen kanssaan en koskaan
riidellyt, vaan kunnioitin häntä, voimatta kuitenkaan kiintyä häneen
ystävyyden siteillä. Hän oli sangen epäluuloinen ja vihamielinen mies,
mutta osasi kuitenkin ihmeellisen hyvin hillitä itseään. Tämäpä hänen
osaavaisuutensa olikin minulle vasten mielinen, sillä minusta näytti
siltä, ettei hän koskaan voisi kellekään avata sydäntään. Ehkäpä
saatan erehtyäkin. Hänellä oli voimakas ja sangen kunnioitettava
luonne. Hänen varovainen, melkein jesuitimainen seurustelutaitonsa ei
voinut kuitenkaan peittää sitä seikkaa, että hänen sielussaan vallitsi
salainen, syvä epäilys. Häntä ahdistikin toiselta puolen tämä epäilys
ja toiselta taas luja, vastustamaton levottomuus muutamiin
vakuutuksiin ja toiveihin. Huolimatta elämän kokemuksestaan oli hän
kuitenkin alituisessa vihollisuudessa B:n ja hänen ystävänsä T:n
kanssa. B. oli rintatautinen mies, kärsimätön ja heikkohermoinen,
mutta muuten hyväluontoinen, jopa jalomielinenkin. Hänen
kärsimättömyytensä muuttui välistä kiukuksi. Minä en voinut sietää
semmoista luonnetta ja myöhemmin lakkasinkin seurustelemasta hänen
kanssaan, vaikk'en koskaan voinut olla häntä kunnioittamatta; M:n
kanssa en minä koskaan riidellyt, mutta en voinut pitääkään hänestä.
Erottuani B:stä täytyi minun erota myöskin T:stä, josta jo olen
maininnut puhuessani vankien vaatimuksesta. Ero hänestä tuntui
ikävältä. Sillä vaikka T:llä ei ollutkaan sivistystä, oli hän
kuitenkin hyväluontoinen ja reipas nuori mies. Asia oli semmoinen,
että hän rakasti ja kunnioitti B:tä siihen määrin, että piti melkein
vihollisinaan niitä, jotka vähänkin vieraantuivat tästä hänen
ystävästään. Luullakseni jätti hän entisen ystävänsä M:nkin B:n
tähden, vaikka he olivat kauan olleet yksissä. Muuten olivat he kaikki
sairasmielisiä, kärsimättömiä ja epäluuloisia ihmisiä. Se onkin
luonnollista: sillä heidän olonsa oli tukala, paljoa tukalampi kuin
meidän. He olivat kaukana syntymäseudustaan. Muutamat heistä olivat
tuomitut pitkälliseen vankeuteen, kymmeneksi tai kahdeksitoista
vuodeksi, mutta tärkeintä oli kuitenkin se, että he katselivat kaikkia
ympärillänsä olevia ennakkoluulon silmillä eivätkä voineet nähdä
heissä muuta kuin pahuutta; ja tällaiseen katsantokantaan olivat he
tulleet olojen pakoituksesta. Selvä asia on, että ikävä painoi heitä
vankilassa. Tsherkessejä, tataareja ja Isai Fomitshia kohtelivat he
ystävällisesti, vaan inhosivat kaikkia muita vankeja. Ainoastaan
vanhauskolainen ukko oli saavuttanut heidän täydellisen
luottamuksensa. Huomattava on sen ohessa, etteivät toiset vangit
kertaakaan pilkanneet heitä heidän syntyperänsä, uskontonsa tai
ajatustapansa tähden, johon alhainen kansamme on joskus, vaikka tosin
sangen harvoin muukalaisiin, etenkin saksalaisiin nähden taipuvainen.
Saksalaiselle ainoastaan nauretaan; sillä saksalainen on venäläisen
talonpojan mielestä hyvin kummallinen ilmiö. Mutta puheena olevia
vankeja kohdeltiin melkein kunnioituksella, eikä heihin ollenkaan
kajottu. Mutta nepä sitä eivät koskaan tahtoneet huomata eikä ottaa
lukuun. Mainitsin T:tä; hän oli sama mies, joka matkalla linnaamme oli
kantanut B:tä käsillään, koska tämä, ollen heikko terveydeltään, oli
väsynyt melkein puolitiessä. Heidät oli ensin lähetetty U--gorskiin.
He sanoivat, että siellä oli heidän hyvä olla, ainakin paljoa parempi
kuin meidän linnassamme. Mutta he olivat ryhtyneet jonkunlaiseen,
muuten aivan viattomaan kirjevaihtoon toisessa paikassa olevien
vankien kanssa ja siitä syystä lähetettiin kaikki kolme meidän
vankilaamme, jossa korkeimmat esimiehet saattoivat pitää heitä
paremmin silmällä. Heidän kolmas toverinsa oli Sh--sky. Ennen heidän
tuloansa oli M--sky vankilassa yksinään. Senpä tähden kova ikävä
vaivasikin häntä vankeutensa ensi vuonna.
Tämä Sh. oli sama jumalinen ukko, josta jo ennen olen maininnut.
Kaikki valtiolliset vankimme olivat nuorta, muutamat hyvinkin nuorta
väkeä; ainoastaan Sh. oli yli viidenkymmenen vuoden. Hän oli
rehellinen, mutta hiukan omituinen mies. Hänen toverinsa B. ja T.
eivät suvainneet häntä, eivätkä edes puhuneet hänen kanssaan pitäen
häntä itsepintaisena ja riitaisena ihmisenä. En tiedä, mihin määrin
heillä oli syytä semmoiseen arvosteluun. Vankilassa samoin kuin
kaikkialla muuallakin, missä ihmiset ovat koossa vastoin omaa
tahtoansa, saattaa helposti syntyä eripuraisuutta. Syyt siihen ovat
monenlaiset. Sh. oli tosin tylsäjärkinen ja ehkäpä vastenmielinenkin
ihminen. Muutkaan toverit eivät suvainneet häntä. Minä puolestani
en hänen kanssaan riidellyt, mutta en juuri sanottavasti
seurustellutkaan. Omaa ainettansa, matematiikkiä hän nähtävästi osasi.
Muistan, että hän usein koetteli selitellä minulle huonolla
venäjän-kielellään jotain tähtitieteellistä järjestelmää, jonka hän
itse oli pannut kokoon. Minulle kerrottiin, että hän oli sen joskus
painattanutkin, vaan että oppineet olivat sille vaan nauraneet.
Minusta näytti, että häntä vaivasi jonkunlainen mielenvika. Hän
rukoili alinomaa polvillaan ja saavutti sen kautta yleistä
kunnioitusta, jonka hän säilytti aina kuolemaansa asti. Hän kuoli
vankilassamme raskaan taudin jälkeen silmieni edessä. Vankien
kunnioituksen saavutti hän heti tänne tultuaan ja syynä siihen oli
seuraava kohtaus majuurin kanssa. Matkalla U--gorskin ja meidän
linnamme välillä oli heidän tukkansa ja partansa annettu kasvaa
ajelematta, niin että majuuri, kun heidät tuotiin suoraan hänen
eteensä, joutui raivoon moisesta laiminlyönnistä, johon vangit
tietysti olivat aivan syyttömiä.
-- Mimmoiset he ovat, huusi hän; -- niinkuin maankulkijat ja ryövärit!
Sh., joka ymmärsi vaillinaisesti venäjän kieltä, luuli, että heiltä
kysyttiin, olivatko he maankulkijoita tai ryövärejä, jonka vuoksi hän
vastasikin:
-- Me emme ole maankulkijoita, vaan valtiollisia vankeja.
-- Ku-ku-kuin! Sinä röyhkeilet, huusi majuuri; -- vahtipaikalle! Sata
lyöntiä, oitis tuossa paikassa!
Vanhus kärsi rangaistuksensa vastustelematta; hän ei edes värähtänyt
eikä päästänyt vähintäkään ääntä. B. ja T. tulivat sillä välin
vankilaan, jossa heitä M. jo odotteli portilla; hän heittäytyi suoraan
heidän kaulaansa, vaikka ei ollut heitä sitä ennen koskaan nähnyt.
Harmistuneina majuurin kohtelusta, kertoivat tulokkaat hänelle kaikki,
mitä tiesivät Sh:stä. Muistan, kuinka M. kertoi minulle siitä: "Minä
olin mielenkiihkossa", sanoi hän; "ja vapisin kuin vilutautinen. Minä
odotin Sh:iä portilla. Hän oli tuleva suoraan vahtipaikalta, jossa
häntä rangaistiin. Äkkiä aukeni pieni portti: Sh. kulki kehenkään
katsomatta, vaaleana ja vapisevin huulin pihalla olevien vankien ohi,
jotka olivat jo kuulleet, että aatelismies oli rangaistavana;
kasarmiin tultuaan meni hän suoraan paikalleen, asettui polvilleen ja
rupesi rukoilemaan. Vangit olivat hämmästyksissään, jopa
liikutettuinakin. Kun näin tämän ukon, joka oli jättänyt kotimaahansa
vaimon sekä lapset, polvillaan, häpeällisesti rangaistuna ja
rukoilevana, riensin minä kasarmien taa ja olin siellä kaksi tuntia
aivan kuin huumaantuneena, mielettömänä..." Siitä lähtien
kunnioittivat vangit Sh:iä suuresti ja kohtelivat häntä aina
suosiollisesti. Heitä miellytti etenkin se seikka, ettei hän huutanut
piestessä.
Koko totuus on kuitenkin sanottava; tämän tapauksen mukaan ei sovi
laisinkaan arvostella esimiesten käytöstä aatelisia vankeja kohtaan,
olkootpa ne sitten venäläisiä tai puolalaisia. Tämä esimerkki näyttää
vaan, että joskus saattoi joutua tekemisiin ilkeän ihmisen kanssa ja
jos tämä ilkeä ihminen sattui olemaan korkeimpana paikallisena
päällikkönä, niin oli vanki huonossa turvassa, etenkin jos semmoinen
päällikkö rupesi häntä vainoomaan. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että
Siperjassa olevat korkeimmat esimiehet, joista riippuu kaikkien muiden
päällikköjen käytöstapa, kohtelevat aatelisia vankeja sangen suopeasti
koettaen muutamissa tapauksissa helpoittaa heidän kohtaloansa. Syyt
siihen ovat selvät; ensiksikin ovat nämä korkeimmat päälliköt itse
aatelisia, toiseksi on joskus tapahtunut, etteivät aatelismiehet ole
taipuneetkaan rangaistaviksi, vaan hyökänneet rankaisijainsa kimppuun
ja tehneet siten tuhotöitä; ja kolmanneksi ilmestyi Siperjaan noin
kolmekymmentäviisi vuotta takaperin suuri joukko aatelisia vankeja,
jotka osasivat hyvällä käytöksellään saavuttaa esimiestensä suosiota
siinä määrin, että nämä tottumuksesta väkisinkin katselivat tunnettuun
luokkaan kuuluvia aatelisia vankeja toisilla silmillä kuin muita
pakkotyöläisiä. Korkeimpain päällikköjen esimerkkiä seurasivat myöskin
alemmat päälliköt omistaen itselleen heidän katsantotapansa
velvollisuudesta, kuuliaisuudesta. Näiden alempien päällikköjen
joukossa oli kuitenkin tylyjäkin miehiä, jotka moittivat korkeimpien
esimiestensä toimenpiteitä ja olisivat olleet hyvin tyytyväisiä, jos
heidän olisi annettu toimia oman mielensä mukaan. Mutta sitä heille ei
sallittu. Sellaisen johtopäätöksen teen minä seuraavista syistä.
Toinen vankeus-luokka, johon minut oli tuomittu ja jonka esimiehistö
kuului sotilassäätyyn, oli paljoa raskaampi kahta muuta luokkaa, s.o.
kolmatta (tehdastyö-luokkaa) ja ensimäistä (kaivostyö-luokkaa). Se ei
ollut raskaampi ainoastaan aatelisille, vaan muillekin vangeille ja
syynä siihen oli se, että tämän luokan esimiehistö kuului
sotilassäätyyn samoin kuin Venäjän vankiruoduissakin. Sotilassäätyyn
kuuluvat esimiehet olivat ankarampia, järjestys oli tiukempi, aina
täytyi olla kahleissa, aina vartioituna ja lukon takana; mutta muissa
luokissa ei semmoista ankaruutta noudatettu. Niin ainakin kertoivat
vangit, joiden joukossa oli asiantuntijoitakin. Ilolla olisivat he
kaikki menneet ensimäiseen luokkaan, jota laki piti ankarimpana, ja
oikeinpa he uneksivat monta kertaa semmoista muutosta. Venäjän
vankiruoduista puhuivat kaikki, jotka siellä olivat olleet, kauhulla,
vakuuttaen, ettei missään ole niin vaikea olla ja että Siperja siihen
verrattuna on paratiisi. Jos siis, huolimatta ankaruudesta,
sotilaspäälliköistä, ja kenraalikuvernöörin läheisyydestä sekä
semmoisista, joskus tapahtuneista sattumuksista, että joku syrjäinen
viranomainen joko ilkeydestä tai virkainnosta oli valmis salaa
kantelemaan asianomaiseen paikkaan, että ne ja ne päälliköt suosivat
sen ja sen luokan vankeja, -- jos semmoisissa paikoissa, sanon minä,
aatelisia vankeja katseltiin toisilla silmillä kuin muita
pakkotyöläisiä, niin sitä enemmin tehtiin sitä ensimäisessä ja
kolmannessa luokassa. Luulenpa, että minä voin arvostella koko
Siperjaa sen vankilan mukaan, jossa itse oleskelin. Kaikki huhut ja
kertomukset, joita minä kuulin asiasta ensimäisen ja kolmannen osaston
pakkotyöläisiltä, vahvistivat näitä arvelujani. Todellakin kohtelivat
vankilamme kaikki päälliköt aatelisia vankeja varovammin kuin muita.
Työn ja ruo'an puolesta ei ollut tosin mitään helpoitusta: samanlainen
oli meillä työ, samanlaiset kahleet, samat lukot, sanalla sanoen
kaikki oli aivan samoin kuin muillakin vangeilla. Eikä helpoitus ollut
mahdollinenkaan. Minä tiedän, että tähänkin aikaan oli kaupungissa
paljon ilmiantajia, paljon juonittelijoita ja semmoisia, jotka
kaivoivat kuoppaa lähimäisilleen; senpä tähden pelkäsivätkin päälliköt
ilmiantoa. Ja mikä olisikaan ollut pelättävämpää kuin semmoinen
syytös, että siihen ja siihen luokkaan kuuluvia vankeja hemmoitellaan!
Niinpä olimmekin me samassa asemassa kuin muutkin pakkotyöläiset;
ainoastaan ruumiinrangaistuksessa tehtiin jonkinlainen poikkeus.
Tosin olisi meitä piesty pitemmittä mutkitta, jos vaan olisimme
ansainneet sitä, s.o. jos olisimme tehneet jonkun rikoksen. Sitähän
olisi vaatinut virkavelvollisuus ja tasa-arvon noudattaminen
rangaistuksessa. Mutta turhanpäiten, kevytmielisesti meitä ei
kuitenkaan olisi piesty, kuten muille vangeille saattoi tapahtua,
etenkin jos alipäälliköt olivat taipuvia rankaisemaan oman mielensä
mukaan missä vaan siihen tilaisuutta ilmestyi. Me tiesimme, että
komendantti, saatuaan kuulla Sh:in rangaistuksesta, vihastui kovin
majuuriin ja käski hänen vastedes välttämään semmoisia tekoja. Niin
kertoivat minulle kaikki. Täällä tiedettiin niinikään, että
kenraalikuvernöörikin, joka luotti majuuriimme ja piti häntä joihinkin
määrin taitavana miehenä, moitti häntä, kun sai kuulla asiasta. Se ei
voinut olla majuuriimme vaikuttamatta. Kovin olisi hän esim. halunnut
saada kynsiinsä M:iä, jota hän vihasi A--win kantelujen johdosta,
mutta ei voinut mitenkään rangaista häntä huolimatta kaikesta
vakoilemisestaan. Sh:in juttu tuli kohta tunnetuksi koko kaupungissa
ja yleinen mielipide oli majuurille vastainen; monelta sai hän siitä
moitteita, toisilta ankaroitakin. Tässä muistuu mieleeni ensimäinen
yhtymiseni majuurin kanssa. Meille, s.o. minulle ja eräälle toiselle
aateliselle vangille oli jo Tobolskissa kerrottu tämän miehen
ilkeydestä. Sikäläiset kaksikymmentäviisivuotisen pakkotyönsä
kärsineet aatelismiehet, jotka ottivat meitä vastaan hyvin
ystävällisesti ja seurustelivat kanssamme niin kauan kuin viivyimme
vaihtopaikalla, varoittivat meitä tulevasta päälliköstämme ja
lupasivat tehdä kaikki, mitä vaan tuttujensa kautta voivat,
suojellaksensa meitä hänen vainoilemisiltaan. Todellakin lähettivät he
kirjeitä kolmelle kenraalikuvernöörin tyttärelle, jotka siihen aikaan
Pietarista tulleina vierailivat isänsä luona, ja nämä naiset lienevät
puhuneetkin isälleen puolestamme. Mutta mitä voi hän tehdä? Hän vaan
käski majuuriamme noudattamaan tunnollisuutta. Kolmannella tunnilla
puolenpäivän jälkeen saavuimme me, s.o. toverini ja minä, kaupunkiin
ja vartijat veivät meidät oitis päällikön luo. Me seisoimme eteisessä
häntä odotellen. Sillä välin lähetettiin vankilan aliupseeria
noutamaan. Niinpian kuin hän tuli saapuville, ilmestyi majuurikin.
Hänen punottava, ilkeä muotonsa teki meihin sangen ikävän vaikutuksen:
meistä tuntui, kuin julma hämähäkki olisi hyökännyt verkkoon
takertuneiden kärpäs-raukkojen kimppuun.
-- Mikä on nimesi? kysyi hän toveriltani. Hän puhui sukkelaan,
kimakasti ja lyhyesti tahtoen nähtävästi vaikuttaa meissä
kunnioitusta.
-- Se ja se.
-- Sinun? jatkoi hän kääntyen minun puoleeni.
-- Se ja se.
-- Aliupseeri! Vie heidät oitis vankilaan; vahtipaikalla ovat he
ajeltavat sivilijärjestyksen mukaan, oitis, puolipäätä; kahleet
muutettavat huomenna. Minkälaiset sinellit nämä ovat? Mistä ne olette
saaneet? kysyi hän äkkiä, huomattuaan yllämme harmaat viitat, jotka
olivat varustetut selkäpuolella keltaisilla ympyrämäisillä kuvioilla;
me olimme saaneet ne Tobolskista. -- Se on uusi vormu! Se on kai joku
uusi vormu... Uudistuksia ... Pietarista ... puheli hän käännellen
meitä vuorotellen.
-- Onko heillä mitään mukanaan? kysyi hän sitten äkkiä santarmilta.
-- Omia vaatteita on, teidän korkeasukuisuutenne, vastasi santarmi
ojentaen itsensä suoraksi ja hieman säpsähtäen. Majuurin tunsivat
kaikki, kaikki olivat hänestä kuulleet, kaikki pelkäsivät häntä.
-- Ne ovat otettavat pois. Alusvaatteensa saavat he pitää, mutta
ainoastaan valkeat; jos kirjavia on, ovat ne pois otettavat. Kaikki on
myytävä huutokaupalla. Rahat pantavat talteen. Vangilla ei saa olla
omaisuutta, lisäsi hän kääntyen meihin. -- Katsokaa, että käyttäydytte
hyvin! Muutoin... ruu-miin ran-gaistusta! Pienimmästäkin rikoksesta
r-r-raippoja!...
Koko sen illan olin minä, tottumattomana mokomaan vastaanottoon,
melkein sairaana. Muutoin vaikutti mielen tilaani myöskin se, mitä
minä näin vankilassa; mutta sinne tulostani olen jo kertonut.
Minä sanoin, ettei meille tehty eikä tohdittu tehdäkään mitään
helpoitusta työnteossa. Mutta kerran kuitenkin yritettiin; minä kävin
B:n kanssa kokonaista kolme kuukautta insinöörikansliassa
toimittamassa kirjurin ammattia. Sellaisen määräyksen oli
insinöörivirasto tehnyt salaa, s.o. siten, että muut asianomaiset,
vaikka tiesivätkin asiasta, eivät olleet sitä tietävinään. Se tapahtui
silloin, kun insinööripäällikkönä oli G--w. Överstiluutnantti G--w
tuli meille kuin taivaasta, oleskeli täällä kovin vähän aikaa -- ellen
erehdy, ainoastaan puoli vuotta, ehkä ei sitäkään -- ja matkusti
sitten Venäjälle; hän teki kaikkiin vankeihin syvän vaikutuksen.
Hänestä eivät vangit ainoastaan pitäneet, vaan kunnioittivatkin häntä,
jos sitä sanaa sopii tässä käyttää. Kuinka hän sen sai aikaan, en
tiedä, mutta jo heti alussa voitti hän puolelleen kaikkien
mielisuosion. "Hän on isä! Muuta isää emme tarvitsekaan!" sanoivat
vangit silloin, kun hän oli insinöörikunnan esimiehenä. Juominkeihin
taisi hän olla taipuvainen. Kooltaan oli hän pienenläntä; hänen
katseensa osoitti rohkeutta ja itseensä luottamista. Mutta sen ohessa
kohteli hän vankeja ystävällisesti, melkeinpä hellästi ja rakasti
heitä aivan kuin isä lapsiansa. Minkä tähden hän suosi vankeja, en
tiedä; varma on vaan, ettei hän voinut kohdata ketään heistä sanomatta
hänelle ystävällistä, iloista sanaa tai nauramatta, laskematta leikkiä
hänen kanssaan -- eikä semmoisessa käytöksessä ollut merkkiäkään
esimiehyydestä tai ylhäisen hyväilystä alistettua kohtaan. Hän oli
vangeille kuin oma toveri, aivan kuin oma ihminen. Mutta huolimatta
tästä tasa-arvoisuudesta, eivät vangit koskaan laiminlyöneet
osoittamasta hänelle asianomaista kunnioitusta. Päin vastoin. Kun
vanki kohtasi hänet, kirkastuivat hänen kasvonsa ja päänsä
paljastettuaan katseli hän esimiestään hymyhuulin. Jos tämä sattui sen
lisäksi sanomaan jotain, niin sepä vasta tuntui vangin mielestä
joltakin. Sellaisia esimiehiä on olemassa. Hän oli reippaan näköinen
ja kulki suorana. "Hän on kotka", sanoivat vangit. Heidän kohtaloansa
ei hän tietysti voinut mitenkään helpoittaa; sillä hän johti
ainoastaan insinööritöitä, joita aina, muidenkin esimiesten aikana
tehtiin määrätyssä, muuttumattomassa järjestyksessä. Ainoastaan
silloin, kun hän sattumalta tapasi työssä olevan vankijoukon ja näki,
että työ oli jo päätetty, päästi hän miehet kotiin ennen rummun
lyöntiä. Vankeja miellytti se, että hän luotti heihin eikä ollut
missään suhteen turhamainen, vaan vältti kaikkea, mikä saattoi
alistettuja loukata. Jos hän olisi kadottanut vaikka tuhat ruplaa ja
jos joku täkäläinen varas olisi löytänyt rahat, olisi hän ne oitis
vienyt esimiehelleen. Siitä olen aivan varma. Tunsivatpa vangit
mielensä syvästi liikutetuksi, kun kuulivat, että heidän "kotkansa"
oli riitaantunut ankarasti ilkeän majuurin kanssa. Se tapahtui G--win
täällä olon ensimäisenä kuukautena. Majuurimme oli joskus ollut hänen
virkatoverinaan. Pitkän eron jälkeen kohtasivat he nyt toisiaan
ystävinä ja olivat usein yhdessä juomingeissa. Mutta äkkiä
riitaantuivat he keskenään. G--w tuli majuurin ankaraksi viholliseksi.
Sanottiinpa myöskin, että he olivat tapelleetkin toistensa kanssa,
joka majuuriimme nähden ei ollutkaan mitään mahdotonta. Kun vangit sen
kuulivat, ei heidän ilollaan ollut loppua. "Kahdeksansilmäinenkö hänen
kanssaan voisi sopia! Hänhän on kotka, vaan majuuri..." ja siihen
lisättiin vielä sana, joka ei sovi painettavaksi. Innokkaasti
keskustelivat vangit siitä, kuka oli ketä selkään antanut. Jos huhu
tappelusta olisi huomattu perättömäksi (niinkuin se ehkä olikin),
olisivat vangit olleet kovin harmissaan. "Kyllä kaiketi
insinööripäällikkö voitolle pääsi", sanoivat he; "sillä hän on ketterä
mies, ja pakoonpa toinen kuului hänen kynsistään puikahtaneenkin."
Mutta kohta lähti G--w täältä pois ja se seikka saattoi vangit
alakuloisiksi. Insinööripäälliköt olivat täällä tosin kaikki hyviä:
minun aikanani vaihdettiin niitä kolmasti tai neljästi; "mutta
semmoista emme kuitenkaan saa koskaan", sanoivat vangit; "kotka hän
oli, kotka ja puolustajamme." Sama G--w suosi myöskin aatelisia ja
hänpä käskikin minun sekä B:n käymään joskus kansliassa. Hänen
lähtönsä jälkeen järjestettiin asia säännöllisemmin. Insinöörit
(etenkin yksi heistä) olivat meille hyvin ystävällisiä. Me toimitimme
puhtaaksi kirjoittamista ja jopa alkoi käsialammekin siinä työssä
tasaantua, kun äkkiä tuli korkeimmilta esimiehiltä käsky meidän
palauttamisesta entisiin töihin; joku oli jo ennättänyt kannella!
Muutoin emme olleet siitä pahoillamme; sillä kanslia rupesi meitä jo
kyllästyttämään. Sitten kävimme me B:n kanssa pari vuotta samoissa
töissä, enimmiten verstaissa. Me pakisimme keskenämme; puhuimme
toiveistamme, vakuutuksistamme. Hän oli kelpo mies; mutta hänen
vakuutuksensa olivat välistä kummalliset. Usein muodostavat viisaatkin
ihmiset itselleen sangen omituisia mielipiteitä. Mutta niiden tähden
ovat he saaneet elämässään paljon kärsiä ja ne ovat tulleet heille
kalliiksi, joten niistä luopuminen onkin kovin vaikeata, melkeinpä
mahdotonta. B. kuunteli katkeralla mielellä vastaväitteitäni ja
puolusti ajatuksiaan kiihkoisasti. Ehkäpä oli hänellä monessa asiassa
oikeampikin ajatus kuin minulla, sitä en tiedä; seurauksena oli
kuitenkin, että me erkanimme toisistamme ja se tuntui minusta hyvin
raskaalta; sillä me olimme jo kauan olleet yksissä.
Sillä välin kävi M. vuosien kuluessa yhä surullisemmaksi ja
alakuloisemmaksi. Ennen, vankeuteni ensi aikoina oli hän puheliaampi
ja hänen sisällinen ihmisensä tuli useammin näkyviin. Jo kolmatta
vuottaan vietti hän vankeudessa silloin kun minä tulin tänne. Alussa
kuunteli hän mielellään kertomuksia maailman tapauksista kahtena viime
vuonna, hänellä kun niistä ei ollut vankeutensa ensi aikoina
mitään tietoa; hän kyseli niistä ja joutuipa niiden johdosta
mielenkiihkoonkin. Mutta lopulta, vuosien kuluessa hänen henkinen
elämänsä näytti pysähtyneen sydämen sisustaan. Hiilet peittyivät
tuhkaan. Suuttumus kasvoi hänessä yhä enemmin. "Je hais ces brigands"
kertoi hän minulle usein, katsoen inholla vankeja, joita minä olin
oppinut lähemmin tuntemaan; mitkään todistukseni heidän hyväkseen
eivät voineet häneen vaikuttaa. Hän ei ymmärtänyt, mitä minä puhuin;
jos hän hajamielisyydessään myöntyikin joskus, niin jo seuraavana
päivänä saattoi hän taas kertoa: "Je hais ces brigands." Sivumennen
sanon, että me puhuimme keskenämme usein ranskan kieltä ja siitä
syystä nimitti meitä eräs työntarkastaja-sotamies Dranishnikow,
omituista kyllä, "fersheleiksi" (s.o. välskäreiksi). M. vilkastui
ainoastaan äitiään muistellessaan. "Äitini oli vanha ja sairas", sanoi
hän minulle; "hän rakasti minua suuresti, mutta minä olen täällä, enkä
tiedä, onko hän elossa vai lieneekö jo kuollut? Ehkäpä ei hän voinut
sietää, kun kuuli, että minut oli tuomittu kujajuoksuun..." M. ei
ollut aatelismies ja oli saanut kärsiä ruumiinrangaistusta ennenkuin
hänet Siperjaan lähetettiin. Mainitessaan siitä puri hän hammasta ja
koki katsoa syrjään. Viime aikoina rupesi hän useammin oleskelemaan
yksinään. Eräänä aamuna kutsuttiin hänet komendantin luo. Komendantti
otti hänet vastaan iloisesti hymyillen.
-- No, M--sky, mimmoista unta näit sinä viime yönä? kysyi hän.
"Minä oikein säpsähdin", kertoi meille M., kun oli palannut takasin.
"Tuntui aivan kuin sydämeeni olisi pistetty."
-- Minä uneksin, että sain kirjeen äidiltäni, vastasi hän.
-- Enemmän, enemmän! virkkoi komendantti. -- Sinä olet vapaa! Äitisi
on anonut puolestasi ... hänen anomukseensa on suostuttu. Tässä on
hänen kirjeensä ja tässä myöskin vapautuskäsky. Vankeudesta pääset
oitis.
Hän palasi luoksemme kalpeana, uutisesta huumautuneena. Me toivotimme
hänelle onnea. Hän ojensi meille vapisevat, kylmät kätensä. Muutamat
muutkin vangit onnittelivat häntä ilomielin.
Hän pääsi siirtolaiseksi ja jäi asumaan kaupunkiimme. Kohta sai hän
paikan. Alussa kävi hän usein vankilassamme ja toi meille vointinsa
mukaan kaikenmoisia uutisia. Etenkin huvittivat häntä valtiolliset
kuulumiset.
Muista aatelismiehistä, s.o. M:iä, T:tä, B:tä ja Sh:iä lukuun
ottamatta, kaksi oli vielä sangen nuoria miehiä, joita oli lähetetty
tänne lyhyeksi ajaksi; he olivat oppimattomia, vaan rehellisiä,
yksinkertaisia ja suoramielisiä ihmisiä. Kolmas, Atsjukowsky oli kovin
yksinkertainen eikä hänestä mitään muuta olekkaan sanottava; mutta
neljäs, B--m, oli jo ikämies ja teki meihin kaikkiin mitä ikävimmän
vaikutuksen. En tiedä, kuinka hän oli joutunut valtiollisten
rikoksellisten joukkoon. Hänellä oli pikkuporvarin luonne ja vähin
erin rikastuneen kaupustelijan käytös. Sivistystä ei hänellä ollut
minkäänlaista eikä häntä huvittanutkaan muu kuin hänen oma ammattinsa.
Hän oli maalari ja oikeinpa oivallinen maalari. Kohta saivat esimiehet
tietää hänen taitonsa ja kaupunkilaiset rupesivat kilvan tahtomaan
häntä talojensa seiniä ja kattoja maalaamaan. Kahdessa vuodessa
maalasi hän melkein kaikki ruunun kortteerit. Niiden asukkaat
maksoivat hänelle omasta kukkarostaan ja siten ei hän tarvinnut elää
köyhänä. -- Hänen kanssaan lähetettiin työhön muitakin tovereja ja
yksi heistä, T--shewsky, oppi maalaamaan melkein yhtä hyvin kuin B.
itse. Majuurimmekin, jonka huostassa oli niinikään ruunun talo, kutsui
hänet luokseen maalaamaan seiniä ja lakeisia. Nytpä tekikin B.
parastansa: kenraalikuvernöörinkään asunto ei ollut niin hyvin
maalattu. Talo oli puinen, yksinkertainen, vanha ja ulkoa päin
ränsistynyt; sisäpuolelta oli se kuitenkin maalattu kuin palatsi, ja
majuuri oli mielissään... Hän hieroi käsiään ja sanoi menevänsä nyt
aivan varmaan naimisiin; "kun asunto on semmoinen, on mahdotonta olla
naimisiin menemättä", lisäsi hän hyvin totisesti. B--miin oli hän
hyvin tyytyväinen ja samoin myöskin muihin, jotka työskentelivät hänen
kanssaan. Työtä kesti kokonaisen kuukauden. Tämän kuukauden kuluessa
muutti majuuri ajatuksensa aatelismiehistä, joita hän rupesi nyt
enemmän suosittelemaan. Menipä hän niinkin pitkälle, että kutsui
kerran Sh:n luoksensa vankilasta.
-- Sh., sanoi hän -- minä olen loukannut sinua. Minä olen rangaissut
sinua syyttä, minä tiedän sen. Minä kadun. Ymmärrätkö sen? Minä, minä,
minä -- kadun!
Sh. vastasi, että hän sen ymmärsi.
-- Ymmärrätkö sinä, että minä, minä, sinun päällikkösi, olen kutsunut
sinut pyytääkseni sinulta anteeksi. Käsitätkö sitä? Mikä olet sinä
minun rinnallani? Matonen! Ja vieläkin mitättömämpi: sinä olet vanki!
Mutta minä olen Jumalan armosta majuuri. [Tätä lausetapaa ei käyttänyt
ainoastaan majuurimme, vaan muutkin alemmat päälliköt, etenkin ne,
jotka alemmista asteista olivat kohonneet asemaansa.] Majuuri!
Ymmärrätkö sinä sen?
Sh. vastasi, että hän senkin ymmärsi.
-- Nyt minä siis teenkin kanssasi sovinnon. Mutta käsitätkö, käsitätkö
sinä sen täydelleen? Voitko sitä tuntea ja käsittää? Ajatteleppas
vaan: minä, minä, majuuri ... j.n.e.
Sh. kertoi minulle itse tämän tapauksen. Siitä näkyy, ettei tämäkään
humalikas, turhanpäiväinen ja turmeltunut ihminen ollut kaikkia
ihmisellisiä tunteita vailla. Katsoen hänen käsitys- ja
kehityskantaansa, saattaisi semmoista käytöstä pitää miltei
jalomielisyytenä. Ehkäpä vaikutti siihen myöskin päihtymys.
Majuurimme unelma ei toteutunut; sillä lujasta päätöksestä huolimatta
ei hänen naimisiin menostaan tullut mitään. Sen sijaan joutui hän
oikeuden kynsiin ja sai käskyn pyytämään eroa virastaan. Nytpä vanhat
synnitkin tulivat esille. Ennen oli hän muistaakseni ollut
järjestysmiehenä kaupungissa... Isku kohtasi häntä äkkiarvaamatta.
Vankilassa vaikutti sanoma siitä suurta riemastusta. Syntyipä sen
johdosta oikein juhlapäivä! Majuurin sanottiin akkamaisesti itkeneen.
Mutta asia ei ollut autettavissa. Hän otti eron virastaan, möi
hevosparinsa, sitten myöskin muun omaisuutensa ja joutui köyhyyteen.
Me kohtasimme häntä myöhemmin, kun hän käveli kadulla, kulunut
siviilinuttu yllä ja kokaardilla varustettu lakki päässä. Hän katsoi
vihamielisesti vankeihin. Mutta hänen lumousvoimansa oli kadonnut
virkapuvun kanssa. Virkapuvussa oli hän kuin ukkosenilma. Tavallisessa
nutussa sitä vastoin näytti hän passarilta. Onpa kumma, mitä virkapuku
vaikuttaa tällaisissa ihmisissä.